”Puukon pitää olla terävä, jos mielii nahan halkaista ja pahan veren porrauttaa pois”, sanoo kupparimummo Anni Hynynen Nilsiästä. Erityinen teho kuppausveitseen saadaan, jos veitsi valmistusvaiheessa karkaistaan aviottoman ensisynnyttäjän maidossa.

Anni Hynynen on lämmittänyt saunan tuhansia kertoja kuppausta varten. Kuppari Anni Hynynen lämmittää saunaa Kuva: Yle Elävä arkisto

Kuppaussarvilla imetään paha eli särkynyt veri pois. Kuppaussarvet Kuva: Yle Elävä arkisto

Kansanparantaja Anni Hynynen hallitsee loitsut ja muut parannuskeinot. Vuonna 1974 valmistuneessa ohjelmassa Anni esittelee, miten kuppaus oikeaoppisesti tehdään.

Moni onkin kävellyt omin jaloin Annin kuppaussaunasta pois, vaikka ei ole sinne päässyt kuin autettuna. Parhaimpina vuosina Annin sauna oli lämmin aina, kun asiakkaita oli yli 700 vuodessa.

Kuppaus perustuu vanhaan käsitykseen siitä, että sairaudet johtuvat ruumiin nesteiden epätasapainosta. Kun kuppauksessa poistetaan ”pahentunut” eli ”särkynyt” pintaveri, vaivat häviävät huonon veren myötä.

Kuppaus on myös henkistä puhdistautumista. Sairaan parantavat ihmisen elimistön omat voimat, kun niitä herätellään ja kun ihmisellä on halu parantua.

Kuppaus on yksi vanhimmista parannuskeinoista. Ensimmäiset kirjalliset merkinnät siitä ovat jo Rooman vallan ajalta, vuodelta 30 jKr. Myös Suomessa kuppaus on tunnettu pitkään kansanomaisena parannuskeinona.

Tavallisesti kuppaussarvet isketään selkään tai jalkoihin. Päänsärkyä parannettaessa sarvet imetään niskaan. Hammassärkyä kupataan pois kaulasta, käsivarsista, polvista, leuasta tai poskilihaksista. Korvasärky poistetaan siten, että kuppaussarvet asetetaan korvan taakse ja korvaan kaadetaan viinaa.

Se, mihin sarvet isketään, riippuu potilaan vaivoista ja kupparin harkinnasta. Erityisen pahaveriselle potilaalle voidaan yhdellä hoitokerralla lyödä jopa 50 sarvea.

Yritysvalmentaja Jari Sarasvuo tarjosi 1990-luvun suomalaisille oppia, jonka mukaan työelämässä menestyminen oli ratkaisevasti kiinni yksilön valinnoista. Tutkija Juha Siltalan mielestä Sarasvuon "sisäinen sankaruus" oli vain yritys mukauttaa työntekijät tehotalouden kiristyviin vaatimuksiin. Musta laatikko -ohjelman isäntä Timo Harakka arveli miesten elävän kahdessa aivan erilaisessa todellisuudessa.

Toimittajana tunnetuksi tullut Jari Sarasvuo laajensi 1990-luvun kuluessa toimintaansa myös henkisen valmennuksen saralle. Hänen vuonna 1996 julkaisemansa teos Sisäinen sankari oli opas henkilökohtaiseen muutokseen, jonka avulla ihminen voisi toteuttaa rajattomia mahdollisuuksiaan, menestyä, tulla onnelliseksi ja löytää työilon.

Sisäinen sankari herätti paljon huomiota ja sai osakseen kovaakin kritiikkiä. Keväällä 1997 mm. filosofi Timo Airaksinen ja työelämääkin tutkinut psykohistorioitsija Juha Siltala arvostelivat Sarasvuon näkemyksiä STT:n haastattelussa (HS 23.3.1997). Siltala kritisoi Sarasvuon vahvan yksilön oppia ja totesi markkinavoimien paineen pikemminkin kaventaneen kuin lisänneen yksilöllistä valinnanvapautta.

Toukokuussa 1997 Sarasvuo ja Siltala kohtasivat Timo Harakan isännöimässä Mustassa laatikossa. Harakan oma kriittinen kanta Sarasvuon näkemyksiin käy ohjelmassa selvästi ilmi. Viimemainittu puolustaa katsantokantojaan välillä hyvinkin nokkavasti ja muiden asiantuntemuksen kyseenalaistaen.

Elämä valintojen summana

Tasapainoista elämää elävät ihmiset ovat tehneet laadukkaampia valintoja.― Jari Sarasvuo

Sarasvuon Sisäisessä sankarissa hahmottelema "uljas elämä" perustui tiukkaan itsekuriin ja "itseohjelmointiin". Harakka ihmettelee, eikö vapaa-aikakin alkaisi tämän myötä muistuttaa työelämää, jossa ollaan kellokallen alituisen silmälläpidon alla.

Siltala pelkää, että "itseensä investoivan" työntekijän lisäponnistelut johtavat pahimmillaan vain uusiin työvoimasupistuksiin. Taakkaa jäisi tuolloin kannettavaksi entistä enemmän, vaikka ponnistusten tulisi johtaa aivan päinvastaiseen tulokseen.

Siltalan näkemyksen mukaan myös masennuslääkkeiden lisääntynyt käyttö juontui työelämän kiristyvistä vaatimuksista. Sarasvuon ajatus on toinen: ahdistuslääkkeisiin turvautuvat "huonosti voivat ihmiset, jotka eivät mielestään ole itse vastuussa mistään". Tasapainoista elämää elävät ihmiset ovat tehneet laadukkaampia valintoja.

"Työttömyys on arvovalinta"

Jos jonkin vastustaminen on hyvin vaikeaa, pitääkö se automaattisesti hyväksyä? Eikö sinulla ole oikean ja väärän käsitteitä?― Timo Harakka

Harakka ja Siltala arvostelevat Sarasvuon mallia siitä, että se sopeutti ihmisiä kurjistuviin olosuhteisiin kritiikin ja kapinoinnin sijasta.

Sarasvuo toteaakin, että kapinointi on kuin menisi kylmään säähän hihattomassa paidassa ja haukkuisi sitten Suomen ilmaston paskaksi. Hänestä yhteiskunnan ja talouden kehitys oli väistämätöntä eikä jarrutettavissa. "Edes katolinen kirkko ei pystynyt pitämään maapalloa aurinkokunnan keskipisteenä."

Siltala vuorostaan kummastelee uskomusta, että tietoyhteiskunta ja globaali talous olisivat luonnonlakeja tai jumalallisia mahteja. Hänestä ne olivat ihmisen luomuksia, joita voidaan myös muuttaa.

Juontaja Harakka näyttää kokevan isoimman ällistyksensä, kun Sisäisen sankarin kirjoittaja vastaa syytökseen poliittisen vaikuttamisen vähättelystä. Sarasvuon mukaan politiikalla ei voinut vaikuttaa esimerkiksi työttömyyteen – se oli näet yhteiskunnan "arvovalinta".

Arvot liitutaululle

Jari Sarasvuon arvot. Jari Sarasvuon liitutaululle kirjoittamat arvovalinnat. Kuva: Yle kuvanauha

Juha Siltalan arvot. Juha Siltala pitelee liitutaulua, jolla ovat hänen arvovalintansa. Kuva: Yle kuvanauha

Henkinen liikkumavara ja vapaus ovat mahdollisia vain, jos tietyt suhteet ovat ennakoitavia ja reiluja.― Juha Siltala

Keskustelun lopuksi Harakka pyytää vieraitaan raapustamaan liitutaululle kolme tärkeintä arvoaan. Sarasvuon listalle pääsevät 1) terveys, 2) ihmissuhteet ja 3) työ, Siltala puolestaan valitsee 1) vapauden, 2) oikeuden ja 3) armon.

Harakan mielestä listoissa kiteytyy hyvin herrojen ero. Sarasvuo ehättää lisäämään, että "vapaus" olisi ollut hänen neljäs valintansa.

Arvojensa järjestystä hän perustelee: "Mitä terveempi ihminen on, sitä helpompi hänen on olla oikeudenmukainen." Harakkaa Sarasvuon terveyspainotus ei yllätä, onhan tämän kirjassakin "niin paljon viittauksia laihduttamiseen".

Artikkelin lähteenä on käytetty STT:n artikkelia Tutkija Juha Siltala: Tehotalouden paineet vievät ihmisiltä sielun ja psyyken (HS 23.3.1997) ja Jari Sarasvuon kirjaa Sisäinen sankari. Uljaan elämän käsikirjoitus, WSOY 1996.

Jugoslavian hajoamiseen johtaneet sodat ja varsinkin Bosnian sota saivat suomalaisten auttamishalun liikkeelle. Moni oli valmis lähettämään rahaa alueelle tai jopa ottamaan sotalapsen. Ajankohtaisen kakkosen Sana sanasta -erikoisohjelma käsitteli aihetta elokuussa 1992, ja mietti miten suomalaiset voivat auttaa ja miten auttamisesta olisi eniten hyötyä.

Bosnian sodan kauheudet välitettiin lähes suorana televisiosta suomalaisille vuosina 1992–1995. Ei ollut siis ihmekään, että suomalaiset olivat hyvin tietoisia tapahtumista, ja tahtoivat auttaa parhaansa mukaan. Sana sanasta -ohjelma alkoi tavallisen suomalaisen kertomuksella. Lehtikuva haavoittuneesta pienestä lapsesta järkytti sosiaalityöntekijä Anu Jokirantaa.

Anu Jokiranta Sosiaalityöntekijä Anu Jokiranta Sana sanasta -ohjelmassa 1992 Kuva: Yle kuvanauha

Kuvan nähtyään hän alkoi yhdessä työtovereidensa kanssa miettiä, että miten he voivat auttaa sodanuhreja. He päätyivät kysymään neuvoa Suomen Punaiselta Ristiltä. SPR:stä kehotettiin antamaan rahallista apua paikalliseen toimintaan. Jokirannan ja hänen työkavereidensa raha-apu kohdistui entisen Jugoslavian alueella sodasta kärsineitä lapsia auttaville perheille.

Jokiranta kertoi olevansa valmis lähettämään 200 markkaa kuukaudessa niin kauan kuin tarve vaatii. Kysymykseen olisiko hän valmis ottamaan sotalapsen kotiinsa, hän vastasi, että keinona se voi olla traumaattinen lapselle ja vasta viimeinen keino.

"Mutta kyllä minä olisin valmis ottamaan lapsen kotiini", hän pohti.

Suomalaisten auttamisenhalu yllätti ministeriön

Sotalapsista oli käyty paljon keskustelua Suomessa Bosnian sodan yhteydessä. Ihmiset olivat ottaneet ministeriöihin ja virastoihin yhteyttä kertoakseen, että haluavat tarjota sotalapsille kodin. Yhteisymmärrystä siitä, oliko tuo paras tapa auttaa, ei vain tuntunut löytyvän.

Ohjelman pyöreän pöydän ääreen olivat kokoontuneet monenlaiset asiantuntijat. Pakolainen-lehden toimittaja Esa Aalas pohti, että voisi olla hyvä, jos Suomessa myös yksityiset tai pienet yhteisöt voisivat ottaa vastaan pakolaisia. Punaisen Ristin osastonjohtaja Ilkka Uusitalo muistutti, että kansainväliset toimijat eivät kannata lasten poissiirtoa muuta kuin äärimmäisissä tapauksissa ja silloin niin, että läheiset siirtyvät mukana. Sotaorvoista hän muistutti, että on vaikea selvittää, onko kyseessä orpo vai ei.

Suomalaisten avustusinto yllätti sosiaali- ja terveysministeriön pakolaistoimiston päällikön Mervi Virtasen. Hän kertoi, että vaikka halukkaita sotalasten ottajia oli ilmoittautunut runsaasti, ei ministeriö aikonut toteuttaa tällaista toimintaa. Kuitenkin videolinkin kautta Jyväskylästä keskusteluun osallistunut sisäministeri Mauri Pekkarinen kertoi, että hallitus oli ottanut tutkiakseen onko lasten sijoittaminen yksityiskoteihin mahdollista.

Tätä ennen valtio oli toiminut asettamalla viisumipakon Jugoslaviasta tuleville ihmisille ja muita tekoja pohdittiin.

