Suomalainen kirjailija Tatu Vaaskivi vietti kesän 1939 Italiassa, löysi etruskien polut, antiikin muistot ja renessanssin loiston. Hän kirjoitti matkastaan lumoutuneena kirjan Rooman tie. Vuonna 2016 toimittajat Jorma ja Helena Pilke kulkivat Vaaskiven jalanjäljissä Roomassa, Ostiassa, Firenzessä ja Assisissa kuvaten viisiosaisen videosarjan. Nykyajan kulkija löytää samat näkymät – ja kolmikymmenluvun kulttuurimatkailija on edelleen oiva opas.

Historiantutkija ja toimittaja Helena Pilke kirjoittaa Elävässä arkistossa sarjan synnystä ja esittelee sen jaksot. Sarja on katsottavissa myös Areenassa.

Muutamia vuosia sitten vaelsimme ikivanhaa pyhiinvaellusreittiä Via Francigenaa Toscanasta Roomaan. Matkalukemiseksi oli – modernien opaskirjojen ohella – valikoitunut Tatu Vaaskiven vuonna 1939 kirjoittama ja seuraavana syksynä ilmestynyt Rooman tie.

Aluksi sitä lueskeltiin vähän vitsinä – Roomaanhan mekin olimme menossa – mutta nopeasti oivalsimme kirjan monet ulottuvuudet. Tatu Vaaskivi (1912-1942) oli epäilemättä vähintään Olavi Paavolaisen veroinen matkakirjailija. Loistelias kirjoittaja tarkasteli samalla kertaa sekä oman aikansa ilmiöitä että Italiassa näkyvää antiikin ja renessanssin kulttuuriperintöä.

Kolmikymmenluvun loppuvuodet olivat Italian fasismin kukoistuskautta. Tatu Vaaskiven katse tarkentui menneisyyteen, ohi soihtukulkueiden. Mussolinin mustapaitojen marssia katseleva kirjailija mietti ajanlaskumme alkukymmeninä hallinnutta keisari Tiberiusta. Hän oli vähintään Hitlerin ja Stalinin veroinen diktaattori, josta Vaaskivi kirjoitti romaanin Yksinvaltias. Se ilmestyi kahtena osana vuosina 1941–1942 ja oli Vaaskiven pääteos.

1930-luvulla matkailu ei ollut suinkaan jokaisen suomalaisen huvia. Sivistyneistönkin elämänpiiri oli rajallinen, mutta ihmiset janosivat silti uusia kokemuksia. Suomen Kuvalehdessä julkaistut Tatu Vaaskiven matkakertomukset olivat suosittuja ja huolella rakennettuja. Kirjailija oli tutustunut etukäteen jokaiseen kohteeseensa erittäin syvällisesti – hänhän rakasti Italiaa. Traagista oli, että hän pääsi tuohon unelmiensa maahan vain kerran – ensin tuli sota, sitten kuolema.

Keväällä 2016 kuljimme suomalaisen kulttuurimatkailijan jalanjäljissä Roomassa, Ostiassa, Firenzessä ja Assisissa. Tämän sivuston videoiden selostusteksti on suoraan Tatu Vaaskiven kynästä, hänen maalailevaa monikerroksista tekstiään.

Matkakohteet, joita Rooman tie ja sen sisarteos, vuonna 1946 ilmestynyt Kurjet etelään esittelivät, eivät näyttäneet 75 vuodessa paljoakaan muuttuneen. Rooman kaduilla vain liikkui vespoja ja kaksikerrosbusseja, joita Vaaskiven teksteissä ei esiintynyt, eikä Umbrian pelloilla nähty kyntöhärkiä.

Tervetuloa Italian renessanssiin ja muinaisten roomalaisten aikaan Tatu Vaaskiven opastamana!

Keisarien perintö

Antiikin aika on Rooman sydämessä yhä läsnä – kukapa ei Colosseumia tuntisi? Näissä maisemissa Tatu Vaaskivi suunnitteli Yksinvaltias-romaaniaan. Jokaisen Rooman-kävijän tie johtaa edelleen Tiberiuksen ja Caesarin jäljille.

Rooma – satojen kirkkojen kaupunki

Roomassa on kirkkoja enemmän kuin vuodessa päiviä. Joissakin temppeleissä on palvottu jo antiikin jumalia, toiset rakennettu myöhempinä vuosisatoina ja uudistettu useaan kertaan. Video esittelee kolme komeaa pyhäkköä.

Ostia – Rooman kadonnut satama

Miksi antiikin ajan vauras satamakaupunki autioitui? Ostia ei Pompeijin tavoin kadonnut yhdessä päivässä, mutta oli silti vuosisatojen ajan täysin unohdettu. 1930-luvulla seutu oli hiljainen, nyt sen kansoittavat italialaiset koululaisretkikunnat.

Firenze – tyylipuhdasta renessanssia

Firenzessä Tatu Vaaskivi asui vanhassa nunnaluostarissa ja hurmaantui ennen kaikkea renessanssikirkoista ja palatseista. Ne edustivat kaupungin suuruudenaikaa, joka näkyi – ja näkyy yhä edelleen – myös lukuisissa taideteoksissa.

Pyhimystarujen Assisi

Umbriasta on tullut enemmän pyhimyksiä kuin mistään muusta Italian maakunnasta. Keskeisin heistä on eläinten ja luonnon ystävänä tunnettu Fransiskus, jonka jälkiä lukemattomat ihmiset ovat seuranneet vuosisatojen ajan.

Artikkeliteksti: Helena Pilke
Videoiden toteutus ja selostus: Jorma Pilke
Videoiden selostustekstit Tatu Vaaskiven kirjoista Rooman tie (1940) ja Kurjet etelään (1946)

Rock- ja pop-maailman ajankohtaisohjelma Rockstopin viides vuosi nähtiin televisiossa syksystä 1991 kevääseen 1992 saakka. Yksitoista jaksoa sisältäneellä kaudella 1980-luvun glamourin ja hiusspraylla kuorrutetujen tukkapehkojen tilalle oli tullut maallisempaa ilmaisua ja tyyliä. Erikoisohjelmia omistettiin muun muassa ajankohtaiselle Guns N' Rosesille, mystiselle The Doorsille ja suomalaiselle Hurriganesille. Juontajana toimi tuttuun tapaan Heli Nevakare.

Teksasin parrakkaita boogie-rokkareita ja Hollywoodin pahoja poikia

Rockstopin viides vuosi aloitettiin kesäkatsauksella karvaisissa tunnelmissa, kun teksasilainen ZZ Top -yhtye oli konsertoimassa Helsingin Oulunkylässä Recycler-levyn tiimoilta. Letkeän lehdistötilaisuuden lomassa rokkareille luovutettiin platinalevyt viimeisemmästä tuotoksestaan.

ZZ Topin mielipide lehdistötilaisuuden tarjoiluista. ZZ Top -yhtye lehdistötilaisuudessa Suomessa 1991. Kuva: Yle kuvanauha 1991,Rockstop,ZZ Top

Cheap and Nastyn kitaristi Timo Caltio. Cheap and Nasty -yhtyeen Timo Caltio vuonna 1991. Kuva: Yle kuvanauha 1991,Rockstop,timo caltio

Rockstop oli vieraillut kesän aikana myös monilla festivaaleilla. Seinäjoen Provinssirockissa haastateltavaksi oli tarttunut muun muassa EMF-yhtye sekä Cheap and Nasty, jonka nokkamiehenä toimi Hanoi Rocksita tuttu Nasty Suicide. Turun Ruisrockissa rokattiin ja rupateltiin Wigwamin, Living Colourin ja Jesus Jones yhtyeiden kanssa.

