Ihmisoikeusaktivistia ja historioitsijaa Ljudmila Aleksejevaa kutsutaan Venäjän omaksitunnoksi. Ajankohtainen kakkonen tapasi hänet vuonna 2015 Moskovassa.

Moskovassa 1927 syntynyt Ljudmila Aleksejeva on yksi Venäjän tunnetuimmista toisinajattelijoista, joka aloitti kamppailun ihmisoikeuksien puolesta jo Neuvostoliiton aikana. Euroopan parlamentti myönsi hänelle Saharov-palkinnon vuonna 2009 tunnustuksena ihmisoikeuksien puolustamisesta. Venäjällä hän on ollut useasti pidätettynä. Hänet pidätettiin muun muassa 2010, kun hän oli osoittamassa mieltään maansa perustuslain takaamien sanan- ja kokoontumisvapauden puolesta.

"Neuvostoliitto ei kunnioittanut kansalaisiaan"

Aleksejeva aloitti toimintansa kansalaisaktivistina jo 1960-luvulla. Hän oli 37-vuotias, kun Venäjän ihmisoikeusliikkeen katsottiin syntyneen 5. päivä tammikuuta 1965. Tuona päivänä mentiin ensimmäisen kerran kaduille ihmisoikeusiskulausein: "Kunnioittakaa Neuvostoliiton perustuslakia!" "Vaadimme tuomioistuinten avoimuutta!" Hänen mukaansa Neuvostoliitto ei antanut arvoa sotasukupolven ponnisteluille eikä kunnioittanut kansalaistensa ihmisoikeuksia vaan nöyryytti heitä.

Tärkeää ei ole, miten vanhaksi elän, vaan miten elän.

Hän oli myös vuonna 1976 perustetun Moskovan Helsinki-ryhmän jäsen yhdessä Juri Orlovin kanssa. Ryhmä tavoitteena oli valvoa 1975 Helsingissä pidetyn Ety-kokouksen loppuasiakirjan toteuttamista Neuvostoliitossa.

Ihmisoikeusliikkeen alkuvuosina Aleksejevalla oli kaksi lasta huolehdittavana, joten pelko joutua pidätetyksi aiheutti hänessä suurta huolta. Omaa kohtaloaan ei tuolloinkaan surrut, mutta hänellä olisi ollut kestämistä, jos hänen perheensä olisi joutunut pidätetyksi. Vuonna 1977 Aleksejeva teki vaikean ratkaisun. Perhe muutti Yhdysvaltoihin Neuvostoliitosta. Hän palasi Venäjällle 1993.

"Venäjä muistaa vielä, että se on eurooppalainen maa"

Venäjän tilannetta Aleksejeva pitää parempana kuin neuvostoaikana. Mutta huolestuttavana hän pitää suuntausta, jossa laaditaan lakeja, jotka antavat viranomaisille mahdollisuuden polkea ihmisoikeuksia. He voivat esimerkiksi käyttää voimaa ihmisiä kohtaan lähestulkoon mielivaltaisilla perusteilla. Tällaisista laeista on maassa esimerkkejä vankiloissa, joissa Aleksejevan mukaan on suuri määrä syyttömiä. Heidän joukossaan on poliittisia vankeja, joita hän arvioi olevan jopa kolmanneksen vangeista.

Venäjän mielivaltainen kansalaisoikeuksia suitsiva ja rajoittava politiikka tulee Aleksejevan mielestä vielä tiensä päähän. Maa muistaa jonain päivänä, että se on eurooppalainen ja tulee osaksi Eurooppaa.

Ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolesta hän ei taistele siksi, että hänet muistettaisiin. Hän tekee sen itsensä takia. Ljudmila Aleksejeva elävänsä sillä tavalla kuin hänen mielestään tulee elää.

Lähteitä: Venäläinen ihmisoikeuksien veteraani, (Helsingin Sanomat, 18.7. 2015); Kansalaisjärjestöjen ahdinko kasvaa Venäjällä – uusi laki iskee maassa toimiviin ulkomaisiin järjestöihin, (Yle Uutiset 26.5. 2015)

Helsingin Pitäjänmäkeen vuonna 1965 pystytetty Finnvox-studio nousi nopeasti Suomen johtavaksi populaarimusiikin tehtaaksi. Sen toimintaa esitellään harvinaisessa reportaasissa vuodelta 1973.

Finnvox oli Suomen ensimmäinen levytysstudio, joka oli varta vasten studiotarkoituksiin rakennettu. Sen tiloissa tallennettiin jo 1970-luvulla merkittävä siivu kotimaisen iskelmän ja rockin historiaa.

Äänilevyjen syntyvaiheita selostetaan vuonna 1973 tehdyssä Musiikkiykkönen-ohjelmassa. Äänitysprosessista kertoo mm. Wigwamin ja Rauli Badding Somerjoen kanssa työskennellyt Erkki Hyvönen.

Finnvox oli 1960-luvun lopulla siirtynyt 8-raitatekniikkaan (16-raitakoneet olivat vuorossa vuonna 1975), joka lisäsi jo ratkaisevasti mahdollisuuksia jälkikäsitellä jopa yksittäisten instrumenttien ääntä. Hyvönen sanookin jälkikäteismiksauksen nousseen studiotyössä aivan keskeiseen asemaan.

Studiokuvissa vilahtaa mm. 1960-luvulla levytysuransa aloittanut tyttötrio Seidat.

Lp-levy 35 sekunnissa

Studiossa tallennettu ja miksattu magneettinen ääni muunnetaan leikkaamossa mekaaniseksi. Rauno Liukkunen kaivertaa pyörivän lakkalevyn pintaan safiirilla uran, jonka muotoja myös kotilevysoitinten neulat tulevat seuraamaan.

Finnvoxin studiokompleksiin kuului aina 1990-luvulle asti myös matrisointiyksikkö ja levypuristamo. Leikkaamon kaivertamasta lakkalevystä syntyy hopeoinnin ja nikkelöinnin kautta puristusmatriisi, jota käytetään lopullisten levyjen prässäämiseen.

Puristuskoneessa levy varustetaan samalla myös pyöreillä etikettilapuilla. Koneesta valmistuu levyjä 35 sekunnin välein.

Matrisointia ja prässäystä esittelee Finnvoxiin perustajiin kuulunut Erkki Ertesuo.

Intian ja Brasilian talouskasvu uudella vuosituhannella on tehnyt niistä varteenotettavia tekijöitä maailmanpolitiikassa. Vuoteen 2005 mennessä ne olivat jo saaneet muutettua maailmanlaajuisia tullijärjestelmiä siten, että ne eivät tue yhdysvaltalaisten ja eurooppalaisten tuotteiden ylivaltaa markkinoilla. Seuraavaksi niiden pyrkimyksenä oli muuttaa YK:n syvintä sisintä, turvallisuusneuvoston kokoonpanoa, kerrotaan Vesa Toijosen ja Pertti Pesosen toimittamassa Ulkolinja: Rikkaat köyhät -dokumentissa.

Intian kansantalous oli vuoteen 2005 mennessä kasvanut jo kaksi vuosikymmentä ja vauhti oli kuuden prosentin luokkaa. Sen bruttokansantuote oli jo maailman neljänneksi suurin ja pian se olisi jo kolmanneksi suurin. Intian talouskasvun takana oli paitsi valtava vaurastuva kansa, myös kilpailukykyinen työvoima. Se ei kilpaillut vain tehdastöistä, vaan korkeastikoulutettu nuoriso houkutti teknologia- ja it-alaa Intiaan. Silti sille ei ollut sijaa maailmanpolitiikan ytimessä, YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenenä.

Päästäkseen mukaan päättäviin pöytiin Intia on liittoutunut samankaltaisessa tilanteessa olevan Brasilian kanssa. Brasilialla oli kuitenkin ensin tähtäimessään vientituotteilleen parempi kohtelu maailmanmarkkinoilla.

Brasilia kaataa talouden suojamuureja

Brasilia oli jo aloittanut taistonsa päästäkseen suurvallaksi suurvaltojen joukkoon kaatamalla Yhdysvaltojen ja Euroopan sisäisiä tullijärjestelmiä. Sen oli muun muassa onnistunut kaataa EU:n poliittisilla tukiaisilla tuotetun sokerin polkuhintainen myynti Euroopan ulkopuolelle sekä estää Yhdysvaltojen epäreilu kilpailu poliittisesti tuetulla puuvillantuotannolla. Samanarvoista kohtelua se vaati myös muille vientituotteilleen, kuten naudanlihalle ja jalkapalloilijoille. Yhtenä esimerkkinä dokumentissa ovat appelsiinit. Brasilian maaperä ja ilmasto sopivat appelsiinin kasvattamiselle täydellisesti. Paljon paremmin kuin esimerkiksi Yhdysvaltojen, mutta brasilialaisten appelsiinien vientiä rajoittavat tullitariffit, jotka nostavat esimerkiksi mehutiivisteen hintaa puolella sen arvosta. Yhdysvaltoihin suuntautuvan viennin tariffin määrittelee New Yorkin pörssi. Vapaiden markkinoiden päänäyttämö Wall Street siis itseasiassa rajoittaa kilpailua ja luo epäreilua kilpailuetua yhdysvaltalaisille tuotteille.

Brasilia haluaa rikkaiden maiden lopettavan maataloustukensa, kertoo ulkoministeri Celso Amorim Brasilia haluaa rikkaiden maiden lopettavan maataloustukensa, kertoo ulkoministeri Celso Amorim Kuva: Yle kuvanauha

Tällaiset rajoitukset kehittyneiltä länsimailta, jotka ovat tottuneet vaatimaan kehitysmaiden markkinoilta avoimuutta omille tuotteilleen, ajoivat maailman kauppajärjestön WTO:n neuvottelut uusista maailmankaupan säännöistä aivan solmuun. Cancunin kokouksessa Meksikossa 2003 ensi kertaa Brasilian, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan johtama 20 kehittyvän maan rintama vaati, että heidän äänensä kuuluisi maailmankaupan säännöissä. Brasilia oli ollut aloitteellinen rintaman luonnissa, mutta sen johtotähdeksi asettui massiivinen Kiina.

Brasilian johdolla tehdyt vaatimukset näkyivät muun muassa Suomen sokerintuotannossa. Suomalaista sokeria tuettiin poliittisin tukiaisin. EU hävisi Brasilian, Australian ja Thaimaan nostaman kanteen ja tukiaisin tuotettua sokeria ei saanut enää dumpata maailmanmarkkinoille hintaa alentamaan. Vaikutuksia oli myös kehittymättömämpiin tuottajiin, kuten Mosambikiin, joka ei voinut infrastruktuurillaan kilpailla tehotuottaja Brasilian kanssa.