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Pekka Visuri sanoi, että kaikkien valtioiden on pystyttävä määräämään miten sen alueelle tullaan. Muutoin joudutaan hallitsemattomaan tilanteeseen, jossa kansalaiset eivät usko järjestelmän luotettavuuteen. "On pelättävissä, että jos ei ole selkeää pakolaispolitiikkaa, sitten tapahtuu räjähdyksiä". Hän ei kuitenkaan alkanut pohtia, oliko viisumipakko järkevä päätös vai hätävarjelun liioittelua, kuten oli ehdotettu.

Yhtä mieltä oltiin siitä, että Suomen on kannettava vastuunsa sotaa pakenevien ihmisten auttamisessa ja tarjottava heille turvapaikkoja. Keskustelussa sosiaali- ja terveysministeriön Virtanen puolusti niin sanottua pakolaiskiintiötä, sillä sen avulla voitiin varmistaa se, että turvapaikkoja annettiin niille, jotka sitä kipeimmin tarvitsivat. Ilman kiintiöitä olisi Suomen otettava vain ne, jotka tänne asti pääsivät.

Sana sanasta -ohjelman keskusteluun osallistuneet

Mitä sotaa pakenevat tarvitsevat?

Suomalainen luonne on aika rasistinen. Jos puhuisin Jugoslavian tilanteesta keikoillani, ihmiset saattaisivat suuttua.― Milana Misic

Keskustelu palasi jatkuvasti sotalapsiin, kunnes mukaan otettiin laulaja Milana Misic, jonka isä on kroatialainen. Hänen myötään keskustelu siirtyi enemmän sodan tapahtumiin ja auttamisen laajuuteen. Hän oli keskittynyt entisen Jugoslavian tilanteesta tiedottamiseen Suomessa yhteistyössä Pakolaisavun kanssa. Laulukeikoillaan hän ei kuitenkaan näistä asioista aikonut puhua. Hän nosti esiin, että Jugoslavian tilanne myös jakoi suomalaisia. Eivät kaikki olleet valmiita auttamaan, vaan paljon kuului myös rasistista puhetta.

Misicin myötä keskusteltiin myös siitä, miksi juuri Bosnian sota herätti suomalaisten auttamisinnon sekä siitä, voiko alueella samanaikaisesti auttaa ja pysyä puolueettomana. Visurin mukaan suuret kansainväliset avustusjärjestöt toimivat tässä hyvin, mutta poliittisilla toimijoilla, kuten YK:lla oli ongelma asian kanssa. Suomalaisten auttamisintoa keskustelijat perustelivat maantieteellä. Bosnia ja Hertsegovina on Euroopassa ja ajatuksellisesti lähellä Suomea.

Natasa Atanasova Natasa Atanasova Sana sanasta -ohjelmassa 1992 Kuva: Yle kuvanauha

Myös Sarajevosta kotoisin oleva Natasa Atanasova pääsi ääneen. Hän kertoi minkälainen tuleva talvi tulee olemaan sotaa paenneille Länsi-Balkanilla.

"He tarvitsevat ennen kaikkea ruokaa. On paljon ihmisiä, joilla ei ole mitään syötävää. Toiseksi, koska talvi on tulossa, he tarvitsevat vaatteita. Rahasta en tiedä. Heillä ei ole mitään ostettavaa."

Atanasova sanoi paenneensa sotaa, koska halusi elää jossain missä voi olla turvassa.

Keskustelua rytmitti pianisti Masi Luoman soittama We Are The World -kappale ja aivan ohjelman lopussa Milana Misic esitti kappaleensa Elämän jälkeen, samalla kun ruudussa vilahtelivat eri järjestöjen tilinumeroita. Tilinumerot eivät ole enää käytössä.

Fennada-Filmin kaksi ensimmäistä elokuvaa sijoittuivat kantaaottavasti naisten maailmaan. Ratavartijan kauniin Inkerin tarina näyttäytyi valkokankaalla uskottavana romantiikkana, sodan takia naimattomaksi jääneen Ylijäämänaisen kertomus taas piti sisällään tiukkaa moraalista pohdintaa. Ensimmäisinä ohjaajina puikkoihin pääsivät Hannu Leminen ja Roland af Hällström.

Fennada-Filmin logo. Kuva: Fennada-Filmi Oy / Yle.

Hannu Leminen sai vuonna 1950 ohjattavakseen vastaperustetun Fennadan esikoisfilmin Ratavartijan kaunis Inkeri. Elokuvan perustana on Jussi Kukkosen vuonna 1947 julkaisema samanniminen, kriitikoiden ylenkatsoma viihderomaani. Kukkosen romaania oli luonnehdittu mm. arvottomaksi, nyyrikkimäiseksi tekoromantiikaksi.

Kuinka ollakaan, taipui tarina Lemisen käsissä uskottavaksi ja se sai kriitikoiden jakamattoman kiitoksen. Koska lähdeteos arvioitiin niin teennäiseksi, pidettiin lopputulosta todellisena saavutuksena. "Merkittävää on, että kertomuksesta on saatu aikaan elokuva, joka hämmästyttävän vankasti liikkuu arjen realistisella peruskalliolla”. "Hyvin ohjattua ja näyteltyä kehnoa viikkolehtiromantiikkaa", arvioitiin elokuvaa tuoreeltaan.

Elokuva on nuoren vaimon, häntä vanhemman ratavartijana toimivan aviomiehen ja nuoren komean veturinkuljettajan välinen melodramaattinen kolmiodraama. Tarina alkaa, kun veturinkuljettaja (Erkki Viljos) suutelee kaunista Inkeriä (Helena Kara) tietämättä, että tämän mies on ratavartija. Inkeri on solminut avioliiton kiitollisuudesta ja joutuu houkutusten edessä omantunnonkriisiin.

Lemisen ohjausta kuvattiin varmaotteiseksi, rytmilliseksi ja keskittyneeksi, hänen näkemystään filmillisen selkeäksi, iskeväksi ja persoonalliseksi. Erityiskiitosta sai Esko Töyrin kuvausjälki. ”Kaunis, kirkas ja detaljeista rikas kuvaus rakentaa kokonaisuutta ratkaisevalla tavalla." Myös Ahti Sonnisen säveltämää säästeliästä musiikkia kehuttiin.

Elokuva huomioitiin myös uuden filmiyhtiön debyyttinä.

Ratavartijan kaunis Inkeri on uudelta tuottajalta sanalla sanoen velvoittavan hyvä pelinavaus― Paula Talaskivi, HS

Siveetön kohtaus syntyi vahingossa

Näyttelijöistä kiitettiin etenkin Inkerin roolin näytellyttä Helena Karaa. ”Hän saavuttaa tässä voiton, ja saa siitä irti kaiken, mitä siitä yleensä voi saada.” Nimiosaa oli aluksi tarjottu Ansa Ikoselle, mutta tämä oli kieltäytynyt siitä elokuvan sisältämän saunakohtauksen vuoksi. Niinpä Leminen antoi roolin vaimolleen Karalle.

Miespääosan esitti amatöörinäyttelijä Erkki Viljos, joka oli nähty valkokankaalla jo elokuvassa Soita minulle, Helena. ”Erkki Viljos on kehittynyt ilahduttavasti sitten viime näkemän varsinkin replikoinnissa, eikä pyrikään ylittämään tulkintamahdollisuuksiaan.” Veturinkuljettajan rooli sopi Viljokselle erinomaisesti sikälikin, että hän osasi oikeastikin ajaa veturia. Elokuvan kuvauksissa hänelle kuitenkin sattui erhe: hän löi veturin jarrut pohjaan liian voimakkaasti, ja junan pyörät hankautuivat kulmikkaiksi.

Elokuvaversion käsikirjoituksen tekivät Filmikynä-nimimerkin taakse suojautuneet Leminen ja Ilmari Unho. Suomen kansallisfilmografian mukaan alkuperäistarina muistuttaa Emile Zolan romaania Ihmispeto / La bête humaine (1890), josta on tehty useita elokuvasovituksia. Romaanin kuuluisin filmatisointi on Jean Renoirin samanniminen elokuva vuodelta 1938, missä veturinkuljettajana nähtiin Jean Gabin ja kolmiodraaman muissa osissa Simone Simon ja Fernand Ledoux.

Elokuvatarkastamossa filmille määrättiin 15 prosentin vero. Tiettävästi veron aiheutti kohtaus, missä Inkerin ja Ilmarin rakkauskohtaus jatkui lähikuvana edestakaisin liikkuvasta veturinpyörien männästä. Leminen itse kiisti tarkoitushakuisuuden, ja muisteli asiaa huvittuneena Peter von Baghin haastattelussa vuonna 1993. "Ensi-illassa sanottiin, että kummosta pornoa sä esität?” (Alkaa kohdasta 04:15)

Elokuva myytiin 1950-luvulla Neuvostoliittoon ja myöhemmin Unkariin. Kriitikoiden suitsutuksesta huolimatta elokuvan yleisömenestys jäi Suomessa alle vuoden keskitason.

Kuvia elokuvasta Ratavartijan kaunis Inkeri (1950)

Järjestyksessään toisen Fennadan elokuvan Ylijäämänainen ohjasi Roland af Hällström vuonna 1951. Aihe oli tiukasti kiinni ajassaan: sota oli katkaissut monen nuorenparin tarinan. Moni jäi naimattomaksi olosuhteiden pakosta. Mutta millaisia valintoja puolisotta jääneen naisen oli soveliasta tehdä?

Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun sodan erilleen repimät Laura (Asta Backman) ja Lennart (Tauno Palo) tapaavat toisensa vuosia myöhemmin. Tavaratalon kassana työskentelevä Laura on jo tottunut yksineloon ja kyllästynyt olemaan esimiehensä liehittelyn kohteena. Lennartin yllättävä paluu sekoittaa hänen arkensa. Seuraa kiihkeä intohimodraama ja moraalista pohdintaa naisen oikeudesta toimia yhteiskunnassa miesten lailla.

Aikalaisarvioissa aihetta yleisesti kiitettiin, mutta aivan terävimpien kommenttien mukaan asiasta ei sittenkään oikein saatu otetta. ”Uudella Fennadalla on lupaavan naseva nimi, mutta pettymys on sitä suurempi, kun nimen tarkoittamaa aihetta ei ole Talven käsikirjoituksessa kehitelty lainkaan nasevasti.”

Syitä tarinan toimimattomuuteen etsittiin Jussi Talven käsikirjoituksesta.”Talvi kertoo tarinan hillitysti ja harkiten, mutta kuitenkin elokuva vaikuttaa omituisen köyhältä ja epäaidolta. Luulen, että siitä puuttuu verta ja elävää hermoa. Sitä paitsi replikointi on perinpohjin kirjallista maultaan, ihmiset puhuvat tavan takaa kuin kirjoituskoneet.”

Ehkä tapaamme joskus kadulla, ja silloin hymyilemme, eikö niin?― Laura

Ohjausta sen sijaan kiitettiin varauksetta. ”Roland af Hällström osoitti jo Fenno-Filmin köyhissä oloissa omaavansa tarkan filmisilmän ja lisäksi hän on kekseliäs ja kyvykäs tekemään filmin miltei tyhjästä. (…) Hällström osaa karsia filmistään pois kaiken sen, mikä on kerronnassa toisarvoista.”

Myös Peter von Bagh mietti myöhemmin syitä af Hällströmin onnistumiseen. ”Hän tavoittaa melodraaman kärjistetyt ulottuvuudet hyvin eikä pelkää edes karikatyyrin alueelle tunkeutumista. Backmania himoitseva, paperinukkeja leikkelevä ”suuren tavaratalon” piskuinen osastopäällikkö on tällainen karrikoitu kärjistys. (…) Ja voiko melodraamaa edes seuloa esiin maassa, jossa jo elämä sinänsä on meloa – siinä kysymys, jonka Roland af Hällström nostaa esille aiheen edellyttämällä kirpeydellä.”

Jälleen kerran heti tuoreeltaan kiitettiin Esko Töyrin kameratyöskentelyä. ”Kuvaus sinänsä on parhaita, mitä olen kotimaisessa elokuvassa nähnyt. Töyri tuntuu olevan elokuvaajiemme eturivin miehiä.”

"Filmi jää ylijäämänaisen itsensä, Asta Backmanin filmiksi"

Näyttelijöistä erityiskiitosta sai osakseen tuore elokuvakasvo Asta Backman. ”Filmin uusi tulokas Asta Backman on herkkine kasvoineen hyvin miellyttävä nuori nainen. Hänessä on sitä paitsi harvinainen yhdistelmä nuorta raikkautta ja kypsyyttä ja hänen naisellisuutensa valloittaa ilman suuria eleitä, ulkoisia tehokeinoja ja yrittämistä.”