Musikkivideot: ZZ Top: My Head's in Mississippi, EMF: Unbelievable, Cheap and Nasty: Beautiful Disaster, The House of Love: Beatles and the Stones, Roger McGuinn: King of the Hill, Living Colour: Love Rears it's Ugly Head, Jesus Jones: Who? Where? Why?, The Ramones: I Wanna Be Sedated, Dan Reed Network: Rainbow Child

Kauden toinen jakso oli omistettu tuolloiselle maailman suurimmalle yhtyeelle, Guns N' Rosesille, joka oli tuonut vaarallisen ja räjähdysherkän Use Your Illusion -kiertueen shownsa kahdeksi illaksi Helsingin Jäähalliin. Nevakareen kysymyksiin vastasi väsyneen oloinen basisti Duff McKagan, joka kertoi muun muassa omista musiikillisista vaikutteistaan sekä tulevan soololevynsä esiintyjävieraista. Guns N' Rosesille tuttuun tyyliin McKaganilla oli sanomista myös musiikkikriitikoista.

Rock 'n' rollin on tarkoitus olla vaarallista ja räjähdysherkkää.― Duff McKagan

Marraskuussa vuonna 2016 juontaja Heli Nevakare muisteli Ylen Elävälle arkistolle, että alunperin ohjelmaan oli tarkoitus saada haastateltavaksi yhtyeen ikoninen kitaristi Slash, mutta huonovointisuuden johdosta kitarasankari ei päässyt paikalle. Jakson aikana ei unohdettu myöskään Guns N' Rosesin suurta vaikuttajaa, Hanoi Rocksia, jonka tyylillä oli suuri vaikutus amerikkalaisyhtyeeseen niin musiikillisesti kuin ulkonäöllisesti.

Musikkivideot: Guns N' Roses: Sweet Child of Mine, Guns N' Roses: Welcome to the Jungle, Michael Monroe: Dead, Jail or Rock n Roll, Guns N' Roses: Patience, Guns N' Roses: Paradise City, Guns N' Roses: You Could Be Mine, Guns N' Roses: Don't Cry

Hollywoodin pahoilla pojilla jatkettiin vielä kolmannessa jaksossa, jossa ääneen pääsivät hetkellisesti raitistunut Mötley Crüe -yhtye, jonka kymmenvuotista taivalta kunnioitettiin usealla musiikkivideolla sekä laulaja Vince Neilin ja "koko Mötiköiden porukan" haastattelulla. Neil käy läpi haastattelussa yhtyeen kymmenevuotista taivalta, johon kuului niin nousuja kuin laskuja. Los Angelesissa vuonna 1984 Neil oli pääarkkitehtina surullisen kuuluisessa auto-onnettomuudessa, jossa surmansa sai Hanoi Rocks -rumpali Razzle ja kaksi ihmistä loukkaantui vakavasti.

Hurjin muisto minulla on se, kun ajoimme aikoinaan bändin kanssa...Ladalla sata kilometriä tunnissa. Siitä en toipunut.― Raptorin Izmo

Skandinaavista osaamista esitteli puolestaan ruotsalainen Roxette ja ahvenanmaalainen brittipoppia soittanut Good Evening Manchester . Nopea sananen kuullaan myös laulaja Anja Niskaselta.

Musikkivideot: Raptori: Suomenkielinen rap-biisi, Roxette: Big L, Good Evening Manchester: Take It Like a Man, Anja Niskanen: Beibi soittaa kitaraa, Mötley Crue: Girls, Girls, Girls, Mötley Crue: Smokin' in the Boys Room, Mötley Crue: Kickstart My Heart, Mötley Crue: Dr. Feelgood, Mötley Crue: Primal Scream, Mötley Crue: Without You, Mötley Crue: Home Sweet Home

Marraskuun 23. päivänä lähetetyssä neljännessä jaksossa paneuduttiin Rockstopin kestosuosikkiin, rock 'n' roll -säikyttelijä Alice Cooperiin . Konkari kertoi haastattelussa muun muassa taustoja tuoreesta ja valistavasta Hey Stoopid -hitistään. Vastapainoa mustille nahka-asusteille tarjoili Marky Mark and The Funky Bunch -yhtye. New Kids On The Block -poikabändin Donnie Wahlbergin pikkuveljen Mark Wahlbergin rap-kollektiivi oli lämmittelemässä NKOTB:tä Helsingin Jäähallissa. Tuolloin vasta 20-vuotias Wahlbergin harmitteli lehdistötilaisuudessa, ettei päässyt nauttimaan Helsingistä ahdistelevien fanien vuoksi.

Mark Wahlberg ei meinannut pysyä keikalla pöksyissään. Marky Mark & The Funky Bunch esiintymässä Suomessa 1991. Kuva: Yle kuvanauha 1991,Mark Wahlberg,Rockstop

Suomalaista saundia ja turinontia kuultiin Suurlähettiläiltä, Mikael Anreotilta, Virgo Intactalta ja Advanced Artilta.

Musikkivideot: Alice Cooper: Love's A Loaded Gun, Alice Cooper: Hey Stoopid, Marky Mark and The Funky Bunch: Wildside, Marky Mark and The Funky Bunch: Good Vibrations, Alice In Wasteland: Man in the Looking Glasses, Virgo Intacta: Dance To Desire, Mikael Anreot: Only One Woman, Advanced Art: From Nothing to Nothing,

Rock 'n Roll -shamaaneja ja joulun taikaa

Viidennessä jaksossa muisteltiin vuonna 1971 kuollutta rock-messiasta Jim Morrisonia ja The Doors -yhtyettä. Jaksossa kuultiin "maailman ainoaa Doorsiin erikoistunutta filosofian tohtori Stig Söderholmia", joka oli vuonna 1990 julkaissut väitöskirjansa Liskokuninkaan mytologia – rituaali ja rocksankarin kuolema : Jim Morrison –kultin etnografinen tulkinta. Söderholmin ja monen rokkarin seurassa kurkistetaan Morrisonin myytin taakse ja keskustellaan The Doorsin vaikutuksesta kulttuurimaailmaan. Sanaista arkkuaan avaavat muun muassa The Doorsin jäsenet hyvin tuntenut Alice Cooper, Billy Idol, B.B. King sekä elokuvaohjaaja ja Morrisonin ystävä Agnes Varda.

Mies, joka rikkoi tabuja ja nieli niitä kuin tyhjää vaan.― Stig Söderholm Jim Morrisonista väitöskirjassaan.

Jaksossa koettiin myös monien suomalaisten artistien versioita The Doorsin tuotannosta, kuten komeasti kulkeva Underdogsin versio Riders On The Storm -kappaleesta. Ohjelman luultavasti eksoottisinta antia esittelee Hausmyllyn 1990-luvulle ominaiseen poljentoon sovitettu versio Hello, I Love You -kappaleesta. Kirsikkana kakun päällä kuullaan Heli Nevakareen tulkinta Light My Fire -hitistä.

Musikkiesitykset: Moogetmoogs: Rakasta kaks' kertaa, The Doors: Light My Fire, Smack: Out Of The Day, Pate Mustajärvi: Donna Maria, The Doors: Roadhouse Blues, Billy Idol: L.A. Woman, Pelle Miljoona: Alabama Song, Henry Stucki: Vieras vieraiden, Boycott: Touch Me, D.C. Klowns: Break On Through, Hausmylly: Hello, I love you, Morrison Hotel: Light My Fire

Joulukuun 21. päivänä esitetty ohjelma pyhitettiin luonnollisesti joululle. Jaksossa kunnioitettiin myös marraskuun 24. päivänä menehtynyttä Queen-ikonia Freddie Mercurya. Queen-yhtye nousee puheenaiheeksi Mercuryn yhtyetoverin, rumpali Roger Taylorin kanssa, kun hänen kokoonpanonsa The Cross oli konsertoimassa Helsingin Tavastialla. Extreme-yhtyeen laulaja Gary Cherone tavataan myös pikaisesti. Cherone valottaa yhtyeensä alkuaikoja ja vastaa Rockstopin tunnollisen fanin kysymykseen.

Se oli melko hullua, sillä suljimme katuja ja tuhosimme kaiken.― Ohjaaja John Landis Blues Brothers -elokuvasta.