Kuka saa sanoa veto, kysyy Intia

YK:n turvallisuusneuvostossa päätetään paljolti maailmanpolitiikan tärkeimmistä asioista. Siellä annetaan päätöslauselmia, jotka mahdollistavat tai estävät sotia ja punnitaan myös muita maailman turvallisuutta käsitteleviä asioita. Köyhyys on yksi suurimmista maailman turvallisuusongelmista. Silti neuvoston pysyvät jäsenmaat, jotka voivat ilman mitään perusteluita estää minkä tahansa päätöksen toteutumisen veto-oikeudellaan edustavat sitä voittajien maailmanjärjestystä, joka vallitsi toisen maailmansodan päättyessä. Pysyviä jäsenmaita ovat Yhdysvallat, Ranska, Iso-Britannia, Venäjä ja Kiina. Näistä ainoa kehittyvä maa eli Kiina on käyttänyt veto-oikeuttaan huomattavasti vähiten.

Kommodori C. Uday Bhaskar Intian puolustustutkimuksen instituutista pohtii Ulkolinja: Rikkaat köyhät -ohjelmassa YK:n asemaa maailmassa, jonka valtarakenteita se ei enää vastaa Kommodori C. Uday Bhaskar Intian puolustustutkimuksen instituutista pohtii YK:n asemaa maailmassa, jonka valtarakenteita se ei vastaa Kuva: Yle kuvanauha

Varsinkin Intia on lähtenyt kyseenalaistamaan turvallisuusneuvoston jäsenistöä, ja vaatimaan, että se koostuisi 2000-luvun maailmanjärjestyksen mukaisesti. Intialaiset ovat vaatineet vastauksia, mihin pysyvä jäsenyys perustuu. Onko se riippuvainen ydinaseista, kulttuurista vai rahasta. Miksi Kiina totalitaarisena valtiona yksin edustaa kehittyviä maita? Mikä on eurooppalaisten asema neuvostossa, varsinkin, kun eurooppalaiset usein kritisoivat sen toimimattomuutta ja Yhdysvallat on käyttänyt valtaansa torpatakseen kaiken Israelista käytävän keskustelun. Näitä kysymyksiä Intia on esittänyt, kun se on ajanut turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten määrän nostamista.

Myös maatalouden tukiaiset ja tullitariffit liittyvät maailman turvallisuuteen köyhyyden ja nälän kautta. Rikkaat suurvallat ylläpitävät niillä keinotekoisesti johtavaa markkina-asemaansa, kun tuetut tuotteet kilpailevat muiden kanssa ja laskevat hintoja. Esimerkiksi Intiassa saattaa tulla halvemmaksi ostaa puuvillaa Yhdysvalloista kuin omilta köyhyydestä kärsiviltä maaseutualueilta, jolloin intialaiset puuvillantuottajat eivät pääse omilleen vaan ajautuvat velkakierteeseen. Voikin kysyä, onko veto-oikeuden omaavilla turvallisuusneuvoston pysyvillä jäsenmailla halua puuttua maailman suurimpiin turvallisuusongelmiin, kuten köyhyys, kun se liittyy niin syvästi oman maan tuotteiden markkina-alueisiin.

Suomeen 1930-luvun alussa rantautunut funktionalismi nosti esille pelkistetyn muodon ja arjen kauneuden. Turhia koristeita ei tarvita. Pelkistetty muoto, joka parhaiten palvelee tarkoitustaan, on kaunista.

Helsingin Lasipalatsi edustaa funkkista. Lasipalatsi Kuva: Yle kuvanauha

Paimion parantolan tuolit ovat klassikkoja. Paimion tuolit Kuva: Yle kuvanauha

Funktionalismi näkyy myös valaisimien muotoilussa. Funkkislamput Kuva: Yle kuvanauha

Betonipinnat ja laatikkomaisuus ovat funkkiksen tunnusmerkkejä. Funkkisrakennus Kuva: Yle kuvanauha

Vuonna 1979 valmistuneessa ohjelmassa esitellään funktionalismin ilmenemismuotoja ja sitä, miten tyylisuunta näkyy suomalaisessa arkkitehtuurissa ja muotoilussa.

Tyylisuunnan tunnetuin suomalaisnimi on tietenkin Alvar Aalto, joka toi puritaaniseen funktionalismiin myös uusia aineksia ja omaa muotokieltä. Muita funktionalismin suomalaisia edelläkävijöitä ovat Erik Bryggman, Pauli E. Blomstedt ja Hilding Ekelund.

Laatikkomaiset, vaakasuuntaan painottuneet muodot ja teräsbetoni rakennusmateriaalina ovat funktionalismin kauden rakennuksille tunnusomaisia. Rakennustyylin muita tunnusmerkkejä ovat mm. suuret rappaus- ja lasipinnat, pilarirunko, nauhaikkunat, kattoterassit, tasakatot ja vapaa pohjakaava.

Funktionalismi (puhekielessä funkkis tai funkis) syntyi Keski-Euroopassa, Neuvostoliitossa ja Pohjoismaissa vastalauseena 1900-luvun koristeellisille kertaustyyleille, jotka jäljittelivät aiempien aikakausien tyylejä. Turhat kipsikoristeet haluttiin funkkiksen myötä häivyttää.

Funktionalismin idean kiteytti yhteen lauseeseen amerikkalainen arkkitehti Louis Sullivan toteamalla, että ”tarkoitus sanelee muodon”.

Funktionalismin nimekkäimpiä arkkitehtejä oli sveitsiläis-ranskalainen arkkitehti Le Corbusier. Hän ihaili tekniikkaa ja konekulttuuria ja halusi tuoda koneajattelun myös asumiseen ja arkkitehtuuriin. Funktionalismin henkinen johtaja oli myös Walter Gropius, saksalaisen Bauhaus-koulun perustaja.

Suomen ensimmäinen tyylipuhdasta funkkista edustava rakennus oli Alvar Aallon suunnitelma Turun Sanomien toimitalo vuodelta 1930.

Muita tunnettuja funkkisrakennuksia ovat mm. Paimion parantola, Nakkilan kirkko, Viipurin kirjasto, Villa Mairea, Olympiastadion ja Lasipalatsi.

Kun Helsingin Lasipalatsi vuonna 1935 valmistui, tyylisuunnan vastustajat irvailivat, että Lasipalatsin rakennustyöt on jätetty kesken. Muotokieli poikkesi niin paljon totutusta.

Maaseudulle funkkis levisi SOK:n suosimana ”osuuskauppafunkkiksena”, kun uusia myymälöitä ja konttoreita rakennettiin.

Saksassa ja Ruotsissa rakennettiin 1930-luvulla myös kokonaisia asuinalueita, joissa noudatettiin funktionalismin periaatteita. Suomessa tätä tyylisuuntaa edustaa lähinnä Helsingin Olympiakylä, joka alun perin rakennettiin olympiavieraiden majoitustiloiksi.

Funktionalismi vaikutti myös huonekalujen ja käyttöesineiden muotoiluun. Aallon suunnittelemat Paimion parantolan tuolit ja muut huonekalut ovat klassikoita.

Ohjelmaa on hiukan alusta lyhennetty teknisistä syistä.

"Ulkomaalaisten sortotoimintaan" erikoistunut virasto on torjunut Suomea uhanneen 20-henkisen pakolaisvirran. Hukkaputki-viihdeohjelmassa vuonna 1982 nähty ronski Mutakuonojen maihinnousu -sketsi irvailee ajan kireälle maahanmuuttopolitiikalle.

Kourallinen intialaisia oli vähällä vilahtaa Puolasta Suomeen "ihan muina neekereinä", kertoo ulkomaalaisten torjunnasta vastaava virkamies Hukkaputkelle.

Sisäasiainministeriön "rotusortojoukot" olivat kaikeksi onneksi valppaina, ja vieraan kulttuurin edustajat passitettiin menestyksellisesti muualle.

Satiirin ilmeisenä kohteena on varatuomari Eila Kännö, joka johti sisäasiainministeriön poliisiosaston ulkomaalaistoimistoa vuosina 1970–1984. Kännöstä tuli julkisuudessa Suomen tiukan maahanmuuttopolitiikan henkilöitymä.

Sketsi on merkitty käsikirjoitukseen otsikolla Mutakuonojen maihinnousu. Kyseistä etnistä haukkumasanaa ei itse sketsissä käytetä, mutta vastapainoksi kuullaan laaja valikoima muita yltäkylläisen epäkorrekteja ilmaisuja.

Costa del Crime, Los Petos ja Los Varkaus. Näillä nimillä kutsutaan Espanjan Aurinkorannikkoa ja sen kaupunkeja. Poliisi-TV Extra: Los Petos -raportissa vuodelta 2007 kurkistetaan suosittujen lomakohteiden Fuengirolan ja Torremolinoksen suomalaisten elämään ja alueiden nurjiin puoliin.

Marko Niemen toimittamassa ohjelmassa tavataan tuolloin Fuengirolassa asustellut legendaarinen Matti "Volvo" Markkanen, joka tuli tutuksi pohjoismaissa tehdyistä ryöstöistä. Fuengirolan Los Pacosin kaupunginosassa lainkuuliaista eläkettä viettävä Markkanen kertoo ohjelmassa auttavansa Fuengirolassa suomalaisia rikoksen uhreiksi joutuneita esimerkiksi rikosilmoituksen tekemisessä. Hänen mukaansa Fuengirolassa on paljon rikollisuutta, mutta siitä ei Suomessa tiedoteta.

Kaikki, mikä ei ole vartaloon liimattu, lähtee.― Matti "Volvo" Markkanen

Eri arvioiden mukaan Fuengirolassa asuu 15 000-20 000 suomalaista, mikä muodostaa siitä yhden suurimmista suomalaisyhteisöistä ulkomailla.

Volvo Markkanen toivottaa katsojat tervetulleeksi Aurinkorannikolle. Matti "Volvo" Markkanen Fuengirolassa vuonna 2007 Kuva: Yle kuvanauha

Turistien, rehellisten yrittäjien ja sijoittajien lisäksi alueelle on pesiytynyt myös pitkäkyntisiä ja raskaansarjan rikollisia. Markkasen mukaan kohteessa pääsee helposti lomapakosta eroon jos ei ole varuillaan.

Antti "Pizza" Pekkarinen toimittaa Fuengirolassa paikallista kaupunkilehteä. Pizza Pekkarinen tietokoneella toimistossaan. Kuva: Yle kuvanauha

Myös meriteitse saapuva huumeliikenne on pitkään kulkenut aurinkorannikon kautta. Valvonnan tehostamisen vaikutuksesta liikenne on kuitenkin siirtynyt ylemmäksi Espanjaan aina Barcelonaan asti.

Muun muassa television Jyrki-ohjelmasta tuttu Antti "Pizza" Pekkarinen toimittaa Fuengirolassa suomenkielistä kaupunkilehteä. Hänen mukaansa rikollisuutta toki esiintyy, mutta sitä ei tavallinen turisti näe millään tavalla.

Suomen viranomaisten kannalta Costa Del Sol on tarkkailun alla, koska Suomi on sijaintinsa vuoksi välietappina joidenkin venäläisten rikollisjärjestöjen toimissa. Suomea on käytetty kauttakulkumaana esimerkiksi ihmiskaupoissa.

