Erotiikka on jännittävä, mutta luonteva osa lähes kaikkien ihmisten elämää. Vallankumouksellisesti tätä herkkua tarjoiltiin vuonna 1994 myös radioaalloilla. Vuorossa Kummelin Radio Yömyöhä. Äänessä monitoimimies Esko Mörkö.

Myöhäisillan odotettuna ohjelmanumerona suosikkiääni luki suorassa lähetyksessä vanhoja Jalluja. Taidokkaat novellit yhdistettynä Mörön syvälliseen tulkintaan saavat kylmimmänkin suomalaisen herkistymään.

Harvinainen videomateriaali radiostudiosta paljastaa miten menestynyt myöhäisillan ohjelma syntyy. Tallenteessa korostuu myös kuuntelijapalautteen merkitys. Radiotaiteilijat ovat vain ihmisiä, siinä missä muutkin. Ja onnistunut ohjelma ansaitsee aina kiitoksen.

Esko Mörkö (Timo Kahilainen) tavattiin Kummelissa monessa roolissa. Asunnonvälittäjästä aina Yleisradion rekrytointivastaavaksi luontevasti siirtyillyt Mörkö muistetaan etenkin säämies Pertti Pasasen (Heikki Silvennoinen) palkkaamisesta.

Anna Mikko Alatalon johdattaa itsesi kimaltelevaan ja sykkivään diskokulttuuriin! Vuoden 1982 Iltatähdessä pohditaan diskon tosiolemusta.

”Oliko diskomusiikki olemassa jo ennen diskoteekkeja? Vai synnyttikö 1970-luvun uusi seurustelumuoto uuden omaleimaisen musiikinlajinsa?” pohdiskellaan Iltatähden Disko-erikoisohjelmassa vuodelta 1982. Juontaja Mikko Alatalo johdattelee katsojan diskokulttuurin maailmaan, ja mukana on sekä ymmärtämystä, svengiä että kritiikkiä.

Haastateltavina ovat muun muassa DJ eli ”levyjuontaja” Joke Linnamaa sekä Suomessa vierailleen Earth, Wind & Fire -yhtyeen jäsenet Hotel Intercontinentalin aulassa Helsingissä. Videovieraina diskosykkeestä vastaavat muun muassa Kool & The Gang, Steel City (mukana Kaija Koo), Lio, Aneka ja Jokke Seppälä.

Nuori Kaija Koo Steel Cityn vaaleana solistina. Kaija Koo Steel City -yhtyeen solistina Iltatähti-ohjelmassa 1982. Kuva: Yle kuvanauha

Jokke Seppälä oli suomidiskon kantavia voimia. Jokke Seppälä esiintyy Iltatähti-ohjelmassa 1982. Kuva: Yle kuvanauha

Levymusiikin tahtiin tanssiminen ja diskoteekit olivat osa 1970-luvun alun nuorisokulttuuria. Vuosikymmenen puolivälissä discot ja discomusiikki alkoivat yleistyä, ja melko nopeasti niitä alettiin myös kritisoida kaupallisuudesta ja keinotekoisuudesta. Diskomusiikin tahtilajin sanottiin olevan vaarallinen sydämelle.

Teksti: Harto Hänninen

Antero Ruuhosen ohjaamassa dokumentissa Savotta kurkistetaan Sompion Lapissa tapahtuvaan metsureiden työhön. Vuonna 1966 ilmestyneessä kuvauksessa katoavaa työläisperinnettä seurataan talvisella Savukosken savotalla, ennen kuin alueen valtasi Lokan tekoaltaan vesistö.

"Ihmiskäsi on koneiden voimalla tunkeutunut Sompion Lapin ikivanhoihin aarniometsiin", kuvaillaan ohjelman selostuksessa. Mekaniikka on helpottanut suuren savotan eli metsätyömaan käsittelyä, mutta samalla se on vähentänyt metsätöihin tarvittavaa ihmistyövoimaa. Dokumentissa pohditaan ihmistyövoiman asemaa metsätöissä sekä Sompion seudun metsureiden tulevaisuuden näkymiä.

On vain ajan kysymys, milloin ihminen ja eläin vaihdetaan näissä erämaissa kaikenosaviin ja -tietäviin koneisiin.

Perinteinen metsäsavotta oli aina 1960-luvulle asti merkittävä maaseudun työllistäjä, jossa metsäyritykset värväsivät työväkeä fyysiseen, runsaasti työvoimaa vaativaan metsätyöhön.

Entisajan metsämies sai ajan kanssa kuitenkin väistyä koneiden tieltä, kuten dokumentissa kerrotaan. "On vain ajan kysymys milloin ihminen ja eläin vaihdetaan kaikenosaaviin ja -tietäviin koneisiin." Pokasahan tilalle oli tullut moottorisahat ja bensiinin katku.

Dokumentissa metsureiden toiminnan taustalle äänisuunnittelija Tapio Tuovinen on luonut paikoitellen futuristisen teollisen äänimaailman, joka ikäänkuin enteilee alan tulevaisuutta.

Taivaalta putoaa kuormaajan kourat kuin mekaanisen petolinnun kynnet.

"Kämpän, ruokaa ja lölyä sen antaa. Loput mitä ihminen tarvitsee, saa kukin noukkia omin neuvoin", sanaillaan selostuksessa metsämiesten vapaa-ajan olosuhteista. Päivän puhteiden jälkeen työmiehet palaavat savottapirttiinsä, jossa tunnelma on rento ja hilpeä. Saunassa heiluu vihta, pirtin puolella isketään korttia pöytään, juodaan kahvia ja poltellaan tupakkia.

"Metsä on antanut viimeisen satonsa. Kuka sadon on korjannut? Suomalainen metsätyömies", tunnelmoidaan ohjelman lopussa.

Metsätyömiehen elämää Sompion Lapissa 1966

Italialainen pornotähti ja kansanedustaja Ilona Staller alias Cicciolina vieraili Suomessa syksyllä 1988. Hän kävi pehmoleluineen myös eduskunnassa tervehtien kollegoitaan protokollaan kuulumattomalla rinnanvilautuksella.

Ajankohtaisen Kakkosen vierailuraportissa Staller seuraa eduskunnan istuntoa lehteriltä. Ollessaan poistumassa parvelta hän paljastaa hetkeksi toisen rintansa ja saa toimestaan pienet aplodit. Puhemies palauttaa nuijallaan salin kohta järjestykseen, mutta hänenkin tuntuu olevan vaikea löytää oikeita sanoja.

Vilautus lehterillä sekoitti puhemiehenkin pasmat. Italialainen kansanedustaja Ilona Staller (Cicciolina) vilauttaa rintaansa eduskunnan lehterillä. Kuva: Yle kuvanauha

Samaisessa ajankohtaislähetyksessä suurten lehtien päätoimittajat keskustelevat politiikan henkilöitymisestä ja viihteellistymisestä, jonka oli koettu tapahtuneen Suomessakin. Turun Päivälehden (SDP) Aimo Massinen pitää ilmiötä kuitenkin marginaaliseksi ja rauhoittelee: "Meillä ei ole tätä Kikkioliina-ongelmaa."

Staller valittiin Italian parlamenttiin radikaalipuolueen edustajana vuonna 1987. Vuoteen 1992 asti istunut kansanedustaja vastusti ydinvoimaa ja Natoa ja puolusti luontoa, eläimiä ja vapaata seksiä.

Toimittaja Maarit Tastulan huomion mukaan Staller oli kuitenkin ekologian saralla epävarmempi kuin erotiikan. Kysyttäessä täsmällisempiä ajatuksia ydinvoiman korvaamisesta hän tarjoaa ratkaisuksi "rakkauden energiaa".

Politiikan karnevalisoija

Cicciolina saapui Suomeen markkinoimaan muistelmakirjaansa. Tv-uutisten reportaasissa hänet nähdään kirjakaupassa kiinnostuneen kirjallisen yleisön ympäröimänä.

Televisiokameroille parlamentaarikko ehti paljastaa rintansa vierailun aikana ainakin neljään eri otteeseen.

Tutkija Sari Näreen mukaan Staller "karnevalisoi" politiikan rikkomalla rajan, joka perinteisesti erotti erotiikan lain ja järjestyksen alueesta. Italialaisedustaja itse kehotti poliitikkoja olemaan "enemmän ihmisiä".

Poikkeuksellisen aiheen lienee johdattanut arvioimaan uutisjutussa myös vierailijan ja tämän suomalaisten kollegojen rintojen ominaisuuksia. Viimemainittujen naisten avuista esittää otaksumiaan kansanedustaja Jörn Donner (rkp), jota media oli hänen varhaisista elokuvistaan alkaen pitänyt eroottisena asiantuntijanaan.

Kolmisenkymmentä islantilaista huimapäistä sijoittajaa ajoi reilun 300 000 asukkaan maansa ennennäkemättömän rajuun talouskriisin vuonna 2008. Maan kolme suurinta pankkia kaatuivat ja kruunun arvo sukelsi. Romahduksen myötä tavallisten islantilaisten velat moninkertaistuivat ja työpaikkoja menetettiin. Seitsemän vuotta kriisin jälkeen maan talous kasvoi muuta Eurooppaa joutuisammin, mutta kaikki eivät olleet päässeet osaksi uutta nousua.

Euroopan laidalla kelluva Islanti eli pitkään eristyneenä kalataloutena. 1990-luvulla maa alkoi hiljalleen avautua, ja 2000-luvulla saarivaltio vapautti pääoman ja yksityisti pankit. Alkoi hurja nousukausi. Suomessa ja maailmalla kohistiin viikinkien lailla valloitusretkiä tekevistä islantilaissijoittajista, joiden taskut pullottivat ylettömistä määristä rahaa.

Islantilaisten sijoitusinto ulottui Suomeenkin. Vuoden 2007 ohjelmassaan Viikinkien riskiretket MOT yritti selvittää, miten ihmeessä pienen maan sijoittajilla saattoi olla niin paksut lompakot. Esimerkiksi Elisaan sijoittaneen islantilaismiljardööri Björgolfur Thor Björgolfssonin varojen huhuttiin olevan peräisin Venäjän mafialta ja suursijoittajilta. MOT:n haastattelema tanskalaisen Danske Bankin pääekonomisti Lars Christensen ei uskonut mafiaväitteisiin. Hän oletti, että islantilaisten raha oli tullut normaalisti kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta. Raha oli halpaa, joten islantilaiset olivat haalineet sitä mahdollisimman paljon ja sijoittaneet eteenpäin.

Syksyllä 2008 Islannin ylikuumentunut talous romahti Yhdysvaltain finanssikriisin johdosta. Islantilaiset olivat lainanneet tähtitieteellisiä summia maan talouteen nähden, eivätkä sijoituskohteet tuottaneet niin paljon voittoa kuin oli toivottu. Maan kolme suurinta pankkia, Kaupthing, Landsbankinn ja Glitnir romahtivat ja valtio otti ne haltuunsa.

