Jarno Kristian joi viinaa, veti huumeita ja oli poliisille tuttu graffitiharrastuksensa kautta. Kaveriporukalla oli tapana vetää pää täyteen ja tehdä tyhmyyksiä. Isyys pakotti Jarnon katsomaan elämäänsä ja hän alkoi rukoilla. Kristinuskon Jumalan asemesta rukouksiin vastaus löytyikin islamista, selviää Tosi tarina -ohjelmasta vuodelta 2009.

"Se mun elämäntapa oli hyvin raju ja rankka. Mulla oli masennusta ja itsemurha-ajatuksia", Jarno kertoi elämästään ennen uskoontuloaan. Poliisit ajoivat takaa graffitiporukoita, tehtiin kotietsintöjä ja Jarnon mukaan poliisi myös ampui yhtä hänen kaveriaan. Suhde läheisiin oli huono Jarnon huumeidenkäytön vuoksi, ja avovaimo Sanna oli tullut raskaaksi.

Sanoin, että nyt olen niin rikki, että pystyyköhän Jumalakaan auttamaan minua. Valkokaapuinen mies sanoi, että eipä hätää, minä kutsun sinut moskeijaan― Uthman

Eräänä päivänä krapulassa hän alkoi tentata ostarilla näkemäänsä valkokaapuista miestä. Mies vei Jarnon moskeijaan, josta löytyi apu uuteen selvään elämään.

Heti uskontunnustuksen tehtyään hän tunsi suurta helpotusta. Pian Jarno muutti koko elämänsä uuden uskonsa kautta, nimestä alkaen. Miehestä tuli Uthman, joka vaati myös avovaimon hyväksymään islamin ja tulemaan hänen vaimokseen. Pikkuhiljaa hän jätti huonot elämäntavat ja alkoi palstaviljelijäksi.

Kesti kuitenkin aikansa, että rankan elämän jäljet katosivat ja Uthman rauhoittui. Hän oli menettänyt leppoisuutensa, kertoi Sanna-vaimo. Avioliitto ei kestänyt ja Uthman muutti perheen kerrostaloasunnosta pihalle asuntovaunuun.

Leppoisuuden elämäänsä hän löysi, kun muisti, kuka hän on. Ei itseään kannata kadottaa, vaikka elämä ja usko muuttuisikin. Uthmanin palsta toimi metaforana koko hänen uudelle elämälleen. "Jokaisesta siemenestä, jonka elämäni aikana kylvän, tulen saamaan palkan."

Suomalaissyntyinen Ellen Vuosalo on vuosikymmenien ajan tehnyt työtä Iranin luonnon monimuotoisuuden puolesta. Hänen ponnistelunsa lintujen, erityisesti lumikurkien suojelemiseksi on ollut Iranissa merkittävää. Iranilaiset kutsuvatkin Vuosaloa "kurkien äidiksi." Ajankohtainen kakkonen tapasi hänet vuonna 2015 Pohjois-Iranissa Kaspianmeren rannalla.

Ellen Vuosalo muutti Iraniin neljäkymmentäviisi vuotta sitten olosuhteiden pakosta. Elämä Iranissa ulkomaalaisena naisena ei Vuosalon mukaan ole helppoa. Hänen mielestään suomalaisnaisella erityisesti on vaikeaa itsenäisyytensä vuoksi. Hän onkin joutunut kokemaan monenlaista huonoa kohtelua.

Iran on kuitenkin kiehtova maa sen jälkeen, kun on päässyt henkilökohtaisista vaikeuksistaan eroon, Vuosalo sanoo. Hän asuu yksin ja pärjää erinomaisesti, sillä suomalainen osaa asua yksin ja olla siitä onnellinen, Vuosalo toteaa.

Harvinainen ja uhanalainen lumikurki

Lumikurki on hyvin harvinainen ja uhanalainen lintu. Se pesii Venäjän federaatioon kuuluvilla Itä- ja Länsi-Siperian alueilla. Sen ns. itäisen populaation talvehtimispaikkoja ovat Jangstejoen alue Kiinassa, läntisen populaation Keoladeon kansallispuistossa Pohjois-Intiassa ja Iranissa. Lumikurkiyksilöiden lukumäärän oletetaan laskevan merkittävästi lähitulevaisuudessa.

Ellen Vuosalolle lumikurki tuli tutuksi jo vuosia sitten. Lumikurjen suojelu alkoi oikeastaan sattumalta. Vuosalon onnistui valokuvata useita lumikurkia Pohjois-Iranissa. Paikallisten asukkaiden uteliaisuus heräsi, kun he näkivät Vuosalon palaavan kameransa kanssa yhä uudelleen alueelle kuvaamaan kurkia. Asukkaat alkoivatkin kutsua Vuosaloa "kurkien äidiksi." Tutustuminen lumikurjen kuvaajaan tutustutti iranilaiset myös sukupuuton partaalla olevaan lintuun.

Lumikurki kosteikossa Kuva: Ellen Vuosalo

Kuvanauhalta otettu valokuva lumikurjesta Kuva: Ellen Vuosalo

Kolme lumikurkea kosteikossa Kuva: Ellen Vuosalo

Lumikurki lennossa Kuva: Marcel Holyoak 2008

Omid eli Toivo on populaationsa viimeinen yksilö

Lumikurkien kuten myös muiden lintujen uhkaksi on muodostunut niiden luontaisten elinolosuhteiden häviäminen mutta myös salametsästys. Vuosalo huomauttaa, että kun Neuvostoliitto hajosi, lumikurkikanta pieneni vuosi vuodelta myös Iranissa. Maassa kehitys on lintujen kannalta ollut huolestuttavaa viimeisen kahdeksan vuoden aikana. Talvisin kosteikoiksi muuttuvia riisipeltoja on kuivattu rakentamisen tieltä. Vesikasveja syöville lumikurjille ei siten juurikaan löydy ravintoa. Lumikurkia lienee maailmassa jäljellä enää muutamia tuhansia, mutta esimerkiksi Iranissa lumikurki on lähestulkoon kuollut sukupuuttoon. Mutta epätoivoon ei Iranissa vielä olla vaivuttu.

Yksi lumikurkiyksilö on kuitenkin jäljellä Iranissa. Omidiksi eli Toivoksi ristitty lumikurki talvehtii Pohjois-Iranissa Kaspianmeren rannalla muiden lintujen joukossa lajitoveriensa puutteen vuoksi. Ellen Vuosalo sanookin, että tässä yksilössä on Iranin lumikurkien tulevaisuus. Hän toivookin sille pitkää ikää ja onnea lajikumppanin löytämiseksi.

Lumikurkien esiintyvyys

Iran kartalla kahdesti Kuva: Yle kuvanauha

Aasian karttaan kuvattu lumikurjen levinneisyys Kuva: Shyamal 2011/Wikipedia

Aikanaan lyhytelokuvat tarjosivat valistusta naisille: ne opettivat siivoamista, kodinhoitoa, ruoanlaittoa sekä esittelivät uusia kodinkoneita. Koti oli emännän mitta ja keittiö naisen valtakunta. Miltä näyttää naisen rooli 1940–1960-lukujen valistusfilmeissä ja mainoksissa 2000-luvun naisten silmin?

Filmeissä esitetty naisen rooli saa studiovieraat Heli Halosen, Tiia Sihvosen ja Tarja Thomsonin nauramaan. Heidän mielestään se muistuttaa palvelijaa ja toisinaan miehen kaitsijaa. Useissa filmeissä käytetty sana "emäntä" särähtää naisten korvaan.

Tulee mielikuva, että naisen tehtävä oli palvella miestä.

Perheenemännän työviikko -filmissä käy selväksi se, että perheen ruuat on tehtävä itse ja nainen on se, joka ne tekee. Mies korkeintaan auttelee sunnuntaina, mutta on lähinnä lapsenomaisessa roolissa keittiössä.

Tossa se on kuin ton miehen äiti.

Positiivisena naiset näkevät sen, että kotityötä sentään kutsuttiin selvästi työksi ja puhuttiin työviikosta.

Kodinhoitoa opetettiin valistusfilmeissä pieteetillä. Paidan silittämistä opettava filmi saa Helin, Tiian ja Tarjan nauramaan. Silittämisessäkin näyttää olevan protokolla, jota tulee noudattaa.

Miehen ja naisen erilaiset roolit näkyvät myös pesukonemainoksessa, jossa kuvaillaan, kuinka naisen elämä helpottuu, eikä hän "ole enää koskaan vihainen", kun on uusi pyykkikone helpottamassa elämää. Mies toteaa taustalla, että hänen täytyy kiirehtiä töihin. Työelämä pitää siis miehen kiireisenä ja naisen paikka on olla kotona.

Ohjelmassa esitettyjä valistusfilmejä ja mainoksia

"Hohtavan puhdas on aina ollut unelmani", kertoo perheen äiti Suno-pesujauhemainoksessa.

Perheenemäntää neuvotaan mm. valmistamaan sunnuntain ruuat mahdollisimman pitkälle jo lauantaina, jotta aikaa jää myös levolle. Mieheltä ei ole syytä odottaa liikoja ruuanlaitossa: "Tässä touhussa perheen miesväki on parhaan kykynsä mukaan äidin apuna, tai ainakin hänen seuranaan."

"Vain paras on hyvä sinulle", aviomies hymyilee vaimolleen ostettuaan pesukoneen. Sitten hän kiirehtii iltatöihin toimistolle, jossa kehottaa työkaveriaan hankkimaan vaimolleen samanlaisen.

Savon messuilla esiteltiin astianpesukonetta: "Perheenemäntä joutuu tiskaamaan keskimäärin neljä vuotta elämässään, joten kone joka pesee, huuhtelee ja kuivaa astiat on tervetullut suomalaiseenkin kotiin."

Kuluttajakalenteri-ohjelmassa opetettiin, miten kauluspaitoja pestään, hoidetaan ja silitetään.

Vuonna 1994 televisioon saatiin vihdoin Suomen virallista levymyyntilistaa esitellyt ohjelma. Lista Top 40 kertoi ja näytti minkälaista musiikkia suomalaiset kuuntelivat. Musiikkivideoiden lisäksi viikoittaista ohjelmaa täydennettiin haastatteluilla ja live- sekä playback-esityksillä. Mitä Listan juontajat muistavat ohjelmasta 20 vuotta myöhemmin?

Elävä arkisto julkaisee TV1:n Lista Top 40 -musiikkiohjelmasarjan alusta alkaen, ja jaksot tulevat pysyvästi katsottaviksi Yle Areenaan. Aloituspaketti sisältää Listan 12 varhaisinta jaksoa, ja listoilla soivat mm. ZZ Top, Nirvana, Pandora, Björk, CMX, Kaija Koo ja Mikko Kuustonen. Sarjaa täydennetään jatkossa viikoittain samaan osoitteeseen katsottavaksi.

Tammikuussa 1991 Suomen ensimmäisenä viikoittain julkaistavana listana aloitti Ylen Radiomafian lista -ohjelma, johon koottiin Suomen 40 myydyintä albumia. Kolme vuotta myöhemmin Radiomafia aloitti yhteistyön Suomen ääni- ja kuvatallennetuottajien kanssa, ja listasta tuli Suomen virallinen lista. Samalla listaa alettiin esittää televisiossa.

1990-luvun suosikit esiteltiin ohjelmassa orjallisesti myyntitilastojen mukaisesti. Musiikkimieltymykset vaihtelivat raskaammasta grungesta korvamatoja tuottaneeseen eurodanceen. Samalla Lista otti paikkansa Yleisradion ajankohtaisten pop-musiikkiohjelmien jatkumossa 1980-luvun Hittimittarin ja Rockstopin viitoittamalla tiellä.

Kotimaisten artistien osuutta korostettiin ohjelmassa hieman ja Listalla oli suuri vaikutus suomalaisten videotuotantojen kehittymisessä. Mikäli artistilla ei levymyyntilistalle päästyään ollut videota, niin se tehtiin. Ohjelman aloitusvuonna 1994 Yleisradio tuotti yhdessä levy-yhtiöiden ja Esittävän säveltaiteen edistämiskeskuksen kanssa noin sata kotimaista videota. Videoiden lisäksi ohjelmassa nähtiin studioesityksiä ja haastateltiin ajankohtaisia artisteja.

Listan tyylillisenä edeltäjänä voidaan pitää englantilaisen BBC:n pitkäikäistä Top of the Pops -musiikkilistaohjelmaa. Lista myös täydensi MTV3:n Jyrki-nuortensarjan sekä yhdysvaltalaisen Music Television -kanavan musiikkivideotarjontaa. Televisioon Lista-ohjelmaa tehtiin ensin vuodesta 1994 vuoteen 1999 ja sarja palasi televisioon alkuperäisessä muodossaan vielä vuonna 2003.

Listan julkaisun kunniaksi Elävä arkisto haastatteli ohjelmasarjan ensimmäisiä juontajia, joita pyydettiin palaamaan 20 vuoden takaisiin muistoihinsa.

Listan ensimmäinen juontaja Alex kaipasi lukulaitetta studioon

Baba Lybeck ja Alex Nieminen olivat Listan ensimmäiset juontajat Baba Lybeck ja Alex Nieminen olivat Listan ensimmäiset juontajat. Kuva: Yle Kuvapalvelu / Seppo Sarkkinen

Radiomafiassa tanssimusiikkiohjelma Dancemobia toimittanut ja juontanut Alex Nieminen päätyi televisiokasvoksi tuottaja Jake Nymanin pyynnöstä. Nieminen jakoi Listan juontotehtävät Baba Lybeckin kanssa ohjelman ensimmäisen kevään ajan. Tuolloin 25-vuotias Nieminen kirjoitti myös Soundi-lehteen freelancerina ja työskenteli Tampereen Epe’s levykaupassa. Listaa kuvattiin Helsingissä, joten matkustaminenkin työllisti nuorta miestä.

”Dancemobin lisäksi juonsin Radiomafian listaa sunnuntaisin. Lauantai-iltoina radiossa pyöri vielä toinen oma ohjelmani Dancemob Lite”, Niminen ynnää.

”Se oli niin erilaista silloin. Nykyään on helppo mennä nettiin ja katsoa levy- ja latausmyynnit sieltä, lisäksi kuluttajien itse kokoamia soittolistoja löytyy aivan laidasta laitaan.”

Työ levykaupassa auttoi muiden työtehtävien suorittamisessa. Nieminen sai luettavakseen uusimmat musiikkilehdet ja pystyi tilaamaan uusimmat levyt kuunneltaviksi.

”Silloin oli ihan pakko kuunnella levyt kokonaan, oli ne sitten vaikka Matilta ja Tepolta, jotta osasi valita kappaleen minkä uskalsi soittaa myös ohjelmassa. Jake (Nyman) on kuitenkin aika ankara ja pikkutarkka tuottaja.”

Aina kaikki ei mennyt putkeen. Joskus Lontoosta tilatut albumit päätyivät vahingossa esimerkiksi Hong Kongiin. Lisäksi siirtyminen radiotaajuuksilta ruutuun jännitti televisiodebytanttia. Kevään 1994 haastattelussa Nieminen totesikin tv-lehti Katsolle olevansa tuolloin alkavasta pestistään innostunut, mutta samalla hieman pelokas.

Nykyään on helppo mennä nettiin ja katsoa levy- ja latausmyynnit sieltä.― Alex Nieminen vuonna 2015

”Eniten vihasin sitä, ettei Listan studiossa ollut teleprompteri-lukulaitetta. Sillä olisi säästänyt aikaa ainakin omissa osuuksissani", Nieminen muistelee.

"Olin lisäksi hyvin kriittinen omaa tekemistä kohtaan, muuten työryhmän sisällä vallitsi tosi hyvä fiilis.”

Niemisen työ tv-Listassa päättyi toukokuussa. Hän jatkoi kuitenkin yhä töitään radiossa ja seuraavan vuoden keväänä hän teki paluun tv-ruutuihin MTV3:n Verkossa-sarjassa.

”Verkossa tehtiin lopulta seitsemän kauden ajan. Ei mua kukaan Listasta muista — ainakaan tv:stä. Edelleenkin pidän itseäni paljon parempana radiojuontajana.”

Millä tavalla Nieminen neuvoisi nyt 20 vuotta nuorempaa itseään jos voisi?

”Kuntoile ja laihduta. Televisiokamera lihottaa.”

Päätyönään Alex Nieminen toimii vuonna 2015 mainostoimisto N2:n toimitusjohtajana. Hän juontaa myös Bassoradiossa omaa tanssimusiikkisarjaansa.