Tauno Palo näyttelee yhden niistä häilyvistä petturimaisista elostelijanrooleistaan, joissa romanttisen olemuksen alla väijyy autius― Peter von Bagh

Backmanin nimekäs vastanäyttelijä Tauno Palo puolestaan nähtiin hänelle jo tutuksi käyneessä roolissa petturina, eikä se herättänyt kriitikoissa suuria tunteita. Sen sijaan sivuosassa nähdyn Kyllikki Forssellin "kiihkeäsävyistä" roolisuoritusta kiitettiin onnistuneeksi.

”Tauno Palo ei liene ollut osassaan kovin innostunut, eikä Kyllikki Forssellin osuuskaan draaman toisena naisena, joskin se on uskottavasti näytelty, jätä tärisyttävää vaikutusta.” Osastopäällikkö Suvanteen rooli oli räätälöity Harri Sinijärvelle ja sitä pidettiin onnistuneena.

Elokuva kuvattiin Helsingissä 1. joulukuuta 1950 – 12. helmikuuta 1951. Ulkokuvat filmattiin hotelli Tornissa, Linnunlaulussa ja Malmin lentokentällä. Sisäkuvat otettiin Stockmannin tavaratalossa ja Malmin lentosasemalla. Musiikin sävelsi Tapio Ilomäki, joka käytti johtoteemanaan muunnelmia venäläisestä sävelmästä Mustat silmät.

Kriitikoiden suosiosta huolimatta elokuvan yleisömenestys jäi selvästi alle vuoden keskitason

Kuvia elokuvasta Ylijäämänainen (1951)

Kirjoituksessa käytetyt lähteet:
Suomen kansallisfilmografia 4 (vuodet 1948-1952).
Peter von Bagh: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Otava 2005.

Lisää elokuvista Elonetissä

• Ratavartijan kaunis Inkeri
• Ylijäämänainen

Ritva Arvelo ohjasi vuonna 1961 Maria Jotunin näytelmän Kultainen vasikka elokuvaksi, joka on kestänyt aikaa. Arvelo itsekin teki alalla historiaa: hän oli kaikkien aikojen neljäs suomalainen naispuolinen elokuvaohjaaja.

Ritva Arvelo (1950). Ritva Arvelo (1950). Kuva: Kalle Kultala.

Fennada-Filmin logo. Kuva: Fennada-Filmi Oy / Yle.

Arvelo rakensi elokuvasta kronologisen ja lavensi tapahtumapaikat eri puolille ensimmäisen maailmansodan aikaista pikkukaupunkimiljöötä. Hän käsitteli näytelmää komediana.

"Alkuperälle uskollinen, mutta myös filmillisesti onnistunut elokuva"

Aikalaisarvioissa ohjausta yleisesti ottaen kiitettiin persoonalliseksi ja myös elokuvallisesti onnistuneeksi. Joihinkin kohtiin tosin kaivattiin pelkistämistä ja osa kriitikoista piti sitä liian teatterimaisena.

”Ritva Arvelon Kultainen vasikka yllättää katsojan erittäin myönteisesti. Hänen elokuvansa on jotunilaiselle alkuperälle erittäin uskollinen, mutta samalla se on filmillisesti persoonallinen, mielenkiintoinen ja rikas toteutus – joistakin pienistä, nopeasti unohtuvista puutteista huolimatta.”

Osa kriitikoista näki ohjauksessa lieviä Ingmar Bergman -vaikutteita mutta pitivät lopputulosta kuitenkin hyvin uskollisena Jotunille. ”Sille, että elokuva maistuu teatterilta, ei mahda mitään, kun ollaan uskollisia itse näytelmälle ja vuorosanatkin puhutaan Jotunin kielellä.”

”Jotunin kirpeä ihmistuntemus on säilynyt repliikeissä ja korostunut ohjaajan filmillisissä oivalluksissa ja myös erinomaisen kuvaajan Esko Töyrin kameran ansiosta.” Teatterimaisuus oltiinkin valmiit antamaan anteeksi juuri kameratyön ansiosta: erään kriitikon sanoin juuri mykät kohtaukset olivat ”puhuvuudessaan” elokuvan parasta antia. Myös Osmo Lindemanin elokuvaan säveltämää musiikkia kiitettiin.

Arvelo itse kiitti onnistumisesta erinomaisia, jo Intimiteatterissa ohjaamiaan näyttelijöitä. "Mulla oli näyttelijät, joille ne roolit olivat jo ehtineet mennä nahan alle", totesi hän Peter von Baghin toimittamassa dokumentissa Fennadan tarina. (Alkaa kohdasta 29:21)

Odotusten mukaisesti elokuva myös sai toisen vuonna 1961 myönnetyistä valtion elokuvapalkinnoista (toinen palkittu elokuva oli Pikku Pietarin piha). Helge Herala puolestaan palkittiin parhaan miespääosan Jussilla.

Palkinnoista huolimatta elokuva jäi tappiolliseksi ja Arvelon ainoaksi elokuvaohjaukseksi.

Kuvia elokuvasta Kultainen vasikka (1961)

Kirjoituksessa käytetyt lähteet:
Suomen kansallisfilmografia 6 (vuodet 1957-1961).
Peter von Bagh: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Otava 2005.

Lisää elokuvasta Elonetissä

• Kultainen vasikka

Kytevä muukalaisviha muuttui järjestelmällisiksi terroriteoiksi kesällä 1989, kun Tampereella alkoi kokonainen sarja maahanmuuttajiin kohdistettuja murhapolttoiskuja. Ulkomaalaisvastaisen ilmapiirin rohkaisemisesta syytettiin julkisuudessa myös Suomen maaseudun puoluetta.

Tampereella tapahtui heinäkuusta lokakuulle 1989 kymmenkunta polttopulloiskua tai sen yritystä. Hyökkäykset kohdistuivat ulkomaalaisten ravintolayrityksiin ja asuntoihin.

Kohteet edustivat eri kansallisuuksia ja uskontoja. Joukossa oli pakolaisina maahan tulleita mutta myös muita maahanmuuttajia, opiskelijoita jne. Suuri osa oli Suomen kansalaisia ja asunut maassa jo pitkään. Yhdistävänä tekijänä oli vain ulkomaalaistausta ja kantaväestöstä poikkeava ulkomuoto. Iskuissa vältyttiin henkilövahingoilta.

Ajankohtaisen Kakkosen asiaa käsittelevässä jutussa (ks. yllä) demarien puoluesihteeri Ulpu Iivari syytti muukalaispelon lietsomisesta hallituskumppaniaan Suomen maaseudun puoluetta. Tämän eräiden edustajien puheet pakolaisista merkitsivät hänestä ”luvan antamista polttopullojen heittäjille”.

Pakolaispolitiikan kiristämistä oli äänekkäimmin vaatinut SMP:n kansanedustaja Sulo Aittoniemi. Ex-poliisimies sanoutui jyrkästi irti Tampereen iskuista, mutta käänsi samalla poliittisten vastustajien esittämät yllytysepäilyt ovelasti näitä itseään vastaan. Aittoniemi näet vihjasi, että murhapolttojen tarkoituksena olisikin "joidenkin piirien" yritys herättää sääliä pakolaisia kohtaan.

"Ei pakolaisia syömään suomalaisten leipää"

Polttopulloiskujen ja SMP:n politiikan suhteen puiminen jatkui Ylen Lauantaisauna-ohjelmassa, jossa Aittoniemen kanssa aiheesta keskustelivat SDP:n Liisa Jaakonsaari, Keskustan Paavo Väyrynen ja SKDL:n Reijo Käkelä.

Me emme anna pakolaisten kävellä ylitsemme!― Kansanedustaja Sulo Aittoniemi

Aittoniemi kiisti ohjelmassa epäilyt rasismistaan mutta myönsi olevansa "lievän luokan nationalisti". Hän puolusti linjaansa vetoamalla oman maamme puutteenalaisiin, joiden leipää eivät pakolaiset saisi viedä. Suomen vuosittainen pakolaiskiintiö, jota kaavailtiin nostettavaksi viiteensataan, oli Aittoniemestä jo nyt liian suuri ja sitä tuli jatkossa päinvastoin pienentää.

Kun Jaakonsaari perusteli pakolaisten auttamista näiden hädänalaisella asemalla, Aittoniemi totesi tylysti "jokaisen kuolevan joskus". Suurin osa porukasta oli hänen mielestään joka tapauksessa liikkeellä taloudellisista syistä. "Demagogi ja huijari", lausui Jaakonsaari keskustelukumppanistaan.

Aittoniemen puoluetoveri Raimo Vistbacka kannatti hänkin pakolaispolitiikan tiukentamista, vaikka yltänytkään yhtä värikkääseen retoriikkaan kuin kollegansa. Vistbacka oli äkisti noussut politiikan takarivistä julkisuuteen Radio Ettanin äskettäisen haastattelun ansiosta. Siinä hän töksäytti kannattavansa toimittajan heittämää ideaa ”thaityttöjen” maahantuonnista, jolla ratkaistaisiin akattomien maalaismiesten ongelmat. Tuleva liikenneministeri joutui leikinlaskustaan pääministeri Harri Holkerin puhutteluun jo ennen kuin astui virkaansa.

Arjalaismonisteita ja kivien heittoa

Radion Tänään iltapäivällä -lähetyksessä Päivi Istala yhdisti polttopulloiskuihin "aittoniemeläiset, skinheadit ja pöyristyttäviä puheita pudottelevat poliitikot". Ulkomaalaisvastaisuus sai Tampereella myös puhtaasti fasistisia ulottuvuuksia. Toimittaja Kikka Rytkönen kertoo reportaasissaan muun muassa Tampereella levitellyistä "valkoisen vallan" monisteista, joissa "neekerien" ja "arjalaisten" älykkyyttä vertailtiin kallonmuotojen perusteella ja vaadittiin mustia ulos maasta..

Papereita jaettiin myös maahanmuuttajille tai pudotettiin heidän postiluukuistaan. Kadulla heitä syljeskeltiin ja seurattiin. Eivätkä ahdistelijat olleet pelkästään skinheadeja vaan myös "aivan tavallisen näköisiä miehiä".

Muukalaisvihan ilmaukset eivät rajoittuneet Tampereelle. Pakolaisvastainen mieliala nosti päätään esimerkiksi Kemissä. Siellä asuva 20-vuotias venepakolainen kertoo uhkailuista, nimittelystä ja auton kivittämisestä toisessa Tänään iltapäivällä -haastattelussa.

Koivisto ei huomannut rasismia

Ruotsinkielinen OBS-ohjelma pyysi lokakuussa 1989 presidentti Mauno Koivistoa kertomaan kantansa polttopulloiskuihin. Vielä tässäkin vaiheessa Koivisto luuli tapausten koskevan vain yhtä perhettä. Kuultuaan asian oikean tolan hän huomauttaa, että joka tapauksessa kyse oli ainoastaan Tampereesta.

Joku on heittänyt pullon, mutta sehän koskee vain yhtä henkilöä.― Presidentti Mauno Koivisto

Toimittaja tiukkaa, eivätkö rasistiset ilmiöt todellakaan huolettaneet presidenttiä. Tämä vastaa kysymällä, onko moisista ilmiöistä tutkimuksia, ja varoittaa ottamasta todesta kaikkea, mitä lehdet kirjoittavat. Viimeiseksi Koivisto vakuuttaa vielä, ettei ole tavannut yhtään rasistista henkilöä (käännöstekstitys puhuu vain "ilmiöstä").

Tampereen murhapolttotapaukset kuuluivat ensimmäisiin avoimiin hyökkäyksiin Suomessa asuvia maahanmuuttajia vastaan. Niitä edelsivät tihutyöt kahta pakolaisperhettä vastaan Vantaan Hakunilassa heinäkuussa 1989. Tampereen iskujen tekijöitä ei tiettävästi koskaan tavoitettu (ks. HS 1.9.1991).

Seuraavina vuosina rasistiset väkivallanteot jatkuivat. Polttopulloja käytettiin seuraavan kerran pakolaisia vastaan syyskuussa 1991, ja saman vuoden alussa tehtiin pommi-isku Valkealan vastaanottoasemalle.

Millaista on paeta kotimaastaan ja asua pakolaisena Suomessa? Ohjelma vuodelta 1995 kertoo kahdesta kurdiperheestä, jotka ovat tulleet Suomeen Iranista ja Turkista. Arkeen kuuluu muun muassa töitä pizzeriassa ja huolia kotimaan tilanteesta.