Rantakaistale Malagasta länteen kiinnostaa monia tahoja. Englannin ja Irlannin rikosjärjestöt ovat toimineet alueella jo pitkään. Iso-Britannian viranomaisten mukaan Aurinkorannikolla piileksii noin 200 brittiläistä ammattirikollista.

Ohjelmasta on poistettu osuuksia tekijänoikeuksien vuoksi.

Jatkosodan jälkeen Suomi sopi välirauhansopimuksessa Neuvostoliiton kanssa internoivansa, eli eristävänsä vankileireille maassa oleskelevat saksalaiset ja unkarilaiset. Suomi päätti kuitenkin omin päin internoida myös saksalaisten kanssa perheen perustaneet suomalaiset naiset lapsineen. Internoidut lapset alkoivat 2000-luvulla vaatia julkisesti korvauksia kohtelustaan.

Suomen ja Neuvostoliiton allekirjoitettua välirauhansopimus 19. syyskuuta 1944, valtion poliisi Valpo sai tehtäväkseen internoida Suomessa asuvat Saksan ja Unkarin kansalaiset vankileireille. Ympäri Etelä-Suomea perustettiin yhdeksän vankileiriä. Leirejä perustettiin esimerkiksi sairaaloihin ja sisäoppilaitoksiin.

Tässä oli koko ajan portilla vartija, jolla oli konepistooli.― Ella Olkkonen

Silminnäkijä: Vankileirien Suomi (2003) -ohjelmassa haastateltu Niklas Jensen-Eriksen huomautti, ettei internointimenettelyssä itsessään ole mitään poikkeavaa. Sillä haluttiin varmistaa, etteivät oman valtion sisällä elävät vihollisvaltion kansalaiset syyllistyisi esimerkiksi vakoiluun tai propagandaan. Internointia harjoitettiin muuallakin maailmassa toisen maailmansodan aikaan.

Syyskuun 1944 aikana Suomessa internoitiin noin 300 saksalaista ja muutamia unkarilaisia. Lokakuussa Valpo alkoikin internoida myös saksalaisten suomalaisvaimoja ja -lapsia. Lapset olivat saaneet Saksan kansalaisuuden syntyessään, Suomessa koko ikänsä asuneet vaimot olivat menettäneet Suomen kansalaisuuden avioituessaan saksalaisten kanssa. Tästä huolimatta valvontakomissio ei ollut vaatinut vaimojen ja lasten eristämistä, vaan Suomi päätti asiasta itse. Leireille joutui noin 140 naista lapsineen. Heitä pidettiin vangittuna puolitoista vuotta.

Vaikka valvontakomissio ei vaatinutkaan saksalaisten vaimojen ja lasten internointia, heillä oli tietty näkemys siitä, kuinka paljon Suomen internointileireillä tulisi olla vankeja. Osa Suomen saksalaisista poistui maasta ennen leirille joutumista, eikä jäljelle jäänyt internoitavien määrä vastannut komission arviota. Onkin siis mahdollista, että suomalaiset naiset ja lapset joutuivat leireille korvaamaan maasta lähteneitä saksalaisia.

Elämää piikkilanka-aitojen takana

Yksi internoiduista suomalaislapsista oli Ella Olkkonen, joka teljettiin 16-vuotiaana Lempäälän kylpylän leirille.

”Tässä oli koko ajan portilla vartija, jolla oli konepistooli”, Olkkonen kertoi Silminnäkijässä.

Ohjelmassa tavattiin myös Gunvor Brettschneider, joka suljettiin sisaruksineen Oitin internointileirille kymmenvuotiaana. Muutos oli raju, kun turvallinen kyläyhteisö Sipoossa vaihtui elämään piikkilanka-aitojen takana.

”Minä katkerana totesin, että yhtäkkiä onkin omassa kotimaassaan vihollinen”, hän muisteli.

Elämä piikkilankojen ympäröimänä oli ankeaa ja ruoka kelvotonta. Leirin ulkopuolella pääsi vain luvan kanssa ja sielläkin vartija seurasi joka askelta. Valpo sensuroi kirjeitä ja sanomalehtien vaarallisiksi katsottuja artikkeleita. Suomalaisvartijat sentään kohtelivat hyvin.

Saksalaisisänsä vuoksi internoitu Ann-Lily Sutinen muisteli Silminnäkijässä, että leirillä elettiin omassa kuplassa, jossa ei tiedetty paljon ulkomaailman menosta.

Yhtäkkiä onkin omassa kotimaassaan vihollinen.― Gunvor Brettschneider

Vuoden alussa 1945 internointileireillä alkoi punaisen Valpon aika. Internoitujen poliittisia taustoja alettiin urkkia ja kouluttaa heistä ”demokraattisempia”. Käytännössä tämä tarkoitti kommunismin sanoman levittämistä valtion rahoilla.

Tammikuussa 1946 kaikki internoidut kerättiin yhteen leiriin Tammisaaren Knipnäsin mielisairaalaan. Vain pari kuukautta myöhemmin, maaliskuun 18. päivänä 1946 internoidut kuulivat radiosta, että heidät vapautettaisiin seuraavana päivänä.

Internoidut toivoivat korvauksia kohtelustaan

Internoidut olivat menettäneet omaisuutensa valtiolle joutuessaan vankileirille. Takavarikoitua omaisuutta käytettiin osana Saksan maksamista sotakorvauksista. Kaikki leluista huonekaluihin oli viety, Brettschneider kertoi.

Brettschneider tavattiin Silminnäkijän lisäksi vuonna 2007 Ajankohtaisessa kakkosessa. Silloin internoidut olivat jo järjestäytyneet ja alkaneet vaatia korvausta kohtelustaan. Kokemus oli monelle psyykkisesti rankka ja paluu yhteiskuntaan vaikeaa.

Mitä internoidut sitten odottivat valtiolta? Brettschneiderin mukaan he haluavat valtion myöntävän, että heidän kohtelunsa oli väärin.

Myös Ann-Lily Sutinen ja Hans Jaekel pohtivat Aamusydämellä-ohjelmassa (2011), pitäisikö Suomen valtion korvata heidän yli 60 vuoden takainen kohtelunsa. Jaekel ei pitänyt korvausta tai anteeksipyyntöä tarpeellisena. Sutisen mielestä oli omituista, että monet muut sotien aikaan vääryyttä kokeneet olivat saaneet myöhemminkin korvausta – ainoastaan internoidut olivat jääneet ilman.

Vuonna 2014 hallitus teki vihdoin esityksen korvausten maksamisesta internoiduille. Laki tuli voimaan ensimmäinen syyskuuta 2014.

Viktor Drobysh on venäläissyntyinen musiikintekijä ja -tuottaja, jonka sävellyksistä monet ovat Venäjällä olleet hittejä ja niiden esittäjät ovat niittäneet mainetta sekä kunniaa. Suomessakin asunut Drobysh kertoo musiikintekemisestä Venäjällä ja Suomessa Kosmos-ohjelmassa vuonna 2005.

Pianotaiteilijan uralta musiikkibisnekseen ja rockiin siirtynyt Viktor Drobysh (s.1966– ) on musiikin monitoimimies Venäjällä. Hän on vaikuttanut venäläiseen musiikkibisnekseen laaja-alaisesti. Drobysh nousi Venäjällä supertähdeksi tuottamansa Venäjän TV1:n Tähtitehdas-ohjelman ( Fabrika Zvjozdt) kautta. Hän on myös ollut keskeinen henkilö suomalais-venäläisessä Radio Sputnikissa. Lisäksi Drobysh tuotantokeskus -nimisellä yrityksellä on suojattinaan kymmeniä artisteja. Parhaimmillaan Venäjän Top 10 -listan hiteistä puolet on ollut Drobyshin tekemiä. Vuonna 2014 presidentti Vladimir Putin myönsi hänelle valtionpalkinnon työstä maan musiikkiteollisuuden hyväksi.

Tunnetut suomalaisartistikin ovat esittäneet alunperin venäjäksi tehtyjä Drobyshin tekemiä kappaleita. Esimerkiksi Laura Voutilaisen esittämät Rakkautta ei piiloon saa, Vaarallinen yllätys ja Timanttinen tähti ovat Viktor Drobyshin käsialaa.

Suomeen Victor Drobysh muutti vuonna 1995. Muuton syyksi hän mainitsee kaksi asiaa: vaimon suomalaiset sukujuuret sekä lapsen terveydentila, joka vaati hoitoa. Sitä Drobysh tiesi lapsensa saavan paremmin Suomessa kuin Venäjällä.

Yhteistyötä suomalaisten kanssa

Viktor Drobysh on tehnyt Suomen musiikkielämän vaikuttajien kanssa monenlaista yhteistyötä. Venäjän vuoden 2005 euviisukappaleeseen tuotettiin Suomesta "raskasta saundia". Lisäksi Euroviisuihin mukaan Suomesta lähti Drobyshin kitaristi-poika Valeri yhdessä Rasmus-yhtyeen rumpalin ja Killer-yhtyeen basistin kanssa. Drobysh antaa suomalaisille tunnustusta rock-musiikin erityisesti raskaan metallimusiikin soittamisesta aikana, jolloin "kaikki" soittivat Saksasta ja Englannista tullutta "roskaa". Drobyshin mielestä Venäjällä ei ole omaa rock-kultturia Suomen tapaan, ja siksi muun muassa HIM ja Rasmus ovat niin kuuluisia, myös Venäjällä.

Omaa tapaansa säveltää Drobysh luonnehtii vanhanaikaiseksi. Hän haluaa tehdä mahdollisimman paljon itse ja kosketinsoittimella, eikä tietokoneella. Hän esittelee ideansa laulajalle, jonka ei tarvitse Drobyshin mielestä saada kuin ote ideasta. Ja kun idea on riittävästi kypsynyt, hän lähtee studioon.

Drobysh on tyytyväinen, kun on saanut tehdä suomalaisten kanssa yhteistyötä, joka hänen mukaansa voi hyödyttää kumpaakin osapuolta.

Maki Kolehmainen ja Viktor Drobysh Maki Kolehmainen ja Viktor Drobysh Kuva: Yle kuvanauha

"Moscow is a crazy, crazy town"

Moskovasta kotoisin oleva Drobysh luonnehtii syntymäkaupunkinsa elämää vaikeaksi ja kiihkeäksi. Mutta se on myös kaupunki, joka tarjoaa monia mahdollisuuksia. Onhan se monimiljoonaisen Venäjän bisneselämän keskus.

Venäläisen musiikkibisneksen tila on murheellinen, sillä huolimatta lainsäätäjien yrityksistä, piraattiteollisuus kukoistaa. Esimerkiksi moskovalaisessa musiikkikaupassa myydään vain pieni osa myös Drobyshin musiikista. Suurin osa myydään piraatteina.

Moskovassa kauppakeskus Gorbuška on piratismin keskus. Piraattituotteita myydään viranomaisten hiljaisella hyväksynnällä. Drobysh myös ymmärtää tilannetta. Piraattiteollisuudessa kyse on isoista rahoista, joista ei hyvällä luovuta. Piratismista saatujen rahavirtojen estäminen on vaarallista, sanoo Drobysh. Toisaalta laillisten äänitteiden hinnat ovat niin korkeat, ettei tavallisen palkansaajan tuloilla osteta niitä. Varsinkin, kun laiton tuote maksaa vain murto-osan.