Pankit olivat houkutelleet ulkomaisia tallettajia tarjoamalla huikeita viiden prosentin korkoa tuottavia tilejä. Tähän oli haksahtanut muun muassa Espoon kaupunki, selvisi MOT:n jatkojutussa Viikinkien riskiretket II vuonna 2008. Myöhemmin kaupunki sai Kaupthingin tilille tallettamansa rahat takaisin.

On surullista, että kolmekymmentä ihmistä sai Islannin tähän tilanteeseen.

Islantilaisten velat moninkertaistuivat

Pankkikriisin seuraukset tavallisille islantilaisille olivat lohduttomat. Moni oli ottanut pankkien mainostamia valuuttalainoja, eli lainaa jonkin muun maan valuutassa. Niinpä pankkien ja Islannin kruunun romahtaessa tavallisten ihmisten velat saattoivat kasvaa jopa nelinkertaisiksi. Alhaiseen 1,5–2 prosentin työttömyyteen tottuneeseen maahan odotettiin kurjempia aikoja.

”Työttömyys voi nousta jopa 10 prosenttiin, mikä on hyvin korkea luku”, Islannin Suomen-suurlähettiläs Hannes Heimisson arvioi MOT:ssa vuonna 2008.

Ulkolinjan vieraillessa Islannissa kaksi vuotta talousromahduksen jälkeen vuonna 2010 olivat tulevaisuuden näkymät edelleen lohduttomat. Velkaantuneita oikeudessa puolustava Marino G. Njalsson kertoi, että noin 20 prosenttia kotitalouksista oli pahoissa vaikeuksissa ja toiset 30 prosenttia joutumassa vaikeuksiin. Miehen oma asuntolaina oli kasvanut 100–230 prosenttia.

Ay-pomo Kristjan G. Gunnarsson esitteli ruokalipukkeita, joilla perheet saavat muutaman päivän ruuat ilmaiseksi. Jouluna Punainen risti ja kirkko jakoivat ruokaa reilulle 400 jonottajalle. Ylpeille islantilaisille tilanne oli kova pala, ja jonottajat yrittivät peittää kasvonsa.

”On surullista, että kolmekymmentä ihmistä sai Islannin tähän tilanteeseen”, eläkkeelle jäänyt kalastaja Olaf R. Sigursson huokaisi.

Islannin kruunua suojeltiin järeillä toimilla

Vuoden 2008 kriisi toi Reykjavikiin kiihkeitä mielenosoituksia. A-Zoom vieraili maassa muutama kuukausi pankkien kaatumisen jälkeen. Parlamenttitaloa tomaateilla pommittavat mielenosoittajat vaativat hallituksen ja Islannin keskuspankin johtajan eroa sekä finanssivalvonnasta vastaavien vaihtumista. Lisäksi vaadittiin, että holtittomat sijoittajat ja pankkiirit saataisiin rikosoikeudelliseen vastuuseen teoistaan.

Islantilaisten mielenosoittajien vaateet toteutuivat. Tammikuussa 2009 Islannin keskustaoikeistolainen hallitus joutui eroamaan ja valtaan äänestettiin punaviherhallitus. Ajankohtainen kakkonen kertoi vuonna 2010, että valuuttapaon estämiseksi uusi hallitus oli ryhtynyt järeisiin toimiin. Voimaan tuli ankara valuutta- ja pääomaliikkeiden säännöstely. Ulkomaille lomailemaan lähtevät islantilaiset saivat ostaa valuuttaa korkeintaan 2800 eurolla. Yrityksiä alettiin valvoa vielä tarkemmin, ja maahantuojat ja -viejät joutuivat noudattamaan keskuspankin määräyksiä.

”Valuutan tukeminen, josta tuli pelastusohjelman keskeinen keino, tarkoitti korkojen nostamista ja pääomavalvonnan tiukentamista”, keskustapankin pääekonomisti Thorarrinn Petursson tiivisti ohjelmassa.

Vaikka sääntelyllä Islanti pelasti oman valuuttansa, toivottiin sääntelyn ajan jäävän mahdollisimman lyhyeksi. Huhtikuussa 2013 jälleen valtaan palannut, talousongelmista syytetty keskustaoikeistolainen hallitus ilmoitti kesällä 2015 alkavansa pikku hiljaa purkaa säännöstelyä.

Ja entä islantilaiset rötösherrat? Lokakuussa 2015 Helsingin Sanomat uutisoi, että Islanti oli tuominnut jo 26 pankkiria ja rahoittajaa vankeuteen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Britanniassa ei ole langetettu yhtään tuomiota finanssikriisiin johtaneesta holtittomuudesta, lehti kirjoittaa.

Tulivuoren purkaus houkutteli turisteja

Julkisuudessa on kiitelty paljon Islannin päätöstä antaa pankkien kaatua. Se oli jotain, mitä muissa talouskriisimaissa ei ole tehty. Toki pankkien kaatuminen syöksi maan aluksi ennennäkemättömään lamaan ja tavallisten ihmisten velat karkasivat käsistä. Joulukuussa 2013 Islannin hallitus kertoi kuittaavansa asuntovelallisten velkataakasta 24 000 euroa. Toimi päätettiin rahoittaa muun muassa korottamalla taloudellisten toimijoiden veroa.

Velallisten taakkaa oli helpotettu muutenkin. Ulkolinjassa tavattu puolustusasianajaja Marino G. Njalsson kertoi ohjelmassa, että Islannissa oli itse asiassa laki, joka kielsi islantilaisten lainojen sitomisen ulkomaiseen valuuttaan. Niinpä velalliset väittivät oikeudessa, että heille oli myyty laittomia tuotteita. Oikeus päätti asian velallisten hyväksi, jolloin islantilaiset saivat anteeksi puolet lainansa pääomasta.

Pankkien kaatumisella ja Islannin kruunun heikkenemisellä oli myös positiivisia vaikutuksia. Kruunun alhaisen arvon ansiosta vienti alkoi vetää, ja se on houkutellut turisteja saarivaltioon. Jopa alkuun epäonnisena onnettomuutena pidetty Eyjafjallajökull-tulivuoren purkaus vuonna 2010 kääntyi voitoksi: sen ansiosta Islanti pääsi maailmankartalle ja komeasti.

Yle Uutiset kertoi vuonna 2013, että maan turismi kasvoi parikymmentä prosenttia vuosittain. Samassa uutisessa todettiin myös, että islantilaisilla itsellään kuitenkaan ei ole varaa matkustaa ulkomaille.

Moni muistaa vuoden 2007, jolloin kaikki näytti loistavalta. Vuoden päästä tuli romahdus. Moni miettii sitä nyt.

Turismin lisäksi Islannin valttina on halpa geoterminen energia, joka on houkutellut maahan kasvavaa alumiiniteollisuutta. Myös maan talouden perinteinen kulmakivi kalastus on ollut vauhdittamassa selviämistä talouskriisistä.

Seitsemän vuotta kriisin jälkeen saarivaltion talous kasvoi muita Euroopan maita vilkkaammin ja maassa oli lähestulkoon täystyöllisyys.

Kesällä 2015 A-Studio raportoi, että Islannissa kävi vuosittain jo yli miljoona turistia. Uudesta talouden buumista huolimatta maassa kyti edelleen tunne eriarvoisuudesta. Palkkojen nousu on näkynyt lähinnä hyvätuloisten taskuissa. Entä mitä tapahtuu, jos maa vapauttaa jälleen pääoman ja valuutan liikkeet? Kruunun arvo voisi jälleen kerran sukeltaa dramaattisesti. Kukoistavan talouden yllä leijuvat uhkuvat kuulostavat tutulta. Taloustieteen opiskelija Anton Reynir Hafdisarson kommentoi ilmapiiriä:

”Moni muistaa vuoden 2007, jolloin kaikki näytti loistavalta. Vuoden päästä tuli romahdus. Moni miettii sitä nyt.”

2000-luvulla palmuöljyä alettiin käyttää ruoantuotannon lisäksi myös biopolttoaineena. Suomalainen Neste Oil nousi yhdeksi maailman suurimmista palmusta tehdyn biodieselin tuottajista. Vuonna 2014 tehty Ulkolinja: Raakaa palmuöljyä kertoo palmuöljyn maailmanlaajuisessa tuotantoketjusssa olevan suuria ongelmia niin luonnon, ihmisoikeuksien kuin taloudenkin eettisten kysymysten näkökulmista.

2000-luvulla Euroopan unioni määräsi jäsenmaitaan nostamaan biopolttoaineiden käyttöä liikenteessä. Suomalainen Neste Oil päätti pyrkiä markkinajohtajaksi uusiutuvalla dieselillään. Yhtiö rakensi suuret tuotantolaitokset Alankomaiden Rotterdamiin sekä Singaporeen. Biodieselin raaka-aineena Neste Oil alkoi käyttää palmuöljyä. Muita maailmalla käytettyjä biopolttoaineita ovat muun muassa rypsiöljydiesel sekä maissi-, sokerijuurikas- ja sokeriruokoetanolit.

Palmuöljyä saadaan palmuista, jotka kasvavat päiväntasaajan tienoilla. Suurimmat palmuöljyn tuottajamaat ovat Indonesia ja Malesia. Palmuplantaasit vievät pinta-alaa jatkuvasti pieneneviltä sademetsiltä. Palmuöljyä löytyy esimerkiksi lihapiirakoista ja useimmista kauneustuotteista.

Ulkolinjan ohjelmassa Raakaa palmuöljyä (2014) kerrotaan, että palmuöljyn tuotantoon liittyy niin sosiaalisia, ekologisia kuin taloudellisiakin ongelmia.

"Maakaappauksia, hiilidioksipäästöt lisääntyvät, biodiversiteetti häviää ja plantaaseilla on paljon työvoimaan liittyviä ongelmia", listaa Finnwatchin toiminnanjohtaja Sonja Vartiala ohjelmassa. Hän myös kertoo, että palmuöljy-yritykset ovat jääneet kiinni aggressiivisesta verosuunnittelusta.

"Eli oikeastaan kaikki yritysvastuuseen liittyvät ongelmat liittyvät palmuöljyn tuotantoon." Vartialan mukaan suomalaiset käyttävät palmuöljyä enemmän kuin kahvia.

Raaka palmuöljy on likaista. Siinä on ihmisten verta.― Indonesialainen kyläpäällikkö Muhammad Rusdi Ulkolinjassa

Ohjelmassa kerrotaan, että Indonesiasta katoaa eniten metsää koko maailmassa. Siellä on myös lähes puolet maailman suosademetsistä. Palaessaan ne päästävät valtavat määrät kasvihuonekaasuja ilmakehään. Usein palmuplantaaseja varten poltetaan suuria määriä metsää. Tämä on ongelma luonnon monimuotoisuudelle. Kärsijöinä ovat paitsi kasvit, myös eläimet, kuten orangit ja norsut. Raakaa palmuöljyä -ohjelmassa tutustutaankin palmuplantaasien kurjaan puoleen juuri näiden kahden eläinlajin kautta.

Palmuyhtiöt ovat kaapanneet maita paikallisilta, ohjemassa kerrotaan. Usein kaappaukset yltyvät väkivaltaisiksi ja ihmisiä on ammuttu. Poliisit suojelevat yhtiöiden toimintaa.