Erilaisia suomalaisia -sarjassa tutustuttiin Suomessa asuviin ulkomaalaisiin. Yksi ryhmä olivat kurdit, joita Suomessa oli tuolloin pakolaisina noin tuhat.

Tamperelaisen kurdiperheen isä asuu vaimonsa ja kahden lapsensa kera Suomessa, mutta ”iso perhe” on Iranissa. Sillä hän tarkoittaa vanhempiaan ja sisaruksiaan. Kaksi hänen veljistään on kuollut taisteluissa ja itse hän lähti pakolaiseksi, koska pelkäsi joutuvansa vangituksi.

Perhe saapui Suomeen marraskuussa 1990. Lapsia oli tuolloin vasta yksi. Äiti muistelee, kuinka synnytti ensimmäisen lapsen Iranissa kotona sukulaisten avustamana. Toinen lapsi syntyi sairaalassa Suomessa ja tilanne oli tuntunut hyvin yksinäiseltä.

Perhe asui puolitoista vuotta Hämeenlinnassa, kunnes muutti Tampereelle isän päästyä opiskelemaan yliopistoon psykologiaa. Tällä hetkellä opinnot ovat kesken ja isä on töissä pizzeriassa. Hän kertoo tilanteen kotimaassa vaikuttavan paljon mielialaan ja toivottomuuden aiheuttavan masennusta.

Iranista paennut perhe asuu Tampereella Kurdilainen perhe talvisella leikkikentällä Suomessa Kuva: Yle kuvanauha

Perheen isä on töissä pizzeriassa Kurdilainen mies siivoaa pöytää Pizzataxissa Kuva: Yle kuvanauha

Turkista paennut perhe aikoi muuttaa Salosta Mikkeliin Kurdilainen perhe Kuva: Yle kuvanauha

Salossa asuvan kuusilapsisen perheen isä arvostaa Suomen turvallisuutta. Kotona lipaston päällä on valokuva lasten isoisästä. Hän joutui Turkissa vankilaan ja kuoli siellä. Isä pelkäsi samaa kohtaloa ja perhe pakeni Turkista jättäen koko omaisuutensa sinne.

Vanhemmat kertovat viihtyvänsä pienessä kaupungissa, sillä siellä on helpompi tutustua paikallisiin. Nyt edessä on kuitenkin muutto Mikkeliin, koska isä sai sieltä työpaikan ravintolasta.

”En halunnut olla työtön ja nostaa valtiolta korvauksia. Haluan tehdä töitä ja olla hyödyksi yhteiskunnalle. (...) Kaksi vuotta työttömänä ja olin ihan sekaisin. Terveydellekin on hyväksi saada tehdä töitä.”

Suomi on perheiden mielestä hyvä maa, mutta kaipaus kotimaahan on silti kova.

”Vaikka Suomessa on hyvä olla, kaipaan kotimaahan takaisin. Siellä on lämmin ja meillä oli oma maatila ja puutarha, mutta lasten on parempi olla täällä. He oppivat suomea eikä heidän tarvitse pelätä. Emme välitä itsestämme, ajattelemme lapsia.”

Kotimaan tapahtumia seurataan tarkkaan puhelimitse, televisiosta ja sanomalehdistä. Salolaisen perheen isä on saanut tietää, että kylät, joissa asui hänen sukulaisiaan, ovat tuhoutuneet. "Nyt kylät on poltettu maan tasalle, edes puita ei ole jäljellä", hän huokaa.

(Ohjelmassa haastateltujen henkilöiden nimistä ei valitettavasti ole säilynyt tietoja.)

Yksi radion tunnetuimmista ja seuratuimmista tiedotteista on merisää. Viisi kertaa päivässä lähetettävä säätiedotus merenkulkijoille on samalla yksi pisimpään ohjelmistossa ollut tiedotus. Merisään mittauksesta ja tiedotteen tekemisestä vastaa ilmatieteen laitos. Se on osa Yleisradion viranomaistiedottamista.

Ensimmäisen kerran säätiedotus merenkulkijoille lähetettiin Hanko-radiossa 15. maaliskuuta vuonna 1926. Vaasa-radio ja Viipuri-radio tekivät pian samoin perässä. Radiosta lähetetyt säätiedotukset ja myrskyvaroitukset ovat olleet arkipäivää tuosta päivästä lähtien. (Seppinen 1988, 137)

Suomen rannikon säätietoja mitataan 39 rannikkoasemalla. Ilmatieteen laitos päivittää säätiedot sääasemilta parhaimmillaan 140-150 kertaa päivässä. Asemilta ilmoitetaan lämpötila sekä tuulen suunta ja nopeus, elleivät tekniset ongelmat ole estäneet mittauksia. Osalta asemista ilmoitetaan lisäksi näkyvyys.

Merisään yhteydessä tiedotetaan lisäksi meriveden korkeudet Suomen merialueilta 14 mittauspisteestä sekä merkitsevä aallonkorkeus pohjoisella Itämerellä. Jos Itämerellä tai Saimaalla ilmenee jäätä, ilmoitetaan myös Merentutkimuslaitoksen jäätiedotus merenkulkijoille sekä satamakohtaiset liikennerajoitukset. Helatorstaista lokakuun alkuun lähetetään kerran päivässä myös veneilysää.

Nykyään sääasemat toimivat automaation voimin. Kotkan Kirkonmaalla oli viimeinen puolustusvoimien ylläpitämä merisääasema, jossa varusmiehet kirjasivat havaintoja. Sen toiminta loppui vuonna 2013.

Radion säätiedotuksia merenkulkijoille neljällä vuosikymmenellä

Vuoden 1988 Radio- ja televisiotoimittajien liiton lakon aikana radiosta jäi pois kaikki muu paitsi "pim-pam-pulla" eli väliaikamerkki ja merisää. Yleisradion ulkomaanpalvelu lähetti musiikkinauhaa kaukomaiden aaltopituuksien säilyttämiseksi, mutta sitä ei kuultu Suomessa. Lakko kesti kolme viikkoa.

Jalkapallopiireissä merisäästä tuli eräänlainen klassikko, kun tiedotukset keskeyttivät usein jalkapallokierroksen. Joskus merisää katkaisi otteluiden selostuksen kesken kutkuttavan tilanteen. Näin tapahtui muun muassa jalkapallon MM-karsintaottelussa Norja-Suomi vuonna 1997, kun Suomi meni johtoon 1-0 merisäätiedotuksen aikana. Lopulta ottelu päättyi tasapeliin 1-1.

Prisma studio -ohjelma tutustui Nyhamnin rannikkosääasemaan

Joskus merisäätiedotuksissa asemien tiedot puuttuvat. Tähän syitä saatta olla monia, kuten viat tuulianturissa, ongelmat aseman energiajärjestelmissä tai tietoliikenneyhteyksissä. Vuonna 2011 Prisma studio -ohjelmassa selvitettiin, miten rannikkoasemien säätiedot saadaan ja mikä on yleisin syy jos tiedot puuttuvat.

Artikkelin lähteenä on käytetty Ilkka Seppisen kirjaa Ilmatieteen laitos 1838-1988. (Ilmatieteen laitos 1988)

Makupaloissa yhdistellään kotimaista lenkkimakkaraa ja välimerellistä mozzarellaa sekä pestoa. Tämä tarjoillaan rosepippurilla maustetulla spaghetilla. Koko komeus kevennetään itsetehdyllä, lorauksen valkoviiniä sisältävällä, tomaatti-valkosipulikastikkeella. Lopputuloksena syntyy kansainvälistä euroruokaa.

Lenkkimakkaraa aiemminkin raaka-aineena käyttäneet kokit Janne Pekkala ja Timo Nykyri kuvailevat tämänkertaista annosta tuttuun tapaan "mutu-kitcheniksi parhaimmillaan".

Totta kai lenkkimakkarakastikkeessa pitää olla valkoviiniä.― Timo Nykyri

Annoksen valmistaminen aloitetaan härmäläisestä lenkkimakkarasta, johon viilletään poikkiviiltoja tasaisin välein. Viillot täytetään mozzarellalla ja pestolla. Tällä kertaa kaksikko käyttää kaupan valmista pestoa. Tämän jälkeen vuokaan asetetut makkarat laitetaan uuniin. Valmista syntyy, kun juusto on sulanut ja saanut kauniin kullanruskeahkon pinnan.

Lisäkkeeksi kaksikko valmistaa sanginjokelais-korvenkyläläis-tyylisen "Spaghetti Rosén" eli spaghettia, joka on maustettu rosepippurilla. Pasta keitetään normaalisti. Lopuksi siihen lisätään runsaasti kämmenellä murskattua rosepippuria, persiljaa ja aitoa voita.

Tätä kehtaisi tarjota vaikka Duomo-torilla Milanossa.― Janne Pekkala

Tomaattikastike valmistetaan kaiken touhun keskellä. "Tämähän se olisi pitänyt tehdä ensimmäiseksi. Tehtiin juuri väärässä järjestyksessä kaikki", sanoo Pekkala.

Annos rakennetaan laittamalla pasta lautasen keskelle, jonka laidalle asetetaan puolikas lenkkimakkara. Kastike sijoitetaan makkaran viereen sivulle. Näin syöjä voi halutessaan sekoittaa sen pastaan tai nauttia vain makkaran kanssa.

"Suomalainen lenkki ja mozzarella passaavat aivan hyvin yhteen. Tätä kehtaisi tarjota vaikka Duomo-torilla Milanossa", kehuvat kokit maistellessaan lopputulosta.

Jälkiruuaksi italialais-suomalaisen uunimakkaran kanssa Makupalat-kaksikko valmistaa kanelilla ja inkiväärillä maustettuja karamellisoituja omenoita ja päärynöitä. Lopuksi annos viimeistellään tuoreilla vadelmilla. Syödessään jälkiruokaa tajuaa kaksikko, mikä annoksesta puuttuu, nimittäin jäätelö. Sitä, kun ei tällä kertaa studiosta löytynyt.

Makupalat-kokit tekevät rosepippurilla maustettua spaghettia. Janne Pekkala ja Timo Nykyri valmistavat ruokaa makupaloissa 2001. Kuva: Yle kuvanauha

Makupalojen fuusiokeittössä kohtaavat Suomi ja Italia. Makupalojen euroruokaa eli lenkkimakkaraa mozzarellalla ja pestolla. Lisukkeena spaghettia ja tomaattikastiketta. Kuva: Yle kuvanauha

Karamellisoituja omenoita ja päärynöitä vadelmien kera. Karamellisoituja omenoita ja päärynöitä. Kuva: Yle kuvanauha

"Nilsiän öljyšeikkinä" tunnettu omalaatuinen savolaisyrittäjä kehitti kotitekoisesta voiteluöljystään myös hämmästyttävän yleislääkkeen. Radiomafian haastattelussa 1992 hän lupasi sen parantavan muun muassa sokeritaudin, syövän ja aidsin.

Tauno Kuosmasen (1928–2008) yhden miehen Man-Oil-öljynjalostamo nousi valtakunnalliseen tietoisuuteen vuonna 1986 Hannu Karpon tv-reportaasien ansiosta. Hän vakuutti raakaöljystä muokatun voiteluaineensa olevan ylivertainen isojen yhtiöiden tuotteiden rinnalla. Pikkukylän originellista tuli julkkis, joka šeikinasuisena kierteli vaimonsa kera esiintymislavoillakin.

Se auttaa kaikkeen. Se on vitamiini-hivenaine. Se on tutkittu aine ja minun valmistama.― Öljyšeikki Tauno Kuosmanen

Öljytuotannon sivutuotteena syntyi troppi, jonka Kuosmanen väitti tepsivän ainakin eturauhasoireisiin, sydämentukkeumaan, "kolekroniin" (kolesteroliin?), sokeritautiin, alkoholismiin, syöpään, aidsiin, vapinatautiin ja reumatismiin. Rohdon hän oli itse kehitellyt öljyalan koulutuksensa varassa. "Vitamiini-hivenaine" nautittiin suun kautta tai pistoksena pakaroihin.

Radiomafian haastattelussa 1992 šeikki kertoo itse taltuttaneensa aineella eturauhastulehduksen. Tuote oli hänen mukaansa tutkittu Orionin ja Valtion teknisen tutkimuskeskuksen (VTT) laboratorioissa. Kuosmasen mukaan aidspotilas oli kokeissa tervehtynyt lääkkeen avulla vain viidessä vuorokaudessa.