Tv-tähti Ken Wahlin eli Wiseguy-tv-sarjan Vinnie Terranovan vierailu noteerattiin myös Rockstopissa. Railakkaista Suomen-vierailun illoistaan lööppeihin asti päätyneeltä näyttelijältä udeltiin muun muassa, miten hän suhtautuu omaan seksikkyyteensä. Näytelmien puolella pysyttiiin, kun elokuvaohjaaja John Landista jututettiin Espoon Tapiolassa. Puheeksi maestron kanssa nousi muun muassa hänen ohjaamansa Blues Brothers -elokuvan hurja ostoskeskuskohtaus.

Wiseguy-tähti Ken Wahl tiesi myös Suomesta. Tv-tähti Ken Wahl lehdistötilaisuudessa Suomessa vuonna 1991. Kuva: Yle kuvanauha 1991,Ken Wahl,Rockstop,Wiseguy

Musikkivideot: Steve Vai: For the Love of God, Poverty Stinks: Another World, Pave Maijanen: Hän ei tule mun sänkyyn, Extreme: More Than Words, Clifters: Sormus, The Cross: New Dark Ages, Queen: Who Wants To Live Forever, Michael Jackson: Black Or White, Spearman: Unta vain

Rockstop-live ja videoraati

Rockstopin viidennen vuoden todellinen herkkupala koettiin, kun Tampereen YO-talolla lavalle nousivat Andy McCoy, Nicky Hopkins ja Dave Lindholm. Rock-maailmassa merkittävän ansioluettelon luonut Hopkins oli tavannut McCoyn Los Angelesissa. McCoy kertoo Rockstopin haastattelussa miehillä olleen luppoaikaa, joten yhteistyö oli helppo aloittaa. Nicky Hopkinsin haastattelussa kiitosta saa erityisesti Dave Lindholmin kitaratyöskentely.

Se (Dave Lindholm) on ainoo jäbä, jonka mä oon tavannu, joka vetää kahvii 15 kuppii päivässä.― Andy McCoy

Yhdeksän konsertin mittainen minikiertue koettiin Suomessa syys-talvella vuonna 1991. Pääosin blues-standardeista ja rock-klassikoista koostunutta settilistaa maustettiin Hopkinsin kosketinsoololla Nicky's Rumble, joka kuullaan Rockstopin jaksossa. Kokonaisuudessaan konserttia ei nähty televisiossa.

Musikkiesitykset: Hanoi Rocks: Tragedy, McCoy-Hopkins-Lindholm: Louisiana Blues, Dust My Broom, Brown Eyed Girl, Keith Richards: Take it So Hard, Keith Richards: Make No Mistake, McCoy-Hopkins-Lindholm: Angie, McCoy-Hopkins-Lindholm: Nicky's Rumble,

Kauden kahdeksannessa Rockstop -jaksossa katseet kohdistettiin audiovisuaaliseen ilmaisuun, kun vuorossa oli videoraati. Tuomaristossa istuivat muusikko Ile Kallio, teatteriohjaaja Eija-Elina Bergholm, esitys- ja show-tekniikan ammattilainen Matti Sarapaltio sekä Ne Luumäet -yhtyeen kitaristi Heko Luumäki. Virallisena valvojana toimi leikkisästi Maku Menner.

Rockstop-ohjeman videoraadin tulokset. Kuva: Yle kuvanauha 1991,Rockstop

Ohjelmassa turistaan pikaisesti myös ruotsalaisen hard rock -jätti Europen vokalistin Joey Tempestin ja kosketinsoittaja Mic Michaelin kanssa. Videoraadin arvostelun kohteeksi päätyi myös Tempestin lukema Edith Södergranin runo "Kuun salaisuus" . Ohjelman lopuksi sukelletaan vielä studiovelhojen pariin, kun brittiläinen, monessa mukana ollut Stephen W. Tayler kuuntelee suomalaisia tuotantoja. Taylerin mieleen on ainakin 22-Pistepirkkojen Frankenstein-kappale. Amerikkalaisen tuottaja/äänittäjä Bruce Swedienin kanssa puheeksi nousee muun muassa hänen yhteistyönsä Michael Jacksonin kanssa.

Musikkivideot: Ressu Redford: Kato mitä sä teit; Waltari: Good God, Grappa Djuna: Lemon, Moon: There's No Magic, Ne Luumäet: Onnellinen perhe, Nikke-T: Muistomyymälä,

Vuoden yhdeksännessä jaksossa tunnelmoitiin ruotsalaisittain Eva Dahlgrenin seurassa sekä "poppailtiin ja funkkailtiin" englantilaisen Level 42 -yhtyeen kanssa. Eva Dahlgrenin haastattelussa puheeksi nousee hänen uunituoreen En blekt blondins hjärta -levynteko niin säveltäessä kuin studiossakin. Kolmenkympin kriisiä sivutaan Dahlgrenin kanssa nopeasti. "Se oli lyhyt, intensiivinen ja erittäin syvä", toteaa Dahlgren. Kappaleilleen inspiraation Dahlgren kertoo saavansa rakkaudesta, kuolemasta ja elämästä yleensä ottaen.

Juontaja Heli Nevakare ja Level 42 -basisti Mark King. Rockstopin juontaja Heli Nevakare ja Level 42 -basisti Mark King. Kuva: Yle kuvanauha 1991,Heli Nevakare,Mark King,Rockstop

Level 42 -yhtyeen basisti Mark Kingin kanssa uppoudutaan yhtyeen soundimaailmaan sekä bassonsoittoon, stemmalauluihin ja rahantekoon.

Musikkivideot: Eva Dahlgren: Vem Tänder Stjärnorna, Tomas Ledin: Snart Tystnar Musiken, Level 42: Lesson in Love, Level 42: Running in the Family, Level 42: Overtime, Level 42: Guaranteed

Vuoden toiseksi viimeisessä ohjelmassa rokattiin laidasta laitaan. Etnoilua afrikkalaisten rytmien parissa koettiin Peter Gabrielin ja Youssou D'nourin seurassa. Värikkäistä kuoseista nautittiin skotlantilaisen Bay City Rollersin kanssa. Astetta rajumpaa asennetta nähtiin Zodiac Mindwarp & the Love Reaction -yhtyeen laulaja Mark Fanningin seurassa, joka valotti muun muassa tatuointiensa taustoja. Supisuomalaista musiikkia esitteli gospel-muusikko Jaakko Löytty, joka oli saatu vieraaksi Rockstopin studioon.

Vieraana ehti piipahtaa myös Garbo-yhtyeestä tuttu Esa Eloranta. Ohjelman päätähdeksi nousee kuitenkin "Kalevankadun laulava talonmies" Sepi Kumpulainen. Yllättävin hetki koettiin, kun muun muassa "Mä oon mahtava mies" ja "Armotonta menoa" kappaleistaan tunnettu Kumpulainen lupautuu kitarataistoon länsinaapurimme kitaradiiva Yngwie Malmsteenin kanssa. Haastattelussa Kumpulainen arvelee oman uransa menestyksen salaisuutena olevan hänen rehellisyytensä ja omaperäisyytensä.

Musikkivideot: Youssou N'dour & Peter Gabriel: Shakin' the Tree, Jaakko Löytty: Helsinki-Dakar, Army of Lovers: Crucified, Esa Eloranta & Ihmeidentekijät: Sydän paikallaan, Jesus Jones: Who? Where Why?, Jackflash: Some People, L.A. Guns: It's All Over Now, Metallica: One, Jussi Hakulinen: Pennitön Onassis,

Kauden viimeinen jakso oli pyhitetty yleisön pyynnöstä Hurriganesille, jonka basisti Cisse Häkkinen ja kitaristi Albert Järvinen olivat molemmat menehtyneet vuosikymmenen alkuvaiheessa. "On hieman vaikeaa puhua ihmisistä, jotka kuuluvat tuonpuoleiseen hiippakuntaan", toteaa rumpali Remu Aaltonen puhuessaan Häkkisestä ja Järvisestä.