Kunnioitan Suomea suuresti.― Viktor Drobysh

Drobyshia on kaivattu Venäjän musiikkimaailmaan Radio Popsan mukaan. Kosmos-ohjelma oli mukana todistamassa Euroviisujen aaton alla vuonna 2005, millaisen vastaanoton ulkomailla vaikuttanut venäläisen popmusiikin suuri mies sai. Vaikka Drobysh teki näyttävän paluun kotimaansa musiikkiteollisuuteen, hän muistaa kuitenkin Suomea suurella sydämellä. Onhan Suomi tarjonnut hänelle paljon myös luovan työn saralla.

Lähteitä: Musiikki yhdistää, Minun Venäjäni -blogi, 10.9.2007; Näin Venäjällä tehdään bisnestä, Helsingin Sanomat 24.5. 2015; Fono.fi - äänitekanta;

”Tällä kivellä minä istuin pikkupoikana kaksi vuorokautta ja odotin, että joku hakee meidät sodan jaloista pois. Isä oli sodassa etulinjassa. Meitä oli mummo, äiti ja seitsemän lasta. Eniten minua pelotti pauke, kun ei tiennyt mitä sota on.”

Näin kertoo muistojaan Nestor Norppa sotasyksyltä 1939. Hän ja ryhmä muita Salmin ja Suojärven evakkoja pääsi 50 vuoden jälkeen kotikonnuilleen Karjalaan.

Suojärvi ja Salmi olivat vauraita pitäjiä. Kartta Kuva: Yle kuvanauha

Niina Ollikainen lapsuutensa kotipihalla. Niina Ollikainen Kuva: Yle kuvanauha

Heikki Lehtoranta kotitanhuvilla. Heikki Lehtoranta Kuva: Yle kuvanauha

Suomen rajavartioston entinen rakennus vuonna 1989. Vanha rakennus Kuva: Yle kuvanauha

Ohjelma on kuvattu syksyllä 1989, kun olot Neuvostoliitossa Mihail Gorbatshovin ansiosta vapautuivat ja matka synnyinseuduille tuli mahdolliseksi ensimmäistä kertaa sodan jälkeen.

Vaikka pihat ovat heinittyneitä, talot ränsistyneitä ja osasta rakennuksista perustuksetkin hävinneet, pihakivet, tutut uimapaikat ja lapsuuden leikkipaikat tunnistaa silti.

Omia muistojaan lapsuutensa tanhuvista ohjelmassa kertovat Maija Simanainen, Niina Ollikainen, Klaudia Vainionpää, Nestor Norppa, Paavo Harakka, Valde Kononen ja Heikki Lehtoranta.

Maija Simanainen oli 14-vuotias, kun hän jäi sodan syttyessä vangiksi muiden siviilien mukana. Kotijärven vesi on yhtä puhdasta ja kotipihan marjat yhtä hyviä kuin kesällä 1939, hän sanoo 50 vuotta myöhemmin.

Rajakylien asukkaista ei kaikkia ehditty evakuoida talvisodan syttyessä 30.11.1939. Neuvostoliiton vangiksi jäi runsaat 1 700 siviiliä, joista noin puolet jäi mottiin Hyrsylän mutkaan. Suojärven pitäjään kuluunut Hyrsylän mutka oli maantieteellisesti erikoinen uloke, jonka väestö jäi
jostakin syystä evakuoimatta.

Kylien asukkaat, joista suurin osa oli lapsia, naisia ja vanhuksia, vietiin vankileireille Petroskoin ja Kontupohjan läheisyyteen.

Tunteet ja koskettavat muistot ovat vahvasti pinnalla. Moni matkalainen pyyhkii silmäkulmiaan ja kertoo, että kaipuu Karjalaan ei koskaan häviä.

Vaikka ilmassa on myös haikeutta, karjalan kieli solisee ja pulppuaa eloisana. Karjalanpiirakat ja muut antimet katetaan juhlapöytään vanhan tavan mukaan, kun karjalaiset kahden puolen rajaa tapaavat toisiaan.

Suojärvi ja Salmi olivat ennen sotaa vauraita pitäjiä. Suojärvi oli noin 16 000 asukkaalla luovutetun Karjalan ja Viipurin läänin suurin pitäjä. Salmissa asukkaita oli noin 14 000.

Kun Kiinan kansantasavalta perustettiin 1949, oli sen ihanteena väestönkasvu, joka vahvistaisi kiinalaisuutta ja taloudellista toimintaa. Muutama vuosikymmen myöhemmin kiihtyvä väestönkasvu nähtiin köyhyyttä lisäävänä ongelmana. Syntyvyyttä ryhdyttiin säännöstelemään, ja 1980-luvun kynnyksellä alettiin toteuttaa yhden lapsen politiikkaa. Sen synkkänä varjopuolena olivat arbortit, lapsikauppa, aikamiespoikien kylät ja eläkeläisten kansoittamat kaupungit. Artikkeliin kootuissa uutis- ja ajankohtaisjutuissa seurataan Kiinan yhden lapsen politiikan vaiheita.

Vielä 1960-luvulla Kiinan johtajien iskulauseena oli "Väestö on arvokkain voimavaramme, mitä enemmän kiinalaisia sen vahvempi Kiina." Väestölliset voimavarat kasvoivat kuitenkin sellaista tahtia, että 1970-luvulla syntyvyyttä alettiin suitsia sallimalla vain kaksi lasta perheessä. Väestönkasvu tasaantuikin jo välillä, mutta 1980-lukua lähestyttäessä syntyvyys lähti jälleen nousuun, ja liikakansoituksen pelossa lanseerattiin malli yksilapsisesta ideaaliperheestä. Maan hallitusta huoletti, että jos väestönkasvua ei saataisi aisoihin, olisi Kiina tuomittu köyhyyteen kaikista talousuudistuksista huolimatta.

Erityisesti maaseudulla perheet eivät kuitenkaan välittäneet yhden lapsen säännöstä. Talousuudistus salli entistä laajempaa yksityisyritteliäisyyttä ja lapsikatsas nähtiin maalla työvoimana. Perheet säästivät maksaakseen ylimääräisistä lapsista tulevat sakot, sillä työssä useat lapset lapset olivat rikkaus. Lisäksi maaseudulla sallittiin myös toinen lapsi, jos ensimmäinen oli ollut tyttö.

1980-luvulla Sinikka Artevan uutisraporteissa kerrottiin Kiinan väkiluvun riistäytyvän pian käsistä. Keväällä 1988 uutisoitiin Kiinan perhesuunnittelun "epäonnistuneen tavoitteissaan" jo toisena perättäisenä vuonna ja entistä useampi kiinalainen uhmasi yhden lapsen sääntöä. Epätoivotun väestönkasvun seurauksena perhesuunnittelusta vastaava ministeri sai potkut ja Kiinan hallitus määräsi puolueaktiivit valvomaan yhden lapsen politiikan noudattamista palkkojen leikkaamisen uhalla.

Vuotta myöhemmin keväällä 1989 oli Kiinan väkiluku jo 1,1 miljardia. Kiinan väestö oli kaksinkertaistunut 40 vuodessa Kiinan kansantasavallan perustamisen jälkeen. Seuraavalla vuosituhannella kiinalaisia arveltiin olevan jo kaksi miljardia, ellei syntyvyyden säännöstelyä tehostettaisi.

Abortteja ja lapsenryöstöjä

Vuonna 1999 kiinalaisia oli jo noin 1,3 miljardia. Yhden lapsen sääntöä noudatettiin tiukasti kaupungeissa, mutta maalla varsinkin tyttölapsen jälkeen hankittiin yleisesti myös toinen lapsi. Kymmenen vuotta Kiinassa elänyt Ulkopoliittisen instituutin tutkija Linda Jakobson keskustelee Maarit Tastulan Punainen lanka -ohjelmassa huhtikuussa 1999 Kiinan yhden lapsen säännöstä, valtion vauvaluvista ja aborteista. Linda Jakobson kertoo, että poikia suositaan mm. siksi, että kiinalaisen perinteen mukaan nainen avioituessaan siirtyy kokonaan uuden perheen jäseneksi ja hylkää vanhan perheensä. Maassa, jossa ei ollut mitään sosiaaliturvaa, lapset olivat vanhempien vanhuudenturva.

Lapsen syntymä ei myöskään ollut kiinni lapsionnesta vaan vauvaluvasta. Linda Jakobson kertoo, että jos Kiinassa halusi synnyttää lapsen synnytyssairaalassa, täytyi olla ensin hankittuna syntyvälle lapselle lupa. Tuore aviopari hankki luvan syntyvyyttä säännöstelevältä instanssilta, joka määräsi myös, minä vuonna lapsi saa syntyä. Jokaiselle kaupungille, kaupunginosalle ja korttelille oli vuosittainen vauvakiintiö. Ilman etukäteen hankittua lupaa äiti ei päässyt synnyttämään sairaalaan, eikä lapselle myönnetty henkilöllisyystodistusta. Jakobssonin mukaan väestötieteilijät puhuivat, että Kiinassa eli miljoonia rekisteröimättömiä tyttölapsia. Ilman lupaa raskaaksi tulleita naisia saatettiin uhata työpaikan menetyksellä, elleivät he tee aborttia. Kaupungeissa abortteihin saatettiin suhtautua myös arkisena ehkäisynä. Jakobsoninkin tuttavapiirissä Kiinassa oli useita nuoria naisia, joille oli tehty jo neljä viisikin aborttia.

Kaupungin väestösuunnitteluvirasto rohkaisi shanghailaisia hankkimaan myös myös toisen lapsen. Nimestään huolimatta yhden lapsen politiikassa oli poikkeuksia ja Shanghaissa valistettiin vanhempia oikeudesta myös toiseen lapseen.

Marraskuussa 2010 aloitettiin jälleen maailman suurin väestönlaskenta. Urakkaa riitti, sillä ovelle koputtelevia väestönlaskijoitakin oli pestattu kuusi miljoonaa. Väkiluvun selvittämisen lisäksi tuloksia käytetiin koulutuksen, terveydenhuollon ja sosiaalipolitiikan suunnitteluun. Ensimmäistä kertaa yritettiin selvittää myös kaupungeissa ilman asumislupaa asuvien siirtotyöläisten lukumäärä. Moni siirtotyöläinen livahti kuitenkin takaovesta ulos laskennan ajaksi, ja lisäksi väestönlaskentaa vaikeuttivat varakkaat maaltamuuttajat, jotka asuivat kaupungissa vaikka asumislupa oli maalla. Seuraavan vuoden huhtikussa virallisen laskennan perusteella kiinalaisia kerrottiin olevan 1,34 miljardia. Syntyvyys oli laskenut ja väkiluku oli pienempi kuin YK:n 1,4 miljardin ennuste.