"Kyse on rahasta. He maksava ja maksavat, että tapauksia ei tutkita", kertoi eräs indonesialainen, jonka kylän maat vietiin. Ongelmana Indonesiassa on, että maiden omistajuudesta ei välttämättä ole papereita, sillä niiden käyttö on periytynyt vuosisatojen ajan.

Neste Oil on kertonut, että sen palmuöljy tulee olemassaolevilta plantaaseilta, ja sen käyttämä palmuöljy on sataprosenttisesti sertifioitu. Yrityksen mukaan sen toiminta ei pienennä luonnon monimuotoisuutta. Yhtiö kuitenkin näkee ainakin osan palmuöljyyn liittyvistä ongelmista.

"Neste Oilin näkemys on, että [biopolttoaine-] toimialan olisi mahdollisimman pikaisesti pyrittävä pois elintarvikkeeksi kelpaavien raaka-aineiden käytöstä", kommentoi öljy-yhtiön johtaja Simo Honkanen Silminnäkijä: Tulenarka biodiesel -ohjelmassa (2008).

Neste Oil on myös kertonut, että sen tuottama biodiesel on toisen sukupolven biopolttoaine. Kriitikot eivät kuitenkaan ymmärrä mitä tällä termillä tarkoitetaan.

"Yksi vaatimus toisen sukupolven biopolttoaineille olisi, että se tuottaisi vähemmän päästöjä ja ongelmia kuin fossiiliset polttoaineet tai ensimmäisen sukupolven biodiesel. Tämä Neste Oilin palmuöljydiesel ei ole tällainen", väitti Greenpeacen Dan Helenius samassa Tulenarka biodiesel -ohjelmassa.

EU-komission oletusarvot biopolttoaineiden kasvihuonekaasupäästöistä. Kuva: Yle kuvanauha

MOT: Nesteen pulmaöljy -ohjelmassa vuodelta 2010 kerrotaan, että Nesteen tuottama palmuöljydiesel on tutkijoiden mukaan ympäristöeduiltaan kyseenalaista tai jopa haitallista. Myös EU-komissio on sitä mieltä, että palmuöljydiesel tuottaa enemmän kasvihuonepäästöjä kuin moni muu biopolttoaine.

Neste Oil oli vielä tuolloin eri mieltä.

"Palmuöljy on erinoimainen raaka-aine tähän tarkoitukseen, koska päästövähenemät, joita voidaan saavuttaa, ovat paljon paremmat kuin monella muulla raaka-aineella", kertoi Neste Oilin varatoimitusjohtaja Jarmo Honkamaa MOT-ohjelmassa.

Vuonna 2015 Neste Oil kertoi pyrkivänsä aktiivisesti eroon palmuöljystä. Uusia raaka-aineita etsittiin esimerkiksi teurasjätteestä. Samana vuonna Neste Oil kertoi jäte- ja tähderaaka-aineiden muodostavan 75% yhtiön uusiutuvien raaka-aineiden käytöstä. Samana vuonna yhtiö kertoi lopettaneensa yhteistyön tämän artikkelin yhteydessä olevissa ohjelmissa mainitun IOI Groupin kanssa, kunnes työvoiman palkkaukseen liittyvät epäkohdat saadaan kuntoon.

Vuoden 2000 kesäkuussa lähti 70 pyhiinvaeltajaa Suomesta, Saksasta ja Englannista kävelemään Pyhän Henrikin jalanjäljissä. 140 kilometriä pitkä ja kahdeksan päivää kestävä pyhä reitti kulki Kokemäeltä Köyliön ja Nousiaisten kautta Turkuun. Pohjantähden alla seurasi pyhiinvaeltajien matkaa itseensä ja hiljaisuuteen Suomen kauniissa kesämaisemissa.

Luterilaispastori Kalle Elonheimo selittää, etteivät ihmiset lähde pyhiinvaelluksille ollakseen parempia ihmisiä tai uskovaisia. Pyhiinvaellukselle lähdetään hänen mukaansa ennemminkin yksinkertaisesti vain etsimään aikaa rukoilemiseen ja jaksamista arkeen.

Kahdeksankymmentäluvulta asti järjestetylle Pyhän Henrikin vaellukselle osallistuu kristittyjä muistakin maista. Pyhiinvaelluksilla muun muassa Israelissa ja Espanjassa käynyt saksalaispariskunta kehuu vaellusta vuolaasti. Kiitosta saa paitsi Suomen kaunis luonto, myös yhteisöllisyys.

On turvallinen ja hyvä olo vaeltaa tiellä, jota toisetkin ovat vaeltaneet ennen minua ja ihmiset vielä minun jälkeenkin tulevat vaeltamaan.

"Täällä meitä kiehtoo ekumenia ja erimaalaisten osanottajien läheinen uskonyhteys", mies selittää.

Toden totta, matkalle osallistuu niin luterilaisia, ortodokseja kuin katolisiakin. Kaikki osallistuvat yhteisiin jumalanpalveluksiin kirkkaiden vesien äärellä ja metsien siimeksessä. Eräs vaeltajista kertoo kolmantena päivänä odottavansa veden pyhitystä. Vesi on tärkeässä osassa myös neljäntenä päivänä, jossa siunataan metsän keskeltä löytyvä pieni lähde. Pyhiinvaellukselle lähtenyt nainen on hyvin otettu tilaisuudesta:

"Tässä oli mun mielestä todella upea tilanne, koska oli luterilainen naispappi, katolinen isä ja ortodoksinen isä-Petri tätä toimittamassa. Harvinaista.”

Kahdeksantena päivänä pyhiinvaeltajat saapuvat Turkuun, jossa he osallistuvat jumalanpalveluksiin niin ortodoksisessa kirkossa kuin Turun tuomiokirkossakin. Takana on iloista telttaelämää, saunomista, soutelua ja uintia järvissä, meditointia kallioilla ja laulua niittyjä ja metsiä taittavassa kulkueessa. Eräs nainen tiivistää tunteensa vaelluksen jälkeen kauniisti:

"On turvallinen ja hyvä olo vaeltaa tiellä, jota toisetkin ovat vaeltaneet ennen minua ja ihmiset vielä minun jälkeenkin tulevat vaeltamaan. Se on jotakin ikuista."

Tuokiokuvia Pyhän Henrikin vaellukselta kesällä 2000

Elämä 1950-luvun pikkukaupungissa on ihanaa ja auvoista. ”Kaikki on sopuisaa, rauhaisaa ja onnellista”, mikäli vuonna 1951 kuvattuun lyhytfilmiin ”Kesäiltaa kuvittamassa” on uskomista.

Pikkukaupungissa ihmiset pysyvät ihmisinä hyveineen ja pikkuvikoineen, filmissä korostetaan.

Pikkukaupungin elämä on leppoista. Nainen istuu aurinkotuolissa Kuva: Yle kuvanauha, Lii-Filmi Oy

Kesän riemuja Pojat uivat Kuva: Yle kuvanauha, Lii-Filmi Oy

Pienet välikohtaukset naapurien kanssa eivät ole vaarallisia. ”Päinvastoin, välikohtaus naapurin kanssa käy vaikka aamuvoimistelusta ja piristää sen verran, että on taas hetken hyvä olla.”

Pikkukaupunkilaisia elähdyttää yhteenkuuluvaisuuden henki, joka kestää miltei mitä tahansa. Ihmiset pikkukaupungissa elävät elämäänsä yksilöinä, eivätkä pisaroina suuressa ihmismeressä, runoilee filmin selostaja Väinö Vento.

”Pikkukaupungissa voi siirtyä ajassa vuosikymmenten taa. Siellä saa kosketuksen menneisiin sukupolviin.”

P.S. Auta meitä. Filmin arkistotiedoista ei käy ilmi, missä idylli on kuvattu. Mikäli tunnistat kaupungin tai kuvauspaikat, kertoisitko tietosi meille vaikka tämän artikkelin kommenttikentässä. Onko kysymyksessä Porvoo vai onko filmi kuvattu useammassa pikkukaupungissa?

Ohjelmassa Maailmanmestarimetsurikisat seurataan metsurien kaksipäiväisiä MM-kisoja Mikkelissä. Maailman metsuriherruutta ratkottiin syksyllä 1983 eri metsätyötaidoissa niin yksilö- kuin maajoukkuetasolla.

Mikkelissä kohtasi metsien ammattilaisia peräti kahdestatoista maasta. Järjestyksessään kyse oli moottorisahauksen 13. MM-kisoista, ja Suomessa kisat järjestettiin toisen kerran. MM-tittelin lisäksi kisat olivat osoitus metsätyötaidon moninaisuudesta ja metsätyön merkityksestä yhteiskunnalle.

Pääministeri Sorsa oli MM-kisojen arvovaltaisimpia vieraita. Kalevi Sorsa metsurien MM-kisoissa 1983 Mikkelissä. Kuva: Yle kuvanauha

Ensimmäinen kisapäivä käytiin Mikkelin kuusimetsässä. Paikalle oli saapunut ennätysyleisö. Myös Suomen pääministeri Kalevi Sorsa kunnioitti tapahtumaa läsnäolollaan. Avajaispuheen lisäksi Sorsa suoritti kisojen lähtösahauksen.

Suomalaismetsurit saavuttivat kotiyleisön tukemana yksilösarjan kaatokisassa riemastuttavasti kaksoisvoiton. Hannu Kilkki oli ykkönen ja Veikko Poikolainen toinen. Kolmanneksi kaatoi Petro Bourkov Neuvostoliitosta. Pelkästä kotikenttäedusta ei kuitenkaan ollut kysymys, sillä Suomi oli saavuttanut edellisvuonna Unkarissa peräti kolmoisvoiton, vaikka tuolloin kisailtiin suomalaismetsureille vieraiden puulajien kaatamisessa.

Toisena kisapäivänä kilpailu tuotiin metsästä urheilustadionille. Päivän aikana seuratiin moottorisahan terälevyn asennusta, runkojen ala- ja yläsahauskilpailua sekä tarkkuuskatkaisua.

Hannu Kilkki voitti yksilösarjan kokonaiskilpailun ja pääsi juhlimaan toista maailmanmestaruuttaan. Kisamenestystä täydensi Suomen joukkuekulta. Ruotsi jätettiin hopealle ja kolmanneksi sijoittui Tšekkoslovakian joukkue.

Kirjailija Joni Skiftesvik johdattaa villisti assosioivaan dokumenttiin vuodelta 1992, joka tutkii pimeyden ja kylmyyden vaikutusta suomalaiseen kansanluonteeseen.

Dokumenttiohjelmasta käy ilmi, että melatoniinin eli pimeähormonin yhteydestä mielialaan puhuttiin jo 1990-luvun alussa. Olli Vakkuri Oulun yliopistosta kertoo, että käpylisäkkeen tuottaman pimeähormonin eritys rajoittuu vuorokauden pimeään aikaan. Psykiatrian erikoislääkäri Anna-Stina Suhonen-Malmin mukaan kaamosdepressio on masennus, joka esiintyy pimeänä vuodenaikana, ja tilaa hoidetaan kirkasvalohoidolla.