Ohjelmaa kuljettavat eteenpäin Remun omaperäiset pohdinnat yhtyetovereistaan ja Hurriganesin magiikasta. Aaltonen valottaa muun muassa Get On -hitin syntytarinaa ja harmittelee, että Hurriganesin arvostaminen oli Suomessa sallittua vasta kun yhtye oli saanut kiitosta Ruotsin puolella.

Cisse oli inhimillisimpiä ötököitä, joita olen koskaan tuntenut.― Remu Aaltonen

Remun tutun ja vauhdikkaan ilmaisun ohella ohjelmassa nähdään monia Hurriganesin live-taltiointeja yhtyeen uran varrelta.

Musikkiesitykset (useat vain otteita): Hurriganes: Ain't What You Do, Hurriganes: My Sweet Lily, Hurriganes: Say Mama, Hurriganes: Keep on knocking, Hurriganes; Hear Me Calling, Hurriganes: Get on; Hurriganes: Hey Groupie, Hurriganes: Tallahassee Lassie, Hurriganes: In The Nude, Hurriganes: Oowee-Oohla, Hurriganes: Roadrunner, Hurriganes: Talking About You, Hurriganes: Red River Rock, Kirka: Pintaa, Remu: Paholaisen masurkka, Rauli Badding Somerjoki: Ja rokki soi

Lue lisää:

Rockstopin ensimmäinen vuosi

Rockstopin ensimmäisen kauden 1987–88 herkullisimpiin kohtauksiin kuuluvat mm. Sex Pistolsista tutun Johnny Rottenin ketään kumartelematon haastattelu sekä toimittaja Heli Nevakaren kömmähdys kanadalaisrokkari Bryan Adamsin esittelyssä.

Lue lisää:

Rockstopin toinen vuosi

Vauhti kiihtyi ja jaksomäärä kasvoi, kun Rockstop palasi ensimmäiseltä kesätauoltaan televisioruutuihin. Ohjelmaa lähetettiin nyt kahdesti kuussa ja syksystä 1988 kevääseen 1989 pyörineellä toisella kaudella lanseerattiin erikoisjaksot eli specialit, joista tuli olennainen osa Rockstopia.

Lue lisää:

Rockstopin kolmas vuosi

Musiikkiohjelmasarjan kolmannella kaudella vuosina 1989–1990 nähtiin peräti 21 ohjelmaa. Erikoisimmat jaksot olivat hard rock -yhtye Skid Row'lle räätälöity yleisötoivejakso sekä tunnin mittainen videoteatteri ranskalaislaulaja Édith Piafin elämästä.

Lue lisää:

Rockstopin neljäs vuosi

Kauden 12 jaksossa artisteilta kysyttiin muun muassa heidän unelmistaan, uriensa huippukohdista ja jopa elämän tarkoituksesta. Myös kylmän sodan päättyminen ja juontaja Heli Nevakareen viehtymys ympäristöasioihin näkyivät ohjelmassa.

Pyörät lähtivät pyörimään nopeasti, kun Helsingin kaupunki tiedotti tammikuussa 2011 tilanneensa Solomon R. Guggenheim -säätiöltä selvityksen säätion nimeä kantavan taidemuseon mahdollisesta perustamisesta Helsinkiin. Hanketta puskettiin eteenpäin sellaisella vauhdilla, että museorakennukselle järjestettiin arkkitehtuurikilpailu, vaikkei hankkeella ollut rahoittajaa eikä rakennuksella rakennuspäätöstä. Artikkeliin on koottu uutisvideoita museohankeen ensimmäisiltä kahdelta vuodelta.

Guggenheim Helsinki -museon selvitys maksoi kaksi miljoonaa euroa. Selvityksen maksoivat Helsingin kaupunki, Svenska Kulturfonden sekä Suomen Kulttuurirahasto. Kaupunkia selvitystyössä edusti Helsingin taidemuseon silloinen johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén, joka profiloitui mediassa nopeasti hankkeen näkyvimpänä puuhamiehenä.

A-studion erikoistoimittajana tuolloin työskennellyt Timo Harakka tarttui taidemuseohankkeeseen tuoreeltaan tv-kolumnissaan. Harakka muun muassa huomautti, että Suomen museoita oli vastikään tutkittu ja samalla todettu, että maan tuhannessa museossa ei vieraillut riittävästi ihmisiä. Pelkästään Helsingissä Ateneumin taidemuseon kävijämäärä oli puolittunut ja Kulttuurien museo oli suljettu kokonaan. Miksi Helsinkiin siis haluttiin rakentaa kokonaan uusi taidemuseo? Vieläpä ulkomaisen taidesäätiön lisensoima sellainen.

Museon selvitystyö käynnistyi sovitusti ja sen kerrottiin valmistuvan vuoden 2011 loppuun mennessä

Vuoden 2012 alussa selvitystyö oli valmis ja museolle sovitettiin tonttia Helsingin Katajanokalta. Hankkeen "isähahmo" Janne Gallen-Kallela-Sirén vieraili A-studiossa tammikuussa kertomassa omia näkemyksiään museon mahdollisuuksista.

Uusi modernin taiteen museo mahdollistaisi Guggenheim-säätiön omistamien taidekokoelmien saamisen myös suomalaisten nähtäville. Guggenheim on myös kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu brändi. Esimerkiksi Pohjois-Espanjan Bilbaoon vuonna 1997 rakennettu Guggenheim-museo osoittautui valtavaksi menestykseksi. Museo lisäsi baskikaupungin turismia sekä tunnettavuutta siinä määrin, että tapauksesta on puhuttu jopa "Bilbaon ihmeenä".

Helsingin kaupunginjohto toivoi Guggenheimista vastaavanlaista menestystarinaa Suomelle. Taidemuseon vuosittaiseksi kävijämääräksi arvioitiin peräti 550 000 henkilöä. Taidemuseon arvioitiin myös työllistävän yli 100 ihmistä.

Oma käsitykseni on, että tämä on kansallinen hanke.― Janne Gallen-Kallela-Sirén

Museon lopulliseksi hinnaksi arvioitiin tuolloin 140 mijoonaa euroa. Gallen-Kallela-Sirén kertoi, että kustannukset pitivät sisällään paitsi rakennustyöt, myös hallinnolliset kulut sekä Guggenheim-säätiölle maksettavan lisenssin. Hankkeelle ei kuitenkaan ollut vielä löytynyt maksajaa, Helsingin kaupungin asema mahdollisena rahoittajana selviäisi vasta kaupunginvaltuuston äänestyksessä.

Gallen-Kallela-Sirén kertoi tehneensä selvitystyötä Helsingin museon rahoituksen aikaansaamiseksi yhteistyössä ystävänsä Carl-Gustaf "Kisu" Ehrnroothin kanssa. Ehrnrooth oli valittu vuonna 2008 Guggenheimin säätiön hallituksen jäseneksi. Molemmat miehet toimivat myös Ekoport Turku -yhtiön hallituksessa Suomessa. Muun muassa näiden yksityiskohtien takia Gallen-Kallela-Sirénin jääviydestä tehtiin lopulta selvityspyyntö eduskunnan oikeusasiamiehelle. Selvityspyyntö johti lopulta taidemuseon johtajan nuhteluun.

Huhtikuussa 2012 Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen ilmoitti Guggenheimin rakennuspäätöksen siirtyvän vasta seuraavan kaupunginvaltuuston päätettäväksi eli vuoteen 2013. Museorakennuksesta aiottiin kuitenkin käynnistää arkkitehtuurikilpailu, vaikkei päätöstä vielä ollutkaan. Hankkeelle yritettiin edelleen löytää rahoitusta yhteistyössä Guggenheim-säätiön kanssa. Museohankkeen seuraaviksi kustannuksiksi arvioitiin noin 5 miljoonaa euroa, joista 1,5 miljoonaa oli säätiölle maksettavaa lisenssimaksua Guggenheim-nimen käytöstä.