Yhden lapsen politiikan seurauksena kiinalaisia arvioitiin vuonna 2012 olevan 400 miljoonaa vähemmän kuin mitä olisi ollut ilman rajoituksia. Syntyvyyden säännöstelyn kääntöpuoli oli kuitenkin synkkä: pakkoabortteja, lapsenryöstöjä ja aikamiespoikien kansoittamia maalaiskyliä.

Kirjeenvaihtaja Kari Ahlberg kertoo raportissaan kadonneita ja ryöstettyjä lapsiaan etsivistä kiinalaisvanhemmista. Zhang Guihongin pojan oli päiväkodista vienyt lapsen isäksi esittäynyt huijari. Yhdeksän vuotta myöhemmin surun murtama rouva Zhang jatkoi sinnikkäästi lapsensa etsintää kohtalotovereidensa kanssa. Vuosittain katosi kymmeniätuhansia lapsia, joista vain harvat löytyivät. Lapsikauppaa pyörittivät rikollisliigat, ja yhden lapsen politiikan seurauksena poikalapset olivat haluttuja. Jos poikaa ei syntynyt saatettiin poikalapsi haluta ostaa. Vastaavasti tyttösikiöitä abortoitiin, nuoripari saattoi olla selvittämässä sikiön sukupuolta poikalasta haluavien vanhempien sukulaisten painostuksesta. Sukupuolijakauman vääristymän seuraukset näkyivät poikamieskylinä, jonne ei morsiamia riittänyt.

Kansa jatkoi myös ikääntymistään huimaa vauhtia. Nyt arvioitiin, että vuonna 2050 jo puolet kiinalaisista olisi yli 50-vuotiaita. Ajankohtaisreportaasissa arveltiin, että jos yhden lapsen politiikasta luovuttaisiin, tehtäisiin se taloudellisten eikä inhimillisten syiden takia. Kymmenien miljoonien poikamiesten joukkioiden pelättiin johtavan seksuaalirikosten ja ihmiskaupan kasvuun. Mutta sukupuolivääristymän lisäksi uhkakuvissa näkyi väestön ikääntymisen myötä myös työvoimapula.

Paluu kahden lapsen politiikkaan

Kiinan kommunistisen puolueen puoluekokous hyväksyi tukun uudistuksia marraskuussa 2013. Kiina päätti muun muassa lieventää tiukkaa yhden lapsen politiikkaa, laajentaa siirtotyöläisten oikeuksia ja lakkauttaa työleirit. Päätökset julkistettiin muutama päivä kokouksen jälkeen.

Nyt pariskunnat saivat hankkia toisen lapsen, jos toinen vanhemmista oli perheensä ainokainen, aiemmin tätä sääntöä soveltaakseen oli kummankin vanhemman täytynyt olla ainoita lapsia.

Lisäksi Kiina päätti luopua ihmisoikeusloukkauksista parjatusta työleirijärjestelmästä. Työleireille oli sijoitettu mm. paperittomia ihmisiä, prostituoituja ja toisinajattelijoita pelkästään poliisiviranomaisen hallinnollisella päätöksellä ilman oikeudenkäyntiä.

Lokakuussa 2015 Kiina päätti luopua kokonaan yhden lapsen politiikasta ja siirtyä kahden lapsen politiikkaan. Yhden lapsen sääntöä oli höllennetty jo aiemmin, mutta nyt myös kaupunkilaisilta poistettiin kaikki rajoitukset toisen lapsen hankintaan. Etnisiin vähemmistöihin kuuluvilla ja maaseudun asukkailla oli ollut mahdollista hankkia erillisperustein toinen tai useampikin lapsi, mutta tiukimmin oli säädelty kaupunkilaisia. Koulutettu kaupunkilaisväestö oli kuitenkin alkanut jo sopeutua syntyyvyyden säännöstelyyn, ja perhe-elämän kalleuden vuoksi moni kaupunkilaispari uskoi lapsilukunsa olevan täynnä yhden lapsen kanssa.

Toimittaja Marjut Reivilä analysoi vuonna 1972 radio-ohjelmassaan suomalaisia miestenlehtiä ja arvostelee näiden tarjontaa. Analyysiä täydennetään nelihenkisen raadin mielipiteillä ja lehtien edustajien haastatteluilla. Vaikuttaisi siltä, että etenkin seksi ja väkivallalla mässäilly olivat tärkeitä lehtien myynnille.

Ne on huonoja. Ne ei edusta edes kaksinaismoraalia vaan yksinäismoraalia, jossa nainen on jonkinlainen alempi olento. Tai ei edes olento. Sellainen geisha-tyyppinen otus, jolla on reikä.― Arvosteluraadin ainoa naisjäsen

Mukana lehtien selailussa on neljän hengen satunnainen arvosteluraati: "kaksi nuorta kaveria hienomekaaniselta alalta, yksi kapteeni ja yksi opiskelijatyttö". Jerry Cottonia, VIP:iä ja Nyrkkipostia lukuun ottamatta suuri osa miestenlehtien tekstisisällöstä liikkui pääasiassa seksin ympärillä.

"Tekstit on sellaista suht tökeröä pornoa. Jotkut niitä ostaa, kaikki lukee", toteaa arvosteluraadin merikapteeni ohjelmassa. Myös useimpien lehtien kuvitus luottaa paljaan pinnan viehätysvoimaan. Kuvien laatu ei kuitenkaan ole arvostelijoiden mieleen.

Ohjelmaan yritettiin saada haastateltaviksi myös miestenlehtien edustajia. Useimmat eivät suhtautuneet mahdolliseen radiojulkisuuteen suopeasti. Esimerkiksi Nyrkkipostin silloinen päätoimittaja Isto Lysmä kieltäytyi tulemasta ohjelmaan. Kustannus Oy Williamsin vastaava toimittaja Art Wirmola niin ikään kieltäytyi haastattelusta, koska "ei halunnut paljastaa liikesalaisuuksia kilpailijoille".

Ilmeisesti miestenlehtien myynnille on erittäin tärkeitä tällaiset seksikuvat. Niitä tuntuvat naisetkin lukevan tai katselevan siinä mielessä, että 'minkälaisen kimulin ne on nyt saanut tällä kertaa sinne. Että olenkos mä yhtä kivannäköinen kuin tuo'.― VIP-lehden entinen päätoimittaja Unto Kivelä

Ohjelmassa selailtavat lehdet esittelyineen

• Jermu – "Aikamiesten lehti"
• Seksi – "Asiatietoa aikuisille"
• Hauska puolituntinen – "Hemaisevaa huumoria miehen mieleen"
• Kuukauden asento – "Riemureseptejä asian harrastajille"
• Jallu – "Suomalainen ei usko ennen kuin näkee"
• VIP – "Maan ainoa mannermainen"
• Nyrkkiposti – "Yleisaikakauslehti naiselle ja miehelle"
• Uusi Aatami – "Miestenlehti"
• Aatami ja Eeva – "Huikean hupaisa lehti"
• G Mies Jerry Cotton – "Ota Cotton lukuun, Cotton laukoo kovilla"

Paitsi seksillä, mässäillään miestenlehtien sivuilla myös väkivallalla. Jermussa muistellaan ilmeisen yksityiskohtaisesti Vietnamin sodan aikoja, eikä muidenkaan lehtien aineiston toivota päätyvän alaikäisten luettavaksi.

Miestenlehtiä kuvaillaan pääasiassa melko porvarillisiksi. Mukana on kuitenkin myös selvästi vasemmistolaisia artikkeleita. Raadin mukaan miestenlehtiä silti tarvitaan. Sisällössä vain on toivomisen varaa. Raati ehdottaakin lehtiin muun muassa uutta, pirteää huumoria sekä enemmän yhteiskunnallisia artikkeleita ja henkilöjuttuja. Lisäksi toivotaan hyviä jännityskertomuksia, reportaaseja sekä asiallisia neuvoja pulmapalstoille.

Ennen kaikkea, lehtien tyttökuvien tason toivotaan nousevan.

Dokumentissa seurataan vuoden ajan Kuusamon Kirpistöjärven rannalle erakoituneen Voitto Käsmärannan elämää vuonna 1991. Käsmäranta oli sokea, mutta vamma ei ollut vienyt tuolloin 70-vuotiaan miehen elämänhaluja. Hän halusi selvitä yksin ilman ulkopuolisten apua.

Käsmäranta eli varsin omavaraisesti. Elinkeinonaan hän turvautui lähinnä kalastamiseen. Talvisin hän pyytää madetta omalla, ennakkovalmisteluita vaativalla tyylillään. Järven jäälle asetetaan ensin lakana, joka auttaa näköaistinsa menettänyttä miestä suunnistamaan avannolta toiselle.

Naruhan on minua itteäni varten, minähän voin hairahtua johonkin siellä järvellä, jos tuulen suunta muuttuu.

Kalaa ei tule liikaa, mutta riittävästi miehen omiin tarpeisiin. Keväällä ja kesällä hän yhdistää voimansa seudun muiden kalamiesten kanssa.

Kalastuksen lisäksi aika järven rannalla kuluu muun muassa asuinmökin kunnostustöissä. Käsistään selvästi kätevä mies kertoo kuuden mökissä asumansa vuoden aikana rakentaneensa talon sisätilat itse, lattiasta seiniin. Vaikka mökillä vierailee ajoittain muitakin ihmisiä, toimii kauppa-auto lähinnä erakon yhteytenä ulkomaailmaan. Muuten seurana ovat järvialueen linnut.

Ehkäpä siellä menee tämä loppuaika. Kesällä, jos sattuu, niin saattaa kävästä täällä.

Käsmäranta ei sokeudestaan huolimatta halua mennä hoitokotiin, koska "siellä meno on liian aikataulutettua ja laitosmaista". Onnellisimmillaan hän on kuten elää, vain lähimuistin huonontuminen tuottaa aika ajoin miehelle päänvaivaa.

Dokumentin lopussa eräs aikakausi kuitenkin päättyy ja Käsmärannan on tullut aika muuttaa vanhusten majataloon.

Kun ulkona myrskyää, tuulee ja on kylmä, niin hyytävä viima pyrkii myös sisätiloihin. Onneksi on olemassa kuitulevy, kodin villapaita, jolla kodin saa pidettyä vähällä vaivalla lämpimänä. Kuitulevyn ansiosta vilu, nuha ja reumatismi pysyvät poissa, jos mainokseen on uskomista.

Suomen Filmiteollisuuden vuonna 1950 valmistuneessa lyhytfilmissä mainostetaan huokoisen kuitulevyn erinomaisuutta. Ajan tavan mukaan mainoksessa on myös juonellinen tarina, jolla kuitulevyn tarpeellisuutta perustellaan.

Kuitulevy on kodin kaunistus. Nainen ihailee seinäpintaa Kuva: Yle kuvanauha

Teollisuus tuotti kuitulevyä 50-luvulla kotimaan tarpeisiin. Kuorma-autoa lastataan Kuva: Yle kuvanauha

Pitkäsyinen mänty sopii hyvin kuitulevyn valmistukseen. Uittomies Kuva: Yle kuvanauha

Hirsiseinät halkeilevat ja lautatalojen puruseinät laskeutuvat. Usein tunkeutuu tuuli seinän läpi huoneisiin. Verhot heiluvat vedossa ja lämpö karkaa.