Nina rundasi ympäri Suomen omat pojat kainalossaan ja välillä Bob Geldofin polvella

Nina Honkanen aloitti Listassa kesällä 1994. Juontaja Nina Honkanen. Kuva: Yle/Seppo Sarkkinen

Ensimmäisenä keväänä Listaa markkinoitiin televisiolehdille ”hajuttomana, värittömänä ja mauttomana” ohjelmana joka keskittyi seuraamaan tunnollisesti levymyyntikäyrää. Syksyn koittaessa ohjelman ulosanti alkoi muuttua kirjavammaksi. Alex Niemisen ja Baba Lybeckin korvasi kesällä Nina Honkanen, joka Niemisen tavoin työskenteli tuolloin Radiomafiassa.

”Tuottajat Olof Qvickström ja Jake Nyman pyysivät minua jatkamaan Lybeckin ja Niemisen työtä. Tein ohjelmaa ensin yksin ja sitten mukaan tuli ensin Sami Aaltonen ja lopulta myös Remu Aaltonen”, Honkanen muistelee vuonna 2015.

Kahden uuden juontajan ja Hurriganes-legendan muodostama kolmikko ei ollut kaikkien katsojien mieleen. Honkasta itseään kuvailtiin ajan katsojapalautteessa mm. "omituiseksi", Sami Aaltosta "punatukkaiseksi hipiksi". Remun taas todettiin "mumisevan siansaksaa".

Kolmikko teki ohjelmaa kuitenkin ilman suorituspaineita. Tämä näkyi ulospäin sisäpiirin vitseinä ja ajoittain yliampuvana huumorina. Vastaavanlaisen ennakkoluulottomuuden Honkanen palauttaisi mielellään myös 2010-luvun Suomeen.

Myös ohjelman konseptia kehitettiin jatkuvasti ja Lista haluttiin viedä ulos studiosta varsinkin kesäaikaan. Honkanen oli samalla kahden alle kymmenvuotiaan pojan äiti ja lapset reissasivat juontajaäitinsä mukana ympäri Suomea. Näiden "listarundien" kommellukset ja tapahtumat ovat jääneet päällimmäiseksi Honkasen mieleen, vaikka kaikki eivät päätyneet televisioruutuihin asti:

"Ratsastustunti Björkin kanssa, Alice Cooperin look-a-like-kisan tuomarointi Cooperin itsensä kanssa tai The Pretendersin Chrissie Hynden kanssa vietetty päivä Suomen Turussa", Honkanen listaa muistojaan.

”Kun haastattelin Bob Geldofia ohjelmaan, hän otti mukana olleen kuumeisen poikani syliinsä haastattelun ajaksi koska ikävöi niin paljon omia lapsiaan. Myös nuorimman lapseni futismatsi Provinssirockin backstage-alueella Sheryl Crown kanssa on jäänyt mieleen. Ylipäätään kaikki se kuinka luontevaa oli tehdä Listaa, ympäri maata, omat pojat kainalossa."

Miten Honkanen sitten ohjeistaisi 20 vuotta nuorempaa itseään?

"Ole rauhassa, elämällä on tarjota sinulle vielä vaikka mitä ihania juttuja."

Nina Honkasen pesti juontajana kesti kesästä 1994 kesään 1996. Hänet nähtiin Listassa vielä vuonna 1997. Möhemmin hän on työllistänyt itseään kirjailijana, juontajana, toimittajana ja seksuaalikasvattajana.

Elävä arkisto kokosi yhteen valtakunnallisen ja alueellisten tv-uutisten esimerkkejä jonottamisesta. Selvisi, että uutiskynnyksen tv:ssä jonot ylittivät vasta 1990-luvun lopulla, ja että halpa elektroniikka aiheutti pisimmät jonot. Yllättäen myös ämpäreistä tuli jonottajien hittituote.

Erilaisten suurliikkeiden ja ostoskeskusten avajaiset saavat herkästi hintatietoiset asiakkaat jonottamaan pitkiäkin aikoja. Varsinkin elektroniikkaketjujen suurmyymälöiden, amerikkalaisten pikaruokaravintoloiden ja kotimaisten halpakauppojen avajaiset keräävät satoja ihmisiä jonoksi asti.

Kun norjalainen halpaketju Gigantti avasi ensimmäisen Suomen myymälänsä Vantaan Tammistoon vuonna 1999, aiheutti se satojen metrien jonon lisäksi liikenneruuhkan Etelä-Vantaalle ja Pohjois-Helsinkiin.

Ihmisiä veti puoleensa tuntuvat avajaistarjoukset.

"Se on tunti ja tuhat markkaa", kiteytti eräs jonottajamies kärsivällisyytensä lähteen. Muidenkin jonottajien mielestä tarjoukset olivat tuntien jonottamisen arvoisia.

Kun Lempäälään avattiin jättimäinen ostoskeskus Ideapark vuonna 2006, oli osa sisäänryntääjistä jo ottanut selvää siitä mihin suuntaan kannattaa juosta.

Raisiossa avattu Ikea taas sai ihastelijat ja vapaapäivää viettävät perheet liikkeelle kaksi vuotta myöhemmin.

"Tulin unelmoimaan pesukoneesta. Näyttää vähän siltä, että en sitä saa", kertoi Kiia Liitola-Rämä. Hän tuntui olevan auttamattoman kaukana jonossa saadakseen 111 euron tarjouskonetta.

Halpakauppaketju Tokmanni keksi brändilleen sopivan sisäänheittotuotteen uusien myymälöidensä avajaisiin. Se antoi ilmaisia ämpäreitä asiakkailleen ja jonoja muodostui. Vuonna 2010 Keski-Suomen uutiset vieraili Äänekoskella Tokmannin avajaisissa. Ryntäys kaupan sisälle oli suuri, sillä ämpäreitä oli jaossa vain ensimmäisille 500 kävijälle. Tuolla kertaa ämpäri oli myös täynnä kemikaliotuotteita.

Ämpärien maine massojen villitsijänä kiiri ympäri maata ja vuonna 2015 turkulainen kulttuurikeskus Logomo valjasti ämpärien voiman käyttöönsä houkutellakseen ihmisiä avoimien ovien päiväänsä.

2010-luvulla amerikkalaisten ketjujen Suomeen avaamat ravintolat saivat nälkäiset jonottamaan. Helsingissä Starbucksin kahvila ja Burger Kingin hampurilaisravintolat keräsivät jonoja päivätolkulla. Tampereella Burger Kingin avajaispäivänä oli sisällepääsyä jonottamassa kymmeniä ihmisiä.

Tähän artikkeliin on koottu kuluttamiseen liittyviä jonoja. Leipäjonoista löydät lisätietoja täältä.

Missä itse olet jonottanut ja miksi? Muistatko muita suuria ryntäyksiä ja pitkiä jonoja? Kerro muistosi alla.

Onko automarketin betoninen parkkihalli hyvä paikka mennä naimisiin, pohdittiin 2011, kun pysäköintihallissa järjestettiin drive-in-häätapahtuma Helsingin Kannelmäessä. Syynä tapahtumalle oli erikoinen päivämäärä 11.11.2011.

Automarketin parkkihalli mielletään kolkoksi ja tylsäksi paikaksi. Kuitenkin, kun sellaisessa järjestettiin drive-in-häätapahtuma, kymmenet parit päättivät käyttää tilaisuuden hyödyksi ja mennä Kannelmäen Prisman kellarissa naimisiin. Alttarina toimi auton takakontti.

"Rakkaus ei todellakaan paikkaa katso. Uskokaa tai älkää, mutta täällä parkkihallissa on tänään ollut lämmin rakkauden, välittämisen ja juhlankin tuntu", selosti toimittaja Anna Eksymä Ylen Uudenmaan uutisille tekemässään raportissa.

Morsian Mia Alanteen mukaan paikka oli tarpeeksi romanttinen häille. Drive-in-tapahtuma sopi hänelle ja sulhanen Mika Alanteelle, sillä "me ollaan oltu jo niin monta vuotta yhdessä ja taistelut on jo käyty".

Kannelmäen seurakunnan pastorin Sakari Enroldin mukaan tapahtumassa vastattiin niiden parien toiveisiin, jotka haluavat helposti ja nopeasti naimisiin. Päivämäärä 11.11.2011 oli muutenkin haluttu hääpäivä koko Suomessa ja perinteisiä kirkkoaikoja ei riittänyt kaikille halukkaille.

Uudenvuodenpäivästä 2001 joulukuun 12. päivään 2012 oli näitä erittäin haluttuja hääpäiviä kerran vuodessa. Myös näistä viimeisenä nähtiin massavihkimisiä, muun muassa Tampereen Aleksanterin kirkossa meni naimisiin 47 paria. Hämeen uutiset teki silloin uutisen, jossa pohdittiin päivämäärän tärkeyttä hääparille.

Seurakuntapastori Merja Halivaara Tuomiokirkon seurakunnasta Tampereelta kertoi, että päivämäärä oli ainakin helppo muistaa. Hän myös pohti, että päivämäärä on myös saanut ihmiset menemään naimisiin.

"Olisikohan tapahtuman suosiolle syynä se, että monien on pitänyt mennä naimisiin ja se on aina vaan jäänyt ja jäänyt ja tämä päivämäärä on toiminut sopivana stimulanttina."

"Tämä on viimeinen päivämäärä, kun on mahdollista ottaa hääpäiväksi tällainen numerosarja. Se, että saa kivan päivän, on yksi syy", kertoi sulhanen Mika Junikka. Hänen morsiamensa Terhi Kunnas kertoi, että toinen syy oli itse tapahtuma, jonka osana oli mielenkiintoista olla.

Vuonna 1964 lähetetyn Jokamiehen puhekoulun päämääränä ei ollut varustaa kuulijoita taipuisalla äänellä tai Ciceron loisteliaalla retoriikalla. Kahdeksanosainen radiosarja tähtäsi siihen, että jokamies tai -nainen pystyisi tilanteessa kuin tilanteessa esittämään asiansa selkeästi ja kuulijaa rasittamatta.

Avausjaksossa toimittaja Aino Räty-Hämäläinen kertoo sarjan koskettelemista aiheista. Tarkoituksena oli antaa vain yleisluontoisia ohjeita kivijalaksi kunkin omalle persoonalliselle puheilmaisulle.

Puhetaidon tehtävänä oli "helpottaa ja lähentää suhdettamme ympäristöön". Se ei saanut olla vain taitoa panna sanoja peräkkäin vaan vastuuta sanoista. ”Väärinkäsitykset johtuvat aina väärällä tavalla peräkkäin asetetuista sanoista”, Räty-Hämäläinen muistuttaa.

Johdanto-osuus tähdentää useaan otteeseen, että sarjan lähtökohtana oli arkipäivän puhumisvalmiuksien kehittäminen. Sarjan edetessä osoittautuu, että "arjen" käsite kattoi käytännössä monenlaisia puhumisen erityistilanteita.

Toisessa osassa Räty-Hämäläinen puhuu logonomi Inkeri Lammen kanssa persoonallisesta äänenkäytöstä. Nyrkkisääntönä on, ettei "ääni saisi rasittaa puhujaa eikä kuulijaa". Lammen mukaan juuri jälkimmäinen seikka unohtui valitettavan usein.

Ohjelmassa puututaan moniin ääntämysvirheisiin ja huonoihin puhetapoihin. D-kirjain alkoi olla suomalaisilla hallussa, mutta äng-äänteessä oli monilla vielä tekemistä. Tehokasta kitkemistä vaativat "häiritsevät rikkaruohot" kuten mjaa, njaa, totanoin. Vitsaillaan myös iskelmätähtiin yhdistetystä sihahtavasta s-kirjaimesta.

Tärkeintä oli kuitenkin ajatella, mitä puhui ja että oli itse innostunut sanottavastaan. "Persoonallinen puhetapa on tärkeämpää kuin tietoinen kauneudentavoittelu."

Sarjan kolmannessa jaksossa puheopin lehtori Urho Vapaavuori antaa neuvoja yllättäviin puhetilanteisiin. Kuka tahansa meistä saattaa joskus joutua esittämään vaikkapa kiitossanoja tai onnitteluja, Vapaavuori perustelee.

Tuollaisissa tilanteissa oli otettava huomioon, mitä taustayhteisöä edustimme ja millainen asioiden arvojärjestys siinä vallitsi. Joidenkin yhteisöjen rituaalinomaiseen protokollaan saattoi kuulua jopa kymmenvaiheisia puhuttelukaavoja.

Vapaavuori esittelee myös luokituksen eri puhetyypeistä ja niiden keskipituuksista. Yhteenvetona hän lausuu: ”Olisi toivottavaa, että meillä totuttaisiin entistä lyhyempiin puheisiin.”

Neljännessä jaksossa keskustellaan keskustelemisesta. Koolla ovat kansansivistysmies Kosti Huuhka, kirjailija Pekka Lounela ja kokoustekniikan tuntija Aulis Lumme.

Lounela irvailee meikäläisiä keskustelutilaisuuksia hyvinkin piinallisiksi tapahtumiksi, jossa "keskustellaan runsaasti siitä, miten huono kyseisen keskustelun teema on".

Keskustelukulttuurin ongelmia olivat ohjelman mukaan mm. suomalaisten huono itsetunto, esiintymisarkuus ja alttius loukkaantua eriävistä mielipiteistä. "Olisi opittava olemaan sovussa eri mieltä."

Viidennessä osassa psykoterapeutti ja psykoanalyytikko Pirkko Siltala kertoo puhumisen pelosta. Ilmiö ei hänen mukaansa kieli vain ääntämisen estoisuudesta vaan ilmentää myös olemisen ongelmia.

Jos ajattelemme liikaa, miten meidän pitäisi puhua kuulostaaksemme moitteettomilta, vaikutamme "pikemmin äänilevyiltä kuin ihmisiltä”.

Pelko puhumisen epäonnistumisesta voi johtua siitä, ettei ihminen onnistu kokemaan omia ajatuksiaan ja ilmaisemaan niitä. "Jos ilmaisee vain omaa kangistumistaan, ei pääse toisen ihmisen luo."

Puhekoulun kuudennessa jaksossa ylilääkäri Aatto Sonninen käsittelee puhe- ja äänihäiriöitä. Niistä kuullaan ohjelmassa myös näytteitä.

”Tunne-elämän vaihtelut kuvastuvat selvimmin äänihuulien toiminnassa”, esitelmöitsijä toteaa. Mielenliikutus tai elämän haasteiden kokeminen liian vaativiksi voivat aiheuttaa äänihuulissa puristusta, joka ilmenee väkinäisenä tai katkeilevana äänenkäyttönä.

Alitajuinen viha saattoi puolestaan ilmetä hakkaavana puheena. "Tapa käyttää ääntään on samaa kuin tapa elää”, Sonninen tiivistää.

Seitsemännessä osassa kansanperinteen ja kirjallisuuden tutkija Matti Kuusi neuvoo, miten yleisön edessä pidettävään puheeseen tulisi valmistautua.

Tilanne ja yleisö määräävät tyylilajin. Fraasejakaan Kuusi ei täysin tuomitse, sillä moneen paikkaan, esimerkiksi kirkkoon, tultiin nimenomaan kuuntelemaan fraaseja.

Viheläisintä oli ympäröidä selkeät toteamukset pönäköillä, monisanaisilla fraasi-ilmauksilla eli ”alkurykäyksillä”. "Kohtuus kaikessa, eri toten kielikukkasissa."

Sarjan päätösosassa on äänessä aikansa arvostetuimpiin kirjallisuusmiehiin luettu Tuomas Anhava. Hänen retoriikkaa käsittelevä esitelmänsä on suoranainen varoitus "kaunopuheisuuden" vaaroista.

Koko sana oli joutunut huonoon huutoon. Se oli tullut merkitsemään jotain epäilyttävää: katteettomia fraaseja, liioittelevia yleistyksiä, asioiden vääntelyä ja kääntelyä.

Kirjallisen modernismin kärkihahmona tunnettu Anhava haluaa puhdistaa retoriikan siihen takertuneesta kuonasta. Hänelle se merkitsee yksinkertaisesti "oppia julkisanomisesta".
.

Laulaja Sanni Kurkisuo nousi radioiden soittolistoille ensimmäisellä levyllään vuonna 2013. Omat laulunsa sanoittava Sanni oli löytänyt kirjoittamisen jo nuorena. 8-vuotiaana hän voitti Napero-Finlandia-palkinnon kirjoittamallaan sadulla linnusta, joka halusi laulaa.

Vaikka sittemmin Sanni on profiloitunut laulajana ja lauluntekijänä, nousi hän julkisuuteen näyttelijänä. Hän esitti pääroolin Kauko Röyhkän kirjaan perustuneessa Miss Farkku-Suomi -elokuvassa vuonna 2012. Monilahjakas nuori nainen lähti pieneltä paikkakunnalta jo 16-vuotiaana etsimään inspiroivaa ympäristöä musiikinteolle, kun hän muutti Lohjalta Helsinkiin opiskelemaan Sibelius-lukioon.