Hanke ja sen valmistelu oli herättänyt runsaasti kritiikkiä ristiriitaisella viestillään: museota markkinoitiin yksityisellä rahoituksella rakennettavana museona, mutta todellisuudessa koko suunnitelma nojasi edelleen julkiseen rahoitukseen.

Huhtikuussa työ- ja elinkeinoministeriö ilmoitti olevansa valmis rahoittamaan museon arkkitehtuurikilpailua, mikäli tuleva museorakennus valmistettaisiin puusta.

Koska Helsingin kaupunginjohto ajoi Guggenheimia näkyvästi eteenpäin, sai hanke myös vastaehdotuksia. Joukko nimekkäitä suomalaisia taiteilijoita teki oman ehdotuksensa uudesta taidemuseosta. Checkpoint Helsinki -ehdotuksen ydinajatuksena oli Helsingin kaupungin taidemuseon uudistaminen. Kuvataiteilija Terike Haapoja esitteli ehdotusta Aamu-tv:ssä huhtikuussa 2012. Innovaationa oli, että taidemuseo kehittyisi pelkästä näyttelytilasta myös taidetta tuottavaan suuntaan.

Helsingin kaupunginhallitus äänesti toukokuussa 2012 Guggenheimin kohtalosta. Hallitus päätti äänin 7–8, ettei museota rakenneta Helsinkiin. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki kommentoi tuoreeltaan äänestystuloksen jälkeen, että museohanke oli täten haudattu.

Äänestyksen jälkeen tiedotusvälineissä spekuloitiin runsaasti sitä, oliko kielteinen äänestystulos todellisuudessa Vihreän puolueen kannanotto sille, ettei puolue saanut edustajalleen kaupunginhallituksen varapuheenjohtajan paikkaa.

Kaupunginhallituksen puheenjohtaja Risto Rautava (kok.) ja kaupunginhallituksen toinen varapuheenjohtaja Ville Ylikahri (vihr.) esittelivät uutislähetyksen lisäksi eriäviä näkemyksiään museohankkeesta myös illan A-studion keskustelussa. Rautava oli harmissaan siitä, ettei museoasiaa saatu lopulta vietyä edes valtuustoon asti. Hän koki hankkeen lopputuloksen epädemokraattisena.

Ylikahri taas painotti, ettei kaupunginjohtaja Jussi Pajunen pystynyt perustelemaan ajamaansa Guggenheim-hanketta riittävän hyvin kaupunginhallitukselle. Ylikahrin mukaan Guggenheimista oli runsaan julkisen keskustelun myötä muodostunut poikkeuksellisen vihattu hanke.

Kaupunginhallituksen päätös kaatoi museosuunnitelman, mutta Guggenheim-säätiö ilmoitti jo vuonna 2013 olevansa edelleen kiinnostunut Helsingistä uuden museon sijoituspaikkana. Säätiö esitti saman vuoden syyskuussa avoimen arkkitehtuurikilpailun järjestämistä uudelle taidemuseolle Helsinkiin.

Lokakuussa vuonna 2016 Suomen valtio ilmoitti, ettei se aio osallistu museohankkeeseen. Kuitenkin marraskuun 3. päivänä 2016 esitettiin jo kolmas ehdotus Guggenheim-taidemuseon rakentamiseksi. Tämän esityksen Helsingin kaupunginhallitus hyväksyi 21. marraskuuta 2016 äänin 8–7. Esitys taidemuseon rakentamiseksi siirtyi Helsingin kaupunginvaltuuston hyväksyttäväksi, jossa sitä käsitellään 30. marraskuuta 2016 alkaen.

Iltatähden tuttu isäntä Mikko Alatalo jätti musiikkisarjalle vuonna 1977 jäähyväiset ja teki tilaa seuraajalleen Sinikka Heinille. Samaan aikaan ohjelman katsojat saivat tutustua kummalliseen erikoisuuteen nimeltä punk-rock. Säilyneiden tallenteiden harvinaisuuksiin kuuluvat mm. Jukka Tolosen, Hectorin ja H.E.C.-yhtyeen, Wasama-kvartetin, Jimi Sumén & Dreamsin ja Madame Georgen livetaltiot.

Vain osa vuoden 1977 Iltatähtien lähetysnauhoista on tallella. Kadonneita ohjelmia on tätä artikkelia varten kuitenkin osittain ennallistettu säilyneiden työnauhojen ja sisältöselostusten avulla. Lisää Iltatähden kokonaisia jaksoja on nähtävänä Yle Areenassa. Ohjelmien soittolistat näet täältä.

Miessolistien kevät

Kevätkauden alkajaisjaksosta leijonanosa oli varattu sarjan vakiovieraalle Hectorille. Edellisenä syksynä 10-vuotista taiteilijauraansa juhlinut ja nyt 30. ikävuottaan lähestyvä laulaja esiintyy sekä yksin että lyhytikäisen H.E.C.-kokoonpanonsa kanssa. Soittajistona on eräänlainen suomirockin veteraanien all stars -joukkue: Hasse Walli, Antero Jakoila, Holle Holopainen, Kaj Westerlund ja Vando Suvanto.

Iltatähden lähetysten lukumäärä pieneni vuonna 1977 hieman edellisvuotisesta. Jaksoja nähtiin ruudussa yhteensä kuusitoista. Niistä kaksitoista oli noin 45-minuuttisia makasiiniohjelmia, joita televisioitiin kevät- ja syyskaudella yleensä parin viikon välein. Ulkomaisten vieraiden Suomen-keikkojen taltiointeihin ei budjetissa enää ollut varaa. Iltatähti Special -otsikon alla esitettiin kuitenkin jälleen muutamia ostofilmejä.

Tasapainon vuoksi on tarjottava todellisuuttakin, koska niin paljon on musiikkia missä tarjotaan ihmisille unelmia.― Mikko Alatalo lauluistaan Iltatähden haastattelussa 26.2.1977

Vuoden ainoa kotimaiselle tähdelle omistettu erikoisjakso oli helmikuussa lähetetty Maalaispojan hasardi, jossa sarjan oma juontaja Mikko Alatalo nähtiin studiossa ja kiertueella osin yksin, osin Tabula Rasa -bändin komppaamana. Dokumentissa puidaan juohevan miehen kaksoisroolia toimittajana ja artistina sekä hänen "ristiriitaista" repertuaariaan, jossa sutjakat rallit vuorottelevat vakavien sanoma- tai rakkauslaulujen kanssa. Alatalo esittää ohjelmassa omien kappaleidensa ohella mm. Veltto Virtasen biisin Sinä olet sade.

Maaliskuun alussa esitetystä Iltatähdestä on tallella alle puolet. Poplaulaja Harpo, "Ruotsin suurin vientiartikkeli Abban jälkeen", kekkuloi playbackina läpi pari kepeää viisua, ja helsinkiläinen funkyhtye Madame George esiintyy Alibi-klubissa solistinaan nuori Timo Kojo. Myös "englantilaisen rähjärokin kärkiryhmä" Sex Pistols (luonnehdinta ohjelman sisältötiedoista) pääsee esittäytymään suomalaisille Alatalon ironisen juonnon saattelemana.

Kaakkoista rockia ja kansainvälistä humppaa

Maaliskuun toisessa lähetyksessä nähtiin raportti popyhtyeiden SM-kilpailun finaalista, jossa koettiin hämmästyttävä eteläkarjalainen vyörytys. Lappeenrantalainen Jimi Sumén ällistytti Helsingin Kulttuuritalon yleisön Hendrix-numeroillaan ja -kikoillaan: hän soitti turnauksen ykköseksi hampaillaan ja niskan takana tuikaten lopuksi instrumenttinsa tuleen esikuvansa tavoin. Saman kaupungin Sukellusvene voitti progressiivisten bändien sarjan, ja kolmanneksi kiilasi funktyylinen Wiemäri Band Imatralta.