Kaamosmasennuksen oireita ovat uneliaisuus, lisääntynyt ruokahalu ja myöhään nukkuminen. Syiden arvellaan liittyvän melatoniinin erityksen muutoksiin; myöhemmin masennustilaan kiinteästi yhdistettyä serotoniinia ei mainita.

Me suomalaiset elämme vain kesällä. Kesällä me juhlimme ja olemme ulkona. Kesällä me vihaamme ulkomaalaisia vähemmän. Kesällä me ylipäätään valitamme vähemmän.

Dokumentti päivittelee myös suomalaisten mieltymystä etelänmatkoihin, joille täytyy päästä kerran vuodessa. Ohjelma esittää, että aurinko on jopa välttämätön "lääkkeenomainen tuote". Matkustelua on kritisoitukin; Thaimaan lämpöä itsestäänselvyytenä pitävän 2000-luvun katsojan lienee vaikea ymmärtää vaatimuksia matkailusta perittävästä ylellisyysverosta.

Lähtökohdasta vaelletaan kauas Egyptiin, jossa puidaan obeliskien merkitystä auringonpalvonnalle. Egyptin 18. dynastian aikaan hallinneen Ekhnaton (Akhenaten) palvoi yhtä jumalaa, auringonjumala Atonia.

Suomalaista erityislaatuisuutta selitetään auringon puutteen lisäksi kaukaisuudella. Matti Kohva Finnfacts-instituutista arvelee, että sijainti on tehnyt suomalaisista omaperäisiä. Suomalaiset ovat Kohvan mielestä juntteja positiivisessa mielessä. Internetin ja globalisaation kyllästämässä ajassa olisi jo vaikea sulattaa Kohvan väitettä, että suomalaisissa ei esiinny "massakulttuurin hiomaa teennäistä käytöstä" lainkaan.

Kohva arvelee, että suomalainen "hyvä junttius" säilyy vielä pari sukupolvea. Tilanne saattaa kuitenkin muuttua, jos maahan tulee satojatuhansia ulkomaalaisia.

"Sillä voi olla rikastuttava vaikutus myös", Kohva lisää.

Kaamos tulee -dokumentti pohtii pimeyttä, matkailua, junttiutta ja auringonpalvontaa

Televisiokamerat päästettiin itsenäisyyspäivän vastaanotolle Presidentinlinnaan mukaan 1950-luvulla, mutta radio oli ollut paikalla jo aiemmin. Ensimmäiset suorat lähetykset Linnan juhlista nähtiin jo heti tv-toiminnan alkuvuosina, mutta suora lähetys vakiinnutti paikkansa itsenäisyyspäivän illassa vasta 1980-luvulla. 2000-luvulla Linnan juhlat keräsikin tv:n ääreen jopa pari miljoonaa suomalaista.

Suomen itsenäisyyspäivää vietetään 6. joulukuuta. Juhlinta ajoittuu päivään, jolloin eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen.

Presidentinlinnan itsenäisyyspäivän vastaanotto sai alkunsa vuonna 1919. Tuolloin tunnin kestävää juhlaa 150 vieraalle isännöi presidentti K. J. Ståhlberg. Tarjoilu oli vaatimatonta: kahvia ja makeaa leipää. Ensimmäiset isot juhlat järjestettiin vuonna 1922. Juhlien symboliksi muodostunut kättely tuli mukaan vuonna 1925.

Itsenäisyyspäivän vastaanotolle kutsutaan joka vuosi Suomen poliittista johtoa, ulkomaisia diplomaatteja, vuoden aikana ansioituneita kulttuuri- ja urheiluvaikuttajia sekä presidentin maakuntamatkoillaan kohtaamia ihmisiä.

Ensimmäinen radioitu Linnan juhlat kuultiin vuonna 1949. Tuolloin kaikki 1 900 vierasta kätteli J.K. ja Alli Paasikiven lisäksi presidenttiparin tytär Annikki Paasikivi. Vielä tuolloin ei muoti ollut pääasiassa, sillä toimittajat eivät rohjenneet juhla-asuja radiossa kommentoida.

Presidentti Kekkosen aika

Vuonna 1956 Urho Kekkonen isännöi Linnan juhlia ensimmäisen kerran yhdessä vaimonsa Sylvin kanssa. Vieraita oli kutsuttu noin 1 500, kerrottiin Suomen Filmiteollisuuden katsauksessa. Seuraavana vuonna kutsuttujen lista oli noin 200 nimeä pitempi. Lii-Filmin katsauksessa nähdään hienoa pukuloistoa. Itse juhlat vaikuttavat vähemmän koreografioiduilta kuin mihin suorien televisiolähetysten aikana olemme tottuneet.

Vuonna 1959 seuratuimpia vieraita olivat poliitikot ja heidän puolisonsa. Erityisesti rouva Alli Paasikiven tyyliä kehuttiin "viehättäväksi ja hillityksi". Vieraita Linnassa oli peräti yli 2 000.

Linnan juhlia näytettiin suorana tv:ssä jo heti Suomen television toiminnan alettua vuonna 1957. Radiokuuntelija-lehti kertoi jo etukäteen teknisistä ongelmista, joita tv-kameroiden sijoittaminen Linnaan tiesi. Toinen kamera oli silti saatu sijoitettua parvekkeelle kuvaamaan yleiskuvaa ja toinen valtiosalin nurkkaukseen. "Vaikeuksistakin tietoisina Yleis-TV on halunnut tehdä voitavansa palvellakseen katselijoitaan suuren juhlatapahtuman kuvaamisella", lehdessä kirjoitettiin vuonna 1957. Varhaisin Ylen arkistossa säilynyt suora tv-lähetys on vuodelta 1967. Tv-lähetyksen Suomen 50-vuotissyntymäpäivän juhlista avasi Teija Sopasen juhlava kuulutus.

Samana vuonna tallensivat tv-kamerat myös vaihtoehtoisen tapahtuman, kun Marraskuun liike järjesti alkoholistien itsenäisyysjuhlan. Ohjelma nähtiin kylläkin tv:ssä vasta itsenäisyypäivää seuraavana päivänä, mutta silti se aiheutti katsojissa ärtymystä. Television ohjelmaneuvosto päätyi kuitenkin sille kannalle, että tällaiset yhteiskunnan kovaosaisten ongelmia valottavat ohjelmat ovat tarpeellisia ja hyväksyttäviä – itsenäisyyspäivänäkin.

Myös vuonna 1968 Linnan juhlat nähtiin suorana tv:ssä, mutta seuraavina vuosina juhlista tehtiin vain koostelähetys. Vuonna 1968 Linnassa kuultiin kevyempää musiikkia kuin aiempina vuosina, ja tanssilattialla nähtiin muun muassa letkajenkkaa. Sylvi Kekkosen toivomuksesta juhliin kutsuttiin entistä enemmän kulttuurivaikuttajia.

Linnan juhlia ei järjestetty vuonna 1974, sillä Sylvi Kekkonen kuoli juuri itsenäisyyspäivän alla. Aiemmin Linnan juhlia oli peruttu sotien, presidentin sairastelun, laman sekä Linnan korjaustöiden vuoksi.

Vuonna 1975 juhlaa vietettiin hieman uudistunein menoin. Tuolloin sai alkunsa perinne pitää juhlakonsertti Finlandia-talossa. Lyhyessä katsauksesta Linnan juhlista näytetään pitkään juhlijoiden kenkiä heidän astellessaan kättelemään presidenttiä. Voidaan huomata, että tuolloin vieraat eivät kävelleet presidentin luokse punaista mattoa pitkin, vaan paljasta parkettia.

Koiviston kausilla juhlista mediatapahtumaksi

Vuonna 1982 Linnaa isännöi ensi kertaa presidentti Mauno Koivisto Tellervo-vaimoineen. Ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen itsenäisyyspäivän vastaanotolla oli siis myös emäntä. Tellervo Koivisto kertoi, että hän ei osallistunut juhlien järjestämiseen eikä oikeastaan huomannut juurikaan eroa aiempien vuosien juhliin.

Koiviston presidenttikausilla Linnan juhlia avattiin enemmän medialle. Televisiolähetykset pitenivät ja suorat lähetykset muodostuivat itsenäisyyspäivän traditioksi. Myös kutsuvieraiden joukko muuttui monipuolisemmaksi, kun muun muassa rokkareita nähtiin Linnassa. Ensimmäisenä heistä Juice Leskinen vuonna 1986.

Juicen haastatteluklipistä nähdään myös, kuinka Linnassa vielä tuolloin sai tupakoida. Haastattelussa rouva Leskinen arvioi, että Linnan tunnelma oli melko ahdistava ja että vierailu saattoi olla hänen ensimmäinen ja viimeinen kertansa Linnassa. 1980- ja 1990-luvuilla Linnan juhlien tv-ohjelmat keskittyivät yhä enemmän haastattelemaan vieraita. "Mitä itsenäisyys merkitsee sinulle?" -kysymystä kuultiin yhä useammin.

Marskin ritareista tuli perinne

Julkkisten lisäksi 1990-luvulta alkaen tv-kamerat seurasivat myös Mannerheim-ristin ritareita. Presidentti Koiviston aikana heistä muutamat olivat saaneet kutsun juhliin. Vuodesta 1994 kaikki ritarit ovat presidentti Martti Ahtisaaren aloitteesta olleet puolisoineen juhlien itseoikeutettuja kunniavieraita. Tuolloin ritareista saapui paikalle nelisenkymmentä. Heistä ensimmäisenä presidenttiä kätteli ritarikunnan vanhin, jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth.

Ritarien sisääntulo vakiintui tv-katselijoiden mielissä traditioksi välittömästi. Myös tv-toimittajat tituleerasivat mieluusti vuosina 1994—2000 ensimmäisenä sisään astunutta Ehrnroothia "juhlien tärkeimmäksi vieraaksi". Vuonna 2009 ritareista oli elossa enää kolme. Linnassa heitä edusti kapteeni Tuomas Gerdt.

Kamera seuraa julkkiksia

Vuosituhannen vaihteessa julkkisvieraiden rooli tv-lähetyksessä korostui entisestään. Muutamista näyttävistä vakiovieraista tuli hyvin odotettuja kättelijöitä. Esimerkiksi kansanedustaja Tanja Karpelan (kesk.) asuvalintoja seurattiin paljon, kun kamera seurasi Karpelaa.

Muodin kommentointi on osa Linnan juhlia

Juhlavieraiden pukeutuminen ja sen kommentointi onkin tullut tärkeäksi osaksi Linnan juhlien tv-lähetystä. Kommentteja on haettu niin etiketin kuin muodinkin asiantuntijoilta. 2010-luvulla alettiin tehdä pukukoosteita illan mielenkiintoisimmista asuista. Vuonna 2010 koottiin miesten ja naisten pukuloisto omiin klippeihinsä.

Vuonna 2014 lähetettiin Linnan juhlista ihan oma pukulähetys, joka keskittyi vain muotiin. Siinä muodin asiantuntijat kommentoivat nähtyjä asuja ja pohtivat muodin merkitystä Linnan juhlille.