Radiojutussa ilmenee kuitenkin, ettei Orionin kotimaan markkinoinnin johtaja Pekka Kaivola ole lainkaan tietoinen mainituista testeistä. Aidsia jo pitkään tutkinut professori Juhani Lähdevirtakin on hämmentyneen epäuskoinen, kun lääkettä kuvaillaan hänelle.

Vapautettiin syyntakeettomana

Lehtitiedoista käy ilmi, että Kuosmanen oli tätä ennen toiminut lääketehtailijana jo vuosien ajan. Jo vuonna 1987 Hymy-lehti vei hänen mönjänsä tutkittavaksi VTT:n elintarvikelaboratorioon, jossa se todettiin tavalliseksi voiteluöljyksi (ks. Hymy 22/1987).

Kolme vuotta myöhemmin šeikki haastettiin käräjille mineraaliöljyn kauppaamisesta lääkkeenä. Häntä syytettiin jatketusta petoksesta ja myrkyttämisestä mutta jätettiin syyntakeettomana tuomitsematta (ks. HS 13.9.1990).

Radiomafian jutusta voi päätellä lääketuotannon jatkuneen kaikesta huolimatta. "Miksi kuolisit aidsiin tai syöpään?" julisti ihmeaineen hiljattainen mainoskirje.

Muhkea hinta lienee kuitenkin rajoittanut kyseenalaisen lääkkeen leviämistä tehokkaasti ja täten ehkäissyt henkilövahinkoja. Yksi pistos seerumia maksoi nimittäin 24 000 tuolloista markkaa, koko litrasta pyydettiin 84 000 markkaa, ja tarjoushintakin nousi 65 700 markkaan litralta.

Artikkelin lähteitä: Hannu Karpon tv-dokumentti Kylähullut: Öljysheikki (MTV3 1997); Jaana Paretskoi-Tammisen artikkeli Öljysheikin "ihmelääke – Voiteluöljyä suoraan suoneen (Hymy 22/1987); Nilsiän öljyseikki jätettiin tuomitsematta, Helsingin Sanomat 13.9.1990.

Suomen bingonpelaajien kerma kokoontui vuonna 1989 Helsinkiin kilpailemaan huutolajin paremmuudesta. Dopingtestit suoritettiin jo kisapaikkana toimineen Finlandia-talon ulko-ovella.

Ei siinä ole mainintaa, ettei saa olla kännissä!― Bingopeluri, jota ei laskettu sisälle SM-kisoihin

Pääasiassa selvin päin tilaisuudessa esiintynyt bingoväki oli ilohenkistä ja innostunutta joukkoa. Monelle osallistujalle tämä urheilumuoto oli pikainen rentoutumishetki ja SM-kisatkin ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma.

Suositusta lajista oli joka tapauksessa kyse. Finlandia-talolle kerääntyi ympäri Suomea valikoitu ja peräti 1200 henkilön "bingoaateli", joka kisaili 50 000 markan voittopalkinnosta. Bingon SM-kisat avasi vuoden 1972 olympiavoittaja Pekka Vasala (1500 m), joka toimi kilpailun toiminnanjohtajana.

Vaikka kaikki eivät kenties suostuneet pitämään bingoa urheiluna, oli se kiistämättä rahapeli, useimpien mielestä vieläpä uhkapeli. Samalla bingo oli liiketoimintaa parhaimmillaan. Vuonna 1989 Suomesta löytyi 150 erityistä bingohallia. Samaan aikaan bingoa voitiin kuitenkin pelata oikeastaan missä tilaisuudessa tahansa.

Bingossa on yli puolen miljardin liikevaihto, josta puhtaasti urheilulle jäävä voitto on yli 35 miljoonaa markkaa.― Pekka Vasala, toiminnanjohtaja.

Bingo oli suomalaisen urheilutoiminnan merkittävä rahoittaja. Rahapelin menestyksellä oli kuitenkin myös nurja puoli. Kun urheiluseurat siirtyivät tanssiaisten järjestämisestä bingoon, jäi Suomessa monia tanssilavoja lahoamaan pystyyn.

Bingo ei ollut vuonna 1989 pelkästään eläkeläisten laji. Harrastajia löytyi lähes kaikista ikäryhmistä, ammattiin katsomatta. Suomalaisten bingoajien keski-iän arvioitiin osuvan jonnekin 40. ja 50. ikävuoden välille. Ohjelmavuoden Suomen mestariksi ei kruunattukaan alan prototyyppinä pidettyä vanhempaa naishenkilöä, vaan 22-vuotias tekniikan alan opiskelijamies Michael Walzer.

Tasaveron käyttöönottoa ansiotulojen verotuksessa väläyteltiin Suomessa useaan otteeseen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Aiheesta keskusteltiin laajasti niin eettis-moraalisesta kuin taloudellis-poliittisesta näkökulmasta myös useissa Yleisradion ajankohtaisohjelmissa.

Tasaveron kannattajat ja vastustajat perustelivat kantaansa usein samoilla argumenteilla: tasavertaisuudella, sosiaalisella oikeudenmukaisuudella ja työhön kannustamisella sekä talouskasvulla. Ansiotulojen tasaverotus oli ollut 2000-luvun alussa käytössä monissa entisen Itä-Euroopan sosialistisissa maissa kuten Virossa, jonka tasaverokäytäntöön ja -kokemuksiin Suomessakin toistuvasti viitattiin.

Suomalaisen tasaverokeskustelun herättelijänä toimi Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan toimitusjohtajan Pentti Vartian ehdotus tasaveron käyttöönotosta ansiotulojen verotuksessa. Vartia esitteli ehdotuksensa Taloussanomien haastattelussa 2003. Vartia perusteli näkemystään sillä, että maailmalla pyritään eroon progressiivisesti kiristyvästä ansiotuloverotuksesta. Sen lisäksi tasavero kohtelisi niin pieni- kuin suurituloisia progressiota tasapuolisemmin.

Vartian vanavedessä kulki Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan toimitusjohtaja Risto J. Penttilä, joka niin ikään Taloussanomissa vuonna 2006 kertoi Evan esittelevän samana vuonna raportin (Tasavero. Yksinkertainen, oikeudenmukainen ja kasvua tukeva verojärjestelmä, Martti Nyberg 2006. Eva ) uudesta veromallista, jonka pohjana olisi tasavero. Etlan ja Evan jalanjäljillä kulkivat seuraavien vuosien aikana muitakin, muun muassa poliitikkoja ja osa professorikunnasta.

Mitä mieltä kansalaiset ovat tasaverosta?

Pentti Vartian ehdotukseen tarttui myös vuonna 2003 A-studio. Ohjelmassa haastateltiin silloista valtiovarainministeriä ja verovelvollisia, mitä mieltä he olivat tasaverosta?

Elinkeinoelämän tasaveroinnostus oli tarttunut myös osaan kansalaisista. Joidenkin mielestä tasavero olisi suurituloiselle progressiivista tuloverotusta oikeudenmukaisempi, tasapuolisempi ja se kannustaisi työntekoon kaikkia kansalaisia. Toisaalta pienituloisten ja eläkeläisten puheenvuoroissa tasaveromalli kauhistutti. Mitä jää heille käteen, jos heitä verotettaisiinkin työssäkäyvien ja suurituloisten mukaisesti?

Valtiovarainministeri Ulla-Maj Wideroos (RKP) ei lämmennyt Vartian ehdotukselle tasaverosta vaan puolusti haastattelussaan Ylelle tiukasti näkemystään siitä, että verotus porrastuisi tulevaisuudessakin ansiotason mukaan. Wideroosin mielestä tasaveron yksi ongelmista oli juuri sen suurituloisia suosiva ja pienituloisia syrjivä luonne. Hän vierastikin ajatusta tasaverosta, koska se ei olisi ”solidaarinen”.

Mikä on tasavero, ja pitäisikö ansiotuloja verottaa tasaveromallin mukaan?

Tasaverolla tarkoitetaan sitä, että veron prosentuaalinen määrä on sama riippumatta verotettavasta summasta. Ansiotuloverotuksessa tasaverolla tarkoitetaan sellaista veromallia, jossa verottoman tulo-osuuden ylittävää tuloa verotetaan kiinteällä veroprosentilla. Toisaalta suomalaisessa tasaverokeskustelussa ei aina edes oltu yhtä mieltä siitä, mitä tasaverolla tarkoitetaan, sillä erilaisia malleja esiteltiin tiuhaan. Esimerkiksi Viron mallissa vuonna 2005 kaikki saivat ansaita verovapaasti noin 100 euroa kuussa. Sen yli menevistä tuloista jokainen maksoi 24 prosenttia. Virossakin oli siis progressiota ansiotuloverotuksessa tasaverosta huolimatta.

Veroprosentit pääoma- ja ansiotuloista Kuva: Yle kuvanauha

Tilastokeskuksen tilastoa tuloerojen kasvusa Kuva: Yle kuvanauha

Tikan logiikan ytimessä on se, että kuilu pääomatulojen ja palkkatulojen välillä johti niin saottuun verokikkailuun. Mutta jotta pääomatuloja kannattaisi muuttaa ansiotuloiksi, veroprosentin pitäisi olla 28 tai sitä vähemmän, Tikka pohtii. Voisiko Suomikin siis siirtyä tasaveromalliin ansiotuloverotuksessa? Professori Tikan mielestä tasaveroon voidaan siirtyä, jos se perustuu sellaiseen arviointiin, että tasaverolla on myönteiset dynaamiset vaikutukset taloudelliseen kasvuun.

Professori Matti Tuomala Tampereen yliopistosta vastaa samaan kysymykseen kielteisesti, koska hän arvelee tasaveropuheiden taustalla olevan halun vähentää tulojen tasausta. Toisaalta hän epäilee myös, että tavoitteena olisi kerättävän verotulon vähentäminen. Näin ollen voidaankin olettaa, että taustalla olisi näkemys julkisen sektorin supistamishalusta, Tuomala jatkaa.

Miten käy hyvinvointivaltion tasaveromallissa?

Merkittäväksi kysymykseksi tasaverokeskustelussa nousi myös verotuksen tehtävä yhteiskunnassa. Valtiovarainministeriön ylijohtaja Jukka Pekkarinen huomauttikin A-plus-ohjelmassa, että verokeskustelussa helposti sivuutetaan se, että julkisia menoja kustannetaan verovaroin. Toisin sanoen verotuloista riippuu pitkälti, miten kykenemme hoitamaan hyvinvointivaltiota. Pekkarinen myös muistutti, että monet julkisen sektorin tehtävät kasvavat tulevaisuudessa. Esimerkkinä hän mainitsi vanhustenhuollon.

Filosofian dosentti Olli Loukola Helsingin yliopistosta peräänkuulutti (A-plus) verokeskustelussa eettisiä ja moraalisia keskustelunavauksia. Esimerkiksi ulkomailla verotuksen yhteydessä puhutaan enemmän yhteiskunnallisista arvoista ja päämääristä. Loukolan mukaan suomalaisessa verokeskustelussa korostuvat ennen kaikkea sanat "yksinkertaisuus" ja "tehokkuus". Suomessa keskitytäänkin Loukolan mielestä liikaa siihen, kuka maksaa liikaa veroja ja minkä verran. Pitäisi puhua enemmän ideologioista ja siitä, mihin suuntaan suomalaista yhteiskuntaa halutaan viedä.

Tulo- ja kunnallisveron osuus verotuloista -tilastoa Kuva: Yle kuvanauha

Verotuksen tehtävä on rakentaa yhteiskuntaa ja suojata heikoimmassa asemassa olevia.― Jari Sarasvuo, Trainer's House

Trainer's Housen toimitusjohtaja Jari Sarasvuo pohtii verotuksen tehtäviä A-studion (2010) haastattelussa. Hänen mukaansa syy siihen, että ansiotulojen osuus verokertymässä on kutistunut entistä pienemmäksi, johtuu muun muassa siitä, että progressiivinen verotus ei ole ollut tehokas tapa hankkia valtiolle tuloja. Lisäksi progressiivinen verotus ei kannusta työntekoon eikä siten ole kannustava yrittäjänkään kannalta. Tasavero sen sijaan toimisi kannustavasti, tehokkaasti ja työtä luovasti, joskin tuloeroja kasvattavasti. Mutta mitä tehtäviä verotuksella sitten on yhteiskunnassa? Sarasvuon mielestä verotuksen tehtävänä on yhteiskunnan rakentaminen ja heikoimmassa olevien ihmisten suojeleminen.

Professori Matti Tuomala toteaa samassa ohjelmassa, että tuloerojen kaventuminen verotuksen kautta on vähentynyt. Se on ollut pitkään jatkunut suuntaus. Eikä tutkimusten mukaan verorakenteella ole suurtakaan merkitystä työllistymisen kannalta, Tuomala toteaa.