Mitä mä teen täällä kahdelta yöllä studiossa kirjoittamassa biisejä jonkun ihme tyypin kanssa. Normaalit ihmiset nukkuu!

Puoli seitsemän -ohjelman haastattelussa Sanni kertoi kirjoittaneensa lukioaikoina paljon musiikkia, mutta vasta koulun jälkeen hän löysi oman soundinsa.

"Se oli aika pitkä ja kivinen tie ja otti monta vuotta. Siinä rytäkässä vaihtui kieli englannista suomeksi, ja halusin tehdä jotain uutta. Jotain, mitä ei ole ennen tehty."

Sannin ensilevy Sotke mut sai hyvät arvostelut, mutta artisti miellettiin koneiston tuottamaksi. Sannin erikoinen lauluääni sai kriitikot varpailleen. Rumba-lehden arviossa toimittaja Oskari Onninen kirjoitti, että "Sannin vauvaääni meinaa käydä ärsyttäväksi".

Ensimmäinen levy toi Sannille myös vuoden naissolistin Emma-palkinnon. Sitä hän kertoi juhlineensa kääntämällä katseet seuraavaan levyynsä. Lelu-niminen levy ilmestyi 2015.

Puoli seitsemän -ohjelmassa Sannille näytettiin uutispätkä vuodelta 2001, jossa hän 8-vuotiaana kertoo kirjoittamastaan sadusta linnusta, joka halusi laulaa.

"Mulle tuli ihan kyyneleet silmiin. Se oli kova juttu tuo tarina. Kirjoitin sitä koko kesän ihan fiiliksissä." Sadullaan hän voitti Napero-Finlandia-nimisen lastenkirjoituskilpailun.

Aamu-tv:n haastattelussa vuonna 2013 Sanni kertoi saavansa inspiraation elämän jännimmistä tilanteista.

"Kun on vastaanottavaisella ja tunteikkaalla tuulella, lähtee syntymään tekstejä ihan mistä tahansa." Hän kertoi muun muassa kirjoittaneensa yhden biisin inspiroituneena amerikkalaisen pop-tähden Britney Spearsin mielenterveysongelmista kertovasta dokumentista.

Moni hänen lauluista kertoo itsensä etsimisestä ja minuutensa kadottamisen pelosta. Laulut nousevat asioista, joita hän on käynyt läpi elämässään.

Tähän artikkeliin ripotellut keikkavideot (Prinsessoja ja astronautteja, Jos mä oon oikee ja Me ei olla enää me) on taltioitu YleX-popissa Oulussa 2014, jonne Sanni kertoi saapuneensa suoraan Meksikosta. Jet lagista huolimatta hän kertoi nauttivansa Oulusta, josta hänellä oli paljon hyviä muistoja Miss Farkku-Suomi -elokuvan kuvausajoilta.

”Yhteiskunnan ristiriidat leikkasivat täällä talvella 1932, jolloin tasavalta oli vasta saavuttamassa teini-iän.” Mäntsälän hyvin tunteva Timo T. A. Mikkonen kertasi kapinan vaiheet ja haastatteli sen silminnäkijää vuonna 1982, kun yhteenotosta oli kulunut 50 vuotta.

Mikkosen kerronta Mäntsälän kapinasta on nopeaa ja ytimekästä, runollistakin. ”Vuoden 1917 ja 1918 laukausten kaiku kiiri vielä monissa korvissa, etenkin täällä Mäntsälässä.”

Muutaman vuoden ajan kiristynyt kapinamieliala kulminoitui Ohkolan työväentalolle 27.2.1932 aiotun puhetilaisuuden estämiseen. Puhujaksi oli tulossa sosiaalidemokraattien kansanedustaja Mikko Erich, mies, jota Lapuan liikkeen kannattajat vihasivat.

Ennen Ohkolan iltamia kapinahenkeä nostatettiin paikallisten "lapualaisten" omissa tilaisuuksissa. ”1930-luvun hengessä niissä puhuttiin isänmaan pelastamisesta samalla paatoksella ja innolla kuin puoli vuosisataa myöhemmin toimittiin soiden, jokien ja lintujen puolesta.”

Konstaapeli Paavo Kunnas muistaa hyvin, miten tapahtumat Ohkolassa etenivät. ”Ei ollut mitään muuta tietoa, kuin että järjestyksenpitoon tänne tultiin.” Kunnas tuli työväentalolle nimismiehen kanssa, heidän lisäkseen Helsingistä oli lähetetty paikan päälle kolmisenkymmentä poliisia.

Kun puhetilaisuus Ohkolassa alkoi, Kunnas näki, miten joukko aseistettuja miehiä ympäröi työväentalon ja alkoi ampua ilmaan. ”Ehkä noin minuutin sitä ammuntaa kesti. Se oli kiivasta se ammunta.” Tilaisuus päättyi, ammuskelijat puhuttelivat Erichiä ja tämä palasi Helsinkiin.

Kapinalliset palasivat kirkonkylään ja asettuivat suojeluskuntien taloon. Konstaapeli Kunnas kävi heitä siellä tapaamassa. Alkoi kapinaviikko, jonka aikana Mäntsälään saapui kapinallisia eri puolilta Suomea.

Angiinasta kärsinyt Kunnas todisti myös tilanteen, missä Mäntsälä kapinaviikon päätteeksi luovutettiin takaisin nimismiehen valtaan. ”Ihan rauhallinen tunnelma oli, ei minkään näköistä hermostuneisuutta ollut porukalla.” Ennen lähtöään kapinalliset kävivät ensin kirkossa ja lähtivät sitten Järvenpään kautta kukin aseineen kotimatkalleen.

Lopuksi Mikkonen kertoo, miten suojeluskuntien komentajan Lauri Malmbergin ja kapinan sotilaallisen päällikön K. M. Walleniuksen yhteinen kotimatka Helsinkiin sujui kosteissa merkeissä. Ensin mainittu oli saanut tehtäväkseen pidättää jälkimmäisen. Jälkimmäinen ilmoittautui itse poliisiasemalle sovitussa ajassa, ensin mainittu presidentti Svinhufvudille vuorokauden myöhässä.

Mäntsälän kapina Wikipediassa

Kapinan aikana annetut julistukset

Poliisin ammatissa väkivalta ja vaaratilanteet ovat alati läsnä. Kun työtehtävät monimutkaistuvat ja vaatimukset kasvavat, mitä ne merkitsevät poliisin työhyvinvoinnille? Yhdenillan pysäkissä vuonna 1995 pohdittiinkin sitä, miten poliisien työhyvinvoinnista huolehditaan ja kuka auttaa, jos poliisin kantti pettää?

Ylikomisario Veli-Eino Nykäsellä on yli 30 vuoden työkokemus poliisin tehtävistä. Nykänen muistelee Sinikka Heinin haastattelussa omaa uraansa ja kipupisteitä, jotka saivat rutinoituneenkin poliisimiehen tuntemaan suurta voimattomuutta ja surua. Nykänen korostaa, että poliisin pitäisi voida puhua työssään kohtaamistaan vaikeuksista ja ahdistusta aiheuttavista asioista työpaikallaan, jotta vältyttäisiin loppuunpalamiselta ja sitä kautta itsetuhoilta.

Suomalaisia itsemurhia tarkastelevassa tutkimuksessa 1980-luvulla poliisien ammattikunta oli mukana tarkastelussa. Sen mukaan poliiseilla on korkea alttius tehdä itsemurha, toteaa ylikomisario Nykänen. Mutta työhuollon kautta yritetään ehkäistä poliisien itsemurhia, Nykänen jatkaa. Työhuollon lisäksi esimiestyö on merkittävässä asemassa poliisien työhyvinvoinnin ylläpitämisessä. Siihen kuuluvat mm. esimiehen ja alaisen välinen hyvä keskusteluyhteys, toimiva viestintä ja selkeät vastuut.

Esimiehet ja henkinen työhuolto tukena

Yksi yleisimmistä syistä poliisin pahoinvointiin työssään liittyy alaisen ja esimiehen välisiin suhteisiin, väittää Hein. Ylikomisario Nykänen myöntää, että poliisiorganisaatiossa on yhä niitä esimiehiä, jotka eivät osaa suhtautua toivotulla tavalla alaisensa huonoon työviihtyvyyteen. Syynä voi olla myös se, että osastonjohtaja voi itsekin olla ahdistusta eikä osaa sitä purkaa sopivalla tavalla.

Toisaalta epäonnistunut viestintä ja epäselvä vastuun jako vaativissa kenttätilanteissa voivat johtaa dramaattisiinkin lopputuloksiin, joiden kanssa yksittäiset poliisimiehet joutuvat elämään. Esimerkiksi Mikkelin panttivankitapauksen dramaattinen loppu laittoi poliisiorganisaatiossa johtamismallin uuteen uskoon, sanoo Nykänen. "Esimiestasolla on lisätty psykologista koulutusta."

Poliisiorganisaatiossa työskennellyt psykologian tohtori Jaana Haapasalo huomauttaa, että poliisin ammatti vetää puoleensa henkilöitä, joilla on autoritäärisiä persoonallisuuden piirteitä. Käytännössä se tarkoittaa muun muassa sitä, että käskyjen ja sääntöjen sokea noudattaminen on aika ajoin tärkeämpää kuin esimerkiksi ihmisen ymmärtäminen ja tilanteiden moraalinen arviointi. Jos joku kuitenkin kyseenalaistaa tai haluaa keskustella toimintatavoista, hänellä voi tulla Haapasalon mukaan tukalat oltavat organisaatiossa. "Tällaista henkilöä pidetään outona tai epäillyttävänä henkilönä, jos hän ei suostu lauman mielipiteeseen." Haapasalon mukaan poliisiorganisaatiossa vallitsevaa ahdasta ja erilaisuutta huonosti sietävää kulttuuria voidaan muuttaa. Yksi tapa on puuttua henkilövalintoihin jo siinä vaiheessa, kun hakeudutaan koulutukseen.

Jaana Haapasalo Psykologian tohtori Jaana Haapasalo Kuva: Yle kuvanauha

Kari Koskiluoto Ohjaaja Kari Koskiluoto Kriminaalihuoltoyhdistyksestä Kuva: Yle kuvanauha

Kriminaalihuollon ohjaajalla Kari Koskiluodolla on oma näkemyksensä siitä, miksi poliisi voi pahoin työssään. Koskiluodon mielestä poliisi on oman ammattietiikkansa ja toisaalta ulkopuolisen, ammattiinsa kohdistuvan paineen ristitulessa. Toisaalta olisi oltava rehellinen ja luotettava, toisaalta tuloksia pitäisi saada vaikka sitten keinoja kaihtamatta. Hän epäilee myös, että uralla eteneminen on vaikeaa, koska kilpailu on kovaa. Se kenties altistaa rajojen rikkomiselle. Koskiluodon näkemyksen mukaan ehdoton rehellisyys on voimavara, johon poliisin pitäisi uskaltaa tukeutua. Hänen mukaansa poliisin ammatti olisi ihanteellinen, jos siinä voisi tukeutua vain totuuteen.

Osoite New York -sarjassa (2013) vieraillaan kuuden New Yorkiin kotoutuneen suomenruotsalaisen luona. He esittelevät kotejaan ja naapurustojaan sekä puhuvat arjestaan suurkaupungin sykkeessä. Koto-Suomesta he ikävöivät erityisesti luontoa, rauhaa ja perhettä.

Heidi Hankaniemelle New York on yksi monista ulkomaan kaupungeista, joissa 36-vuotias taiteilija on elämänsä aikana asunut. Nuorempana hän asui diplomaatti-isänsä työn takia muun muassa Jerusalemissa ja Oslossa. Lontoossa Hankaniemi opiskeli taidetta, sieltä hän muutti miehensä Ricardon kanssa Kanadaan, minkä jälkeen pari asui vielä neljä vuotta Espanjassa ennen muuttoa New Yorkin vilinään.

Hankaniemi ja Ricardo asuvat avarassa taiteilijakodissa keskellä Chelsean vilkkautta, kymmenen minuutin päässä Time Squarelta. Heille kävi tuuri: heidän vuokranantajansa vuokraa asuntojaan mielellään luovan alan ihmisille.

Tässä kaupungissa on aina ilo herätä.― Heidi Hankaniemi

”New Yorkissa vallitsee yllättävä me-henkisyys”, Hankaniemi kehuu. Kaikki paikalliset tuntuvat olevan ylpeitä newyorkilaisuudestaan, eivätkä ihmiset ole yhtä tylyjä kuin kuvitellaan. Juuri kaupungin me-henkisyys pelastaa Hankaniemen mukaan paljon paikallisessa suurkaupunkiarjessa, joka on usein hyvin rankkaa ja kiireistä.

Hankaniemi sanoo, että asuminen New Yorkissa on hyvin erilaista kuin voisi mukavan lomamatkan perusteella kuvitella. Kaupunki on hänen mielikuviaan rosoisempi, kaduilla voi nähdä roskia ja rottiakin. Suomi taas kiehtoo sitä enemmän, mitä enemmän sieltä on poissa. Taiteilijaa ärsyttävät suomalaiset, jotka haukkuvat kotimaata takapajuiseksi ja sanovat, etteivät voisi koskaan palata sinne. Suomihan on pieni maa kaukana pohjoisessa, hänestä ei ole reilua verrata sitä New Yorkiin kaltaiseen metropoliin.

Eläkepäivistään nauttiva 80-vuotias Lars Colliander ihastui 1960-luvulla amerikkalaiseen asenteeseen, jossa kaikki oli mahdollista ja asioita pystyi saavuttamaan nopeasti. 1970-luvulla hän muutti perheineen New Yorkiin työn perässä.

Collianderit eivät halunneet kasvattaa lapsiaan turvattomassa New Yorkin keskustassa. Viihtyisä ja turvallinen ympäristö hyvien koulujen kera löytyi kolmen vartin päässä Grand Central Stationin hulinasta, Irvingtonista. Siellä Colliander asuu Pocantino Hillsin kylässä hyvin eri tavalla kuin muut sarjassa tavattavat henkilöt: hänellä on uuden vaimonsa kanssa tilava omakotitalo, jonka puutarha täytyy suojata valkohäntäpeuroilta. Kaikki alueen asunnot ovat aikoinaan olleet legendaarisen Rockefeller-suvun omistuksessa.

Vuosien kuluessa Collianderin aiemmin ihailema amerikkalainen ilmapiiri on muttunut ikävempään suuntaan. Kun aiemmin kaikki tuntui olevan mahdollista ja tapahtui nopeasti, nyt mikään ei tunnu olevan mahdollista eikä mitään tapahdu nopeasti.

Olin siellä violettitukkaisten ja lävistettyjen nuorten joukossa.― Lars Colliander

Liike-elämässä uransa tehnyt Colliander on sittemmin siirtynyt taiteilijaksi, ja hänellä on alempi korkeakoulututkinto taiteesta.

”Olin siellä violettitukkaisten ja lävistettyjen nuorten joukossa. Herätin ihmetystä muissa opiskelijoissa”, Colliander naureskelee.

Palataan vielä Rockefellereihin. Colliander kertoo, kuinka eräänä päivä muuan herra halusi häneltä vinkkejä purjehdusmatkalleen Tukholmasta Helsinkiin. Kun vieras saapui Collianderin luokse kylään, selvisi isännälle, että vieras oli David Rockefeller, legendaarisen suvun pää. Kävi ilmi, että mies viettäisi 70-vuotispäiväänsä seilatessaan Kumlingenin tienoolla. Colliander lupasikin järjestää kesämökkisaaressa juhlat Rockefellerille. Avukseen Colliander värväsi koko Kumlingenin kylän väen.

Lapsena 22-vuotias Minea Berg ei unelmoinut ulkomaille muuttamisesta, mutta kun hän mietti, missä olisi hauskinta luoda uraa graafikkona, vastaus oli New York. Elämä suurkaupungissa ei alkanut ruusuisesti vuonna 2009.

”Odotin kivaa New Yorkin-tunnelmaa East Villagen-tyyliin, mutta Chinatownissa haisi kala ja oli likaista ja kamalaa.”

Asuttuaan vuoden Chinatownissa Berg löysi ruotsalaisen kämppäkaverin, jonka kanssa hän muutti East Harlemiin 25 neliön yksiöön. Itä-Harlemia kutsutaan myös Spanish Harlemiksi, sillä siellä asuu paljon latinalaisamerikkalaisia. Vaaleaa Bergiä kutsutaan naapurustossa lumihiutaleeksi ja lumipupuksi. Naisen mukaan alueella ei kannata pyöriä yksikseen yöaikaan, mutta samaan aikaan alue paranee ja siellä on muuta kaupunkia halvempaa.