”Mutta entäpä jos estämme lämpöä karkaamasta. Jos emme päästää vetoa huoneisiin. Pankaa seinään siis huokoista kuitulevyä. Kuitulevy pitää lämmön, estää vedon ja pitää myös vieraat äänet loitolla”, filmissä kehutaan.

Mainosfilmin mukaan kuitulevy on noin neljä kertaa parempi lämmöneristäjä kuin kuiva puu ja imee ääntä 85 prosenttia paremmin kuin lautaseinä. Kuitulevy on myös kaunista katsella. Se suorastaan kaunistaa kotinne.

”Kuitulevyä käytetään joka puolella maailmaa. Kaikkialla, missä asumiskulttuuri on korkeammalla tasolla kuin meillä, on kuitulevy ratkaisevasti vaikuttanut asiantilaan.”

”Ruotsissakin käytetään kuitulevyä yli seitsemän neliömetriä henkilöä kohti. Meillä Suomessa ollaan vielä paljon jäljessä.” Suomen tehtaat ovat kuitenkin lisänneet tuotantoaan niin paljon, että nyt kuitulevyä riittää kotimaan tarpeisiin, filmissä lohdutellaan.

Kuitulevy valmistetaan männystä, pitkäkuituisimmasta puulajista. Raaka-aineeksi kelpaavat myös sahalaitosten rimajätteet ja muu toisarvoinen puutavara.

Ylen arkistossa filmistä on säilynyt viallinen versio. Filmin loppupuolella selostaja Eino Kaipainen sotkeutuu selostuksessaan. ”Anteeksi nyt meni sekaisin”, hän tokaisee.

Loppuosa filmistä onkin ilman selostusta, mutta kuitulevyn "erinomaisuus" tulee todistettua jo filmin alkupuolella.

Maantiepyöräilyä pidetään yhtenä maailman raskaimmista urheilulajeista. Mauno Uusivirta saavutti lajin Pohjoismaiden mestaruuden vuonna 1975. Pian tämän jälkeen hän otti tavoitteekseen pääsyn uransa kolmansiin olympiakisoihin. Artikkelissa on katsottavissa kaksi henkilökuvaa turkulaispyöräilijästä vuosilta 1977 ja 1980.

Suomessa ajettiin 1970-luvulla jo joitakin kansainvälisiä maantiepyöräilykisoja, mutta todella kovatasoiset kilpailut käytiin ulkomailla. Kotimaiset huippupyöräilijät olivat korkeintaan puoliammattilaisia, ja heille uran kruunu oli päästä mukaan olympialaisiin tai MM-kisoihin. Turkulainen Mauno Uusivirta oli porvoolaisen Harry Hannuksen ohella yksi vuosikymmenen parhaista suomalaispyöräilijöistä.

Jos ei ole henkisesti latautunut tai jos ei ole sellaisessa vireessä, niin eihän sitä jaksa kärsiä.― Mauno Uusivirta vuoden 1977 ohjelmassa

Henkilökuva Mauno Uusivirta – kilpapyöräilijä Suomen Turusta on pääasiassa kuvattu olympiakesänä 1976 Ruotsin Boråsin kaupungissa. Uusivirta puolusti tuolloin edellisen vuoden Pohjoismaiden mestaruuttaan. Kisa oli samalla pyöräilijöiden viimeinen mahdollisuus antaa kansainvälistä näyttöä olympiakomitealle. Viimeiset Montrealin olympialaisiin lähtevät urheilijat valittiin pian PM-pyöräilyn jälkeen.

Henkilökuva on toteutettu kiintoisalla tavalla: Uusivirta katsoo omaa kilpailuaan jälkikäteen ja toimii eräänlaisena selostajana. Kisatapahtumien lisäksi ohjelmaan on leikattu materiaalia Uusivirran harjoittelukaudelta. Ohjelmassa katsastetaan myös Turussa perinteisesti keväällä poljetut Kortteliajot, jotka olivat etenkin turkulaispyöräilijöille lähtölaukaus kisakauteen. Selostuksen ohessa Uusivirta myös kertoo pääpiirteittäin oman elämäntarinansa katsojille.

Kenties mielenkiintoisinta antia ohjelmassa ovat hetket, jolloin päästään kurkistamaan urheilijan pään sisälle, urheilijan itsensä selostamana ja fyysisen kärsimyksen hetkellä. Vuoden 1976 PM-kisat päättyivät Uusivirran osalta kehnosti. Rengasrikon jälkeen hän jäi pääjoukosta jälkeen ja keskeytti lopulta kilpailun. Ilman keskeytystäkään Uusivirran loppusijoitus ei olisi riittänyt olympiakisapaikkaan.

Jukka Paakkasen suunnittelema ja ohjaama henkilökuva palkittiin vuonna 1977 Jussi-kunniakirjalla.

Henkilökuvassa Mauno Uusivirran viimeinen olympiadi taas seurataan Uusivirran valmistautumista Moskovan olympialaisiin vuonna 1980. Vasta olympialaisten jälkeen esitetyssä ohjelmassa pyöräilijä tilittää kokemuksiaan monivuotisesta fyysisestä rääkistä, henkisestä piinasta ja ennen kaikkea oman itsensä voittamisesta.

On pakko taistella, jos meinaa tätä touhua jatkaa, että nyt on kaikki pelissä kyllä.― Mauno Uusivirta vuoden 1980 ohjelmassa

Ohjelma on toteutettu samankaltaisella tyylillä kuin kolme vuotta varhaisempi henkilökuva. Uusivirta selostaa eri kisa- ja harjoitustapahtumia katsojille ja muistelee samalla omia tuntemuksiaan noina hetkinä. Urheilulajin sykettä on tehostettu sydämenlyöntejä jäljittevällä äänitehosteella.

Viiden vuoden mittaiseksi venynyt harjoittelu päättyi lopulta onnellisesti ja Uusivirta lunasti paikan uransa kolmansiin olympialaisiin. Moskovassa Uusivirta saavutti myös olympiauransa parhaan henkilökohtaisen sijoituksen ja oli maantieajossa sijalla 38.

Uusivirta edusti Suomea urallaan yhteensä kolmissa olympialaisissa. Mexicossa 1968 hän sijoittui 100 kilometrin joukkueajossa 19:nneksi yhdessä Raimo Honkasen, Raimo Suikkasen ja Ole Wackströmin kanssa sekä henkilökohtaisessa ajossa sijalle 46. Münchenissä 1972 hän oli joukkueajossa 18. Kalevi Eskelisen, Harry Hannuksen ja Ole Wackströmin kanssa, mutta joutui keskeyttämään henkilökohtaisen ajon.

Etenkin 2000-luvulla maantiepyöräilyä on tahrannut lajin piirissä paljastunut systemaattinen dopingin käyttö. Mauno Uusivirta antoi positiivisen dopingnäytteen vuonna 1972 Praha–Berliini–Varsova-pyöräilyn yhteydessä. Testitulosten mukaan Uusivirta oli käyttänyt piristävää ja hengitysteitä avaavaa efedriiniä. Uusivirtaa ei kuitenkaan rangaistu positiivisesta näytteestä, koska ilmeni, että kilpailun lääkäri oli määrännyt hänelle kiellettyjen aineiden listalla olleita nuhatippoja. Urheilu-uransa ohella Mauno Uusivirta työskenteli palomiehenä.

Pitkän linjan toimittajalla Jyrkillä on edellisilta venähtänyt pitkäksi. Muistikuviensa pohjalta Jykä harmistuneena toteaa kantakuppilassaan kaverilleen, että taisi tulla illalla mokattua. Kaveri päättää piristää Jykää kertomalla jutun Urho Kekkosen ja Ahti Karjalaisen vierailusta Neuvostoliittoon.

"Kyllähän sinä tiedät, että siellä [Neuvostoliitossa] oli silloin ankara meno. Siellä ei saanut tehdä virheitä eikä tyriä. Kyllähän sinä tiedät, sinä olet toimittaja!", Jykän kaveri sanoo.

Kekkosen tehtävänä oli pitää isännilleen puhe. Mutta koska kaikenlaisia virheitä piti välttää, Ahti Karjalainen laati B-suunnitelman mahdollisten tyrimisten estämiseksi.

Itsenäisyytemme ajan historiaa ja kehitysvaiheita on tallennettu runsaasti filmille. Yleisradio avaa arkistostaan mykkiä filmiotoksia 1940–1960-luvuilta sekä vuodelta 1918 vapaasti kaikkien käyttöön. Nyt julkaistavat videot ovat 1900-luvulla toimineiden elokuvayhtiöiden Fennada-Filmin, Filmisepon ja Veikko Itkosen tuotantoa. Niiden käyttöoikeudet ja tekijänoikeudet siirtyivät Yleisradiolle keskinäisillä sopimuksilla vuosikymmeniä sitten.

Valikoimassa on 27 mustavalkoisista mykkäfilmeistä poimittua inserttiä Suomen luonnosta, maaseudun ja kaupungin elämänmenosta. Valtaosa filmivälähdyksistä on 1950–1960-luvuilta, muutama 1940-luvulta ja lisäksi tarjolla on viisi vuonna 1918 kuvattua filmiaarretta. Videoiden lataus onnistuu Ylen tililtä Vimeo-palvelussa.

Tähän artikkeliin on koottu muutamia näytteitä valikoimasta.

Filmeissä näemme Suomen kaunista ja puhdasta luontoa, siintäviä järvenselkiä, meren ulapoita ja metsiä. Kesäinen laivamatka Järvi-Suomessa tai Punkaharjun kauniit maisemat toivat unohtumattomia elämyksiä Suomessa matkailevalle. Kuvia Suomesta -filmissä vuodelta 1918 katsoja saattoi kuvitella vapaana pauhuavan Imatrankosken symboloivan luonnontilasta kumpuavaa voimaa.

Maaseudun kyläraitti näyttäytyi hiljaisena 1960-luvulla. Filmissä Kolmen vesireitin sydämessä vuodelta 1963 Laukaan kunnan kylänäkymä oli kesäinen ja romanttinen. Kirkko, kunnalliset rakennukset, koulu ja vanhainkoti kuuluivat kirkonkylän ja taajaman näkymään. Kotiseutumuseossa esiteltiin maaseudun elinkeinoja ja historiaa.

Kaupunkikuvissa esiteltiin tunnusomaisimpia näkymiä ja kohteita. Usein kuvattiin Helsinkiä. Merellinen Helsinki, Kauppatori, Senaatintori ympäröivine rakennuksineen ja Havis Amanda -patsaineen olivat tyypillisimpiä kuvauskohteita. Filmissä Arkisto-158 nähdään 1950-luvun Helsingin rautatieaseman seutua ja keskustan vilkasta liikennettä kiireisine jalankulkijoineen.