Presidentti Tarja Halosen aikakaudella intouduttiin myös kommentoimaan presidentin asuvalintoja, kuten vuonna 2001, kun hän oli pukeutunut Euran muinaispukuun tai vuonna 2006, jolloin presidentti kierrätti jo aiemmin Linnan juhlissa pitämänsä puvun.

Vuoden tärkeimmäksi tv-tapahtumaksi

Linnan juhlat on ollut 2000-luvulla useasti vuoden katsotuin ohjelma. Ohjelmasta on tehty spektaakkelimaisempi ja lisukkeeksi on tuotu varsinaisen Linnan juhlien jälkeinen Jatkot-ohjelma.

Vuoden 2010 juhlista on kahden pitkän ohjelman lisäksi Areenaan koottu runsaasti klippejä itsenäisyyspäivältä 2010, jolloin juhlia emännöi presidentti Tarja Halonen puolisoineen.

Vuoden 2011 juhlien lisäklipit mielenkiintoisista juhlavieraista löydät täältä.

Linnan juhlat 2012 -lähetyksestä poimittujen haastattelujen ja muiden kohokohtien pariin pääset tästä. Presidentti Sauli Niinistön isännöimissä juhlissa teemana olivat työn ja arjen sankarit.

Vuoden 2013 itsenäisyyspäivän vastaanotto järjestettiin Presidentinlinnan remontin vuoksi Tampere-talossa. Juhla poikkesi totutusta, sillä se rakentui juhlakonsertin ympärille. Tampere-talolla ei myöskään tanssittu, vaan istuttiin konserttisalin istuimilla. Areenasta löytyvät lisäklipit, joissa nähdään muun muassa vieraiden haastatteluita.

Lähetys vuoden 2014 Linnan juhlista alkoi ja päättyi Hotelli Kämpiin, jossa valmistauduttiin juhliin ja vietettiin jatkoja. Tästäkin lähetyksestä on koottu parhaat palat Areenaan.

Tuntemattoman sotilaan menestyksen myötä sodasta etsittiin uusia elokuva-aiheita. Yksi valkokankaalla käsittelemätön teema oli siirtoväen näkökulma sotaan. Ville Salminen ohjasi Fennadalle vuonna 1956 aiheesta kunnianhimoisen ja kiitetyn elokuvan, jota hän itsekin piti parhaimpanaan.

Jos joku vuonna 2000 on kiinnostunut vuoden 1939–1940 tapahtumista ja tunnelmista, saa hän ne Evakosta. Enempää voi elokuvalta tuskin vaatiakaan― Kullervo Kukkasjärvi

Elokuva pohjautuu Unto Seppäsen kesken jääneeseen romaaniin Evakko (1954). Ville Salminen (1908–1992) hankki elokuvaoikeudet kirjaan heti sen ilmestyttyä, vain muutama viikko ennen kirjailijan kuolemaa. Salminen luki kirjan vasta kaupanteon jälkeen ja esitteli sitten asian Fennada-Filmin tuotantopäällikölle Mauno Mäkelälle. Tämä ei aiheesta innostunut.

”Mä sanoin että ota se laskutikkus esiin sieltä liivilaskusta ja laske, montako evakkoa meillä nyt on Suomessa? Kerro se viidellä niin tiedät, montako lippua menee, kun koko perhe tulee katsomaan. Se laski ja rauhottu”, hykerteli Salminen itse myöhemmin.

Ville Salminen ohjaa Evakkoa (1956). Ville Salminen ohjaa Evakkoa (1956). Kuva: Fennada-Filmi Oy / Yle.

Fennada-Filmin logo. Kuva: Fennada-Filmi Oy / Yle.

Salminen valmisteli käsikirjoitusta poikkeuksellisen pitkään, liki vuoden. Tärkein syy "viivytykseen" oli kiire muissa töissä: ennen Evakkoa hän filmasi kaksi Kannakselle sijoittuvaa elokuvaa, Säkkijärven polkan ja Anun ja Mikon. Salminen oli syntyjään ahvenanmaalainen, mutta kiinnostui karjalaisten vaiheista Salmista kotoisin olleen vaimonsa kautta.

Evakon tarina alkaa kesästä 1939 ja päättyy talvisodan viimeisiin päiviin. Tarinan keskiössä on kannakselaisen Kuultavaisen (Kanneljärven) kylän asukkaiden evakkomatka. Yhdeksi elokuvan pääteemaksi nousee käsite suomalaisesta vieraanvaraisuudesta."Minkälaista lie muualla, kun jo Karjalassa on tällaista", pohtivat evakot alakuloisina Kouvolassa saatuaan osakseen epäystävällisen vastaanoton.

Elokuvan päärooleihin Salminen kiinnitti kaksi syntyperäistä viipurilaista: Santeri Karilon ja Kaarlo Wilskan. Karismaattiseksi näyttelijäksi tiedetty Karilo oli roolin saadessaan päätynyt työskentelemään Fennadassa puuseppänä. Kiesin perheen lapsina nähdään ohjaajan lapset Jaana, Timo ja Juha Salminen, ja heidän äitiään näyttelee ohjaajan puoliso Mirjam Salminen.

”Hallittu kokonaisuus, kerrankin ei näpertelyä ja pikkupiirteisyyttä”

Aikalaisarviot olivat kiittävät. Usein toistuvan näkemyksen mukaan elokuva oli kirjaa parempi ja Salmisen tekemät oikaisut olivat onnistuneita. ”Vaikka elokuva nyt onkin tapahtumiltaan vain typistelmä itse romaanista, se sisältää tragedian ytimen, evakon katkeran kohtalon ammottavan syvyyden.” (Inkeri Lius, Suomen Sosialidemokraatti)

Elokuvan pitkän valmisteluajan katsottiin koituneen sille hyödylliseksi. Myös rakenteellisesti se erosi monista verrokeistaan siksi, että siitä puuttui toiminnallinen loppunousu. Ohjauksessa oli kuitenkin kohtia, jotka pidettiin tarpeettoman paatoksellisina. ”Muutamat katsojalle läheisiksi aiotut henkilöt ovat läkähdyttävän omahyväisiä.” Myöhemmin kerronta muuttuu koruttomaksi, mitä pidettiin ansiona.

Erityisen hyvänä pidettiin sitä, ettei aihetta ollut pureskeltu katsojalle valmiiksi. ”Poliiitisessa mielessä ei filmi anna mitään – päinvastoin kuin romaani – selostuksia tapahtumien syistä ja syy-yhteyksistä. Se keskittyy vain kannakselaisten kohtaloihin. Näin filmi onnistuneesti välttää tulkinnanvaraisia pulmia ja muodostuu realistiseksi, objektiiviseksi ja sodanvastaiseksi ihmiskohtalokuvaukseksi.” (Martti Savo, Työkansan Sanomat)

Taidemaalarin kädenjälki näkyi lopputuloksessa

Hän ei lähtenyt tekemään spektaakkelia, vaan muutamalla ihmisellä, pienellä kuviolla kuvasi suuren tragedian― Ensio Suominen

Salmisen ohjaustyön tunnusmerkeiksi lueteltiin sisällöllisesti tiivistetyt kuvat, älykkäät ja iskuvoimaiset leikkaukset sekä rytmisesti punnitut johdannot. Erityisesti kiitettiin tapaa, millä hän loi ”väkeviä tunnelmia pelkän hiljaisuuden ja odotuksen avulla”. Tämä selittyy Salmisen kuvataiteellisella lahjakkuudella: hän oli piirtänyt käsikirjoituksen yhteyteen hyvin tarkasti kulloisenkin kohtauksen visuaalisen ilmeen.

Näyttelijätyötä kiitettiin. Aivan erityisin kiitoksin huomioitiin pääosan Santeri Karilo, joka teki ”suomalaisen elokuvan muistettavimpia tulkintoja”, ja hänet palkittiinkin vuoden 1956 parhaan miesnäyttelijän Jussilla. Ainoastaan joidenkin näyttelijöiden käyttämästä Karjalan murteesta löytyi pientä huomautettavaa, sen ei aina kuultu soljuvan aivan oikealla ääntämyksellä.

Myös Unto Kumpulaisen konstailematon kuvausjälki miellytti arvostelijoita, vain kuvakokoon kaivattiin välillä vaihtelua. ”Avarammat kameranäkymät olisivat antaneet monumentaaliselle aiheelle lisätehoa, sillä paikoin syntyy jonkinlainen ahtauden vaikutelma.”(Risto Hannula, Ylioppilaslehti)

Kehuja sai osakseen myös Harry Bergströmin säveltämä musiikki. Muiden muassa kuorolaulun ja kantelesoolon kiitettiin rikkovan rohkeasti ”filmimusiikin tavanomaista rutiinia”.

Peter von Bagh haastatteli Salmista hänen Fennada-ohjauksistaan 1980–1990-lukujen taitteessa. Salmisen kerronta Evakosta on katsottavissa alla olevassa kuvaruudussa.

Ville Salminen kertoo Evakosta Fennadan tarina -dokumentissa (viereinen kuvaruutu). Ville Salminen kertoo Fennada-ohjauksistaan (1990-luvun alku).

Evakko-elokuvaa kuvattiin syksyllä 1955 ja keväällä 1956. Kuvauksia tehtiin Miehikkälässä Virolahdella, Karjalohjalla, Tölmässä, Tormon suolla Tammelassa, Ilolan rautatieasemalla Porvoossa, Nikkilän rautatieasemalla Sipoossa ja Kouvolan rautatieasemalla. Elokuvaa kuvattiin myös Hauholla ja monissa eri paikoissa Helsinkiä, mm. Kulosaaressa ja Herttoniemessä, mutta myös Vantaalla Keimolassa ja Korson työväentalolla.

Lataaa itsellesi Evakko-elokuvan juliste.

Kirjoituksessa käytetyt lähteet:
Suomen kansallisfilmografia 5 (vuodet 1954–1956).
Peter von Bagh: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Otava 2005.

Mikko Niskaselta valmistui vuonna 1963 ennätykselliset kaksi kiitettyä sota-aikaan sijoittunutta elokuvaa. Molemmissa liikutaan itärajan tuolla puolen: toisessa komennuksella, toisessa omin luvin. Sissit sukelsi syvälle sotilaan sieluun, Hopeaa rajan takaa kertoi tositapahtumiin pohjaavan seikkailun.

Yhden näkemän perusteella asettaisin Sissit filminä aivan nykyelokuvamme kärkisijoille. Se on jopa ulkomaillekin vietäväksi ansiokasta sotafilmiä, jäntevää, jännittävää ja voimassa hurjaa.― Paula Talaskivi (1963)

Mikko Niskanen (1963). Mikko Niskanen vuonna 1963. Kuva: Fennada-Filmi Oy / Yle.

Mikko Niskanen ohjaa Sissejä (1963). Mikko Niskanen ohjaa elokuvaa Sissit (1963). Kuva: Fennada-Filmi Oy / Yle.

Paavo Rintalan kirjaan perustunut Niskasen esikoisohjaus Pojat (1962) oli ollut suuri menestys. Yhteistyö Rintalan kanssa jatkui heti seuraavana vuonna, jolloin Niskanen ohjasi hänen romaanikäsikirjoituksensa pohjalta elokuvan Sissit. Poikien tavoin elokuva sijoittui ajallisesti jatkosotaan, nyt aivan sodan viimeisiin päiviin.