Progressivisen verotuksen avulla on saavutettu tasa-arvoisempi yhteiskunta.― Professori Matti Tuomala

Kuka hyötyy eniten tasaverosta?

Mitä muuta tasaveropuheilla haetaan, jos ei vain työllistymistä ja työnteon kannustamista? Professori Tuomala näkee suomalaisten tasaverohaaveissa sitä, mitä oikeisto maailmalla yleisesti tavoittelee tasaverolla. Se haluaa pienentää julkista sektoria. Joillekin yksi keino on progressivisen verotuksen pienentäminen ja verotulojen hankkiminen kulutusverojen kautta. Mutta yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kannalta se ei kenties ole hyvä tavoite, sillä Tuomalan mielestä progressiivisen verotuksen kautta on maailmanlaajuisesti saavutettu tasa-arvoisempia yhteiskuntia.

Tasavero kasvattaisi tuloeroja, mutta se olisi oikeudenmukaista.― Martti Nyberg

Martti Nyberg Evasta myönsi A-plus–ohjelmassa, että hänen vuonna 2006 laatimansa veromalli, joka pohjautui tasaveroon, kasvattaisi tuloeroja. Tässä mallissa esimerkiksi jokainen verovelvollinen, myös eläkeläinen maksaisi yli 7000 euroa ylittävästä vuositulostaan 29 prosenttia veroa. Evan malli kasvattaisi pienituloisten veroja ja alentaisi suurituloisten. Nyberg piti sitä kuitenkin oikeudenmukaisena. Sillä kansalaisilla oli varaa ostaa palveluja, jota kautta syntyisi lisää työpaikkoja. Nybergin mukaan tasavero kannustaisi ihmisiä tekemään työtä. Hän jatkoi Suomen Kuvalehdessä (2011) pohdintaansa tasaveron hyödyistä. Nybergin mielestä kysymys on siitä, miten kannattaa kerätä rahaa, ei siitä, miten kannattaa jakaa rahaa."

Onko Suomessa jo tasavero?

Kädenvääntöä käytiin julkisuudessa siitäkin, onko Suomessa jo tasavero, vaikkakaan ei ansiotulojen verotuksessa. Jyrki Kataisen (Kok.) hallituksessa ministereinä olleet Paavo Arhinmäki (Vas.) ja Jutta Urpilainen (SDP) kiistivät tasaveron olevan käytössä. Arhinmäki totesi tv-haastattelussa, että tasaveroiksi väitetyt verot olivat haittaveroja ja ympäristöveroja, vaikkakin niillä oli tasaveronomaisia vaikutuksia. Urpilaisen mielestä kulutusverot olivat mm. terveysveroja eivätkä tasaveroja.

A-studion (2011) mukaan Keskuskauppakamarin varatoimitusjohtaja ja veroasiantuntija Pauli K. Mattila väitti päinvastaista. Mattila perusteli väitettään sillä, että hallituksen veronkorotusten vuotuisesta yli miljardin tuotosta vain 90 miljoonaa euroa tulee progression lisäämisestä. Loput tulevat tasaveroista. Hölynpölylaskelmia, kuittasi Arhinmäki. Hänen mukaansa laskelmassa oli mukana sellaista, joka ei kohdistunut henkilöiden verotukseen ja sellaista joka ei ollut varsinainen veronkorotus. Urpilainen oli samoilla linjoilla.

Mä en jaa sitä näkemystä, että kulutusvero on tasavero. Se on terveysvero.― Jutta Urpilainen, valtiovarainministeri

Jos laskemaa karsittaisiinkin, muuttuisiko verotuksen suunta? Ei muutu, toteaa Aalto-yliopiston professori Heikki Niskakangas A-studiossa (2011). Hallituksen toimet eivät pysäytä tasaverokehitystä. Se on kansainvälinen suunta, Niskakangas jatkaa. Hänen mukaansa esimerkiksi makeisvero, virvoitusjuomavero, tupakkavero ja polttoainevero ovat tasaveron piirissä eli jokainen maksaa yhtä paljon veroa tuloistaan riippumatta. Näistä tasaverotetuista lähteistä kertyi valtiolle tuloja saman verran kuin jos olisi nostettu arvonlisäveroa prosenttiyksikön. Tästäkin esimerkiksi Arhinmäki oli eri mieltä, Hänen mielestään tasaverokehitys Suomessa oli saatu pysäytettyä.

Viekö tasavero Suomen Itä-Euroopan tielle?

Tasaveromalli Suomessa jättäisi ihmiset yksin.― Emilia Palonen, tutkija Collegium Budapest

Itäeurooppalainen malli tasaverosta kumpuaa entisten sosialistisen maiden käsityksestä valtiosta, väittää Collegium Budapestissa työskennellyt tutkija Emilia Palonen Ajankohtaisessa kakkosessa. Sosialistisen Itä-Euroopan hajoamisen myötä valtion merkitystä kansalaisten elämässä pyrittiin vähentämään, tutkija sanoo. Syynä tähän hänen mielestään oli se, että valtio-sanalla oli monen korvissa ikävä kaiku. Palosen mukaan tasaveroon siirtyminen merkitsi näissä maissa hyvinvointivaltioon liitettyjen palveluiden alasajamista.

Palonen varoittaakin suomalaisia tasaveron synnyttämistä karikoista. Hänen mielestään se eristäisi kansalaisia, kun ihmiset väistämättä jäisivät yksin palvelu- ja tukiverkoston alasajon vuoksi. Tutkija myös huomauttaa, että entisissä sosialistissa maissa kansalaiset ovat joutuneet rakentamaan turva- ja apuverkostoa työtovereista, ystävistä, sukulaisista ja naapureista yrittäessään korvata joitakin hyvinvointiyhteiskunnan palveluja.

Lähteitä:Etlan Vartia ehdottaa kaikille samaa tuloveroprosenttia, Taloussanomat 7.7.2003; EVA esittää Suomeen tasaveroa,Taloussanomat 1.2. 2006;Tasavero. Yksinkertainen, oikeudenmukainen ja kasvua tukeva verojärjestelmä, Martti Nyberg 2006. Eva; Nordean pääekonomisti: "Tasavero ei ole poliittista realismia", Suomen Kuvalehti 2011.

Heinävedellä Varistaipaleen kanavassa kiskottiin tukkinippuja naisvoimin vielä 1960-luvulla. Eteläsavolaisen Varistaipaleen kylän nipunvetäjät olivat Suomen ainoat naiset tukkilaisten miehisessä ammattikunnassa. Kesällä 2004 kamera taltioi naisten nipunvetonäytöksen ja muisteluita.

Heinäveden Varistaipaleen kanavassa ja Taivallahden kanavassa oli tukinuitto suurimmillaan 1960-luvulla, jolloin kanavista sulutettiin 17 000 tukkinippua kesässä. Muista kanavista poiketen näissä sulutus tehtiin kokonaan ihmisvoimin. Parhaimmillaan kanavilla työskenteli 50 työntekijää, joista suurin osa oli naisia.

Kesällä 2004 Varistaipaleen kanavalla järjestettiin Naiset nipunlaskussa -perinnenäytös, joka taltioitiin myös Kotimaan kasvot -ohjelmaan. Nelisenkymmentä vuotta aiemmin tukkinippuja kiskoneet naiset taisivat yhä nuorna oppimansa.

Näytöksessä tukkeja kiskova Raija Silván muistelee aloittaneensa työt 13–14-vuotiaana ja Aulikki Laakso 15-vuotiaana. Silvánilla tienestit kuluivat ruokaan, mutta yhtenä kesänä hän sai kasaan rahat polkupyörään. Laakso piti itseään tyttösenä onnekkaana, kun sai pitää ansaitsemansa rahat itse. Mutta siitä hyvästä hänen piti tukinvedon jälkeen tehdä kotona saman verran töitä kuin muiden sisarusten: jos veljet olivat päivällä pistäneet heinää kymmenelle seipäälle, oli sama edessä siskolla illalla uittotöiden jälkeen. Laakso kertoo, ettei pitkistä päivistä huolimatta rahaa paljoa nähnyt, yhden tukkikesän koko tienesti riitti juuri rannekelloon.

Perinnetapahtumaan saapunut sisäministeri Kari Rajamäki muisteli myös nuoruutensa uittotöitä Varkaudessa. Naisten kovaa työtä tukinuitossa Rajamäki oli ennen näytöstä nähnyt vain kuvissa. Hän arveli, että kun nipunvetotyöt päädyttiin lopettamaan, oli puhetta orjatyöstäkin. Naisille oli pantu raskaimmat hommat samaan tapaan kuin rakennuksilla laastin kanto, mutta palkkaa ei maksettu paljoakaan.

Kesän 2004 Naiset nipunlaskussa -perinnetapahtuma järjestettiin talkoovoimin. Koska Varistaipaleen kanavassa ei enää uitettu tukkilauttoja, rakennetttiin sellainen lahjoituspuista. Näytöksessä parikymmentä naista kiskoi tukkiniput käsivoimin läpi Varistaipaleen kanavan kolmesta sulusta samaan tapaan kuin he olivat tehneet yli 40 vuotta aiemmin. Varistaipaleen kylä valittiin Etelä-Savon vuoden kyläksi vuonna 2004. Yhtenä perusteena valinnalle oli kyläläisten yhteisvoimin järjestämä tapahtuma, ja kanavan sekä kylän kehittäminen matkailukohteena ja asuinkylänä.

Kristillisdemokraatit-puolueen lakialoite vaati vuonna 2013 lääkäreille oikeutta kieltäytyä abortin tekemisestä eettisiin syihin vedoten. A-studion keskustelussa lakialoitteen puolesta puhuivat puolueen puheenjohtaja ja sisäasianministeri Päivi Räsänen sekä aborteista kieltäytyvä gynekologi Sari Tanus. Aloitteen vastustajina ohjelmassa esiintyivät kokoomuksen kansanedustaja Sanni Grahn-Laasonen ja gynekologiyhdistyksen puheenjohtaja Johanna Mäenpää.

Sisäministeri Päivi Räsänen oli alustanut keskustelua kirjoittamalla lakialoitteesta blogissaan jo vuonna 2012: ”Kansalaisten perusoikeuksien kannalta on sietämätöntä, että Suomessa on mahdotonta erikoistua gynekologiksi, jos vakaumuksellisena lähtökohtana on se, että raskaana olevan naisen tullessa vastaanotolle edessäni on kaksi potilasta, enkä halua sitä toista tappaa.”

Räsäsen ja kansanedustaja Sanni Grahn-Laasosen välille syttyi kiivas keskustelu, kun Grahn-Laasonen asettui vastustamaan Räsäsen aloitetta. Grahn-Laasonen muistutti, ettei julkisen terveydenhuollon piirissä ollut mitään operaatiota, josta hoitohenkilökunta voisi kieltäytyä omaan uskontoon tai vakaumukseensa vedoten.

Myös Johanna Mäenpään linja oli tiukka: jos aborttien tekeminen ei sopinut lääkärin vakaumukseen, pitäisi tämän valita jokin toinen erikoistumisala kuin gynekologia. Mäenpää totesi, ettei kukaan lääkäri tee abortteja mielellään, toimenpide kun on lääkärin etiikan vastainen. Mäenpään mukaan lakialoite olikin oikeastaan varsin epätasa-arovoinen, koska se ajaisi joidenkin vakaumuksen toisten edelle. Mikäli uskonnollisista syistä johtuen olisi mahdollista kieltäytyä työtehtävistä, eikö sama oikeus kuuluisi kaikille lääkäreille?

Gynekologi Sari Tanus vastusti abortteja ja oman vakaumuksensa mukaisesti hän oli myös kieltäytynyt tekemästä raskaudenkeskeytyksiä. Tanus piti vuonna 2013 omaa vastaanottoa. Hän palveli myös "yllätysraskaana" olevia naisia. Tanus kertoi, että mikäli vastaanotolle saapunut potilas harkitsi aborttia, pyrki hän aina ensin keskustelemaan kaikki mahdolliset vaihtoehdot potilaan kanssa. Mikäli potilas kuitenkin halusi "ensi-istumalta" keskeyttää raskauden, niin Tanus oli ohjannut hänet kollegojensa hoidettaviksi.