Hallintorakennukset, kirkot ja vanhat linnat antoivat kaupunkikuville historiallista perspektiiviä. Olavinlinna, Viipurin linna ja Oulun sataman vanhat aitat kertoivat tarinaansa menneiltä ajoilta. Olavinlinnan jykeviä muureja näemme filmissä Kuvia Suomesta vuodelta 1918.

Kuvat uusista kerrostaloalueista ja lähiöistä heijastivat suomalaisen yhteiskunnan muutosta kaupunkimaisemmaksi. Tarvittiin uusia asuntoja kaupunkeihin muuttaneille ja nopeasti kasvaville väestömäärille. Samaan aikaan tapahtunut autoistuminen vaati puolestaan maanteiden kunnon parantamista ja uusien autoväylien rakentamista. Filmissä Arkisto-127 näemme Helsingin kerrostalolähiöitä 1960-luvulla.

Vanhojen filmien sisältötiedot voivat olla osin puutteellisia. Otammekin mielihyvin vastaan täydentäviä tietoja ja korjauksia esim. tässä artikkelissa tai videon kommenttikentässä.

Videot julkaistaan kansainvälisesti laajalti käytössä olevalla Creative Commons Nimeä -lisenssillä (CC-BY). Lisenssi sallii videoaineistojen muokkaamisen ja maailmanlaajuisen uudelleenkäytön millä tahansa tavalla, kunhan Yleisradion nimi aineiston lähteenä mainitaan käytön yhteydessä. Lisäksi suositamme myös filmien alkuperäisen tuotantoyhtiön nimen mainintaa.

Yleisradio haluaa tuoda arkistoaineistot osaksi nykypäivää ja edistää niiden vapaata käyttöä. Videoiden lisäksi on vapaasti käytettäväksi julkaistu äänitehosteita ja valokuvia. Tehosteet löytyvät Freesoundista ja valokuvat Flickristä. Vapaasti käytettävien aineistojen valikoima karttuu vähitellen.

Moderni kansanmusiikki, folk, oli vuonna 1965 nousemassa villitykseksi Suomessakin. Sen juuria, suuntauksia ja nuorta idealismia esiteltiin Balladi -65 -ohjelmassa, jota tähdittivät Hootenanny Trio, Anki Lindquist, Guldgurkorna, Kaj Järnström ja Pokelan pariskunta. Musakavalkadi toi yhteen kitarat, tuohipillit, farkut ja virsut, ja parikymppiset suomifolkkarit pyörivät siinä yritteliäästi polkkaa savupirttilavasteissa.

Kuusikymmenluvun suomifolkin innoittajana oli amerikkalainen urbaanin kansanlaulun buumi, jonka keskeisiä kuuluisuuksia olivat mm. Pete Seeger, Peter, Paul & Mary, Kingston Trio, Joan Baez ja Bob Dylan. Oppi-isänä häämötti 1940-luvun lauluntekijä Woody Guthrie.

Balladi -65 -ohjelman pääesiintyjät Anki, Hootenanny Trio ja Guldgurkorna olivat pienen mutta hartaan kotimaisen folkliikkeen ydintä. Kaksi ensin mainittua kuuluivat jo tässä vaiheessa tyylisuunnan tunnetuimpiin nimiin Finn Trion ja Bosse & Robertin ohella.

Suomifolkin omaperäisin yhtye Guldkurkorna ei sen sijaan koskaan noussut suuren yleisön tietoisuuteen. Pekka "Weary" Aarnion, Martti "Cucu" Launiksen ja Antero Launiksen muodostama kulttitrio tunnettiin viisastelevista spiikeistään, muita erikoisemmista biisivalinnoistaan ja raa’asta laulusaundistaan. Kaksi ensin mainittua herraa muodostivat myöhemmin Agit-Prop-kvartetin miehisen puoliskon.

Mukana on myös entinen rock-kuningas Kaj Järnström alias Rock-Jerry, joka Dylanista innostuttuaan palasi hetkeksi musiikin pariin ”Folk-Jerrynä”. Vanhempaa ”folk”-sukupolvea edustivat kansanlauluja jo 1950-luvulta asti popularisoineet Marjatta ja Martti Pokela.

Balladi -65 tuo esille nuorten intoilijoiden omia aatoksia, ja sen sisältösuunnittelussa keskeinen osuus olikin Ankilla ja Aarniolla. Ohjelman televisiointi osui folkmusiikin suosion nousuvaiheeseen ja kenties osaltaan vauhdittikin tätä. Se uusittiin kahdesti vuonna 1966.

Balladi -65:n esiintyjät kuvakollaasissa. Ylärivissä Guldkurkorna ja tuohitorvi, Pertsa Reponen hillbillyn lumoissa, Anki kynttilänvalossa. Alarivissä Kaj Järnström ja virsu, Hootenanny Trio (Reponen, Juhani Joutsenniemi, Keijo Räikkönen) sekä Martti ja Marjatta Pokela kanteleen äärellä. Balladi -65 -ohjelman esiintyjiä kollaasissa: ylärivissä Guldkurkorna, Pertsa Reponen, Anki Lindquist, alarivissä Kaj Järnström, Hootenanny Trio, Martti ja Marjatta Pokela. Kuva: Yle kuvanauha

Bluegrassista polkkaan

Leijonanosan ohjelmasta vie englanninkielisen kansanlaulun eri lajien esittely, vaikka kotimainenkin folklore saa sijansa. Esiin nostetaan shantyt eli merimieslaulut, kertovat balladit, bluegrass, blues ja irlantilainen laulutraditio.

Kunpa vain konsanaan jokunen vaivautuisi kulkemaan paljasjaloin salomaita a) sinne, b) tänne ja keräilemään vanhoja ihmisiä.― Balladi -65

Pekka Aarnion raukean venyttelevissä selostusteksteissä on nuoren älykön snobbailevuutta, jota spiikkeri on itsekin huvittuneena muistellut mm. vuonna 1992 tehdyssä radio-ohjelmassa Halitulijallaa.

Suomifolkkarien ohjelmisto perustui alkuvaiheessa lähinnä amerikkalaisten esikuvien ohjelmistoon, mutta Balladi -65 tähdentää jo oman perinneaarteiston tärkeyttä.

”Kotoinen kansanlaulu olkoon lähellä meidän kaikkien sydämiä, siihen kaivautukaamme ja sitä vaikka nostakaamme. Ulkomailla kulkiessaan saa hävetä kun ei osaa kansallisia laulujaan”, Aarnio julistaa. Koko folkideologia kun perustui "nimenomaan oman maan lauluihin ja vanhuksiin ja suulliseen traditioon".

Farmarihousuiset, enemmän tai vähemmän boheemit uuskansanmuusikot yrittävät ohjelmassa tanssia polkkaakin.

Kansatieteellistä juurevuutta on tavoiteltu rekvisiitaksi raahatuilla tuohikonteilla, puutuopeilla ja kuhmuisilla kahvipannuilla. Niinpä esimerkiksi Kaj Järnströmin esittäessä Dylanin modernia rakkauslaulua kuvassa nähdään kiulu ja vanha virsu.

Ohjelmassa esitetyt kappaleet

Artistit laulavat Balladi -65:ssä pääasiassa muita kuin siihenastisia levytyskappaleitaan. Useimmat musiikkinumerot ovat angloamerikkalaista lainaa.

1. Guldgurkorna: Boston Harbour. Guldgurkornan bravuureihin kuuluva shanty on omaksuttu englantilaiselta Watersons-yhtyeeltä, jonka vahvaan säestyksettömään laulutyyliin bändi ihastui Keelen folkfestivaalilla kesällä 1965.
2. Hootenanny Trio: Santy Anno. Meksikon—Yhdysvaltain sotaan viittaava merimieslaulu, joka lienee poimittu The Kingston Trion levyltä. .
3. Anki: Barbara Allen. Brittiläisperäinen balladi, jonka folkmaailma tunsi parhaiten Joan Baezin tulkintana.
4. Kaj Järnström: Love Minus Zero/No Limit. Ainoa ohjelmaan sisältyvä Bob Dylanin laulu.
5. Pertsa Reponen: Mountain Breakdown/Cripple Creek. Parista eri sävelmästä koostettu kappale on ohjelman tiedoissa nimetty Mountain Breakdowniksi. Sen välisoitot ovat tunnetusta Cripple Creek –banjosävelmästä, jonka melodian varaan Reponen kynäili myös humoristisen Pertsan polkan. Tässä kuultavien lauluosuuksien alkuperä ei ole tiedossa.
6. Anki, Guldgurkorna ja Hootenanny Trio: Banks of the Ohio. Amerikkalainen murhaballadi, joka on levytetty lukuisina eri versioina.
7. Marjatta ja Martti Pokela: Setä Hermannin valssi. Tämä suomalainen kansanlaulu oli Pokeloiden tunnetuimpia levytyksiä.
8. Anki ja Hootenanny Trio: Voi ystäväin. Hootenanny Trion Keijo Räikkönen runoili lisää säkeistöjä tähän kotimaiseen perinneviisuun. Bändi levytti laulelman sittemmin esikoisalbumilleen.
9. Martti Pokela: Paimenen masurkka. Satakuntalainen kantelesävelmä.
10. Hootenanny Trio: Halitulijallaa. Henkiin virvoitettu vanha polkkakupletti on ainoa todellinen 1960-luvun suomifolkin hitti, joka ohjelmassa kuullaan. Hootenanny Trio lauloi sen levylle vasta lokakuussa 1965. Tatu Pekkarisen kynäilemä railakas ralli pysytteli kymmenen myydyimmän levyn listalla useita kuukausia.
11. Keijo Räikkönen: Jussi ja Liisa. Bluesperinnettä edustaa tämä suomalaisiin oloihin sovitettu versio laajalle levinneestä murhatarinasta Frankie And Johnny. Kappale julkaistiin Hootenanny Trion kakkosalbumilla.
12. Guldgurkorna: Jamie Foyers. Tarina skottilaisesta telakkatyöläisestä, joka kaatui tasavaltalaisten riveissä Espanjan sisällissodassa, on kavalkadin ”poliittisin” laulu. Tämän uuden mukaelman 1800-luvulla syntyneestä skottilaisesta balladista laati Britannian folkliikkeen pioneeri Ewan MacColl
13. Anki, Guldgurkorna ja Hootenanny Trio: Wild Mountain Thyme. Kaunis skottilais-irlantilainen laulu oli suomifolkkarien keskeisintä yhteislaulumateriaalia. Sävelmää olivat tehneet tunnetuiksi mm. Judy Collinsin ja irlantilaisen Clancy Brothersin levytykset.

Suomifolkin muita tärkeitä nimiä 1960-luvulla olivat mm. Päivi Paunu, Hector, Heli Keinonen ja Barbara Helsingius. Folkliikkeen vaiheita on käsitelty mm. radio-ohjelmissa Halitulijallaa ja Kohtalon tähti - 60-luvun nostalgiaa.

Sodan jälkeen tehdasvalmisteiset talopaketit tekivät vauhdilla tuloaan myös Suomeen, kun siirtoväkeä asutettiin ja kun sodan tuhoamaa asuntokantaa korvattiin uudisrakentamisella. Vuonna 1948 valmistuneessa filmissä opetetaan kädestä pitäen, miten talopaketti pystytetään ”nopeasti ja vaivatta”.