Berg suunnittelee työkseen nettisivuja ja mainoksia. Vapaa-ajallaan hän tekee t-paitoja ystävänsä kanssa. Hän toivoo vielä jonain päivänä elättävänsä itsensä sillä työllä. Kun New Yorkissa kertoo haluavansa elättää itsensä taiteella, saa paljon kannustavamman vastaanoton kuin Suomessa, Berg pohtii.

En pääse tylsistymään, kun koko ajan tapahtuu.― Minea Berg

Suomesta Berg kaipaa rauhaa, puhtautta ja hiljaisuutta. Hän kertoo myös arvostavansa Suomea etäältä enemmän, vaikkei haluaisi enää muuttaa takaisin. Tai kenties sen jälkeen, kun on ensin luonut uraa New Yorkissa. Vaikka arki New Yorkissa on Suomea raskaampaa, on se myös hauskempaa.

Lasse Leskinen, 48, päätyi New Yorkiin hyvällä tuurilla. Ollessaan Finnmatkojen matkaoppaana Wienissä hän osallistui Yhdysvaltojen viisumiarvontaan, jossa voitto osui hänen kohdalleen. Työnsä takia puolen vuoden välein muuttaneelle Leskiselle New York merkitsi huilausta: nyt ei tarvinnut muuttaa jatkuvasti. Ohjelman kuvausaikaan 2012 Leskinen oli asunut New Yorkissa jo 19 vuotta.

Alku New Yorkissa oli vaikea, sillä työnantajat ovat hyvin USA-keskeisiä. Vasta kun CV:ssä komeili jo muutama amerikkalainen työnantaja, työnsaanti helpottui. Tuorein pesti oli travel managerin työ ranskalaisessa pankissa, eli hän järjesti yrityksen matkoja Yhdysvaltojen sisällä.

Suomessa saadut tutkinnot, todistukset ja työkokemus eivät merkitse mitään täällä.― Lasse Leskinen

New Yorkissa Leskinen on aina asunut West Villagessa. Hän esittelee asuntoaan, joka on rakennettu 1900-luvun alussa. Vanhasta asunnosta löytyy entisaikojen statussymboli: olohuone, joka on muita huoneita alemmalla tasolla. Huono puoli on, että talon alla kulkee metrotunneli, jonka johdosta koko kerrostalo välillä tärisee.

Suomesta Leskinen kaipaa perheen lisäksi saunaa ja kesää. Hiljaisuus merenrannalla tai marjametsässä tuntuu suurkaupungista käsin eksoottiselta. Vaikka suomalaisuus ei ole kadonnut miehestä minnekään rapakon takana, on häneen tarttunut myös vähän New Yorkin ”I do it my way" –asennetta.

40-vuotias Helena Grönberg tunsi olonsa kotoisaksi heti ensimmäisellä kerralla, kun vieraili New Yorkissa. Niin moni on muuttanut sinne muualta, että kukaan ei oikeastaan ole muukalainen.

Grönberg muutti New Yorkiin ystävättärensä houkuttelemana vuonna 1994. Alkuun hän teki töitä ravintolassa ja kokeili siipiään myös näyttelijänä, mutta syyskuun 11. terrori-iskut vuonna 2001 muuttivat hänen ajattelutapansa. Hän päätti jättää orastavan näyttelijänuran ja alkaa jälleen opiskella. Ihmisoikeuksista tuli hänen pääaineensa, ja työharjoittelun jälkeen hän perusti harjoittelusta tutun kollegan kanssa naisasiajärjestön, jossa hän työskentelee edelleen projektipäällikkönä.

Siitä joutuu koko ajan taistelemaan, että saa olla täällä.― Helena Österberg

Grönberg asuu Brooklynissa avarassa ja parvekkeellisessa asunnossa. Hän viihtyy omien sanojensa mukaan yksin vähän liiankin hyvin, eikä hän ole koskaan asunut kenenkään kanssa. New Yorkissa voi olla vaikea löytää kumppania, sillä tarjontaa on niin paljon, ja on helppo ajatella, että jossain on joku vielä parempi. Grönberg itse kertoi olevansa tuoreessa suhteessa.

Suomesta nainen ikävöi erityisesti luontoa ja rauhaa, mutta myös perheenjäseniin tulee pidettyä aiempaa enemmän yhteyttä. Hän ei sulje pois vaihtoehtoa, että muuttaisi myöhemmin takaisin Suomeen. Tulevaisuus New Yorkissa kun ei ole aina taattu – työluvista saa jatkuvasti taistella.

30-vuotias Annika Sundberg rakastui New Yorkiin heti ensi silmäyksellä vuonna 2004. Kaikki oli hänestä mahtavaa, hän oli kuin lapsi karkkikaupungissa. Myöhemmin opiskellessaan Hankenissa hän sai työharjoittelupaikan unelmiensa kaupungista. Silloin nainen ahdistui jo ensimmäisten viikkojen aikana: miten hän voisi lähteä takaisin jo kolmen kuukauden kuluttua?

Olin kuin lapsi karkkikaupassa.― Annika Sundberg

New Yorkiin hän lopulta muuttikin vuonna 2009, ja alkuun yöpyi tuttujensa sohvilla. Osoite New York -ohjelman aikaan Sundbergille oli muodostunut jo mukava arki suurkaupungin sykkeeseen. Suuri osa ajasta meni työskentelyyn luomuruuan tukkukaupassa, vapaa-ajalla hän tanssii ja näkee ystäviään. Hän asuu West Villagessa australialaisen poikaystävänsä Justinin kanssa.

”Asunto on hitusen isompi kuin se, missä asuin Helsingissä, mutta vuokra on yli nelinkertainen”, Sundberg kertoo.

West Village on kuitenkin naiselle niin rakas, ettei hän halua muuttaa sieltä pois. Taiteilijoiden ja muusikoiden suosimalla alueella on omaleimainen ja viihtyisä ilme. Midtownista Sundberg ei välitä, sillä siellä kaikki talot näyttävät samalta ja kaduilla kulkee liikaa turisteja.

Suomesta hän ikävöi tietenkin perhettä ja ystäviään, mutta paljon on mielessä myös kesämökki. Vaikka hän muuttaisi myöhemmin pois New Yorkista, hän sanoo pitävänsä metropolia ikuisesti kotikaupunkinaan.

Ylen pitkäaikaisen ulkomaankirjeenvaihtaja Erkki Toivasen tekemät Iltakävelyllä-radio-ohjelmat tutustuttivat kuuntelijat paikallisiin kulttuureihin, nähtävyyksiin sekä historiaan. Toisaalta niissä pohdittiin eurooppalaisuuden olemusta ja maailmankäsitystä. Todelliseksi anglofiiliksi itseään kutsuneen Toivasen hienostuneen informatiiviset ohjelmat Lontoosta 1970–1990-luvuilla olivat erittäin pidettyjä.

Lontoon suuren moskeijan varjossa

Maaliskuussa vuonna 1991 Erkki Toivasen iltakävelyn kohteena toimi Lontoon Regent's Park. Persianlahden sota oli osittain ohi ja Irakin miehitysjoukot olivat häädetty Kuwaitista. Nämä ja monet muut Lähi-idän tapahtumat antoivat aihetta pohdiskella Lontoon suuren moskeijan äärellä idän ja lännen suhdetta, ennakkoluuloja ja islamin historiaa.

Vuonna 1977 valmistunut moskeija antaa alueelle satumaisen eksoottisen vivahteen, kun sen kuparinen kupoli loistaa kultaisena yli puiston puiden. "Kuin antiikin ihanteellinen kaupunkimaisema englantilaisissa kehyksissä", maalailee Toivanen.

Ohjelmassa pohditaan kirkkojen maallistumisesta, ja muistutetaan näin tapahtuneen myös islamin kirkkokunnalle. "Se on terveellinen muistutus niille, jotka erehtyvät luulemaan, että kaikki muslimit ovat kiihkeitä fanaatikkoja, ajatollahien seuraajia", muistuttaa Toivanen.

Pelon juuret ovat syvällä. Vain tieto voi kitkeä ne pois.

Ohjelmassa kerrotaan muun muassa yhteiskuntafilosofi Karl Marxin ajatuksia idän maiden despotismista ja valtiomies, Cromerin Lordi Evelyn Baringin mietteitä islamista. Toivanen pohtii myös seurauksia siitä, kun Iso-Britannia ja Ranska alistivat aikoinaan komentoonsa vanhoja kulttuurikansoja.

Iltakävelyllä käydään läpi myös Yhdysvaltojen ulkoministeri Henry Kissingerin pohdiskeluja länsimaisen ja itämaisen ajattelun erilaisuudesta. "Kissingerin mielestä länsimaiselle ihmiselle todellisuus oli hänen itsensä ulkopuolella, kun taas itämaiselle maailma ja todellisuus ovat hänelle sisäisiä asioita, tunteiden ja uskomusten muovaamia", valottaa Toivanen.

Kautta vuosisatojen eurooppalaiset ovat ihailleet arabeja ja heidän kulttuuriaan. Brittiläiset ihailivat erityisesti Arabian niemimaan beduiineja, jotka olivat synnynäisiä "gentlemanneja", muistuttaa Toivanen.

Rujo mutta elämänmakuinen East End

Työväen ja slummien alueena tunnetun East Endin iltakävelyllä Toivanen kuvailee ympäristöä alueena, jolle "suurkaupunki olisi kääntänyt selkänsä". Alueen kurjilta kujilta löytyy myös pelottavia muistoja ja paikkoja, kuten Viiltäjä-Jackin uhrin Mary Ann Nicholsin ruumiin löytöpaikka Buck's Row'n ja Durward Streetin kulmalla. "Mutta täällä kokee elettyä elämää toisella tavalla, kuin julkisten rakennusten ja palatsien välisillä seuduilla", kertoo Toivanen. Valitettavasti kodittomia alueella riittää edelleen, sillä keskikaupungilla heitä ei näy. Kirjailija Jack London tutustui East Endin katuihin ja kuvaili siitä kirjassaan Kadotuksen kansa: Kuvaus Lontoon East Endistä (The people of the abyss) , toteaa Toivanen.

Alueen kurjat olosuhteet toimivat inspiraationa hyväntekijöille. Esimerkiksi Pelastusarmeijan perustaja William Booth näkyy East Endin katukuvassa melkein joka puolella. "Kolmella silloisella Englannin pennillä yöpyi, puolella pennillä sai lautasellisen keittoa, kupin teetä tai kahvia", kertoo Toivanen Pelastusarmeijan alkuvuosista.

Vuosi 1888 on tavallaan East Endin Annus mirabilis.

Alueen hyväntekijöitä oli myös tohtori Thomas Barnado, joka auttoi alueen lapsia ruokkien ja majoittaen heitä. Vuonna 1870 perustettiin alueen ensimmäinen lastenkoti. "Lapsia kohtaan tehty julmuus oli tuolloin pöyristyttävää", kertoo Toivanen. Barnado kirjoitti kokemuksistaan runsaasti ja raportoi niistä myös ylimystölle. Elämänsä aikana Barnado pelasti kaduilta noin 60 000 lasta.

Lontoon Hyde Park ja teatterikeskittymä West End

"Ajattelin viedä teidät tänä iltana vilkaisemaan muutamaa Lontoon musikaalia tuolla West Endin teattereissa", ilmoittaa Toivanen ja toivottaa kuuntelijat tervetulleeksi iltakävelylle. Ennen West Endiä tutustutaan Knightsbridgeen, joka tunnetaan kalliina ostospaikkana, mutta paikallisille se on muutakin, kuten hiljaisia kujia ja rauhallisia puistoja. Ne ovat olleet näyttämönä monille, hieman erikoisemmillekin historiallisille tapahtumille.

Kesällä vuonna 1814 Lontoolaiset juhlivat Napoleonista saatua voittoa. Tuolloin Hyde Parkin otti valtaan kaikkien aikojen karnevaalit soittokuntineen ja sirkuspelleineen. Sirkuksen mukana olivat myös maailman lihavimmat naiset. Tarinan mukaan juhlissa esiintyi myös strippari. "Kaunis nuori neito, joka kylpi järvessä ilman rihman kiertämää kaupunkilaisten iloksi, kuvailee Toivanen. Järvellä esitettiin myös Trafalgarin meritaistelu pienoiskoossa, kansallishymin säestäessä tätä ylevää näytelmää.

Tässä minä taas olen tarinoinut puutaheinää, vaikka musiikista piti olla kysymys.

Hyde Park yhdistyy Kensingtonin palatsin puistoon. Kun palatsin puisto avattiin yleisölle 1790-luvulla, sisäänpääsyn ehtona oli muodollinen asu. Kävelylle oli siis pukeuduttava siveellisesti. Merimiehiltä, palvelijoilta ja sotilailta pääsy oli kielletty. Vasta Victorian hallitsijakaudella (1837-1901) säännöt kumottiin ja ylimystö tuohtui. "Arvon tunteva ihminen ei voi mennä puistoon muuten, kuin hukuttautuakseen Serpentiini-järveen", kerrotaan ihmisten reagoineen tietoon.

Iltakävelyllä tutustutaan Chicago-musiikaaliin ja sen tarinaan. "Chicago ei ole järin omaperäinen musikaali", huomauttaa Toivanen, "Säveliltään se on sekoitus 1920-luvun jazzjäljitelmiä ja Kurt Weillin tyylistä humppaa, mutta tarinassa on eloa ja kipinää."

Toivanen tuumailee myös sitä, oliko teatterin viime vuosikymmen vain nostalgisointia: "Tuntuu joskus siltä, että päättyvä 1970-luku ei tuonut mitään uutta. 1960-luvun räiskeeseen ja menoon verrattuna se on ollut kuin märkä huopa. Uudelle sukupolvelle on tullut sentään Rocky Horror Show", kiteyttää Toivanen.

Iltakävelyllä modernissa kulttuurikeskus Barbicanissa

Vuonna 1982 valmistunut Lontoon kulttuurikeskus Barbican Centre teattereineen, konserttisaleineen, gallerioineen ja ravintoloineen sijaitsee Lontoo Cityn alueella. Sitä rakennettiin ja suunniteltiin pitkään, yhteensä 25 vuotta. "Se on kuin jättiläinen olisi saanut rajattoman määrään rakennuselementtejä", kuvailee Toivanen. Se on yksi sodanjälkeisen kaupunkisuunnittelun kunnianhimoisimmista kokonaisuuksista, joka on tunnettu myös brutaalista arkkitehtuuristaan. Toivanen kutsuu ohjelmassaan alueen tyyliä "uusraakalaisuudeksi". Suunnitteluvaiheessa sen tavoitteena oli rakentaa täydellinen asuinalue, jossa liikenne on sijoitettu maan alle.

Musiikinystävänä tunnettu Toivanen vierailee muun muassa kulttuurikeskuksen upouudessa konserttisalissa, jossa Lontoon sinfoniaorkesteri virittelee soittimiaan ja kokeilee salin akustisia ominaisuuksia. Kodikkaan tuntuisessa konserttisalissa seinäpinnat ja lattia ovat mäntyä, tuolit on verhoiltu tummansinisiksi niin kuin Helsingin Finlandia-talossa. Iltakävelyn aikana Toivanen jutustelee Lontoon sinfonikkojen intendentin Anthony Camdenin kanssa. Camden arvelee, että tarvitaan monta koesoittoa, ennen kuin salin akustiikka vastaa orkesterin vaatimuksia.

Tänä iltana olen päättänyt kävellä kanssanne tulevaisuuteen.

Lisäksi ohjelmassa pohditaan pääkaupungin arkkitehtuurista muutosta. "Lontoon kuolleen ja tyhjilleen jääneen sataman tilalle on noussut asuntoalueita ja toimistorakennuksia. Lontoolla on nyt ainutlaatuinen mahdollisuus uudistaa ytimensä", pohdiskelee Toivanen.

Lontoon kauhu- ja kummituslegendat

Tällä kertaa Iltakävelyllä uppoudutaan Lontoon "miedosti selkäpiitä karmiviin" tarinoihin ja legendoihin. Iltojen pimetessä kadut ja kujat alkavat näyttää kiehtovan salaperäisiltä. "Joskus yllätyn, kun vastaantulevalla ei olekaan silinteri päässä tai krinoliinihame yllä", pohdiskelee Toivanen.

Toivanen kertoo Westminster kaupunginosan Green Parkin kuolleen miehen puusta ja päättömästä naisesta, joka on nähty nousevan aamuöisin puiston järvestä kohti Birdcage Walk -katua.

Myöhään illalla tuon puun lehvistön on kuultu humisevan kuin tuulessa, vaikka onkin täysin tyyntä.

Herrasmiestoimittaja vierailee myös Westminster Abbeyssä, joka on saanut kokea monia väkivaltaisia välikohtauksia. Sen lattian alle haudattujen munkkien, piispojen, kuninkaiden ja merkkimiesten läsnäolo on aistittavissa muutenkin kuin muistokirjoituksia lukemalla.