SM-menestys antoi aiheen tutustua tarkemminkin kaakkoissuomalaiseen rockelämään. Huhtikuisessa Iltatähdessä esittäytyi Lappeenrannan vireä bändiyhdistys Wilmasound, yhtyeet Sukellusvene, Canto ja Survival sekä trubaduuri Cile. Jaksossa kuultiin myös Mircea Stanin kvintetin romanialaisperäistä etnojazzia.

Toukokuun puolivälissä lähetetty Iltatähti erottuu tavallistakin kirjavammalla artistikoostumuksellaan: mukana on rempseä, jo 1960-luvun alussa perustettu folkyhtye Finntrio, Anneli Pasasen diskohtavaa iskelmää (Alatalon termein "kansainvälistä humppaa") ja Wasama Quartetin intialaisvaikutteista musiikkia. Maailmanmusiikkia ja jazzia yhdistävään huippunelikkoon kuuluivat Piirpaukessa kunnostautuneet Jukka ja Olli-Pekka Wasama, kitaristi Ilkka Niemeläinen ja kansainvälisissäkin viulukilpailuissa menestynyt Mikko-Ville Luolajan-Mikkola.

Kovaa mennään ja kapinoidaan, lujaa soitetaan ja kamalilta näytetään.― Mikko Alatalo punkista Iltatähdessä 29.5.1977

Kevätkauden viimeisestä osasta noin puolet omistettiin popjazzille eli kitaravelho Jukka Tolosen jamisessiolle virkaveljensä Ilkka Rantamäen johtaman Himalaya Bandin kanssa. Kohutun punkin eli "rentturockin" tuoreimpana edustajana esiteltiin The Damned, jonka video innoitti juontaja Alatalon apinoimaan metelöiviä soittajia parodisin elein ja ilmein. Punk-osuuden jälkeen siirryttiinkin sitten takaisin totutumpaan tyyliin eli "vanhan kunnon Jethro Tullin" pariin.

Tämä toukokuun lopussa nähty Iltatähti oli Alatalon viimeinen (ennen hänen paluutaan 1980-luvun puolella), sillä suosikkilaulajaksi noussut juontaja siirtyisi kokonaan "makeilemaan musiikkimaailman puolelle". Seuraajaa ei vielä kerrottu.

Suurten ärsytysten syksy

Syyskuussa paljastui, että Alatalon korvaisi Sinikka Hein, josta tuli näin ohjelmasarjan ensimmäinen pitempiaikainen naisjuontaja. Musiikkitarjonta jatkui moniaineksisena, vaikka osa valinnoista olikin hieman sattumanvaraisen tuntuisia. Iskelmää kuultiin sen verran, että se herkimpiä hermostutti. "Nuoret kysyvät vimmoissaan, mitä 'vanhoilla rouvilla' on tekemistä Iltatähdessä", Katso-lehti kuvasi yleisöpalautetta keväällä 1978 julkaistussa jutussaan. Reaktion ovat saattaneet kirvoittaa syys-lokakuun jaksoissa esiintyneet Lea Laven ja Seija Simola.

Sinikka Hein juontaa Iltatähteä. Sinikka Hein juontaa Iltatähteä vuonna 1977. Kuva: Yle kuvanauha 1977,Iltatähti,juontajat,kuvakaappaus,sinikka hein,Yle Elävä arkisto

Alkusyksyn ensimmäinen edes osittain säästynyt ohjelma on lokakuun alussa televisioitu Iltatähti, jossa Simolan lisäksi nähtiin turkulainen progebändi Kaamos ja brittiläinen popvieras Smokie. Lisäksi turistiin pitkään Ylen Pohjanmaan keskuksen järjestämästä harrastajasäveltäjien kisasta. Yhteensä 260 lähetetyn kilpailusävelmän joukosta ei löytynyt kuulemma "mitään huippua", mutta sellaista ei itse asiassa kaivattukaan, järjestäjiä edustava Heikki Hissa toteaa haastattelussa levollisesti.

Marraskuun ohjelmista ei ole tallella ainuttakaan, ja joulukuun puolivälissä lähetetystä jaksostakin on säilynyt vain pieni osa. Näytteissä kuullaan 1960-luvun lopulla pinnalle noussutta poplaulaja Kristiania eli Bengt Huhtaa, joka vuonna 1977 kokeili comebackia englanninkielisellä Indian Girl -levyllään.

Syksyn mittaan ohjelmasarja teki kaksikin yhteenvetoa kuluneesta vuodesta. Iltatähden noin puolituntista ns. "kansainvälistä versiota" ei ilmeisesti aikanaan koskaan esitetty Suomessa. Siinä muistettiin ex-juontaja Alataloa, joka oli hiljattain palkittu Kultaisella ylennysmerkillä vuoden parhaana miessolistina. Muita esiintyjiä olivat Wasama Quartet, Kaamos, Seija Simola, Lea Laven, ja lahtelainen teinipopbändi Bamboo, jonka äkillistä suosiota juontaja Hein ironisoiden ihmettelee.

Vuoden viimeisessä lähetyksessä olivat mukana Freeman, H.E.C., Bamboo, iskelmän uusi suurmenestyjä Jamppa Tuominen, jazzveteraani Gusse Rössi, italialaisbändi La Bottega dell’Arte, amerikkalaissatiirikko Country Joe McDonald ja parodiseksi aiottu laulukvartetti Silhuetit. Ohjelmassa käsiteltiin myös Sex Pistolsin kotimaassaan kokemaa sensuuria ja esiteltiin punk-suuntauksen uutena tulokkaana brittiläinen The Stranglers. Koko punk-rock saattoi vielä jäädä ohimeneväksi muodiksi, mutta aiheesta luvattiin tulevaisuudessa joka tapauksessa vakavampaakin informaatiota.

Juonnoissaan Sinikka Hein summaa kuluneen vuoden musiikkisaavutukset yleisesti ottaen kovin köykäisiksi. "Musiikin tekijöiden mielikuvitus näyttää pahoin juuttuneen jumiin", hän ruoskii. Iskelmän ilmiöihin mahtui monta "älytöntä" muttei yhtään merkittävää, humpan hyökyaalto tuotti toinen toistaan tylsempiä levytyksiä, ja radiokin edisti musiikkimaun turmelusta. Kommenttiensa purevuudessa Hein ei ainakaan jäänyt edeltäjästään jälkeen.

Koskaan ei ole Iltatähden juontaja aiheuttanut yhtä paljon ärsyyntyneitä mielialoja.― Katso 21/1978 Sinikka Heinista

Uuden juontajan kriittinen asenne ei luonnollisestikaan ihastuttanut kaikkia – eikä ilmeisesti myöskään tv-lehti Katsoa. "Sinikan omatekoiset mielipiteet eivät miellyttäneet katsojia. Vaadittiin jo kovaäänisesti koko Iltatähden lopettamista", se julisti artikkelissaan seuraavana keväänä. Sarja jatkui, mutta tammikuun 1978 ohjelmassa juontaja oli jo vaihdettu toiseen.

Lehtisitaatit Marjut Jousen artikkelista Viisivuotias Iltatähti vastaa syytöksiin, Katso 21/1978.