Niskanen (1929–1990) muokkasi käsikirjoitusta yhdessä Matti Kassilan ja teologi Jouni Apajalahden kanssa. Romaanista poiketen he lisäsivät tarinan alkuun ja loppuun nykyhetkeen sijoittuneen kehyskertomuksen. Pääosa elokuvasta nähdään Vienan Karjalaan sijoittuvana takaumana. Elokuvan teemaksi nousee sodan mielettömyyksien vaikutus yksilöön: tarkastelun kohteena ovat sotilaiden mielenterveys, sukupuolimoraali ja hengelliset ristiriidat.

"Minua kiinnosti se vaaranalaisuus, se seikkailuhenkisyys, se uhanalaisuus, minkä alaisuudessa nämä miehet selustassa tehtäväänsä suorittivat. Myöskin sen tehtävän tuoma jännitys, sekä se rasitus, mikä näiden miesten sieluissa oli – mua kiinnosti siinä se ikuisuus, mikä näiden ihmisten välille syntyy sellaisessa tilanteessa. Se lahjomattomuus, armottomuus", kertoi Niskanen myöhemmin itse.

Elokuva kuvattiin enimmiltä osiltaan Pahkajärven harjoitusalueella Valkealassa ja Mäntyharjulla. Sotilasasiantuntijana toimi Mannerheim-ristin ritari, majuri Eino Penttilä, ja hänet myös nähdään elokuvassa.

Paavo Rintala julkaisi romaanin kirjana vasta elokuvan jälkeen. Teos sai nimen Sissiluutnantti – proosaa rinta- ja kurkkuäänille ja se herätti ilmestyessään suurta kohua, suoranaisen kirjasodan. Romaani on sävyltään "sivilisaatiokriittinen": Rintala pohtii, miten ihmisyys sodassa katoaa ja muuttuu tappamiseksi ja paritteluksi. Osansa paheksunnasta sai myös kirjan kustantaja. Keskeiseksi kysymykseksi nousi, millä taholla on oikeus määritellä isänmaallisuuden sisältö. Kohun ansiosta romaanista tuli myyntimenestys.

Katsotuin ja kiitetyin elokuva 1963

Elokuvan aikalaisarviot olivat pääosin kiittävät. ”Niin hyökkäyksessä kuin partioretkillä rintaman takana on uskottavaa tilanteen tuntua, mikä antaa vakuuttavan kuvan Mikko Niskasen ohjaajan lahjoista." Erityisesti kiitettiin Niskasen kykyä ohjata joukkokohtauksia. "Jo Pojat osoitti hänen pystyvän käsittelemään jäntevästi joukkoja ja sama on leimaa-antavana myös Sisseissä.”(Leo Stålhammar, Maakansa)

Osa kriitikoista piti kerrontaa liian katkelmallisena ja sittenkin liian vanhanaikaisena. "Ohjaajana Mikko Niskanen on kieltämättä kunnianhimoinen ja ammattitaitoinen. (…) Hän ei tee varsinaisia erehdyksiä, ja hänen työssään on myös paljon kiintoisuutta, mutta kokonaisuutena Sissien ohjaustyö kuitenkin pitäytyy vanhoihin keinoihin.” (Erkka Lehtola, Aamulehti)

Ankarin kritiikki tarttui elokuvan moraaliin. ”Katsoja saa sen vaikutelman, että filmintekijöitä olisi kauhistuttanut erään kaukopartiota johtaneen luutnantin seksuaaliset kokemukset yhtä paljon kuin ihmisten tappaminen. Tapahtumien esittely on suoritettu alatyylillä. Tuloksena on liehakoivaa yksinkertaisuutta, sileäksi kulutettuja ajatuksia ja häh-häh -juttuja." (Inkeri Lius, Suomen Sosialidemokraatti)

Näyttelijöistä kiitettiin etenkin pääosan esittäjää Matti Oravistoa. "Oravistohan on jo kauan tunnettu erityisen filmillisenä näyttelijänä, mutta näin intensiivisenä häntä ei ole ennen nähty. Erkki Siltola on toinen, joka jää mieleen – hänessä on sellaista jämerää luontevuutta, jota elokuvassamme arvatenkin myös vastedes tarvitaan." (Heikki Eteläpää, Uusi Suomi)

Erityistä huomiota kiinnitettiin Esko Nevalaisen komeaan kuvausjälkeen. Kameratyöskentelylle annettiin elokuvassa suuri paino: esimerkiksi alkujakson kamera-ajo ravintolan eteisestä kabinettiin ja siellä muutaman kerran pöydän ympäri on yksi suomalaisen elokuvan pisimpiä.

Sissit oli Fennada-Filmin 50. elokuva ja siihenastisista kaikkein kallein. Se oli vuoden 1963 menestynein elokuva kaikin mittarein: suurin yleisömäärä, valtion elokuvapalkinto ja neljä Jussia (paras ohjaus, kuvaus, miespääosa ja leikkaus). Tästäkin huolimatta elokuva tuotti tappiota.

Elokuva edusti Suomea Melbournen filmifestivaalilla 1964. Se myytiin Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan.

Peter von Bagh haastatteli Niskasta hänen Fennada-ohjauksistaan 1980–1990-lukujen taitteessa. Niskasen kerronta Sisseistä on katsottavissa alla olevassa kuvaruudussa.

Mikko Niskanen kertoo Sisseistä Fennadan tarina -dokumentissa (viereinen kuvaruutu). Mikko Niskanen (1990-luvun alku).

Kuvia elokuvasta Sissit (1963)

Tähän mennessä ylittämätön suomalainen toimintaelokuva― Pekka Eronen (1991)

Kun Sissit oli helmikuussa 1963 saatu esitykseen, aloitti Niskanen toukokuussa seuraavan elokuvansa kuvaukset. Aihepiiri pysyi samana, mutta kuvattava ajanjakso aikaistui välirauhan aikaan kesäkuuhun 1941, aivan jatkosodan syttymisen kynnykselle. Lähtökohtana elokuvalle oli kirjailija Esa Anttalan omakohtaisiin kokemuksiin perustuva romaani Hopeaa rajan takaa vuodelta 1961.

Tarina lähtee liikkeelle tilanteesta, missä talvisodan käyneet karjalaisnuorukaiset Wist ja Anttala päättävät hakea Wistin kotitalon alle haudatut hopeaesineet rajan takaa Uudeltakirkolta. Hanke epäonnistuu alkuunsa, mutta miehet päättävät yrittää uudestaan paremmin kartoin ja kolmannen kaverin, Paavilaisen eli Paukun kanssa. Rämäpäisen ja iloluontoisen Paukun myötä yhteiseen tehtävään tulee vauhtia jos kohta vastuksiakin. Rajanylitys onnistuu, ja liikkuminen Neuvostoliiton puolella on piinaavan jännittävää.

Sekä kirjassa että elokuvassa liioitellaan Paavilaisen huonoa kuntoa, mutta muutoin tarinan vaiheet kerrotaan niin kuin ne ovat tapahtuneet. Niskanen laati käsikirjoituksen yhdessä Martti Saarikiven kanssa. Käsikirjoitus eli pitkin matkaa ja leikkausvaiheessa tarinasta poistettiin pitkiäkin pätkiä. Elokuvaa lyhennettiin myös Elokuvatarkastamon vaatimuksesta. Elokuvassa nähdään myös arkistomateriaalia talvi- ja jatkosodan taistelutoimista ja pommitusten tuhoista.

Meneillään olleen näyttelijälakon vuoksi Niskanen roolitti elokuvan Näyttelijäliittoon kuulumattomilla esiintyjillä. Heistä nimekkäin oli Pertti ”Spede” Pasanen, tv- ja radiokoomikkona jo hyvinkin tuttu mies. Toiset kaksi pääroolia Niskanen antoi Ylioppilasteatterin johtajalle Jaakko Pakkasvirralle sekä MTV-teatterin ohjaajalle, valkokankaalla ensi kertaa esiintyneelle Veikko Kerttulalle.

Tosielämän seikkailu taipui luontevaksi elokuvaksi

Aikalaisarvioissa ohjausta ja elokuvan teknistä laatua kiitettiin. Ihmeteltiin, miten "kovin ohuesta filmijuonesta" oli saatu aikaiseksi jännittävä elokuva. Niskasta kiitettiin hyväksi henkilöohjaajaksi, jonka "omien voimien oikein arvioinnista on sukeutunut pieni sopusuhtainen seikkailufilmi".

Fennada-Filmin logo. Kuva: Fennada-Filmi Oy / Yle.

Ankarimman kritiikin mukaan elokuva oli epäonnistunut jännitystehtävässään pahemman kerran. Osansa sivalluksesta saa myös elokuvan musiikki.

"Jännitystä filmiin ei kuitenkaan synny tarpeeksi edes ulkonaista tietä, hopeaa etsivät miehet juoksentelevat pitkin metsiä, ja Niskanen käyttää ristikuvia niin tiuhaan, että filmiin tulee päättömän juoksemisen vaikutelma. Lisäksi Niskanen ei ole pystynyt ristikuvissaan jatkamaan liikkeen vaikutelmaa, vaan filmin miehet tuntuvat rytistelevän tiheiköissä täysin päämäärättömästi. Ja Erkki Ertaman musiikki on niin selvää sirkussäestystä, että se vie loputkin jännityksestä taivaan tuuliin: hiljaisesta kuminasta kasvaa valtava pauhu juuri silloin, kun jotakin ratkaisevaa tapahtuu." (Erkka Lehtola Aamulehti)

Näyttelijätyötä kehuttiin luontevaksi, ja siitä kiitos annettiin Niskaselle. Näyttelijöistä eniten yksittäistä huomiota sai osakseen Pasanen. "Spede Pasanen tekee hulivililuonteisesta nuorukaisestaan rennosti hauskan tyypin huomattavasti luontevammin kuin joissakin tv-ohjelmissaan."(Leo Stålhammar, Maakansa)

Kun elokuva vuonna 1991 esitettiin televisiossa, olivat arviot erittäin myönteisiä. "Jos tämä "välirauhaseikkailu" oli ohjaajalleen ns. välityö, sen parempi – ainakin minua kiehtoi sen kaikkinainen mutkattomuus. Niskanen ja kumppanit osoittavat, että Itä-Suomen kesäisissä metsissä osataan mennä aivan yhtä lujaa kuin Hollywoodin maastossa. Kuin kaupan päällisiksi Hopeaa rajan takaa on myös oodi suomalaiselle metsämaisemalle." (Harri Moilanen, Kansan Uutiset)

Elokuva kuvattiin Kirkkonummen Masalassa ja Porkkalassa, Joutsenon kirkossa, Lappeenrannan asemalla, Helsinki–Turku-rataosuudella, Lohjanjärvellä sekä Helsingin Kulosaaressa kaupunkimaisemassa ja Fennadan studiossa.