Yksi raaimmista Westminster Abbey -kirkon tapauksista sattui vuonna 1378. Tuolloin kirkon alttarilla silvottiin vankikarkuri Robert Hauley, joka oli tullut etsimään pyhätöstä turvaa, kunnes häntä jahdanneet sotilaat saivat hänet kiinni. Tapahtuman johdosta kirkko suljettiin neljäksi kuukaudeksi vastalauseeksi Hauleytä jahdanneiden kuninkaan sotilaiden raa'an menettelyn johdosta.

Toivaselle uskolliseen tyylin iltakävelyllä sivutaan myös teatterin maailmaa käyden läpi Puukko-Mackien ja Sweeney Toddin tarinoita.

Oopperatalon historiaa Covent Gardenissa

Covent Gardenin iltakävelyllä Toivanen pohtii oopperan ja teatterin asemaa Lontoossa. Jutustelussa harpataan aina vuoteen 1730, jolloin Lontoo eli nousukauttaan ja ilmapiiri kaupungissa oli päihdyttävä ja huvit sen mukaiset, kuten Toivanen kuvailee. Vuonna 1728 ensi-iltansa saaneen Kerjäläisoopperan kansansuosiosta on kiittäminen, että Covent Gardeniin syntyi oopperatalo.

Alkuaikoina yleisön käyttäytyminen saattoi yltyä ronskiksi ja jopa rivoksi, kuvailee Toivanen. Tuon ajan yleisö oli kuitenkin asiantuntevaa ja innostunutta, mutta ärsytettynä tai pettyneenä se käyttäytyi petomaisesti. Covent Gardenin tarjonta oli kuitenkin monipuolista. Esityksissä oli muun muassa sirkushuveja, pantomiimeja ja säveltäjä Georg Friedrich Händelin oopperoita, joita hän itse oli johtamassa.

Covent Garden oli kuin Moolokin kita, joka nielaisi tuhansia puntia.

Vuonna 1808 Covent Gardenin teatteri tuhoutui tulipalossa. Onnettomuudessa menehtyi 23 palomiestä, vieden mukanaan myös Händelin urut sekä teatterin kellarissa sijainneen pihvinsyöjien kerhon viinivaraston. Vajaa vuosi myöhemmin samalle paikalle rakennettiin uusi teatteri. Uuden talon korkeammat lippujen hinnat saivat yleisön mellakoimaan rajusti. Talon sisustusta tärveltiin ja yleisöstä huudettiin "old prices, old prices", tarinoi Toivanen. Lopulta johto antoi periksi ja laski lippujen hintoja. Pian teatterista tuli kuitenkin säätyläisten huvia ja side rahvaanomaisiin katkesi.

Covent Gardenin loiston aikana säveltäjä Carl Maria von Weber saapui johtamaan Oberonin ensi-illan. Ooppera vilisi tuolloisista tähdistä aina säveltäjä ja viulisti Niccolò Paganinistamezzosopraano Maria Malibraniin. Kuninkaallinen ooppera oli nimensä mukainen, kun ruhtinaat ja hallitsijat saapuivat huvittelemaan gaalailtoihin. Rakennus tuhoutui jälleen vuonna 1856. Uusi ooppperatalo valmistui vain kahdeksassa kuukaudessa. Iltakävelyllä Toivanen vierailee kolmannessa ooppertalossa, jonka kodikkuus muistuttaa Helsingin Bulevardilla sijaitsevaa vanhaa teatteri, kertoo Toivanen.

Maailman sotien aikaan oopperatalo muutettiin tanssisaliksi, missä kansa pystyi käymään virkistäytymässä sodan kurimukselta. Talousoppinut John Maynard Keynes ryhtyi keräämään varoja talon säilyttämiseksi opperatalona siinä myös onnistuen.

Lontoon maanalaisen varhaisvuodet ja kehitys

Vuoden 1982 Helsingin metron valmistumisen innoittamana Erkki Toivanen matkaa maan alle tutustuttaen kuuntelijan Lontoon metron vaiheisiin. "Jalkojen alla on mytologian outo maailma, kuolleiden sielujen, paholaisten ja vainajien valtakunta, minne vain urheimmat uskaltautuivat", kuvailee toivanen.

Maanalainen eli metro oli teollisen vallankumouksen tuote. Se ei kuitenkaan ollut uusi ajatus. Ensimmäiset kiskoilla kulkeneet ajoneuvot syntyivät kaivoksiin jo 1500-luvulla. Esi-isänä Lontoon metrolle pidetään Marc Isambard Brunelia, jonka suunnitelman tuloksena syntyi Thamesin tunneli. Aluksi vain jalankulkijoille tarkoitettu tunneli yhdistettiin myöhemmin Lontoon metroverkkoon.

Metro-buumi innoitti monia jalostamaan ideoita maanalaisesta. Yksi villeimmistä ehdotuksista saatiin Kristallipalatsin suunnittelija Sir Joseph Paxtonilta. Hänen visiossaan Lontoota kiertämään rakennettaisiin 20 kilometriä pitkä teräksestä ja lasista tehty katettu bulevardi. Sen sisällä olisi taloja ja kauppoja. Kymmenen metrin korkeudessa kulkisi rautatiesilta, jolla junat toimisivat paineilmalla. "Parlamentin alahuone totesi suunnitelman olleen pähkähullu", toteaa Toivanen.

Insinööri Sir John Fowler oli lopulta se henkilö, joka oli vastuussa metroverkosta, jona se on myöhemmin tunnettu. Tammikuun 9. päivänä vuonna 1863 maailman ensimmäinen maanalainen juna aloitti liikennöinnin. "Vaunuissa oli matotetut lattiat sekä upottavat, paksulla plyysillä verhoillut penkit, kauniit mahonkiset seinät ja koristeelliset kaasulampetit, tunnelmoi Toivanen. Enimmäisenä päivänä junaa kokeili yli 30 000 ihmistä.

1930-luku oli Lontoon maanalaisen kukoistuksen lakipiste. Sen jälkeen kaikki on ollut alamäkeä.

Maanalaisten louhintatöiden johdosta kaupungin alta löydettiin runsaasti historiallisesti tärkeää aineistoa, esineitä ja raunioita. Löydöt hidastuttivat kaivuutöitä, mutta täydensivät museoiden kokoelmia ja täten saatiin entistä tarkempi kuva Lontoon menneisyydestä.

Vuonna 1888 keksijä ja teollisuusmies Werner von Siemens kokeili Saksassa sähköveturia. Myöhemmin samana vuonna Etelä-Englannin Brightonissa otettiin käyttöön samanlainen menopeli ja jo seuraavana vuonna Lontoon metroyhtiöt päättivät sähköistää koko verkostonsa. Näin syntyi sähköinen metro, joka alkoi yleistyä 1900-luvun alussa samalla laajentaen kaupunkia sen sivualueille.

Tekijänoikeudellisista syistä ohjelmista on leikattu pois musiikki- ja näytelmäosuuksia.

Perämerellä, noin kuudentoista kilometrin päässä Kalajoen kaupungin rantaviivasta, sijaitsee kaksi saarta, joita hallitsevat kalastajat. Ihan kirjaimellisestikin, sillä vuonna 1771 Ruotsin kuninkaan säätämän lain mukaan Kallankarien asioista päättää karikokous. Saarten itsehallinto on tarkoittanut muun muassa sitä, että periaatteessa ne eivät liittyneet Euroopan unioniin muun Suomen mukana.

Kuningas Aadolf Fredrik sääti vuonna 1771 niin sanotun Hamina-ordningin. Sillä Ulkokallan ja Maakallan saarista koostuvan Kallankarien hallinto siirtyi kalastajille ja vuosittain kokoontuvalle karikokoukselle.

Arkistohelmiä – Arkivpärlor -ohjelmassa (2008) nähtiin Allan Helsingin vuonna 1972 tekemä dokumentti elämästä Maakallassa, jota täydenettiin näyttämällä millainen oli asumisoikeuden saarelle saaneista kalastajista koostunut karikokous vuonna 2008. Helsingin dokumentti kertoo saaren erikoislaatuisuudesta, sen luonnosta, kalastajista, säännöistä ja kirkosta, joka piirtää Maakallan profiilia mereltä katsottaessa. Kirkko liittyy myös sääntöihin, sillä Kallansaarilta asuinsijan saaneiden kalastajien oli pakko osallistua aamuhartauteen ja jumalanpalveluksiin. Aamuhartaudella oli paitsi uskonnollinen, myös käytännöllinen merkitys. Kun kalastajat osallistuivat siihen, ei kukaan päässyt muita ennen kalarysille.

Viimeksi, joskus 30-luvulla, täältä karkotettiin yksi hailuotolainen poika, joka oli varastanut naapurikämpästä paperirosseja. Hänet työnnettiin veneessä ulapalle.― Haminamestari Jukka Pirttijärvi

Aina Jaakonpäivää lähimpänä olevana sunnuntaina kokoontuva karikokous oli säätänyt nuo ja monta muuta sääntöä. Järein oli karkotusoikeus. Mikäli joku kalastajista syyllistyi rikokseen, karkotettiin hänet iäksi karuilta kareilta. Kokous myös päätti kenellä on oikeus asua Kallankareilla ja Helsingin dokumentissa nähdäänkin, kun karikokous käsittelee rakennuslupahakemusta. Mantereen virastojen luvilla ei ollut valtaa saarilla vielä 1972, eikä myöskään 2000-luvulla. Dokumentin lisäosassa nähdään, kuinka vuoden 2008 karikokouksessa samanlaisista asioista päätetään yhä tavalla, joka on ollut voimassa vuosisatoja. Kokousta johtaa haminamestari, joka on tavallaan saarten hallitsija. Karineuvosto toimittaa hallituksen virkaa.

Saarten itsehallintoa on myös koeteltu, kun Metsähallitus olisi halunnut karit hallintoonsa. Korkein oikeus katsoi, että itsehallintolain mukaan valta on kalastajilla, selviää uutisessa vuodelta 2006. Saarelaiset myös estivät karien liittämisen luonnon monimuotoisuutta suojeleviin Natura-alueisiin.

Maakallan sijainti kartalla. Ulkokalla sijaitsee luoteeseen Maakallasta. Maakallan sijainti kartalla Kuva: Yle kuvanauha

Koska saarilla on itsehallinto, eikä karikokous erikseen päättänyt liittymisestä Euroopan unioniin yhdessä muun Suomen kanssa, pohdittiin Ajankohtaisen kakkosen insertissä vuonna 2004, että jäivätkö karit vahingossa sen ulkopuolelle. Ohjelmassa kerrotaan, että useat varustamot olivat jo kiinnostuneet alueesta, jossa Ahvenanmaan kaltaiset erikoisvapaudet sallisivat vapaamman yritystoiminnan.

Sinänsä sillä, olivatko saaret osa EU:ta vai eivät, ei ollut juurikaan väliä, koska saarten elämä oli hyvin tarkkaan säädeltyä. Karikokouksella ei myöskään ollut mitään halua tuoda teollisuutta tai enempää turisteja saarille. Turisteja saarilla kävi joka kesä, sillä Kalajoelta oli avattu vesibussiyhteys jo vuonna 1966.

Maakallan vesialueet tunnetaan hyvinä siikapaikkoina ja vielä 2000-luvulla moni sen kesäasukkaista tienasi elantonsa kalan- ja hylkeenpyynnillä. Ympäri vuoden asukkaita saarella ei enää ole. Saarelaiset elättävät itseään myös turismilla. Maakallan tunnetuin nähtävyys on kirkko ja vanha pappila.

Flickr-käyttäjien kuvia Maakallalta

"Puhujaksi ja ilmaisijaksi ei kasva vain päätä tai ääntä harjoittamalla, ilmaisijan instrumentti on koko ruumis. Ilmaisun harjoittelu alkaa äänen ja kehon avaamisella, kontaktin etsimisellä omaan itseen. Insrumenttiaan on uskallettava käyttää." Kolmiosainen opetusohjelmasarja Peilikuvia vuodelta 1992 käsitteli puheviestintää ja ilmaisutaitoa. Se muistutti, että jokainen voi oppia ilmaisemaan itseään paremmin.

Ilmaisutaito ei ole näyttelijöiden tai ammattiesiintyjien yksinoikeus. Ei myöskään mystinen kyky, jota on tai ei ole. Se on opeteltavissa ja sen perusta on itsetuntemuksessa ja kontaktissa itseen ja omiin tunteisiin. Sen avulla voidaan saada elävyyttä niin julkisiin puheisiin kuin kahdenkeskisiin kohtaamisiin.

Kuka minussa asuu?

Hyvä ilmaisu lähtee itsetuntemuksesta, itsensä hyväksymisestä ja avoimesta suhtautumisesta toisiin ihmisiin. Sanaton olemuksemme vaikuttaa siihen, miten toiset meidät kokevat ja miten meitä kohtaan käyttäydytään. "Avoimeen katseeseen toisenkin on helppo vastata avoimuudella, peili näyttää sen mitä siihen heijastuu."

Ensimmäisessä jaksossa vieraillaan näyttelijä ja ohjaaja Marina Motaleffin vetämällä ilmaisutaidon kurssilla ja seurataan perusharjoituksia kuten rentoutumista, hengityksen merkitystä ja toisen kohtaamista.

Ilmeet, ja eleet kertovat meistä vähintään yhtä paljon kuin puheemme sisältö. "Unohda itsesi, hengität ja antaudut, se on se jyvä siinä kohtaamisessa", ohjeistaa Motaleff.

Näyttelijä Ville Sandqvist ja yksi esiintyjän tärkeimmistä neuvoista Kuvakaappaus Peilikuvia-sarjasta Kuva: Yle kuvanauha

Työelämässä vaaditaan yhä enemmän esiintymis-, keskustelu- ja neuvottelutaitoja sekä kykyä kohdata ihmisiä. Ohjelmassa käydään esimerkkien kautta läpi erilaisia tilanteita, joita monissa ammateissa tulee vastaan, kuten asiakkaan kohtaamista tai ryhmälle esittäytymistä. Joillekin jo kokouksen alussa esittäytyminen on todella jännittävää. Myös tervehtimisen todetaan tuottavan suomalaisille hankaluuksia, monesti tilanteisiin tullaan mieluiten mahdollisimman huomaamatta, sen sijaan, että tervehdittäisiin ihmisiä ja otettaisiin kontaktia.

Jaksossa vieraillaan myös Ritva Enäkosken ja Marco Bjurströmin ilmaisutaidon kurssilla, jossa ei pönötetä, vaan vatkataan lantiota ja kehutaan itseä. Enäkoski korostaa kehon käyttämisen merkitystä: "sanojen osuus on seitsemän prosenttia, 93 prosenttia tulee tän maailman upeimman, rikkaimman viestintävälineen eli ihmisen kautta".

Yhteistyötä vai valtapeliä?

Toisessa jaksossa katsotaan, minkälaisia tietoja ja taitoja keskustelussa tarvitaan. Vuorovaikutus ja toisen huomioon ottaminen on siinäkin tärkeää. "Hyvässä keskustelussa kuuntelijan ja puhujan roolit vaihtelevat joustavasti ja tasapuolisesti."

Keskustelut ja kokoukset ovat työvälineita niin yhteiskunnan vaikuttajille kuin tavallisille kansalaisillekin. Ohjelmassa nähdään otteita erilaisista neuvottelutilanteista aidosta ympäristövaliokunnan kokouksesta aina työpalavereihin ja koululuokan yhteistyöhön.

Suomen kielen ja viestinnän apulaisprofessori Pirkko Nuolijärvi kertoo miesten olevan usein hallitsevampia tilantessa, joissa on sekä miehiä, että naisia keskustelemassa. Hän uskoo siihen liittyvän yhteiskunnallisia sekä historiallisia syitä.

Puhuminen on myös vallankäytön väline. "Mitä pidemmän puheenvuoron käytät, sitä muodollisempi on puhetilanne ja sitä selkeämmin ilmennät ylivaltasi keskustelukumppaniisi", kuvailee uskontotieteen professori Päivikki Suojanen, joka on tutkinut muun muassa uskonnollista viestintää.

Suomalaisen julkisen keskustelun todetaan olevan hieman jäyhää ja kyseessä olevan usein "vakaan asiallinen yksinpuhelu" keskustelun sijasta. Kamera tuo julkisiin keskusteluihin vielä oman lisänsä. Puheviestinnän lehtori Maarit Valo kommentoi julkisten keskustelujen näyttävän enemmän peräkkäisiltä esiintymisiltä kuin keskusteluilta. Kuunteleminen ja toisten puheenvuorojen kommentointi puuttuu.

Vakuutanko yleisöni?

Julkinen esiintyminen ja yleisön edessä puhuminen jännittävät monia. Tärkeintä olisi kuitenkin unohtaa itsensä miettiminen ja keskittyä toisiin ihmisiin. Ajatukset omasta suoriutumisesta kannattaa kääntää vuorovaikutukseen ja tavoitteeseen, silloin syntyy paras kontakti.