Ohjelmissa esitetyt kappaleet

Iltatähti 20.2.1977 Hector: Universal Soldier; Freeman: Kaksi lensi yli käenpesän; Hector & H.E.C.: Kathy’s Song, Kuuden kielen orkesteri (=Monofilharmoonikko), Kaipaava haavanlehtinen; Electric Light Orchestra: Living Thing. Ohjelmassa ovat lisäksi esiintyneet Abba ja Queen, ja siihen sisältyi myös raportti tiskijukkien SM-kilpailuista.
Iltatähti 26.2.1977 Mikko Alatalo: Lättähattublues, Hän hymyilee kuin lapsi, Syli, Maisteri, Baby Face; Mikko Alatalo & Tabula Rasa: Sinä olet sade, potpuri Maalaispoika/Saara/Hasardi, Tuhkimo, Että jotain tuntisimme, Rokkilaulaja. Haastateltavana Mikko Alatalo.
Iltatähti 6.3.1977 Harpo: Moviestar, Rock'n Roll Clown; Madame George: I Feel a Groove Comin' On, I'm a Man; Sex Pistols: Anarchy in the UK. Ohjelmassa on lisäksi esiintynyt Arild Andersenin kvartetti.
Iltatähti 20.3.1977 Sukellusvene: Song of the New World; Wiemäri Band: Only So Much Oil in the Ground; Jimi Sumén & Dreams: In from the Storm, Hey Joe. Ohjelmassa ovat lisäksi esiintyneet Runaways, Next ja Led Zeppelin.
Iltatähti 3.4.1977 Don Williams: My Best Friend; Survival: Myöhään illalla; Sukellusvene: Hiilijuna, Savitaipaleen polka; Cile: Kova kundi; Canto: Äy, Late; Mircea Stan Quintet: Banu Maracine, Doina Oltului. Haastateltavina Jouko Rikkilä, Timo Kotineva, Timo Oksala. Ohjelmassa on lisäksi esiintynyt Linda Ronstadt.
Iltatähti 15.5.1977 Finntrio: Halitulijallaa, Katselin taivaan, Roapasupolkka, Ella, Arvet repeilee; Anneli Pasanen: Hääkarnevaalit, Teot ihmisten; Wasama: 7 Up 8 Down, Joanie, Hickory. Haastateltavana Jukka Wasama, Mikko Luolajan-Mikkola, Olli-Pekka Wasama ja Ilkka Niemeläinen. Ohjelmassa ovat lisäksi esiintyneet Carl Perkins ja Crystal Gayle. Lyhennetty versio alkuperäisestä ohjelmasta.
Iltatähti 29.5.1977 Savannah Band: Cherchez la femme; Jukka Tolonen & Himalaya Band: The House on the Hill, Friends; The Damned: New Rose; Jethro Tull: The Whistler; David Bromberg: Such a Night. Haastateltavana Jukka Tolonen.
Iltatähti 4.10.1977 Jorma Pellinen ja Hannu Rosblom: Myllärin Sylvia; Kivimäen sisarukset: Riihenpuinti; Alpo Pellinen: Pohjanmaa. Haastateltavina Smokie, Heikki Hissa ja Lasse Lintinen. Ohjelmassa ovat lisäksi esiintyneet Kaamos, Seija Simola ja Smokie.
Iltatähti 13.12.1977 Bengt Huhta: Sad Man, Any Other Rock And Roll Song. Ohjelmassa ovat lisäksi esiintyneet Split Enz, Kajaani Big Band ja Pikku-yhtye.
Iltatähti (valm. 27.10.1977) Mikko Alatalo: Rokkilaulaja, Että jotain tuntisimme; Kaamos: When Shall We Know; Seija Simola: Et itkeä saa Argentiina; Bamboo: True Love Ways, Janet; Lea Laven: Nyt miestä petkutetaan; Wasama: 7 Up 8 Down. Haastateltavina Mikko Alatalo ja Lea Laven. Kansainväliseen käyttöön tehty ohjelma.
Iltatähti 27.12.1977 Jamppa Tuominen: Aamu toi, ilta vei; Freeman: Kaksi lensi yli käenpesän; Hector & H.E.C.: All Along the Watchtower; Sex Pistols: Pretty Vacant; The Stranglers: Something Better Change; La Bottega dell’Arte: Che dolce lei; Gusse Rössi: Indiana; Bamboo: Janet; Country Joe McDonald: Entertainment Is My Business; Silhuetit: Jos mulle sydämesi annat. Ohjelmassa esitettiin lisäksi ote elokuvasta Abba – the Movie.

Lue lisää:

Varhainen Iltatähti oli koko perheen kriittinen musiikkiohjelma

1970-luvun keskeisin pop- ja rockohjelma oli alkujaan omistettu aivan kaikelle kevyelle musiikille Hurriganesista lehmänkellonkalisteluun. Hyvän ja huonon musiikin raja oli tekijöille kuitenkin kirkas, eikä se jäänyt yleisöllekään epäselväksi.

Lue lisää:

Vuonna 1974 Iltatähti vaihtoi väriin ja Mikko Alataloon

Ylen kevyen musiikin lippulaiva Iltatähti aloitti vuonna 1974 värilähetykset. Ohjelman toinen lähetyskausi oli muutenkin myllerrysten aikaa, kun juontaja vaihtui muutaman kuukauden välein. Vain pieni osa nyt julkaistavasta materiaalista on esitetty tv-uusintoina. Kaikkea siitä ei koskaan ole nähty värillisenä Suomessa.

Lue lisää:

Iltatähden kolmas vuosi oli hyvä vuosi suomirockille ja juurimusalle

Vuonna 1975 Iltatähti-ohjelma tarjoili "rytmimusiikin rautaisannoksia" parhaimmillaan jopa kahdesti kuussa. Folk ja country raikasivat runsaasti, ja Suomen eri kolkkien rock-elämää esiteltiin. Jäljelle jääneiden nauhojen herkkuja ovat mm. Hurriganes, Wigwam, Maarit, Vanha Isäntä, Virtanen, Dr. Feelgood, Loudon Wainwright III ja Professori Pitkätukka.

Lue lisää:

Proge ja fuusiomusa tahdittivat Iltatähden ennätysvuotta 1976

TV2:n Iltatähti-musiikkiohjelmalla oli vuonna 1976 enemmän lähetyksiä kuin koskaan muulloin. Se koki musiikkipoliittiseksi tehtäväkseen nostaa esiin kunnianhimoisia kokeiluja vastapainoksi "kauppamiesten tavaralle". Jälkipolville säilyneisiin arkistoaarteisiin kuuluvat mm. Sorvali–Hurmerinta Bandin, Nono Söderbergin, Royalsin, Piirpauken, Steeleye Spanin, Chicago Overcoatin ja Kontravirtasen esiintymiset.

Mikkeliläinen sotaveteraani Hannes Hynönen nousi suomalaisten suosikiksi vuoden 2014 Linnan juhlissa. Hän oli 101-vuotiaana yksi vanhimmista juhliin kutsutuista.

Perinteinen itsenäisyyspäivän vastaanotto vietettiin vuonna 2014 Helsingissä. Linnan juhlien yhteydessä tehdyssä haastattelussa veteraani Hynönen muisteli 75 vuoden takaisen Talvisodan alkua. Hän oli ollut tuolloin itse rintamalla ja muisti vieläkin sodan ensimmäisen päivän Pohjois-Laatokan koillispuolella. Vihollisen kranaatti-isku pelästytti suomalaisjoukon pahemman kerran kesken aamuteen.

Hynönen myös muisteli ensimmäistä itsenäisyyspäivää rintamalla. Lisäksi hän kertoi olleensa erittäin yllättynyt kutsusta Linnan juhliin:

Enhän minä osannut odottaa tällaista juttua, mutta tosi on, että nyt minä olen täällä― Hannes Hynönen

Koko kansan huomion Hynönen varasti, kutsuttuaan kirjailijat Sofi Oksasen ja Salla Simukan impulsiivisesti tanssiparketille kesken kirjailijoiden haastattelun.

Juhlien jälkeen Hynönen oli yhtäkkiä koko kansan suosikkihenkilö. Hän esiintyi tämän tästä eri medioissa, milloin minkäkin asian yhteydessä:

• Hannes Hynönen ja Elastinen joululounaalla - tästä miehet keskustelivat
• Sotaveteraani Hannes Hynönen - Fanisivu Facebookissa
• IS: Hannes Hynösen suosio jatkuu - kahmaisi 30% Mikkelin kaupungille osoitetusta postista

Ylen Puoli seitsemän -ohjelma ehti haastatella Hynöstä jo ennen Linnan juhlia. Tuolloin hän keskusteli kameran ääressä mm. nuorisotyöttömyydestä.