Vaikka elokuvan yleisömenestys oli vuoden keskitasoa selvästi parempi, se jäi tappiolliseksi. Seuraaviin kolmeen vuoteen Niskanen ei saanut elokuva-aiheitaan läpi missään tuotantoyhtiössä. Television tulon myötä ajat olivat muutoinkin huonot kotimaiselle elokuvalle. Niskasen seuraava ohjaus, Käpy selän alla (1966) sijoittui aiemmista poiketen tiukasti nykyaikaan ja oli jälleen suuri menestys.

Kuvia elokuvasta Hopeaa rajan takaa (1963)

Lataa itsellesi Hopeaa rajan takaa -elokuvan juliste.

Kirjoituksessa käytetyt lähteet:
Suomen kansallisfilmografia 7 (vuodet 1962–1970).
Mikko Niskanen: Vaikea rooli. Kirjayhtymä 1971.

Lisää elokuvista Elonetissä

• Sissit
• Hopeaa rajan takaa

Luomme katsauksen viiden vuorokauden rahatilanteeseen. Päivän Heliborissa dosentti on tällä kertaa varsin positiivisella päällä, vaikka ennuste ei ehkä aivan kaikkia miellytäkään. Sketsi nähtiin komediasarja Akkulatureissa vuonna 1995.

Suomea lähestyi jälleen uusi lama-aalto. Dosentti (Pertti Koivula) esittää tälle syyksi markkinoiden hermostumisen jossain Euroopan luoteisosassa. Painetta tuntui etenkin Pohjois-Italiassa (nivuset) ja Espanjassa (takapuoli).

Toisaalta viiden vuorokauden rahatilanne näytti varsin vakaalta, eikä tällä kertaa ollut syytä antaa devalvaatiovaroitusta. Suomalaisia hermostutti etenkin markan vahvuus. Vientiteollisuutemme olikin jo aloittanut odotusleikin – mahdollisimman suuret tienestit mielessään.

Vaikka prime- taikka heliborkorot eivät vaikuttaneet kansantalouteen, vei näistä jälkimmäinen kuitenkin ennustajamme lopuksi aivan uusiin sfääreihin.

Ylen ohjelmatietokannan mukaan sketsi on nimetty yksinkertaisesti "Dosentiksi". Pertti Koivulan elämöivä hahmo nähtiin Akkulatureissa myös toisessa sketsissä "Dosentti/Nokia".

Työssä raatavien ihmisten terveys heikentyy pitkän talven aikana. Työn vuoksi olemme vankeina kuin häkkilinnut. Siksi jokaisen ihmisen pitäisi päästä lomalle – vapauteen ja aurinkoon, vaaditaan Kansan Elokuvan lyhtyfilmissä vuodelta 1948.

Dramaattisella selostuksella varustetussa filmissä korostetaan, että taistelu leivästä on ankaraa, ja sitä käydään lukemattomilla työpaikoilla.

Lomalle on ihmisen päästävä. Mies ostaa lippua Kuva: Yle kuvanauha, Kansan Elokuva Oy

Kolmasosa vuorokaudesta menee töissä. Nainen tutkii mirkoskooppia Kuva: Yle kuvanauha, Kansan Elokuva Oy

Lapsetikin olivat työelämässä sodanjälkeisinä vuosina. Poika kiillottaa kenkiä Kuva: Yle kuvanauha, Kansan Elokuva Oy

”Kansamme jäsenet ahertavat kuin muurahaiset ikään omaa maata rakentaen. Ja tätä jatkuu päivästä päivään.”

Vuonna 1948 kuvatun filmin mukaan kolmannes vuorokaudesta kuluu varsinaiseen leipätyöhön, mutta todellisuudessa työnteko jatkuu myös kotona. ”Kukapa osaa laskea perheenäidin töiden ja askarten määrän. Heidän on jatkettava työpäivää myös yöllä.”

”Pitkän talven aikana työssä raatavien ihmisten terveys heikentyy, ollen huonoimmillaan maalis-huhtikuussa. Alamme kaivata lomalle, irti töistä, uuteen ympäristöön.”

Filmissä muistutetaankin, että jokaiselle palkkatyöläiselle kuuluu lain mukaan vuosiloma. Ongelmana voi kuitenkin olla puute rahasta.

”Miten moni loma onkaan jäänyt rahan puutteen vuoksi kotinurkissa maleksimiseksi. Se jos mikä hermostuttaa. Ja varsinkin lapset kaupunkien ahtailla ja valottomilla pihoilla ovat vankeina kuin häkkilinnut”, filmissä maalaillaan.

Filmin mukaan hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen. Avuksi rientävät Lomaliitto ja Postisäästöpankki, jotka ovat yhdessä luoneet ”lomatilijärjestelmän”.

Vuoden aikana rahaa talletetaan lomatilille pienissä erissä. Ja kun loma vihdoin koittaa, on vuoden aikana säästetyillä rahoilla hyvä matkustaa ja lomailla auringossa.

”Ja mikäpä on matkustaessa, kun on noin kätevä pankkikirja taskussa”, filmissä opastetaan.

Nelinkertainen olympiavoittaja on Elmer Ukkolan hierottavana vuonna 1978. Hieronnan ohessa rupatellaan

Valmentaja Rolf Haikkolan lisäksi myös hieroja Elmer "Ema" Ukkolalla oli suuri rooli Lasse Virénin kilpailumenestyksissä. Ukkola oli kolmannen polven kotkalainen ja ohjelman valmistumisvuonna jo 63-vuotias. Hän oli nuoruudessaan ollut aktiivinen hyppylajien harrastaja.

Ukkola toimi Virénin hierojana muun muassa Münchenin ja Montrealin olympialaisissa. Virén voitti molemmissa kisoissa sensaatiomaisesti kultaa 10 000 ja 5000 metrin juoksuissa. Münchenissa Ukkola toimi myös 1500 metrin juoksun voittaneen Pekka Vasalan hierojana.

Hieronnan aikana Virén muistelee aiemin käytyä New Yorkin maratonia, josta juoksija oli joutunut palaamaan kotimaahan kipeytyneen jalan takia. Suurkaupungista kun ei ollut kelvollista hierojaa löytynyt.

Elmer Ukkola pehmittää kovimmankin juoksijan. Hieroja Elmer Ukkola 1978. Kuva: Yle kuvanauha

Uusliberalistinen talouspoliittinen suuntaus on lisännyt vaikutusvaltaansa Suomessa jo 1970-luvulta lähtien. Uusliberalismista ja sen vaikutusvallasta keskustelevat toimittaja Seppo Konttinen, kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki, filosofi Mikko Lahtinen ja tutkija Tiina Silvasti radio-ohjelmassa Vieraan valinta (2007). Mikä maksaa? -radiosarjan osassa Miten uusliberalismi tuli Suomeen? (2015) toimittaja Juho-Pekka Rantala haastattelee tietokirjailija-toimittaja Simo Sipolaa ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professoria Heikki Hiilamoa uusliberalismista ja sen vaikutuksesta suomalaiseen talouspolitiikkaan.

Uusliberalismi on talouspoliittinen suuntaus, jolla on taloustieteellinen perusta. Uusliberalismin mukaan yksityinen omistusoikeus, vapaat markkinat ja vapaakauppa edistävät parhaiten ihmisten hyvinvointia. Sen tunnusmerkkeinä pidetään tiukkaa talouskuria, valtion omaisuuden yksityistämistä, yksityisen sektorin toiminnan kannattavuuden parantamista ja sääntelyn vähentämistä. Uusliberaali talouspolitiikka tavoittelee myös taloudellista toimintaa säätelevien normien vähentämistä ja tulonsiirroilla rahoitetun hyvinvointivaltion purkamista.

"Uusliberalismi on aikakautemme tärkein ilmiö"

Uusliberalismin teoria ei ole yhtenäinen ja se on saanut eri muotoja eri aikoina. Joidenkin teoreetikkojen näkemykset ovat kuitenkin nousseet toisia merkittävimmiksi talouspolitiikan suunnannäyttäjiksi. Yksi heistä on yhdysvaltalainen yhteiskuntafilosofi ja ekonomisti Milton Friedman (1912–2006). Toimittaja ja tietokirjailija Simo Sipola nostaa esiin myös itävaltalaisen taloustieteilijän Friedrich von Hayekin (1899–1992). Molemmat vaikuttivat yleiseen keskusteluun voimakkaasti ensin Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa, sittemmin muualla maailmassa 1960–1970-luvuilla, jonka jälkeen uusliberalistinen taloussuuntaus syrjäytti vähitellen keynesiläisen talousteorian. Keynesiläisyyden mukaan julkinen sektori voi olla tuottava ja valtion tulee lisätä kysyntää tasoittaakseen suhdannevaihtelua.

Helsingin yliopiston professori Heikki Patomäki on tutkinut uusliberalismia. Hän on muun muassa julkaissut aiheesta teoksen Uusliberalismi Suomessa (2003). Patomäki toteaa, että uusliberalismia voidaan pitää aikakautemme tärkeimpänä ilmiönä, joka on jatkunut jo varsin pitkään.

Globaalin talouden historiassa voidaan Patomäen mukaan erottaa kaksi kautta. Ensimmäistä kautta Patomäki kutsuu Bretton Woods -kaudeksi, jolloin rakennettiin Suomenkin kaltaisia hyvinvointivaltioita. Toisen maailmansodan jälkeen syntyneellä Bretton Woods -järjestelmällä tarkoitetaan kansainvälisen talouden hallintajärjestelmää, jonka tavoitteena on pitää maailmantaloutta, erityisesti valuuttakursseja vakaana. Mutta 1970-luvulta lähtien kehittyi asteittain itseään vahvistava uusliberalisaation prosessi. Paluuta sodan jälkeiseen Bretton Woods -kauteen ei ole, koska valtio ei voi enää kontrolloida, vaan joudumme katsomaan asioita globaalista näkökulmasta, Patomäki sanoo.

Uusliberalismi löytää tiensä Suomeen

Simo Sipolan mielestä uusliberalistisen talousteorian tie Suomeen alkoi jo 1970-luvun alun öljykriisistä, joka pahensi maamme työllisyystilannetta, ja inflaatio kohosi samanaikaisesti. "Aikaisempien teorioiden mukaan nämä kaksi eivät saa olla samanaikaisesti koholla", Sipola toteaa. Sen vuoksi alettiin hakea päätösten tueksi uudenlaista talousteoreettista lähestymistapaa, koska koettujen teorioiden käyttöä ei pidetty vaikeassa taloustilanteessa oikeana vaihtoehtona.

1980-luvun alussa muutos Suomen talouspolitiikassa alkoi näkyä. Ja vaikka kriisivuodet hiljalleen väistyivät, Sipolan mielestä politiikka edelleen ohjasi taloutta ja yhteiskuntaa. Uusi muutos talouspoliittisessa päätöksenteossa näkyi vahvasti 2000-luvulta lähtien: nyt politiikot olivat luovuttaneet päätäntävallan markkinoille. Markkinoiden vallasta on seurannut säätelemättömyyden ihanne. Sipola kuitenkin toteaa, että markkinat ei lähtökohtaisesti ole huono asia. Sen sijaan se, että yritetään määritellä markkinoilla asioita, jotka eivät sinne sovi, on huono asia. Hyvänä esimerkkinä hän mainitsee Suomessa vanhustenhuollon, jonka markkina-arvoa yritetään määritellä.