Ikkunaelementit asennetaan valmiina. Mies naulaa Kuva: Yle kuvanauha

Kattopalkit kootaan useasta kappaleesta. Mies tekee kattoa Kuva: Yle kuvanauha

Elementtitalo istuu suomalaiseen maisemaan. Uusi puutalo Kuva: Yle kuvanauha

Suomen Filmiteollisuuden opetusfilmissä taloelementtien pystytys käydään läpi vaihe vaiheelta. Filmissä on Topo Leistelän vauhdikas ja maalaileva selostus.

Filmi antaa myös hyvän kuvan sodan jälkeen käytetyistä rakennusmateriaaleista. Seiniin ja lattiaan vedetään tervapaperia ja lämmöneristeenä käytetään puruja.

Talopaketin osat on valmistettu määrämittaisiksi jo talotehtaalla. Rakennuspaikalla elementit kootaan valmiiksi kokonaisuudeksi kuin palapeli.

Puuosien pystytys aloitetaan alusparruista, jotka nostetaan valmiin perustuksen päälle. Alusparrujen varaan asetetaan täytepohjapalkit ja niiden päälle ladotaan täytepohjalaudat.

Seinät pystytetään metrin levyisistä elementeistä. Niitä on sekä umpinaisia että ovi- ja ikkunaukoilla varustettuja. Levyt liitetään toisiinsa ”kiilalistoilla”. Ikkunat ovat käyttövalmiita elementtejä.

Kattotuolit kootaan useammasta kappaleesta ”käden käänteessä” yksityiskohtaisten ohjeiden mukaan. Vesikatto ja muu laudoitus tuodaan työmaalle valmiina nippuina. Seinään vedetään pahvit.

”Mutta vasta sisältä nähtynä valmis koti antaa aavistuksen siitä, mitä ihmisellä tulee kodissaan olla”, ohjeistetaan filmissä myös kodin sisustus.

Vuonna 1975 Suomessa sovittiin, että Euroopan rajat ovat pysyviä ja kaikki kansalaiset saavat yhtäläiset ihmisoikeudet. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssiin osallistuivat Euroopan, Yhdysvaltain ja Kanadan johtajat kylmän sodan maailmassa, mutta lämpimässä Helsingin hengessä. Kauaa ei kuitenkaan kestänyt, että konferenssin Etyk-päätösasiakirja, oli paperia vain. Jugoslavian ja Itä-Ukrainan tapahtumat ovat tehneet Euroopan rajoista pysymättömiä ja mantereesta rauhattoman.

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin kolmas vaihe järjestettiin vuonna 1975 Suomessa. Kokous oli historiallinen, sillä se mahdollisti kylmän sodan aikana lännen ja idän keskustella keskenään. Idea konferenssin järjestämisestä tuli alun perin sosialistisilta mailta. Länsimaat vastustivat vielä 1960-luvulla ajatusta, sillä se tuki niiden mielestä vain itäblokin tavoitteita.

Suomi tarjoutui aloittamaan tunnustelut konferenssin järjestämiseksi jo vuonna 1969. Tämän jälkeen Suomi nimitti lähettilään tunnustelemaan Euroopan maiden halukkuutta koollekutsumiseen. Hieman Suomen yllätykseksi Etykistä innostuttiin laajalla rintamalla, vaikkakin länsi oli epäileväinen siitä, sementoisiko tällainen kokous Itä-Euroopan Neuvostoliiton blokkiin.

Presidentti Urho Kekkosen nimittämänä Jaakko Iloniemi aloitti Etyk-lähettiläänä Genevessä 1973 ja jatkoi tehtävässä aina Helsingin 1975 kokoukseen asti. Hänen tehtävänään oli nimenomaan valmistella konferenssia.

Suomi ehdotti Neuvostoliiton alkuperäisestä esityksestä poiketen, että myös Kanada ja Yhdysvallat osallistuisivat konferenssiin. Nato-maat hyväksyivät Suomen ETYK-isännyyden vuonna 1972 ja seuraavana vuonna pidettiin ulkoministereiden kokous Espoossa.

Kalle Kultalan kuvia Etyk I ja III -kokouksista

Tilanne oli ainutlaatuinen kahtiajakautuneessa kylmän sodan maailmassa. Harvoin nähtiin molempien Saksojen johtajien tai molempien suurvaltojen Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtajien keskustelevan keskenään. Varsinkin Suomessa, mutta myös maailmalla puhuttiin Helsingin hengestä, siitä kuinka kaikki puhalsivat yhteen hiileen työstääkseen parempaa maailmaa. Tarkemmin kokouksesta ja sen tunnelmasta voit lukea täältä.

Konferenssi päättyi juhlalliseen päätösasiakirjan allekirjoittamiseen. Tuon päätösasiakirjan piti lopettaa sodat Euroopasta, vahvistaa Euroopan valtioiden rajat ja taata kaikille eurooppalaisille ihmisoikeudet.

Helsingin päätösasiakirjan ensimmäinen allekirjoittaja, Saksan silloinen liittokansleri Helmut Schmidt toppuuttelee suomalaista Etyk-euforiaa.

"Se oli ennen kaikkea tilaisuus tavata muita valtionpäämiehiä ja keskustella suoraan heidän kanssaan", 96-vuotias liittokansleri Schmidt sanoi vuonna 2015 Ulkolinja: Rikkiammuttu sopimus -ohjelmassa. Hän kuitenkin myöntää, että tilanne oli arvokas, mutta ei minkään päätöslauselman, vaan eri valtioiden kanssakäymisen kannalta.

"Me puhuimme suoraan DDR:n johtajan Erich Honeckerin kanssa, Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford ja Neuvostoliiton johtaja Leonid Brezhnev puhuivat keskenään."

40 vuotta Etykin jälkeen Vesa Toijosen ohjaama Ulkolinja: Rikkiammuttu sopimus -ohjelma käsittelee Helsingin hengen ja Etykin perintöä. Vuoteen 2015 mennessä oli kaikkia Helsingin päätösasiakirjan kohtia rikottu. Ensimmäisen kerran vain neljä vuotta sopimuksen jälkeen, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Afganistaniin. Myös Yhdysvallat rikkoi asiakirjan päätöksiä sotiessaan Afganistanissa ja Irakissa. Jugoslavian hajoamissodat viimeistään osoittivat, että Etykistä ei ollut mitään jäljellä ja räikeimmät rikkomukset tulivat, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 2014 ja liitti sen osia itseensä. Rajat eivät olleet enää koskemattomia.

Etyk muuttui Etyjiksi Helsingin seurantakonferensissa 1992. Nimen viimeinen osa konferenssi muuttui järjestöksi.

Rikkiammuttu sopimus -dokumentin yhteydessä julkaistiin myös 8 minuuttia pitkä verkkodokumentti, joka kysyi, että minne katosi Helsingin henki aikana, jolloin Euroopassa valtiot valtaavat toisiaan ja rajat ovat mitättömiä.

Etykin rauhansanomaa korostettiin Suomessa

Etyk-kokous oli tärkeä suomalaisille, ja siitä kerrottiin aikanaan runsaasti muun muassa kouluissa. Nuortenohjelma vuodelta 1975 käsittelee Etykiä. Verkkaisesti etenevä ohjelma esittelee kokoukseen osallistujia, sekä käsitellään sitä mitä konsensus-periaate tarkoittaa. "Kaikkien maiden, pienimpienkin mielipiteet oli otettava huomioon", ohjelma kiteyttää konsensuksen.

Sopimuksen aikalaisohjelmissa korostettiin Etykin rauhanvaikutuksia ja se oli jäänytkin nuorison mieleen nimenomaan rauhankokouksena, selviää uutisesta joulukuulta 1975, jossa nuoret suomalaiset pohtivat sopimusta. Osa nuorisosta tiesi tarkkaan, että kokouksessa päätettiin muun muassa Euroopan valtioiden rajojen koskemattomuudesta, mutta suurimmalle osalle tuli vain mieleen sanat turvallisuus ja rauha.

Teksti: Juhana Säilynoja, Paavo Rytsä sekä Vesa Toijonen/Ulkolinja

Suomi on vauras maa, kunhan vain kansa puhaltaisi yhteen hiileen ja unohtaisi turhat ennakkoluulot. Näin todistellaan vuonna 1955 valmistuneessa Suomen Filmiteollisuuden elokuvassa, jolla vauhditettiin SKDL:n Eino Kilven vaalikampanjaa vuoden 1956 presidentinvaaleissa.

Maaseudun ja kaupunkien väliset jännitteet on syytä haudata. Eripuralle ja ennakkoluuloille ei ole sijaa, Eino Kiven vaalifilmissä todistellaan.

Onko niin, että rikkaat vain juhlivat? Mies ja nainen Kuva: Yle kuvanauha

Duunari on palkkansa ansainnut. Mies työntää tiilikärryjä Kuva: Yle kuvanauha

Yhteisvoimin pitäisi maa rakentaa. Miehet Kuva: Yle kuvanauha

Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen riveissä poliittisen toimintansa aloittanut Eino Kilpi siirtyi heti sodan jälkeen vuonna 1948 Suomen Kansan Demokraattiseen Liittoon. Hän toimi pitkään SDP:n ja SKDL:n kansanedustajana ja useaan otteeseen SKDL:n ministerinä.

Vuoden 1956 vaaleissa, jossa maalaisliiton Urho Kekkonen voitti täpärästi sosialidemokraattien K. A. Fagerholmin, Kilpi oli kommunistien ja kansandemokraattien ehdokas.

Kilpi sai 56 valitsijamiestä, jotka kuitenkin siirtyivät vaalin toisella kierroksella kannattamaan pääehdokkaita. Osa ryhmittyi taktisesti Fagerholmin, osa Kekkosen taakse. Näin J. K. Paasikivi pudotettiin pelistä ja Kekkosen valinta kolmannelle kierroksella voitiin varmistaa.

Oheisessa filmissä puoluetunnuksia ei näy ja filmissä korostetaankin yhteistyön ja yksimielisyyden merkitystä. Niin kaupungeissa kuin maaseudullakin on omat ongelmansa, mutta Suomi voidaan rakentaa vain yhteisvoimin, filmissä todistetaan.

Kaupungissa asuu Virtasen työläisperhe, joka kamppailee ajoittain taloudellisten vaikeuksien kanssa ja kadehtii maalla asuvia sukulaisiaan. Yhtä ennakkoluuloisia ovat maalaisserkut.

Mutta kun Virtasen työläisperhe tekee lomamatkan maaseudulle, silmät avautuvat: elämä ei ole sen helpompaa maaseudulla kuin kaupungissakaan.

”Ennen lehmä elätti hoitajansa, mutta nyt hoitaja ei jaksa elättää lehmää ilman valtion apua”, tuskaillaan ajan muutosta.

Tukea tarvitsee myös teollisuus, jotta duunari saa leipänsä. Samassa veneessä siis ollaan, on filmin opettavainen johtopäätös.