Yleisradion puheilmaisun opettaja Tuula Rajamäki pohtii, millaista voisi olla uudenlainen tv-ilmaisu ja opastaa uutistenlukija Marja Lammia.

Jyväskylän yliopistossa oli meneillään Suomen ensimmäinen audiovisuaalista journalismia ja uutta mediaa yhdistävä journalistinen koulutusohjelma. Nova-koulutukseksi kutsuttua projektia veti Teppo Turkki. Haastattelussa hän miettii, miksi pinnalla on lähes sarjakuvamaisia hahmoja, kuten Hermunen ja Frank Pappa. Lopussa Anna-Kaisa Hermunen sekä Heimo Holopainen kertovat myös itse työstään.

Jaksossa ruoditaan myös poliitikkojen tapaa puhua ja nähdään otteita vaalikeskusteluista. Suomalaisia poliitikoita moititaan tunteiden ja vakuuttavuuden puutteesta. Viestintäpsykologi Mirka Parkkinen valittelee, että poliitikassa näkee usein puhuvia päitä, "moni poliitikko on kuin puhekone, tyhjää puhetta ilman tunteita ja arvoja".

Puheviestinnän lehtori Maarit Valo korostaa, että puheviestintätaidot ovat opittavissa. Vaikka pohjana ovatkin persoonallisuuden tekijät, niin ne eivät määrää viestinnän hyvyyttä tai huonoutta. Usein omakuva itsestä viestijänä on negatiivisempi kuin todellisuudessa.

Musiikkiohjelmasarjan kolmannella kaudella vuosina 1989–1990 nähtiin peräti 21 ohjelmaa. Erikoisimmat jaksot olivat hard rock -yhtye Skid Row'lle räätälöity yleisötoivejakso sekä tunnin mittainen videoteatteri ranskalaislaulaja Édith Piafin elämästä. Heli Nevakare jatkoi tuttuun tyyliinsä sarjan juontajana, toimittajana ja välillä ohjaajanakin. Hän myös näytteli nimiroolin Piafin elämänkertajaksossa.

Tähän artikkeliin on koottu musiikkiohjelmasarjan kolmannen tuotantokauden kaikki jaksot. Edeltävien vuosien ohjelmat löydät alla olevien linkkien takaa.

Rockstopin ensimmäinen vuosi

Rockstopin toinen vuosi

Syksy aloitettiin ulkomailta

Syksyn 1989 rokkiohjelmisto käynnistettiin ulkomailta. Rockstop oli vieraillut toukokuun alussa Hollannissa Amsterdamin kansainvälisessä Music in media -musiikkikonferenssissa. Amsterdamista kertyi materiaalia peräti kolmen jakson ajaksi.

Syksyn aloitusjakso oli kaikkiaan 75 minuuttia pitkä. Jaksossa tavattiin Fleetwood Mac -yhtyeen Stevie Nicks, joka oli kotiutunut hetkeä aiemmin Betty Fordin päihdeklinikalta. Dire Straitsin manageri Ed Bicknell taas kertoi näkemyksensä hyvän rock-managerin edellytyksistä. Lisäksi vierailtiin Duran Duranin lehdistötilaisuudessa, josta Rockstopin haastateltavaksi saatiin kosketinsoittaja Nick Rhodes. Amsterdamissa kohtasivat myös The Police yhtyeestä toisensa tunteneet rumpali Steward Copeland ja basisti-laulaja Sting.

Aloitusjakson musiikkivideoina nähtiin Dire Straits: Brothers In Arms, Animal Logic: There’s a Spy (In the House of Love), The Police: Roxanne, Duran Duran: Do You Believe in Shame? ja Stevie Nicks: Rooms on Fire.

Toisessa Amsterdam-specialissa esiteltiin viimeistä huutoa oleva tietokonemusiikkilaitteisto. Toisessa Amsterdam-specialissa esiteltiin viimeistä huutoa olevaa tietokonemusiikkilaitteistoa. Kuva: Yle kuvanauha

Toinen Amsterdam-special esitettiin heti seuraavana keskiviikkona. Jaksossa nähtiin The Bangles -yhtye (kappaleella Eternal Flame), Stevie Wonder (Don't Drive Drunk), Kirsty MacColl (Free World), Jean-Michel Jarre (Revolutions), Holly Johnson (Americanos) ja Frankie goes to Hollywood (Two Tribes). Lisäksi tutustuttiin moderniin nykytekniikkaan ja kuultiin tietokonemusiikin mahdollisuuksista.

Kolmannen ja viimeisen Amsterdam-jakson vuoro oli kaksi viikkoa myöhemmin. Ohjelma käynnistyi Tom Pettyn lehdistötilaisuudella ja kappaleella I Won't Back Down. Petty myös muisteli jaksossa edellisvuonna kuollutta yhtyetoveriaan Roy Orbisonia. Molemmat miehet olivat olleet osa englantilais-amerikkalaista superyhtyettä Traveling Wilburysia, jolta kuultiin jaksossa kappale Handle With Care. Yhtyeeseen kuuluivat Pettyn ja Orbisonin lisäksi Bob Dylan, Jeff Lynne ja George Harrison.

Ohjelmassa koettiin myös australialaisten The Black Sorrowsin Chained to the Wheel -esitys, Johnny Diesel & Injectorsin Don't Need Love -musiikkivideo sekä Noiseworksin Touch. Yhdysvaltalaiselta House of Lordsilta katsastettiin niin ikään video Love Don't Lie.

Amsterdamin jälkeen Rockstop pureutui Ruotsin ja etenkin Tukholman rockmusiikkielämään kesällä 1989. Ensimmäisessä kahdesta Tukholma-special-jaksosta nähtiin Eva Dahlgrenin Ängeln i rummet sekä Abban So Long -videot. Jaksossa peesattiin myös ajankohtaista thrash metallia suomalaisen Airdashin sekä saksalaisen Kreatorin voimin.

Toinen Tukholma-special aloitettiin Michael Monroella. Entinen Hanoi-rokkari kuvattiin Helsingissä hyppelemässä Sibelius-monumentin alla ja päällä. Monroelta kuultiin myös tuore Dead, Jail & Rock ’n’ Roll -kappale. Rockstopin studiossa taas vieraili Manchesterista Suomeen kotiutuneen Paul Oxleyn orkesteri Paul Oxley’s Unit. Yhtyeeltä kuultiin kappaleet Terry's Inside ja Island of Flowers.

Paul Oxley's Unit Rockstopin kulisseissa. Heli Nevakare jäi ilman istumapaikkaa. Paul Oxleys Unit Rockstopin kulisseissa syksyllä 1989. Kuva: Yle/Antero Tenhunen

Seksiä ja juhannusrokkia

Syksyn kuudennessa jaksossa (Rockstop 32) oli asiaa seksistä, tuosta rock-biisien ehtymättömästä luonnonvarasta. Jakson eräänlaisena studio-orkesterina toimi Clifters-yhtye, jolta ilmestyi samana vuonna albumi Sexi on in. Jiri Nikkisen luotsaama bändi esitti välinumeroita pitkin ohjelmaa.

Jaksossa haastateltiin Tina Turneria sekä Madonnaa, joista ensimmäiseltä nähtiin musiikkivideo The Best ja jälkimmäiseltä Cherish. Mieskuntoa seksijaksoon toi kauhurockin kummisetä Alice Cooper haastattelulla sekä musiikkivideollaan Poison.

Kauden seitsemäs jakso (Rockstop 33) aloitettiin Tampereelta. Kaupungissa järjestettiin kotimainen Musiikkia ja media -tapahtuma, jossa levy-yhtiöiden edustajat paljastivat strategiansa. Mikrofonin äärellä tavattiin mm. Poko Rekordsin perustaja Epe Helenius. Yleinen mielipide oli, että Suomessa tehdään ammattitaitoista musiikkia, mutta rock-managerointia vasta harjoitellaan. Jakson studiovieraina esiintyi rap-yhtye Pääkköset sekä lahtelainen Royal Tramps.

Ex-beatle Paul McCartney oli tehnyt paluun esiintymislavoille ja Rockstop tavoitti miehen Tukholmassa. Haastattelussa Macca puheli mm. luonnonsuojelusta sekä muisteli Beatle-aikojaan. McCartneylta ohjelmassa kuultiin kappaleet Figure of Eight ja This One.

Yhdysvalloissa kaikki on suurempaa, perustelee Meat Loaf. Meat Loaf 1989 Nummirokissa. Kuva: Yle kuvanauha

Vuoden 1989 viimeinen Rockstop (jakso 34) oli paluu kesään ja Nummirock-festivaalin juhannustunnelmiin. Nummijärvelle olivat saapuneet yhdysvaltalaiset Cheap Trick ja Del Lords sekä laulaja Meat Loaf, jolta kuultiin kappale Rock 'n' roll Mercenaries. Festivaalijaksossa esiintyi lisäksi kotimainen Stone, joka taas esitteli mm. omaa juhannusmuotiaan keikkabussissa. Nummirockissa esiintyi myös suosionsa huipulla tuolloin paistatellut Havana Black.

Juontaja Heli Nevakare taas pyöri ruispellossa minihameessa, loitsien omia juhannustaikojaan.

Moskovan rauhankonsertti oli Neuvostoliiton Woodstock kasarihevillä

Tammikuussa Rockstop siirtyi uudelle vuosikymmenelle. Vuosi 1990 aloitettiin peräti puolitoistatuntisella vuosikatsauksella, jossa esiteltiin musiikin ilmiöitä ja tapahtumia Suomessa ja maailmalla. Kotimainen Miljoonasade oli ehtinyt keikkailemaan valtameren toiselle puolelle Kanadaan. Osuudessa kuultiin mm. yleisöstä bongattujen kanadansuomalaisten mielipiteitä bändistä. Haastattelussa Miljoonasateen jäsenet taas jakelivat saamansa kokemuksen turvin matkailuvinkkejä Kanadan ihmemaasta.

Satiirisista kappaleistaan tunnettu ruotsalaislaulaja Magnus Uggla oli saavuttanut vuonna 1989 jymymenestyksen. Miehen 35-åringen-levyltä Rockstopiin napattiin musiikkivideona sen tunnetuin kappale Jag mår illa, joka ivaili juorulehtien kustannuksella. Torniolaista Greedy Pig -bändiä oli sitä vastoin tallennettu studiossa. Jaksossa kuultiin kappale Drinkin' Bad Water.

Lisäksi nähtiin Rockstopin työryhmän hevarisketsejä sekä seurattiin Alice Cooperia, joka oli käynyt jakamassa nimikirjoituksiaan Helsingissä.

Vuosikatsauksen merkittävimpiä osuuksia on raportti Moscow Music Peace Festivalilta. Kyseessä oli Neuvostoliiton ensimmäinen avoin rock-konsertti, jota on tituleerattu itänaapurin vastineeksi Yhdysvaltojen Woodstockille. Tapahtuman takapiruina toimi neuvostoliittolainen musiikkialan moniottelija Stas Namin sekä yhdysvaltalaismanageri Doc McGhee.

McGhee toimi konsertissa esiintyneiden Bon Jovin, Mötley Crüen ja Skid Row'n edunvalvojana. Moskova tosin näyttäytyi hänelle lopulta kaikkea muuta kuin rauhallisena. Manageri sai tuta nahoissaan useamman rokkibändin ristipaineen, kun Mötley Crüe antoi miehelle Moskovassa potkut koettuaan managerin suosineen Bon Jovia heitä enemmän. Mötiköiden rumpali Tommy Lee oli vieläpä sinetöinyt irtisanomisen nyrkeillään. Pian Moskovan reissun jälkeen Bon Jovikin ilmoitti saaneensa McGheen palveluksista tarpeekseen.

Edellä mainittujen yhtyeiden lisäksi Moskovan urheilustadionilla esiintyivät neuvostoliittolaiset Gorky Park, Nuance ja Brigada-S, brittihevari Ozzy Osbourne, yhdysvaltalaisbändi Cinderella ja saksalaisyhtye Scorpions. Rockstopin haastatteluun napattiin myös suoraan lentokentällä näyttelijä Heather Locklear, joka oli tuolloin naimisissa Tommy Leen kanssa. Dynastia-tv-sarjasta tunnetulta Locklearilta kysyttiin tietenkin milloin hän saapuisi vierailemaan Suomessa.

Specialit Philille, Jimille ja muille kitaravelhoille

Vuoden toinen jakso (Rockstop 36) oli omistettu englantilaiselle rumpali-laulaja Phil Collinsille. Ohjelmaan yhdistettiin myös Collinsin Genesis-yhtyeen aikaisen yhtyetoverin Peter Gabrielin haastattelu ja häneltä katsastettiin video Red Rain.

Jakson runkona oli kuitenkin marraskuussa taltioitu Collinsin osuus. Keskustelussa puitiin miehen ura ja hänen hieman vahingossakin tapahtunut siirtyminen rumpujen takaa vokalistiksi ja lopulta soolouralle. Ohjelman aloitti Genesiksen In Too Deep. Collinsin soolouralta nähtiin musiikkivideot You Can't Hurry Love, Another Day in Paradise, Groovy Kind of Love, Sussudio, One More Night sekä In the Air Tonight.

Erikoisjakso seurasi toistaan ja vain kolme päivää myöhemmin oli vuorossa tunnin mittainen kollaasi maailman huippukitaristeista. Jakson tosin aloitti legendaarinen rumpali Buddy Miles (1947–2008), joka muisteli ystäväänsä Jimi Hendrixiä. Hendrixiltä katsastettu Are You Experienced? -musiikkivideo asetti jakson tilutteluriman melko korkealle.

Britti Gary Moore seisoi vuonna 1990 uhmakkaasti sankarihevirintamalla. Etevänä bluesmiehenäkin uraa tehnyt Moore kertoi haastattelussa tuoreesta albumistaan After the War. Myös The Rolling Stonesin Keith Richardsin taannoisesta haastattelusta oli leikattu jaksoon reilu osuus. Kitaristilta kuultiin hänen soolotuotannostaan kappale Make No Mistake. Toto-yhtyeen Steve Lukatherin taidokuutta perusteltiin jaksossa kappaleella Lonely Beat Of My Heart. “Minä en ole Toto, olen sen jäsen”, Lukather kertoi haastattelussa ja paljasti olevansa todellisuudessa hevari.

The Policen Andy Summers oli äänestetty Guitar Player -lehden äänestyksessä vuoden ykköskitaristiksi. Haastattelussa mies suhtautui titteliin kokemuksen tuomalla arvokkuudella. Olihan hän voittanut sen jo niin monta kertaa aiemmin.

Rockstopin studiossa vieraili Ilkka Rantamäki, joka oli noteerattu merkittävästi ulkomaisissa kitara- ja musiikkijulkaisuissa. Eikä syyttä. Rantamäki esitteli studiossa taitojaan ja soitti kitaraa mm. kahvikupilla. Myöhemmin Varsinais- ja Keski-Suomessa läänintaiteilijana toimineelta Rantamäeltä katsastettiin tiukka Hard Flanagan. Studioon oli parkkeerannut myös 1970-luvun proge-yhtye Tabula Rasasta muistettu ja tuolloin Q.Stone-yhtyeeseen kuulunut Heikki Silvennoinen. Myöhemmin sketsiryhmä Kummelissa kunnostautunut Silvennoinen esitteli yleisölle maailman kovimmat kitarariffit.

Edellämainittujen lisäksi jaksossa esiintyivät myös Vinnie Moore, Jorge Morel, Roope Latvala (Stone), José Feliciano, Hombre Lampinen (Boycott), Rudolf Schenker (Scorpions) ja Rick Nielsen (Cheap Trick). Kitarajakson päätti Carlos Santana kappaleella Back Magic Woman.

Rotutaistelua, sekalaista sakkia ja maailman parhaita musavideoita

Helmikuun ensimmäisen Rockstopin (jakso 38) ensimmäisen puoliskon teemana oli kotimainen musiikkivideotuotanto. Aiheen piiristä kerättiin haastatteluita muusikoilta sekä taustavaikuttajilta. Ohjelman käynnisti kotimainen Honey B and the T-Bones kappaleella The Train I Ride. Turkulaisen Bogart Co.:n raunioille perustettu The Boozin' Bang 'n' Dance Crew taas tykytti julki videonsa Kiss My Ass. Taidemuodon muiksi ajanmukaisiksi edustajiksi oli valikoitu vielä Wanna-Bees biisillä On A Vacation, Gasoline Girls & Petrol Boys (Liikaa, liian paljon, liian kauan) sekä lyhytikäiseksi jäänyt Huhu kappaleellaan Parta ajamatta.