Vuoden 2013 lakialoite ei edennyt laiksi asti. Sari Tanus pani vuonna 2014 alulle kansalaisaloitteen lakimuutoksen puolesta ja aloite eteni eduskunnan käsiteltäväksi vuonna 2015. Tanus itse valittiin vuoden 2015 keväällä eduskuntaan kansanedustajaksi kristillisdemokraattien listalta.

Keskustelussa kuultiin mielipiteitä gynekologeilta ja poliitikoilta. Sari Tanus (vas.ylh.) käynnisti 2014 lakimuutoksen edesauttamiseksi kansalaisaloitteen ja siirtyi itsekin politiikkaan vuonna 2015 kansanedustajana kristillisdemokraattien listoilta. A-studion keskustelu vuodelta 2013. Kuva: Yle kuvanauha

Vaikka lakialoitteen kärkenä olivat lääkärien oikeudet, rönsyiltiin A-studion keskustelussa 2013 pian aborttiaiheen ikuisuuskysymyksiin. Keskustelu kuohahteli hetken melko paikoillaan, kun osanottajat väittelivät siitä, missä vaiheessa abortin sai kenenkin mielestä vielä tehdä.

Keskusteluohjelmassa kuultiin myös kahdesti abortin tehneen Heli Roihan tarina. Lisäksi vierailtiin abortin jälkihoitoon erikoistuneen vertaistukiryhmä Idun tiloissa Tampereella. Idun toiminnasta ohjelmassa kertoi Outi Papunen.

Gynekologiyhdistys, eettinen neuvottelukunta ETENE ja Lääkäriliitto linjasivat vuonna 2015, että omantunnonvapaudesta ei tarvita erillistä lainmuutosta. Lääkäriliitto salli lääkärille oikeuden kieltäytyä raskaudenkeskeytyksestä, mutta katsoi, ettei lainmuutos ollut tarpeen.

Teksti: Augustina Jämsä/Yle Uutiset, Ilpo Pajunen/Yle Uutiset & Ville Matilainen/Elävä arkisto

Tervetuloa amerikkalaiseen keskivertokaupunkiin Muncieen, Indianaan! Täällä miehet hörppivät lounastunnilla olutta kapakassa, jossa aika on pysähtynyt ja jukeboksissa soi kantri, työttömyysprosentti on reilu 10 prosentin luokkaa ja paikallinen hääpari kuvailee lehdessä morsiamen kaula-aukkoa. Ulkomaanraportin tuokiokuva on vuodelta 1976.

Ulkomaanraportti seurasi Yhdysvaltojen Keskilännessä sijaitsevan Muncien arkea viikon ajan. Ohjelman ajatuksen taustalla oli sosiologien viisikymmentä vuotta aiemmin tekemä tutkimus, joka risti Muncien keskiverroksi amerikkalaiskaupungiksi. Se oli keskiverto esimerkiksi demografialtaan: suurin osa 80 000 asukkaasta oli valkoisia protestantteja, mustia oli noin kymmenen prosenttia. Suurin työllistäjä on autoteollisuus, joten suhdannevaihtelut heijastuvat herkästi kaupunkiin.

”Monet suuryritykset ovat käyttäneet kaupunkia koekenttänä etsiessään uudelle kertakäyttövaipalle tai saippualle myyvää pakkausta ja tehokasta mainoslausetta, koska Muncie on väestöltään ja markkinaolosuhteiltaan kuin Amerikka pienoiskoossa”, toimittaja Seppo Toivonen kertoo.

Muncie on väestöltään ja markkinaolosuhteiltaan kuin Amerikka pienoiskoossa.

Grafiikka Muncien eri naapurustojen sijainnista Kuvaus Muncien kaupungin eri naapurustoista Kuva: Yle kuvanauha

Tämä herra kuuluu Muncien urheilukerhoon Mies pelaa golfia Kuva: Yle kuvanauha

1970-luvun lama oli siis jo ehtinyt vaikuttaa Muncieen, kun ohjelmaa kuvattiin vuonna 1976. Virallisten tilastojen mukaan kaupungissa oli työttömiä 5,9 prosenttia, mutta todellisuudessa työttömiä arvioitiin olevan yli kaksinkertainen määrä. Selitys erilaisiin tulkintoihin saattoi johtua esimerkiksi siitä, että työttömyyskorvausta sai vain vuoden ajan, minkä jälkeen työtön poistui kortistosta, vaikkei olisi työllistynytkään.

Rikollisuudessa Muncie poikkeaa amerikkalaisesta valtavirrasta: rikoksia kaupungissa tehdään keskivertoa enemmän. Rikoksentekijöinä eivät erotu selkeästi valko- tai tummaihoiset, vaan yhteinen nimittäjä on alaikäisyys. Alle 18-vuotiaat tekevät suurimman osan Muncien rikoksista.

Työmiehen lounasjuomana toimii olut. Mies juo olutta perinteisessä kapakassa Kuva: Yle kuvanauha

Korvia hivelee myös varsinaisella moottoriturvalla varustettu katuhuutokauppameklarin puhe, joka lähentelee kaikessa nopeudessa enemmänkin jodlausta ja scat-laulua.

Myös länsimuncielaisen hääparin paikallislehteen lähettämä häätiedotus hykerryttää: ”Morsiuspuvussa on avara kaula-aukko ja se on helmasta kellotettu. Materiaalina sifongilla peitettyä taftia.”

Katso myös

• Amerikan Raamattuvyöhykkeeltä löytyvät konservatismin kasvot
• Hirmumyrsky Katrina paljasti New Orleansin eriarvoisuuden
• Autolla halki Amerikan
• Honolulusta New Yorkiin

Suomessa on kautta aikojen asunut ulkomaalaisia ja puhuttu useita kieliä. Ohjelmassa vuodelta 1995 tarkasteltiin, miten maahanmuuttajiin on suhtauduttu ja miten eri kulttuurien vaikutus näkyy Suomessa. Ensimmäiset pakolaiset tulivat 1970-luvulla, mitä heidän sopeuttamisestaan ajateltiin ja mitä siitä opittiin?

"Kulttuurien tulo Suomeen ei ole uutta, mutta aiemmin asiat tapahtuivat hitaammin ja pienemmässä mittakaavassa, jolloin ihmiset ehtivät tottua siihen paremmin", kertoo ohjelmassa haastateltu Helsingin yliopiston professori ja sosiaalipsykologi Karmela Liebkind. Maailma muuttuu monikulttuurisemmaksi koko ajan ja Suomessa tulee olemaan pysyvästi vähemmistöjä, jotka edustavat eri kulttuureja.

Ulkomaalaisten osuus sataa asukasta kohti vuonna 1994 Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa. Grafiikka ulkomaalaisten osuudesta väestöstä Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa Kuva: Yle kuvanauha

Suomi on perinteisesti ollut maastamuuttomaa, eikä maahanmuuttomaa, toteaa Liebkind. Suomalaisia on lähtenyt maailmalle paremman leivän toivossa, ns. elintasopakolaisena jo sata vuotta sitten ja aikaisemminkin. Ulkosuomalaisia oli 1990-luvulla maailmalla jo noin miljoona.

Suomen väestöstä ulkomaalaisia oli vuonna 1995 yksi prosentti ja pakolaisia 0,1 prosenttia. Ohjelmassa kuullaan muun muassa vietnamilaisten, somalien ja kurdien kokemuksia Suomessa asumisesta.

Suomalaisuus on monen kulttuurin soppa

Liebkind muistuttaa ettei suomalainen yhteiskunta olisi sitä, mitä se on tänä päivänä, ellei siihen olisi tullut muiden kulttuurien vaikutusta vuosien ja vuosisatojen kuluessa.

Se mitä tänään ymmärrämme suomalaisuutena on hyvin pitkälle monen eri kulttuurin vaikutuksen tulos.

Suomalaista kulttuuria ovat rakentaneet muun muassa venäläiset, ruotsalaiset, saksalaiset, Baltian maista tulleet sekä englantilaiset. Teollistuminen lähti suurelta osin käyntiin muualta tulleiden avulla. ”Se mitä tänään ymmärrämme suomalaisuutena on hyvin pitkälle monen eri kulttuurin vaikutuksen tulos”, toteaa Liebkind.

Suomalaiset ovat olleet enemmistönä omassa maassaan vasta melko vähän aikaa. Ennen itsenäistymistä vuonna 1917 suomalaiset olivat satoja vuosia vähemmistönä Venäjän ja Ruotsin vallan alaisena. "Vähemmistöidentiteetti voi siksi istua suomalaisissa lujassa", arvelee Liebkind.

Liebkindin mielestä Suomessa on helppo saada liikkeelle uhkakuvia. ”Tämä uhattuna oleminen ja uhattuna olemisen tunne on historiallista perua. Se voi olla osasyy siihen, että kovin helposti koetaan myös kymmenen somalia rautatieasemalla Helsingissä tulvaksi ja uhaksi meitä kohtaan.”

Vietnamilaisten rukoustilaisuus Vietnamilaisia rukoilemassa Kuva: Yle kuvanauha

Lapset harjoittelevat esitystä juutalaisten Purim-juhlaa varten Lapset harjoittelevat esitystä juutalaista Purim-juhlaa varten Kuva: Yle kuvanauha

Ortodoksit siunaavat järven Ortodoksit siunaavat järven Kuva: Yle kuvanauha

Ensimmäiset pakolaiset yritettiin sulauttaa suomalaisuuteen

Ensimmäiset pakolaiset tulivat Suomeen vuonna 1973 Chilestä ja vuonna 1979 Vietnamista. Varsinaiset vietnamilaiset kiintiöpakolaiset tulivat vuonna 1983. Niihin aikoihin Suomessa ei vielä oikeastaan ollut pakolaispolitiikkaa eikä mitään järjestelmää valmiina heidän vastaanottamiseensa.

Ensimmäinen ajatus oli, että pakolaiset sulautuisivat suomalaiseen yhteiskuntaan, eli luopuisivat omasta kulttuuristaan ja näin sopeutuisivat, tulisivat suomalaisiksi mahdollisimman nopeasti. Kesti noin parikymmentä vuotta ennen kuin ymmärrettiin, että pakolaiset sopeutuvat parhaiten säilyttämällä oman kulttuurinsa siinä ohella, samalla kun sopeutuvat suomalaiseen yhteiskuntaan, kertoo Liebkind. Vasta tämän oivalluksen jälkeen ryhdyttiin miettimään, miten heidän kulttuuriaan voitaisiin tukea.

Ohjelmassa haastateltu vietnamilainen munkki piti tärkeänä yhdistämisen taitoa: ”Jos uskonto pystytään ylläpitämään uudessa maassa ja jos nuori sukupolvi osaa yhdistää uuden maan sivistykseen vanhan kulttuurin ja buddhalaisuuden moraalin saavuttavat nuoret sekä aineellisen, että henkisen tasapainon."

Vietnamilainen hääpari Vietnamilainen hääpäri kävelee kadulla Suomessa Kuva: Yle kuvanauha

Esiintyjiä vietnamilaisessa juhlassa Vietnamilainen esitys Kuva: Yle kuvanauha

Somalinaisia ja lapsia kokoontumis- ja rukoushuoneessa Naisia ja lapsia somalien kokoontumis- ja rukoushuoneessa Kuva: Yle kuvanauha

Kurdit viettämässä Nevros-juhlaa Kurdit viettävät Nevros-juhlaa, miehet ja naiset tanssivat Kuva: Yle kuvanauha

Rasismi tulee hiipien

Ulkomaalaisiin kohdistuvat ennakkoluulot vaihtelevat ja jokaisella ihmisillä on oma ”ennakkoluuloisuushierarkiansa”. Tietyistä ulkomaalaisista pidetään enemmän kuin toisista. Yleistäen voisi sanoa, että mitä erilaisempia, niin sitä enemmän ennakkoluuloja.

”Rasismi ei koskaan ilmesty yhtäkkiä, sillä on tapana tulla hiipien”, toteaa Liebkind. Tieteellinen termi ilmiölle on rodullistamisprosessi.

Se alkaa melko viattomasti luokittelulla, nimittelyllä ja esimerkiksi fyysisten ja psyykkisten ominaisuuksien yhdistelemisellä, kuten tietyn ihonvärin yhdistäminen tiettyyn käytökseen. Sitä seuraa arvottaminen ”ne on huonompia, me parempia”. Arvottaminen voi alkaa kevyestä vitsailusta ja hiljalleen muuttua kielteisemmäksi.

Viimeinen ja vaarallisin askel rasismissa on tietyn ihmisryhmän ihmisoikeuksien kieltäminen. He lakkaavat olemasta inhimillisiä, jonka jälkeen kaikki on sallittu. Viimeinen etappi sillä tiellä on kansanmurha, etninen puhdistus tai millä nimellä sitä milloinkin kutsutaan.