Asenneilmapiiri muuttui uusliberalismin myötä

2000-luvulla Suomessa alettiin kyseenalaistamaan ilmainen ja tehokas terveydenhuolto, julkisten rakennusten ja yleisten katujen kunnossapito sekä kohtuullisen kokoisten koululuokkien ja päiväkotiryhmien tarpeellisuus. Väitettiin, ettei Suomella ole enää varaa ylläpitää entisen kaltaista elintasoa. Siitäkin huolimatta, että Suomi oli 2000-luvun puolivälin jälkeen rikkaampi kuin koskaan. Miksi rahat eivät riitä? Patomäki näkee syynä sen, että uusliberalisaatio on tarkoittanut siirtymistä julkisesta yksityiseen, toisin sanoen julkisen kulutuksen sijasta on pidetty parempana siirtää rahaa varakkaamman väestönosan yksityiseen kulutukseen. Oleellista hänen mukaansa ei ole se, kykeneekö sinänsä melko pieni varakas kansanosa kuluttamaan saamaansa varallisuutta vaan se, että se pystyy omistamaan.

Filosofi Mikko Lahtinen uumoilee, että uusliberalismi on vaikuttanut voimakkaasti asenneilmapiiriin. Asennemuutos on synnyttänyt ajatuksen, että hyvinvointia ei voikaan enää jakaa tasapuolisesti kaikille. Lahtisen mukaan moni suomalainen on alkanut pitää tilannetta vääjäämättömänä tai luonnollisena eikä enää osata arvostaa tasavertaisuuden yhteiskuntaa.

Talouden uuskieli

Uusliberalismin on nähty vaikuttavan asenteiden lisäksi myös kieleen. Suomen kieleen syntynyt talouden uuskieli, joka Sipolan mukaan muistuttaa orwellilaista uuskieltä. Kirjailija George Orwellin teoksessa Vuonna 1984 (1949) uuskielellä pyrittiin tekemään toisinajattelu ja poliittinen kapinallisuus mahdottomaksi viemällä kansalaisilta käsitteet, joilla voisi ilmaista poliittisesti vääräoppisia mielipiteitä. Talouden uuskielessä keksitään myönteiseltä kuulostavia termejä, joilla kuitenkin on käytännössä kielteisiä vaikutuksia. Esimerkiksi Sipola ottaa sanan 'sopeuttaminen', jolla käytännössä tarkoitetaan julkisten menojen leikkaamista. Muita uusliberalistisen taloussuuntauksen uuskielen keskeisiä termejä ovat tuottavuus, tehokkuus, verotuksen keventäminen, kannustaminen.

Kieli määrittelee maailmankuvaamme.― Simo Sipola

Sipolan mielestä kansalaiset joko näkevät näiden myönteisten termien läpi tai sitten he ovat jo omaksuneet niitä osaksi omaa kielenkäyttöään. Tutkija Tiina Silvasti nostaa esiin uusliberalistisen puheentuottamisen. Sen erityisenä tavoitteena näyttäisi Silvastin mukaan olevan se, että esimerkiksi 'sosiaalinen oikeudennmukaisuus' tai ' hyvä elämä' on saatu kuulostamaan vanhanaikaisilta, joka sinällään koetaan kielteisenä. Hän myös ihmettelee sitä, miten puheen kautta meidät on vakuutettu, että Yhdysvaltojen sosiaalinen ja taloudellinen malli on se, jota meidän on seurattava. Siitäkin huolimatta, että lähes millä mittarilla tahansa mitattuna pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on tehokas, myös kustannuksiltaan.

Oma etu vai kaikkien etu – mitä tapahtuu hyvinvoinnille?

Hyvinvointivaltion olemassaoloa uusliberalismi koettelee, jos hyvinvoinnin mittarina pidetään yritysten tuotteita ja voiton maksimointia osakkeenomistajille, Sipola sanoo. Tällöin nimittäin oma etu menee muiden edelle, ja toisista tulee helposti vain "haitakkeita" tai epämääräisenä massana, hän jatkaa. Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo kuitenkin toteaa, että Suomessa keskustellaan paljon hyvinvointivaltiosta ja se koetaan yhteiseksi asiaksi. "Suomalaiset myös samaistuvat vahvasti kansallisvaltioon nimeltä Suomi", Hiilamo sanoo.

Hiilamo sanoo, että vaikka uusliberalismi onkin vähentänyt köyhyyttä se on lisännyt tuloeroja. Kuitenkin moni ekonomisti on tullut siihen tulokseen, että tuloerojen kaventaminen auttaa talouskasvussa. Lisäksi vulgääri uusliberalismi koki kukoistuksensa 2000-luvun alussa ja on siten hiipumaan päin, väittää Hiilamo. Maailmalla yleisesti on havahduttu siihen, että talouskasvun tavoittelussa oman edun edelle väistämättä kiilaa monia tekijöitä, kuten huoli ympäristöstä ja vaatimukset sosiaalisesti kestävästä kehityksestä.

Lähteet: Uusliberalismi (?) hyveen uhkana, 6.1. 2013 Risto Harisalo, Ajatuspaja Libera; Uusliberalismi talousaiheisten pääkirjoitusten taustana, Heli Katajamäki VAKKI Publications 2, 2013. Viestintätieteiden laitos, Vaasan yliopisto; Kohti globaalia keynesiläisyyttä, Heikki Patomäki, Ulkopolitiikka 1/2013; Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. Helsinki, 2003.

Markku Harju auttaa Pohjanmaan Villieläinhoitolassa loukkaantuneita eläimiä takaisin luontoon. Harju on hoitanut niin petolintuja, siilejä, citykaneja kuin Merviksi ristittyä hirven vasaakin. Mervin ja muiden villieläinten pelastaja Harju sai tunnustusta työstään, kun hänet kutsuttiin Linnan juhliin vuonna 2015.

Keväällä 2015 orvoksi jäänyt hirven vasa vaelteli yksinään metsässä Seinäjoella. Sen löytänyt pariskunta toimitti sen Pohjanmaan Villieläinhoitolaan Mustasaareen Raippaluotoon. Siellä vasasta alkoi huolehtia Markku Harju.

Suloinen hirven vasa kiinnosti suomalaista mediaa. Pohjanmaan uutiset kävi toukokuussa 2015 katsomassa, mitä vasalle kuului. Silloin oli jo selvää, ettei ihmiseen kiintynyttä vasaa voisi päästää enää luontoon.

Hyvä, että meillä on sellainen presidenttipari, joka pitää eläimistä ja välittää niiden voinnista.

Seuraavan kerran Pohjanmaan uutiset vieraili Harjun ja vasan luona heinäkuussa. Silloin Harju kertoi nimenneensä vasan Merviksi. Mervin oli tarkoitus lähteä Ähtärin eläinpuistoon, mutta se saikin jäädä kasvatti-isänsä luokse Raippaluotoon.

Vaikka Mervi on varmasti tunnetuin Harjun hoitamista villieläimistä, on hän auttanut loukkaantuneita eläimiä takaisin luontoon jo kymmenen vuotta. Eniten Villieläinhoitolassa hoidetaan lintuja, mutta Harjun hoidettavina on yhä useammin myös kaneja ja rusakoita. Siilejäkin Harju on pelastanut lämpimän talven armoilta.

Mies haluaa myös valistaa ihmisiä. Hän kertoo, että usein orvolta vaikuttava eläin ei tosiasiassa ole sitä. Jos ihminen jättää hajunsa yksinäiseksi luulemaansa poikaseen, emo hylkää sen.

Loppuvuodesta 2015 Harju sai tunnustusta jalosta työstään varsin korkealta taholta. Hänet kutsuttiin Linnan juhliin.

"Hyvä, että meillä on sellainen presidenttipari, joka pitää eläimistä ja välittää niiden voinnista."

Tunnelmallista musiikkia, hehkuvia värejä ja Lounais-Suomen hienoimpia nähtävyyksiä, kaikkea tätä pitää sisällään Posti- ja Lennätinlaitoksen tilaama ja Fennada Juniorin valmistama filmi vuodelta 1973.

Katsaus maamme lounaisosiin aloitetaan keskellä talvea. Keltainen autopostitoimisto palvelee kylänraitilla syrjäseutujen ihmisiä. Kelirikko luo haasteita etenkin saaristoalueiden postitoiminnalle. Rohkeat posteljoonit huristelevat meren jäällä milloin pikkubusseilla, milloin moottorikelkoilla.

Postin kulku saaristoon ei talvisin ollut itsestäänselvyys. Postin toimintaa Lounais-Suomessa 1973. Kuva: Yle kuvanauha

Posteljoonien arki oli vauhdikasta, joskus vaarallistakin. Moottorikelkkaposteljooni 1973. Kuva: Yle kuvanauha

Yyterin hiekkaranta oli kesäisin alueen suosituimpia matkakohteita. Yyterin hiekkaranta 1973. Kuva: Yle kuvanauha

Kesäinen osuus filmistä keskittyy alueen nähtävyyksien esittelyyn. Porin hiekkarannoilta kuljetaan valtion hevosjalostuslaitokselle Ypäjään ja lopulta Vanhan Rauman puutaloalueelle. Lisäksi piipahdetaan telakalla.

Valtion hevosjalostuslaitos Ypäjällä tuotti uljaita rotuhevosia. Ypäjä vuonna 1973. Kuva: Yle kuvanauha

Satamakaupunki Rauman ylpeys oli tietysti telakka. Rauman telakka 1973. Kuva: Yle kuvanauha

Pääskyvuoren linkkitorni oli ratkaiseva parannus alueen tietoliikenteeseen. Pääskyvuoren linkkitorni 1973. Kuva: Yle kuvanauha

Kesäisessä Naantalissa pääsemme seuraamaan vuotuista Unikeonpäivää. Samalla vieraillaan tasavallan presidentin kesäasunnolla Kultarannassa. Lounais-Suomen esittelykierros päättyy Turkuun, Suomen ensimmäiseen pääkaupunkiin.

Unikeonpäivänä Naantalin kaupungissa viskataan virallinen Unikeko mereen. Naantali Unikeon päivänä 1973. Kuva: Yle kuvanauha

Uudenkaupungin Myllymäkeä vartioi neljä erilaista tuulimyllyä. Uudenkaupungin Myllymäki 1973. Kuva: Yle kuvanauha

1200-luvulla rakennettu Turun linna on entisen pääkaupungin tunnetuin kohde. Turun Linna 1973. Kuva: Yle kuvanauha

Fennada-Filmi valmisti 1960—1970-luvuilla Posti- ja lennätinlaitokselle useita maakunnallisia lyhytfilmejä. Oheisen värifilmin alussa nähdään välähdyksenä värielokuvalaboratorio Kurkvaaran tunnus. Kyseessä oli elokuvaohjaajanakin tunnetun Maunu Kurkvaaran perustama laboratorio. Laboratorio lopetti toimintansa 1970-luvun alkupuolella ja Maunu Kurkvaara keskeytti samalla uransa elokuvien parissa, kunnes palasi 1980-luvulla jälleen ohjaajaksi.