Ohjelman loppuosa keskittyi brittiläiseen The Cult -yhtyeeseen. Vuonna 1983 perustetun bändin esittely toteutettiin lyhyellä historiikilla, johon yhdistettiin sukupuuksi piirretty kaavio. Haastatteluun tavoitettiin kitaristi Billy Duffy, joka tuumaili Englannin ja Yhdysvaltojen eroavaisuuksia rokin saralla. Duffy totesi myös yhtyeen silloisen rumpalin Matt Sorumin varsin kelvolliseksi jäseneksi ja toivoi tämän vakiinnuttavan paikkansa Cultissa. Sorum kaapattiin kuitenkin vain kuukausia myöhemmin Yhdysvaltalaisen Guns N' Rosesin riveihin. Kokonaisina kappaleina The Cultilta esitettiin Lil' Devil, Sweet Soul Sister, Fire Woman ja Edie (Ciao Baby).

Helmikuun toisen Rockstopin (jakso 39) kantavana teemana oli Etelä-Afrikan tilanne, rotuerottelu apartheid ja vain reilua viikkoa aiemmin vankilasta vapautettu Nelson Mandela. Maailmanpoliittista aihetta käsiteltiin aktiivisesti rotutaisteluun osallistuneiden artisten kommenteilla. Ohjelmassa esiintyvät mm. Little Steven, Johnny Clegg, Paul Simon ja Youssou N'Dour.

Mikko Kuustonen toimi jakson erikoisjuontajana ja ohjelmassa tavattiin myös Neumann. Vuonna 1986 hajonneen Dingon laulaja esitti jakson päätteeksi kappaleensa Sumujen silta.

Rockstop numero 40 piti sisällään sekalaista sakkia. Mukana oli lahtelainen huumoriorkesteri Turo's Hevi Gee, oululainen nimihirviö Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionion from Mars, yhdysvaltalainen metallibändi Great White (hitillä Once Bitten, Twice Shy) sekä funkrock-yhtye Dan Reed Network.

Laulaja Kikka tavattiin haastattelussa ja kuultiin myös kahdella tv-kappaleella. Aiempi Edes yhden kerran oli nähty vuoden 1986 Hittimittarissa. Tuoreempi Anna mulle raju hetki tallennettiin Rockstopin studiossa.

Jaksossa vieraili myös Vaasasta Ruotsiin muuttanut yhtye Shock Tilt, joka esitti kappaleen Heaven Calls. Haastattelussa hyväntuulisesti esiintyvällä yhtyeellä oli takanaan hirvittävä historia. Vuonna 1987 Shock Tiltin ruotsalainen manageri murhasi yhtyeen kitaristin Hannu Rajalan. Manageri määrättiin loppuiäkseen psykiatriseen pakkohoitoon. Rockstopin osuudessa tapausta ei edes sivuttu.

Seuraavaksi lähetetyssä Rockstopissa (41) esiteltiin elämää suurempia musiikkivideoita. Tosin mukana oli myös studiossa tallennettuja musiikkiesityksiä. Kappaleiden välissä vieraileva juontajatähti Lauri Honkala jokelteli niin kuin vain pieni vauva parhaiten osaa.

Jakson musiikkisisältö järjestyi seuraavasti: Aerosmith: Janie's Got A Gun, Hector: Lumi teki enkelin eteiseen, Eurythmics: There Must Be An Angel (Playing With My Heart), Royal Tramps: Don't Ask Me The Reason, U2: Pride (In The Name Of Love), Richard Marx: Angelia, Iku: Uhrit, John Lennon: Imagine, Mr Mister: Kyrie, Q.Stone: Waiting For The Dawn, Riki Sorsa: Kuka viilsi haavan taivaaseen, Horsepower: Same Old Song ja Heart: Alone.

Yleisön pyynnöstä: Skid Row!

Yhdysvaltalainen tukkaheviorkesteri Skid Row nousi vuoden 1989 debyyttilevyllään uskomattoman suosituksi. Yhdysvalloissa lopulta triplaplatinaa myynyt nimilevy sisälsi useita hittejä ja bändin vetovoima vaikutti Suomessakin. Rockstopin toimitus olikin vastaanottanut melkoisen läjän yleisöpalautetta, jonka pohjalta Row'lle omistettiin kokonainen jakso vuoden 1990 aprillipäivän ratoksi.

Myöhäisiltaan sijoitettu puolituntinen ohjelma piti sisällään kolme orkesterin musiikkivideota Youth Gone Wild, 18 and Life ja I Remember You.

Toisin kuin luullaan, rokkarit ajattelevat asioita. Kahden ensimmäisen kuvan etualalla laulaja Sebastian Bach, takana kitaristi Scotti Hill. Viimeisessä kuvassa basisti Rachel Bolan Toisin kuin luullaan, rokkarit ajattelevat asioita. Kuva: Yle kuvanauha

Päähaastattelussa Heli Nevakare esitti bändille tv-katsojilta kerättyjä kysymyksiä. Eniten äänessä oli nenäketjulla koristautunut merirosvo, basisti Rachel Bolan. Etenkin naispuolisen yleisön suosikiksi noussut laulaja Sebastian Bach taas meni kysymysten kirjavuuden edessä välillä ilmeisen hämilleen. Fanien iloksi pöydän ääressä nähtiin kuitenkin koko Skid Row -orkesteri: rumpali Rob Affuso, kitaristi Dave "The Snake" Sabo ja kitaristi Scotti Hill. Kokoonpano muistetaan Skid Row'n tunnetuimpana.

Muuttumisleikki Tanitaksi, kunniaa kähinälle

Vain kolme päivää Skid Row’n jälkeen Rockstop palasi ruutuun (jakso 43) astetta tavanomaisemmalla jaksolla. Ohjelmassa haastateltiin laulaja Mikael Anreot (Mikael Kiiskinen). Oululainen Atomic Dog esittäytyi haastattelussa voimansa tunnossa ja bändiltä kuultiin Feel No Love -kappale.

Ulkomaisena vieraana oli pop-laulaja Tanita Tikaram, joka julkaisi folkahtavilla sävyillä erottautuneen debyyttilevynsä Ancient Heart vuonna 1988. Tikaramin debyyttiä myytiin miljoonia kappaleita ja Rockstopin kevätkaudella esitelty laulaja vastaanotti kultalevyn myös Suomesta. Marita Kaasalainen WEA Recordsilta vieraili ohjelmassa ojentamassa palkinnon laulajalle. Heli Nevakare kunnioitti popparia suorittamalla muuttumisleikin Tikaramiksi. Kokonaisina Tikaramin kappaleina katsastettiin Cathedral Song ja We Almost Got It Together.

Jakson päätti Esa Elorannan johtama Garbo studioesityksellä Tuuli tanssii valssii.

Toukokuun ensimmäisessä jaksossa (Rockstop 44) tunnusteltiin käheiden mieslaulajien sävyjä. Lauluntekijä Chris Realta kuultiin Let's Dance ja Road to Hell. Zucchero Fornaciari esitti Diamante ja Overdose D'amore -kappaleet. Myös Kojo vieraili haastateltavana ja mieheltä kuultiin esitys Surua mukillinen. Vaasalainen Wild Force taas oli piipahtanut Pohjois-Amerikassa ja tehnyt Renny Harlinin kanssa musiikkivideoita.

Erikoinen välinumero koettiin, kun Loud Crowd -yhtyeen rumpali Mirka Rantasta seurattiin parturiin. Hiustenleikkuuta perusteltiin ohjelman sketseissä rock-kuontaloiden herättämillä ikiaikaisilla ennakkoluuloilla. Loud Crowdilta katsastettiin kappale Storm Wind. Mirka Rantanen tuli myöhemmin tunnetuksi Hevisaurus-lastenmusiikkibändin perustajana. Rantanen ajautui myös riitoihin levy-yhtiön kanssa, ja jouduttuaan luopumaan Hevisauruksesta hän käynnisti oman yhtyeen niemeltä Sauruxet.

Jakson päätti Nakkilan hillbilly-ylpeys Poison Face (Drunk Drivers In The Sky) sekä Lisa Stansfield (All Around The World).

Pieni suuri Édith Piaf oli Heli Nevakareelle tärkeä

Tää ohjelma tulee niistämään nenät monelta.― Heli Nevakare Katso-lehdessä 1990

Toukokuussa moni Rockstopin katsoja saattoi luulla valinneensa erehdyksessä väärän televisiokanavan. Ruutuihin jysähti Heli Nevakareen käsikirjoittama ja ohjaama videoteatteri ranskalaisen chanson-laulaja Édith Piafin (1915–1963) elämästä.

Édith Piaf -näytelmä ei avautunut kaikille. Kuvassa palautetta Katso-lehdestä toukokuussa 1990. Katso-lehden katsojapalautetta keväällä 1990. Kuva: Ville Matilainen

Kuten Rockstopin ensimmäisenä keväänä esitetty Ismo Selin Group -fiktiojakso, oli Piafin elämän 1990-luvun Suomeen siirtänyt teatterikin alkanut pienestä. Nevakare kertoi Katso-lehden haastattelussa 1990 halunneensa ensin esittää vain yhden Piafin kappaleista Rockstopin studiobändin kanssa.

Aihe kuitenkin paisui ja Nevakare kirjoitti, kuvasi ja pääosanäytteli tarinaa yli puolentoista vuoden ajan, aina kun muilta töiltä liikeni aikaa. Pääasiassa rockstoppilaisten kaveriporukan voimin toteutetun draaman ainoa ammattinäyttelijä oli Eero Melasniemi Piafin managerin roolissa.

Näytelmä kertoi ranskalaisen laulajattaren elämäkerran lyhennettynä ja tiivistettynä, tarkoituksenaan koskettaa etenkin nuorta katsojakuntaa. Teatteri perustui Piafin sisaren Simone Berteautin kirjaan Jumalani kuinka olen elänyt. Kunnianhimoisen projektin tavoitteena oli esittää Piafin elämä toisin miten siitä yleisemmin puhuttiin ja kirjoitettiin.

Nevakare koki, että sokeudesta, reumasta ja yliherkkyydestä kärsinyt Piaf oli todellisuudessa erittäin vahva persoona, joka myös dominoi ympäristöään.

Ohjelman jälkeen siinnyt palaute kertoi yleisön hämmennyksestä. Katsojapalautteessa teatteri tuomittiin mm. ”vuosikymmenen naurettavimmaksi”. Toisaalta Edith Piafin mielenkiintoisuutta osattiin myös arvostaa.

Heli Nevakare Édith Piafina. Heli Nevakare Edith Piafin roolissa. Kuva: Yle/Antero Tenhunen

Heli Nevakare (oik.) Markku Hyvärinen (vas.) ja Eero sekä Viivi Eräpuu. Yleisradion televisio-ohjelma "Rockstop: Piaf". Heli Nevakare Edith Piafin roolissa. Mies ja kaksi lasta. Roolikuva. Yleisradion ohjelmat. Kuva: Yle/Antero Tenhunen

Heli Nevakare Édith Piafin roolissa. Yleisradion televisio-ohjelma "Rockstop: Piaf". Heli Nevakare Edith Piafin roolissa. Kuva: Yle/Antero Tenhunen

Tears for Fears sekä Tommi ja Hombre

Kolmannen Rockstop-kauden viimeiseksi tarkoitetun jakson käynnisti SIG-yhtyeen Matti Inkinen (1958–2009). Haastattelun ohessa Inkiseltä kuultiin kappale Jokin sisälläni kutittaa.

Radiohupailuistaankin tunnettu Alivaltiosihteeri toi jaksoon virallisuutta. Orkesterilta nähtiin Mauno Henrik Koivisto -kappale. Toinen jaksossa nähty tamperelaisbändi kantoi nimeä Säppi ja esitti studiossa sävellyksen Sotaveteraani. Sallasta ponnistanut Nova Scotia taas suoritti studioesityksenä Peak Viewing Timen.

Jakson loppuosuus omistettiin brittiläiselle new wave -yhtye Tears for Fearsille. Kaksihenkisestä bändistä oli haastatteluun saatu puolet eli Curt Smith. Ian Stanley oli jättänyt yhtyeen edellisvuonna julkaistun The Seeds of Love -levyn jälkeen ja Smithin lisäksi kokoonpanoon kuului enää Roland Orzabal. Yhtyeeltä esitettiin musiikkivideot Sowing The Seeds of Love sekä Woman In Chains.

Jakson päätteeksi yleisölle toivotettiin kiitokset keväästä ja Rockstop lupasi palata jälleen seuraavana syksynä.

Kuukautta myöhemmin oli kuitenkin vielä vuorossa erikoisjakso!

Kesäohjelmassa Boycottin voimakaksikko Tommi Läntinen ja Ari Lampinen esittivät Rockstopin studiossa tunnelmallisia bluessävelmiä. Kappalelistana oli: Trouble in Mind, As the Years Go Passing By, Low Road, Ain't No Love ja I Just Wanna Make Love To You. Musiikin lisäksi katseltiin valokuvia miesten lapsuudesta ja kuunneltiin heidän henkilökohtaisia muistojaan.

Suomalaista lentoharrastusta pidettiin sotien jälkeen hengissä maata kiertävällä ilmasirkuksella. Tv-dokumentti Pilvien hurjapäät ja 1940—1950-lukujen uutisfilmit kertovat henkeäsalpaavasta viihdemuodosta, joka aika ajoin vaati myös veronsa.

Seppo Saario ja Erkki Kantonen muistelevat taitolentonäytösten historiaa vuonna 2010 tehdyssä Tosi tarina -sarjan ohjelmassa.

Koneilla tehtyjen temppujen lisäksi lentosirkuksen esityksiin kuului mm. laskuvarjohyppyjä ja näyttävää ilma-akrobatiaa — ratsastusta koneen päällä tai roikkumista sen alle kiinnitetyillä narutikkailla. Hyppääjä ja akrobaatti Anneli ”Luumu” Linna oli aivan erityinen vetonaula, sillä naisia ei ollut totuttu näkemään näin rämäpäisissä puuhissa.

Homma oli kovaa etenkin talvipakkasilla, kun jäätyminen uhkasi lentokoneita ja niiden moottoreita. Sadesäällä akrobaattien tikkaat muuttuivat pelottavan liukkaiksi.

Erkki Kantonen itse loukkaantui vakavasti, kun laskuteline otti maahan hänen puhkoessaan matalalla leijuvia vetypalloja koneensa potkurilla. Laskuvarjohyppääjä Viktor Androsoff kuoli kokeillessaan itse kehittämiään "lepakonsiipiä". Muutamia muitakin loukkaantumisia ja surmia tapahtui.

Satojentuhansien yleisö

Vuosina 1948—1954 on laskettu pidetyn kaikkiaan yli kaksisataa lentonäytöstä, joissa kävi arviolta 400 tuhatta maksanutta katsojaa. Sodasta toipuva kansa kaipasi viihdettä, Seppo Saario selittää suosiota. Näytökset antoivat kipinän myös monille tuleville sotilas- ja siviililentäjille.

Näytöslennot ja yleisölennätykset alkoivat jo vuonna 1947. Ne laajenivat ilmasirkukseksi vuonna 1950 Pilvien huimapäät -ryhmän perustamisen myötä.

Lentonäytöksillä kerättiin varoja Suomen Ilmailuliiton koulutus- ym. toimintaan. SIL (aik. Suomen Ilmailuklubi) jatkoi vuonna 1945 lakkautetun Ilmapuolustusliiton työtä harrastus- ja urheiluilmailun saralla, muttei enää nauttinut valtionapua kuten valvontakomission silmätikuksi joutunut edeltäjänsä.

Taitolentoa uutisfilmeillä

Pilvien huimapäät -dokumenttiin sisältyy otteita monista 1940- ja 1950-lukujen uutisfilmeistä. Oheisessa Helsinki—Malmin lentokentällä vuonna 1948 kuvatussa välähdyksessä nähdään lentonäytöksessä mm. pienkoneen taitolentoliikkeitä ja kaksitason hinaama liitokone.

Turussa oli kesällä 1949 vetonaulana helikopteri, outo laite, jonka vierailua mainostettiin ensimmäiseksi Suomessa. Pienkoneiden taitolentoesitysten lisäksi ohjelmassa oli mm. liitokoneiden maaliinlaskukilpailu.

Huomattavaa uutuusarvoa oli myös naispuolisella laskuvarjohyppääjällä. Sairaanhoitaja Anneli Linkolan suoritus päättyi kuitenkin epäonnisesti, sillä hän loukkaantui lievästi maahan laskeutuessaan.

Vuonna 1950 valmistuneessa filmissä esittäytyy jo varsinainen ilmasirkus. Helsingin Hietarannassa järjestetyn tapahtuman tähtiä oli pääkoelentäjä Esko Halme, joka teki vaakakierteitä, lensi ylösalaisin ja sieppasi siiven kärjellä nenäliinoja jäältä.