Enemmistössä on toivo

Liebkind on ohjelmassa huolissaan Suomen ilmapiiristä, hänen mielestään erilaisuutta hyväksyttiin huonommin kuin ennen.

Ohjelmassa mainitaan tutkimus, jonka mukaan vuonna 1987 kymmenen prosenttia suomalaisista suhtautui erittäin kielteisesti pakolaisiin.

”Kaikki on nyt tämän 80 prosentin käsissä”, sanoo Liebkind. ”Jos se jatkaa nykyistä vaikenemistaan ja antaa sen 20 prosentin riehua rauhassa siellä yleisönpalstoilla ja joukkotiedotusvälineissä ja luoda tätä harhakuvaa ihmisille, että ne edustaa sitä todellista kansan mielipidettä, niin silloin näkemykset pikkuhiljaa hivuttautuu niiden suuntaan, silloin rodullistamisprosessi saa jatkua.”

"Hosuja kahdet kappaleet, päällystakkeja kaksi kappaletta, turkislakkeja kaksi kappaletta, kenttälakkeja kaksi kappaletta, nahkasaappaita kaksi paria, kumisaappaita yksi pari, varsikenkiä yksi pari…” Nämä ja iso kasa muita varusteita tarvitaan, kun mies astuu armeijan leipiin.

Alokkaat saavat varusteita melkoisen pinon. Alokkaat rivissä Kuva: Yle kuvanauha

Päivittäin tarjolla on neljä ateriaa. Sotilaat ruokailemassa Kuva: Yle kuvanauha

Koulutukseen kuuluu myös lääkintähuolto. Lääkintämiehet Kuva: Yle kuvanauha

Mikko Anttikosken vuonna 1966 tekemässä ohjelmassa ”Sarka, saappaat ja sairastupa” kerrotaan varusmiespalveluksesta ja armeijan huollosta, joka työllistää myös satoja siviilejä. Ruoka-, vaate- ja terveydenhuolto pitää pojista hyvää huolta.

Kun nuori mies aloitti 1960-luvulla varusmiespalveluksensa, varustukseen kuuluivat vielä jalkarätit. Kaikkiaan sotilaan varustus koostui 80 vaatekappaleesta tai muusta henkilökohtaisesta esineestä.

Työpuku, kenttäpuku, lumipuku, maastopuku, lomapuku, urheiluasu, verryttelypuku ja ”trikoinen uniasu” muodostivat 1960 luvun varusmiehen asukokonaisuuden.

Armeijan muoti muuttuu hitaasti, ja perusteiltaan vaatetus on säilynyt samanlaisena. Näkyvin muutos on se, että nykyisin lomapukuna käytetään maastopukua.

Jokainen varusmies vastaa itse asusteidensa perushuollosta. Pesusta ja suuremmista korjauksista vastaa huoltohenkilöstö eli lähinnä puolustusvoimien palkkaamat siviilit.

Melkoista taustajoukkoa vaati myös ruokahuolto, josta on tietysti armeijan tapaan tarkat ohjeet.

Päivittäin varusmiehille tarjotaan kolme ateriaa: aamiainen, lounas ja päivällinen. Iltapalakin on tarjolla neljänä iltana viikossa, mutta iltapalan nauttiminen on vapaehtoista. Lounaalla ja päivällisellä tuli 1960-luvun ohjeiden mukaan olla kaksi ruokalajia.

Varusmiehen päivittäiseksi energiatarpeeksi määriteltiin noin 3500 kilokaloria. Aamiaisen piti sisältää neljäsosa päivän energiatarpeesta.

Maitoa 1960-luvun varusmies sai 0,7 litraa päivässä ja voita 55 grammaa. Näkkileipää sai rouskutella vapaasti.

Vanhan satamaradan alkuosa oli jäänyt käyttämättömäksi kuiluksi keskelle Helsingin keskustaa, kunnes kesäkuussa 2012 kuilun tilalle avattiin Baana-niminen pyöräily- ja jalankulkuväylä. Baanaa pitkin pyörällä pääsi nopeammin ja turvallisemmin läntisestä kantakaupungista Rautatieasemalle kuin aiemmin. Baanasta tuli nopeasti suosittu pyöräreitti.

Rautatieasemalta Ruoholahden ja Kaivopuiston sekä Kauppatorin kautta Katajanokalle kulkeneella satamaradalla liikennöintiä oli vähennetty jo 1950-luvulta alkaen ja rataa lyhennetty jatkuvasti. Viimeisenkin osion viimeinen juna lopetti matkansa vuonna 2005. Pohjoisen ja Eteläisen Rautatienkadun välissä alkutaipaleensa kulkevan kuilun rata purettiin vuonna 2009.

Baanan esikuva haettiin Yhdysvalloista asti, kerrottiin rakennustöiden jo alettua Uudenmaan uutisissa loppuvuodesta 2011. New Yorkissa oli vanhasta tavararadasta tehty puistomainen The High Line -kävelyalue.

Työnimellä Strada tunnettu pyöräilyväylä sai Baana-nimensä avoimessa kilpailussa. 1,3 kilometrin pituisen väylän tarkoituksena oli paitsi yhdistää kantakaupungin länsiosia helpommin ydinkeskustaan, myös toimia tulevan keskustapuiston jatkeena. Baana myös aloitti pyöräilykulttuurin uudistamisen Helsingissä, jossa katusuunnittelua oli tehty lähinnä autojen ehdoilla.

"Vähenevä pyöräliikenne on joutunut jalankulkijoiden kanssa samaan tilaan ja kasvava autoliikenne on saanut yhä enemmän tilaa. Nyt tätä noidankehää ollaan estämässä", kaupungin suunnitelmia kommentoi kaupungin liikenneinsinööri Marek Salermo vain muutama päivä ennen Baanan avautumista kesäkuussa 2012.

Baanasta tulikin huippusuosittu, sillä reilun kahden kuukauden jälkeen siltä raportoitiin jo pyöräruuhkia. Jo ensimmäisenä kesänä sillä kulki noin 5 000 pyörää päivässä. Sen varrella oleva mittari kertoo jatkuvasti pyörätietä kulkevien määrän. Reaaliaikaista tilannetta voi seurata baanamittari.fi-sivulla.

Helsingin kaupungin liikenneinsinööri Niko Palo kertoi Uudenmaan uutisille, ettei mistään pyörätieaiheesta ole aiemmin tullut niin positiivista palautetta. Kritiikkiä Baana sai kuitenkin ahtaudestaan. Palo kertoikin, että syynä tähän oli ajatus, että pyöräilijä ja kävelijä tarvitsevat yhtä paljon tilaa.

Baanamittarin tilaston mukaan väylä on pysynyt suosittuna ja käyttäjämäärät ovat tasaisesti kasvaneet. Sen suosio onkin saanut Helsingin kaupungin suunnittelemaan baanaverkostoa koko pääkaupunkiseudulle.

Vuonna 2014 Baana sai kunniamaininnan Euroopan kaupunkien julkisten tilojen kilpailussa. Perusteluissa kerrottiin, että Baana onnistui halvalla ja mielenkiintoisella tavalla yhdistämään eri kaupunginosia ja luomaan uutta kaupunkitilaa.

Baana Bike Counter -tili Twitterissä kertoo Baanan päivittäiset pyöräilijämäärät

Twiittejä käyttäjältä @BaanaCounter

Lii-Filmin katsauksessa vieraillaan Savon messuilla vuonna 1962. Kuopion Myllykalliolle on kohonnut kokonainen messukaupunki. Näytteillä on tuotteita aamutakeista kylpyhuoneen laattoihin. Kodinkoneosastolta löytyy arkea helpottava uutuus: astianpesukone.

Messujen avajaisissa pääministeri Ahti Karjalainen pitää esitelmän teollisuuden ja teollisuuspolitiikan näkymistä. Hyviä uutisia viennin kasvusta on kuulemassa myös presidentti Urho Kekkonen puolisonsa Sylvi Kekkosen kera.

Keittiöosastolla esitellään muun muassa astiankuivauskaappi sekä pyörivä kulmahylly kattiloille. Kodinkoneosastolla ihastellaan astianpesukonetta, josta toimittaja toteaa:

"Perheenemäntä joutuu tiskaamaan keskimäärin neljä vuotta elämässään, joten kone joka pesee, huuhtelee ja kuivaa astiat on tervetullut suomalaiseenkin kotiin."

Tupakkaosastolla kuopiolainen näyttelijä Nisse Rainne esittelee messuvieraille eri savukelaatuja savolaisen rennosti keinutuolissa kiikkuen ja jutustellen.

Messualueelta löytyy monenmoista rakennelmaa. Puijon torni pienoiskoossa on tapahtuman symbolina. Maapallonmuotoinen messupankki esittelee puolestaan Yhdyspankin satavuotista toimintaa. Telttakylässä on näytteillä homesuojattuja telttoja ja vieraille tarjoillaan kuopiolaisten partiotyttöjen paistamia lettuja.

Messualuetta Kuopion Myllykalliolla Savon messut Kuopion Myllykalliolla 1960-luvulla Kuva: Yle kuvanauha

Ylhäältä täytettävä astianpesukone Astianpesukone Savon messuilla 1962 Kuva: Yle kuvanauha

Moniosaisella Ruokamaija-kattilalla luvattiin luonnistuvan kokonainen ateria kerralla Ruokamaijan esittelyä Savon messuilla 1962 Kuva: Yle kuvanauha

Ylen tv-uutiset selvitti vuonna 1969 osallistuvan journalismin keinoin, saiko yksinäinen nainen kulkea ulkona rauhassa. Helsingin rautatieasemalla tehdyssä kokeilussa "houkutuslinnun" ympäröi hetkessä kokonainen seuraa etsivien miesten parvi.

Uutisjutun alussa poliisimestari Edvard Urja myöntää, että naisten häirintää esiintyi jonkun verran, vaikka näin syksyllä sateet karkoittivatkin heitä ulkosalta. Perin harvoin kuitenkaan mitään sattui, "ellei nainen itse antanut siihen aihetta". Humalaiset olivat tietysti eri juttu.

Virkavallan haastattelua seuraa Helsingin rautatieasemalla ja sen ympäristössä salakuvattu osuus. Hillityssä jakkupuvussa seisoskelevan toimittaja Ritva Latolan ympärille kerääntyy miehiä, jotka pyytelevät häntä mukaansa.

Ensimmäistä kieltoa he eivät usko, vaan tulosta tavoitellaan inttävällä anelulla. Reportterilla on välillä täysi työ torjua tunkeilijoita.

Osa ehdottelijoista on humalaisia nakkipaketteineen, osa siistin näköisiä keski-ikäisiä ja iäkkäämpiäkin herrasmiehiä. Paikalle osuu myös yksi varusmies.

Muutamakin herra toivoo Latolasta illallisseuraa johonkin ravintolaan: "Mennään yhdessä jonnekin, mennään. Gambriniin tai Kurkeen, mihin vaan." Tämän eritellympiä tarjouksia ei jutussa kuulla.

Raportin tekoaikaan käsitys yksilönsuojasta oli toinen kuin myöhemmin. Oheisessa videossa uutiskuvaa on jälkikäteen leikattu ja käsitelty salakuvattujen henkilöiden tunnistamisen vaikeuttamiseksi.

Osallistuvaa tiedonhankintaa

Reportaasi "naisrauhan" häirinnästä oli esimerkki siitä räväkästä lähestymistavasta, joka tv-uutisissa yleistyi 1960-luvun loppua kohti. Uutiset välittivät aiempaa kaunistelemattomampaa kuvaa yhteiskunnasta, ja monasti toimittaja itse asettui testaamaan epäkohtia käytännössä.

Tällaista osallistuvaa journalismia edustaa esimerkiksi Timo Putkosen juttu, jossa hän yritti tuloksettomasti tilata hotellihuoneeseen olutta.

Naisten asemaa ja tasa-arvoa käsiteltiin monissa uutisreportaaseissa. Vuonna 1967 Sinikka Siekkinen pyrki yksin ravintolaan (vastoin alan rajoituksia), ja vuonna 1968 oheisen jutun tekijä Ritva Latola kokeili, miten helppoa olisi ollut saada Helsingissä rahalla abortti.

Artikkelin lähteenä on käytetty Ville Pernaan teosta Uutisista, hyvää iltaa. Ylen tv-uutiset ja yhteiskunta 1959–2009 (Karttakeskus 2009).