Toinen hurjapää oli kaksitason selässä seisaallaan ratsastanut kersantti Raimo Aulio. Meren jäällä vedettiin lentokoneen perässä kiitohiihtäjiä.

Samanlaista menoa elokuvattiin myös keväällä 1951 Helsingin Kaivopuistossa, jossa Halme suoritti ”kaikki mahdolliset väännöt ja käännöt niin että heikkopäistä hirvitti”.

Muiden temppujen lisäksi hän särki koneellaan pilottipalloja, jotka olivat 30 senttimetrin korkeudella jään pinnasta, Aulio puolestaan sai katsojat pidättelemään hengitystään roikkuessaan laskutelineeseen kiinnitetyllä rekillä pää alaspäin.

Tapahtumassa nähtiin myös laskuvarjohyppyjä, jotka selostajan mukaan ”pelottivat varsinkin naispuolisia katsojia”. Vammoitta silti selvittiin, ja ”kaikki kävelivät omin jaloin hyppynsä jälkeen”.

Jämijärven ilmailukoulun näytöksessä vuonna 1951 jännitettiin, kun Anneli Linna ratsasti lentokoneen siivellä ja hyppäsi laskuvarjolla. Alastulossa varjo takertui harmillisesti mäntyyn.

Raimo Aulio roikkui koneen alle kiinnitetyissä narutikkaissa pää alaspäin ja yritti napata seipäiden väliin kiinnitetyn lippuköyden. Halme metsästi pilottipalloja ja laskeutui moottori sammututettuna. Myös ”reippaat purjelentäjät” temppuilivat taivaalla.

Kaivopuiston edustalla keväällä 1954 kuvatussa sumuisessa uutisvälähdyksessä nähdään jälleen mm. selälläänlentoa ja ilma-akrobatiaa narutikkailla. Näytöksessä esittäytyi myös vuonna 1953 Suomeen saatu de Havilland Vampire –hävittäjäkone.

Vuonna 1955 valmistunut Lentonäytös-elokuva alkaa lennokkien lennätyksellä Jämijärvellä, mutta kuvaa pääasiassa Ilmailuliiton juhlanäytöstä Kaivopuistossa. Mm. Anneli Penttilä (Anneli Linna) suorittaa jälleen ilma-akrobatiaa, ja pienkoneet tekevät syöksyjä ja kierteitä.

Mukana oli myös purje- ja muodostelmalentoa, ilmavoimien Focke-Wulf "Stieglitz"-koneiden kolmioratanopeuskilpailu, Vampire-hävittäjän ylilento, helikopterinäytös ja amfibiokoneen esittelykierros, Ohjelman erikoisuutena oli kuumailmapallo, joka nousi ilmaan Helsingin Messukentältä Töölön kisahallin viereltä.

Artikkelin lähteenä on käytetty Mikko Uolan kirjaa Suomen Ilmailuliitto 75 vuotta 1919—1994, Suomen Ilmailuliitto 1994.

Ravintoa ja virkistystä -niminen Oy Filmisepon filmikatsaus esitteli vuonna 1958 Raittiusravintola- ja Kahvilaliiton näyttelyn Helsingin Kauppakorkeakoululla.

Liiton puheenjohtaja sekä toimitusjohtaja Heikki Hildén totesi, että näyttely oli näyttävä ja merkittävä saavutus. Paikalle saapunut yleisö ei väitettä kyseenalaistanut. Kauppa- ja teollisuusministeri Olli Hiltunen onnitteli järjestäjää valtiovallan puolesta. Näyttelyn suojelijana toimi Ranskan suurlähettilään puoliso madame Jouve.

Erityisesti paikalle saapuneet unkarilaiset asiantuntijat pitivät useita luentoja kahvilakoneista. Suomalaisyleisö tosin vaikutti olevan puheita kiinnostuneempi tarjoiltavasta sumpista. Näyttelyvieraat saivatkin syöksyä joko eksoottiselle makumatkalle Ranskaan tai sitten nauttia tutummista, kotimaisista nakkiherkuista kahvin kyytipoikana.

Madame Jouve taas ehätti pitämään oman kierroksensa lomassa myös virkistystauon, jolloin rouva tutustui etenkin suomalaiseen tupakkateollisuuteen.

Tuskin missään muualla, kuin Länsi-Saksassa, on nykyisin kahviloiden taso niin korkealla kuin Suomessa

Esittelyfilmissä todetaan "vanhojen, ikävien ruokaloiden olevan häviämässä Suomen asutuskeskuksista". Näiden tilalle perustettiin uudenaikaisia baarikahviloita, joita vuonna 1958 oli jo kolmisen tuhatta. Suomeen laskettiin syntyvän tuolloin kaksi uutta kahviota päivittäin.

Messuilla esiteltiin myös Länsi-Saksasta tuotettu näköradio, joka kiinnosti etenkin pienimpiä messuvieraita. Aikuisia mokoma kapine taas ei kahvinjuonnin aikana vaikuttanut hetkauttavan.

Samalla tilaisuus oli oivallinen myös esitellä viimeisintä kahvilamuotia — siis emännille suunniteltuja työasuja. Lisäksi tapahtumassa järjestettiin kahvilan kassakoneen käyttökilpailu, jossa osallistujia pyrittiin hämäämään muun muassa alkoholitilauksilla.

Presidentti Mauno Koivisto vertasi vuonna 1984 toimittajia sopuleihin, jotka seuraavat laumana kulloistakin mielipidejohtajaa. Vertaus osoittautui pitkäikäiseksi, ja ainakin politiikan toimittajien mukaan osin paikkansapitäväksi.

Koiviston ja toimittajien suhteet kiristyivät syksyllä 1983. Presidentin sanomisia ja tekemisiä tulkittiin innokkaasti "rivien välistä" ja häneltä vaadittiin useaan otteeseen erilaisia selvennyksiä ja täydennyksiä. Erityisen suurennuslasin alle joutuivat hänen Suomen ydinasepolitiikkaa käsitellyt YK-puheensa sekä Ranskassa pitämänsä puhe, joka käsitteli Suomen itsenäistymistä mainitsematta Leniniä. Hänen päätöksiään suomittiin linjattomiksi: lyhyen ajan sisällä Suomi mm. vastusti YK:ssa Grenadan miehitystä mutta pidättäytyi ottamasta kantaa Afganistanin miehitykseen. Koivistoa arvosteltiin epäjohdonmukaisuudesta, vaikeaselkoisuudesta ja päättämättömyydestä.

Tammikuun 3:ntena 1984 Koivisto antoi Åbo Underrättelser –lehdelle haastattelun, jossa hän vertasi toimittajia sopulilaumaan. ”Näyttää siltä, että on mielipidejohtajia, joita muut sitten seuraavat kuin sopulilauma. Tästä lähtien pidän huolta, ettei kukaan selitä ajatuksenjuoksujani – en edes minä itse”, Koivisto sanoi.

Viikkoa myöhemmin sopulit olivat luonnollisesti Ajankohtaisen kakkosen alkujuonnon ykkösaihe.

Kahta vuotta myöhemmin politiikan toimittajat antoivat Koivistolle kädenojennuksen kaikkien aikojen ensimmäisen Poliittinen sopuli -patsaan muodossa. Palkintoperusteluissa todettiin, että Koiviston arvostelussa "oli ja on perää". Pitkän linjan pankkimiehelle luovutettua patsasta sopi käyttää myös säästösopulina.

Kaikki tietoni sopulista rakentuvat yksinomaan sille, mitä olen julkisesta sanasta lukenut― Mauno Koivisto 1986

Kiitospuheessaan Koivisto totesi, ettei haastattelua tehtäessä ollut tiennyt kahta asiaa. Ensinnäkään, hän ei tiennyt mikä sopuli on ruotsiksi – mutta ei hätää, sillä ei ruotsinkielinen toimittajakaan sitä tiennyt. Toiseksi hänelle oli vasta myöhemmin selvinnyt, ettei sopulilaumalla ole johtajaa.

Sopulivertaus oli kuitenkin tullut jäädäkseen. Kun Kari Suomalainen vuonna 1987 sai Suomalaisuusliiton suomalaisuuspalkinnon, kävi häntä haastattelemassa A-studion sopuli Raija Massala.

Suomalainen sai vastattavakseen erinäisiä suomalaisuutta koskevia kysymyksiä. Ikäväkseen hän totesi, ettei mitenkään käynyt esimerkiksi puhdasverisestä suomalaisesta, sillä kahdeksasosa hänestä oli sveitsiläinen. Suomalaisuutensa hän totesi vain vahvistuneen iän myötä. "Mä aikanaan ihailin kaikkea ulkolaista ja halveerasin kotimaista. Mutta sitten kävi niin, että olen alkanut pitää suomalaisista sitä enemmän, mitä enemmän olen muita nähnyt."

Sopulit ovat sittemminkin ylittäneet siltoja ja uutiskynnyksiä. Vuonna 2011 Pressiklubissa kehotettiin kansalaisia tarkkailemaan sopulien liikehdintää, ja raportoimaan, mikäli havaitsi siinä poikkeavuuksia.

Sopuli Wikipediassa

Mansikkapaikka-ohjelmassa vuodelta 2011 käydään läpi hittinikkarin uraa sekä kuullaan hänen näkemystään säveltämisestä ja laulumiehen ammatista. Lisäksi haastattelussa valotetaan, kuinka mies tutustui blues-musiikkiin ja mikä on tarina amerikkalais-suomalaisia kansanlauluja julkaisseen Lännen-Jukan takana.

Kolme cowboyta oli J. Karjalaisen ja Mustien lasien ensimmäinen kappale, joka soi radiossa. Jussi-Pekka Rantasen haastattelussa Jukka Karjalainen muistelee olleensa perheensä kanssa iltapäiväkahvilla, kun tutun kuuloinen biisi oli soitettu ruotsinkielisessä radio-ohjelmassa Smultronstället. Cowboy-romantiikan Karjalainen arvelee kumpuavan osittain lapsuuden ajoilta, jolloin televisiossa esitettiin western-sarjaa Virginialainen.

Roots-musiikista innostumisen muusikko toteaa johtuvan Matti Laipion Bluesin vuosikymmenet -radio-ohjelmasta. Karjalainen kertoo kokeneensa Laipion ohjelmat ikään kuin "ylipapin saarnana" bluesista ja roots-musiikista.

Merimiehen ja cowboyn jälkeen laulumiehen ammatti on maailman kolmanneksi paras.― J. Karjalainen

Muusikon uran alkuvaiheessa Karjalainen työskenteli mainostoimistossa käsikirjoittajana ja osallistui tuolloin myös Yleisradion järjestämään radiokuunnelmakilpailuun, josta hänelle irtosi toinen sija. Haastattelun ohella kuullaan lyhyt ote Karjalaisen vuonna 1979 kirjoittamasta Jotain vikaa -kuunnelmasta, jossa yhtenä näyttelijänä toimi muun muassa Kauko Helovirta. Haastattelussa Karjalainen korostaakin tarinan merkitystä niin musiikissa kuin muissakin kerronnan muodoissa.

Kun musiikkihommat alkoivat tuottaa tulosta, päätti Karjalainen lopettaa työt mainostoimistossa ja valitsi laulumiehen uran. "Toimistoon voi aina palata. Samanaikaisesti ei voi tehdä molempia asioita", Karjalainen kertoo ajatelleensa tiukan valinnan kynnyksellä.

Olin kuunnellut niin paljon bluesia, että Eddie Boydin Mississippin murre kuulosti kodikkaalta.

Legendan opeissa Helsinginkadulla

Syventävää oppia bluesin saloihin Karjalainen sai yhdysvaltalaiselta bluespianisti ja laulaja Eddie Boydilta, jonka kappaleita on versioinut muun muassa Eric Clapton.

Karjalainen oli lähestynyt kirjeitse Helsinkiin muuttanutta muusikkoa. "En ole opettaja, mutta tule käymään joku päivä", vastasi Boyd. Yhden puhelinsoiton jälkeen Karjalainen olikin jo jammailemassa Helsinginkadulla vuonna 1914 syntyneen legendan luona. "Oli uskomatonta tavata tälläinen tyyppi, joka oli täysin jostain muusta ajasta", muistelee Karjalainen.

Vaikka kymmenittäin suuria hittejä julkaissut Karjalainen kertoo tienneensä alusta asti yhtyeensä kanssa, että hänen säveltämänsä materiaali on "kovaa kamaa", hän ei ole kuitenkaan pitänyt itseään tähtenä. "Se, mitä itse ajattelee itsestään ratkaisee mitä on", muusikko tuumii. Kappaleidensa ajattomuuden hän arvelee johtuvan omien ihanteidensa ajattomuudesta.

Ohjelmasta on leikattu osioita tekijänoikeuksien vuoksi.

Kouluradio tarjosi 1950- ja 1960-lukujen koululaisille runsaasti puheoppia. Opetusohjelmissa treenattiin notkeakielisyyttä mm. ammumisen, haukunnan ja päristelyn avulla.

Koululogopedi Vilho Ollarannan vuonna 1957 toimittamasta Puhetaidon perusteita -sarjasta on säilynyt jälkipolville kaksi osaa. Lähetykset oli tarkoitettu koululuokissa kuunneltaviksi, ja ohjelmissa on taukoja, joiden aikana oppilaiden oli määrä suorittaa toimittajan määräämiä tehtäviä.

Artikulointia käsittelevässä jaksossa (8.3.1957) poistetaan äänielinten jännitystä rentousharjoituksilla – "painojen nostolla", käsien ravistelulla, "hölmöilyllä" ja päristelemällä suuta hevosten tapaan.

Hengitysharjoituksissa ammutaan lehmien lailla ja "höhhötetään" Ukko Nooaa. Ääntämistä trimmataan notkeammaksi muun muassa laululla "Mun mammani meni mummulaan mummuni mun".

Seuraavassa jaksossa (22.3.1957) oli vuorossa rentousharjoitteiden "kuulustelu". Mukana on myös kovaäänisiä kaje- eli resonanssiharjoituksia, äänetön huuliopuhejumppa, viiden vokaalin lauluharjoitus ja voimisteluliikkeitä kielenkärjelle.

Koululaiset saivat luokissaan osallistua joustavakielisyyskilpailuun, jossa tuli määräajan kuluessa toistaa mahdollisimman monesti konstikasta hokemaa ”hupsukspas pit’ tulla”. Ääntämisen piti olla selvää ja virheetöntä.

Ohjelman lopulla Ollaranta perustelee puheopetuksen merkitystä velvoittavin sanavalinnoin: ”Haluattehan te toki jokainen kehittää Luojan teille antamaa jaloa soitintanne.” Ilmaisua "jalo soitin" Ollaranta viljeli monissa muissakin yhteyksissä äänielimistä puhuessaan.

Libe bäba libe bäba...― Harjoitus ohjelmasta Matin ja Maijan puhetaitoa, 1960

Vuonna 1959 Ollaranta laati kansakouluja ja kerhoja varten opaskirjan nimeltä Matin ja Maijan puhetaito. Seuraavana vuonna Kouluradio lähetti melkein samannimisen sarjan, joka sisällöltään muistutti aika lailla aikaisempaa Puhetaidon perusteita.

Matin ja Maijan puhetaitoa -sarjasta on tallella vain yksi jakso, jossa tehdään mm. kajeonteloharjoituksia matkimalla soittimia. Kakofonia on melkomoinen, kun studiossa hoetaan malliksi yhteen ääneen ääntiöitä ja kerakkeita. Ohjelman loppupuolella kilpaillaan jälleen mutkikkaan ”hupsukspas pit’ tulla” -lorun merkeissä.

Ensimmäisen uloshengitysvuoron suoritamme isona helpotuksen huokauksena.― Matti ja Maija Meikäläisen puhetaitoa, 1958

Edellistä varhaisempi, vuosina 1957–1958 radioitu Matti ja Maija Meikäläisen puhetaitoa käsitteli äänenkäytön perusteiden lisäksi myös erilaisia puhetilanteita: haastattelua, keskustelua, muistikuvien mukaan kertomista jne.

Sarjan neljännessä osassa kokeiltiin, millainen "radioselostus" syntyisi esimerkiksi luokan sisustuksesta tai ikkunan takaa aukeavasta näkymästä. Tätä radioleikkiä voitiin luokissa harjoittaa ”karttakeppimikrofonin” avulla.

Rentoutus- ja hengitysharjoitteita ei tässäkään unohdeta. Päätä kieritellään, vartaloa jännitetään ja "löpsähdytetään" ja tehdään "hevosen päristelyä". Syvähengitystä edistetään mm. "muminoimalla".

Kouluradio lähetti 1950- ja 1960-luvuilla monia muitakin puheopetussarjoja, joista monet olivat Ollarannan käsialaa. Yleisradio tarjosi aiheesta lukuisia ohjelmakokonaisuuksia myös aikuisille.