Kaksi päivää juhlien jälkeen Hynönen oli A-studion haastateltavana. Tällä kertaa sotaveteraani puhui muustakin kuin Talvisodasta, tanssimisesta taikka omasta medianäkyvyydestään. Haastatelun aloitusaiheina olivat Venäjä ja silloiset Ukrainan tapahtumat.

Hynöseltä myös tiedusteltiin hänen mielipidettään Suomen liittymisestä sotilasliittouma Natoon. Hänellä oli myös esittää oma mielipiteensä itsenäisyyspäivänä järjestetyistä mielenosoituksista.

Hannes Hynönen kuoli 30. marraskuuta vuonna 2015. Sotaveteraani nukkui pois Talvisodan 76-vuotispäivän aamuna.

”Luoja loi, mutta Linné järjesti”, kertoo vanha sanonta. Ruotsin tunnetuinta tiedemiestä ja maailmankuulua kasvitieteilijää Carolus Linnaeusta on kiittäminen, että kasveilla ja eläimillä on tieteelliset nimet. Hänen tavoitteensa luokitella ja nimetä koko eliökunta oli aikoinaan mullistava.

Carolus Linnaeus (1707-1778), myöhemmältä nimeltään Carl von Linné, syntyi ja kasvoi Ruotsin maaseudulla. Hän opiskeli teologiaa, ja tulevaisuudessa siinsi elämä kirkon palveluksessa pappina toimivan isän jalanjäljissä. Mutta kiinnostus kasvitieteeseen muutti suunnan. Linnaeus vaihtoi opiskelemaan lääketiedettä, johon sisältyi myös kasvioppia. Tuolloin ei kasvitiedettä opetettu vielä omana tieteenalanaan.

Ollessaan vasta 25-vuotias Linnaeus teki tutkimusmatkan Lappiin. Hän kiersi hevosella silloin vielä tutkimatonta Lappia kirjoittaen päiväkirjaa ja keräten laajaa kasvikokoelmaa, joka myöhemmin julkaistiin kirjana Flora Lapponica (1737). Matkamuistona hän osti saamenpuvun, jossa hänet myöhemmin ikuisti hollantilainen taidemaalari. Maalauksessa Linnaeus pitää kädessään tunnuskukakseen ottamaansa vanamoa, Linnaea borealis, joka myös nimettiin hänen mukaansa.

Vuodet 1735-38 Linnaeus vietti ulkomailla, pääosin Hollannissa ja väitteli lääketieteen tohtoriksi. Noina vuosina hän julkaisi julkaisi monet pääteoksistaan, muun muassa ensimmäisen laitoksen kirjasta Systema Naturae (1735). Siinä Linnaeus järjesti kaikki eliöt neljään hierarkkisesti laajenevaan peruskategoriaan: luokkaan, lahkoon, sukuun ja lajiin. Kasvit hän luokitteli heteiden ja emien mukaan 24 luokkaan, eläimet kuuteen ja mineraalit neljään luokkaan.

Merkittävintä Linnaeuksen saavutuksissa oli perustan luominen tieteelliselle taksonomialle eli eliöiden luokittelulle. Järjestelmää on myöhemmin laajennettu, mutta Linnaeus on kiistaton taksonomian isä.

Kehittämäänsä kaksinimijärjestelmää hän käytti ensi kerran teoksessaan Species plantarum (1753). Sen myötä lajit saivat kaksiosaisen, yleensä latinankielisen nimen. Alkuosa kertoi suvun, jälkiosa lajin. Esimerkiksi leijona (Panthera leo) kuuluu sukuun Panthera ja lajiin leo, ja tammi (Quercus robur) kuuluu sukuun Quercus ja lajiin robur. Sen ansiosta hankalat nimet, jotka saattoivat koostua pitkistä kuvailuista, jäivät historiaan. Esimerkiksi hieskoivu sai nimen Betula pubescens, joka korvasi entisen nimen Betula folis cordatis serratis (koivu, jolla on sydämenmuotoiset ja sahalaitaiset lehdet).

Linnén puutarha oli aikansa paras

Linnaeus nimitettiin lääketieteen professoriksi Uppsalan yliopistoon 1741. Hän kehitti muun muassa tautiluokituksia sekä kasvilääkintää ja toimi kuninkaan henkilääkärinä. Kasvitieteen professuurin hän vastaanotti 1742 ja toimi siinä virassa aina kuolemaansa saakka. Opetuksen ohessa hän kohensi silloista kasvitieteellistä puutarhaa. Linnén puutarhasta tuli yksi aikansa parhaita. Sieltä luokittelujärjestelmä levisi ympäri maailmaa ja kehittyi sitä mukaa, kun tuli aihetta tarkennuksiin.

Linnaeusta arvostettiin niin kotimaassa kuin ulkomailla. Palkintoja ja arvonimiä sateli ja Uppsalaan virtasi ulkomaisia tutkijoita. Ruotsin akatemia myönsi Linnélle aatelisarvon vuonna 1762 ja tuolloin hän otti nimekseen von Linné.

Linnén perustama puutarha ja elävä museo vaalii edelleen hänen kasvitieteellisiä oppejaan. Kasvitieteilijä ja Turun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan ylipuutarhuri Arno Kasvi vieraili Linnén puutarhassa, vuonna 1995 kuvatussa ohjelmassa hän kertoo sen historiasta ja haastattelee puutarhuri Lars Jonssonia.

Linnén aikana ei vielä tunnettu evoluutioteoriaa eikä eliölajien keskinäisiä sukulaissuhteita. Sittemmin Linnén luokitteluperusteet ovat vanhentuneet, mutta eliöiden kaksiosainen nimeämiskäytäntö on jäänyt pysyvään käyttöön.

Radio-ohjelmassa Puistojen muistot tarkastellaan muun muassa miten kasvien luokittelujärjestelmä on muuttunut Linnén ajoista. Kasvitieteellisen puutarhan nykyaikaan tutustutaan Helsingin yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa Kaisaniemessä. 1800-luvulla perustettua puutarhaa ja Linnén kasviluokittelua esittelee intendentti Leif Schulman.

"Jos ei ole nimeä, ei voi tehdä tiedettä"

Linnén puutarhasta löytyy myös hänen kotitalonsa, joka toimii nykyään museona. Prisma-ohjelman haastattelussa museon intendentti Eva Björn ja kasvitieteilijä Magnus Lidén Uppsalan yliopistosta kertovat Linnén merkityksestä tämän 300-vuotisjuhlan kynnyksellä.

"Jos ei ole nimeä, ei voi tehdä tiedettä", kertoo Eva Björn Linnén sanoneen. Yhteneväiset ja kielestä riippumattomat termit loivat edellytykset kasvitieteen kehitykselle. Puutarhaansa Linné toivoi ihmisten voivan "lukea" kuin kirjaa. Hän halusi, että siellä näkyy koko kasvien kiertokulku kasvusta ja kukinnasta aina kuihtumiseen asti.

Ikimainio Linné

Linnén vaikutus suomalaiseen luonnontutkimukseen on merkittävä. Hänen tunnetuimpia suomalaisia oppilaitaan olivat kasvitieteilijä Pehr Kalm sekä lääketieteen professori, ”Suomen lääketieteen isä”, Johan Haartman. Ensimmäisen suomalaisen kasvion laatinut Elias Lönnrot antoi Linnelle lempinimen "ikimainio". Linnén järjestelmää opetettiin Suomen kouluissa vielä 1950-luvulla ja suomalaisissa kasviossa järjestelmä esiteltiin 1970-luvulle saakka.

Emeritusprofessori Petter Portin kertoo Linnéä käsittelevässä artikkelissaan tämän olleen myös luonnontieteellisen tutkimusmatkailun uranuurtaja, joka lähetti apostoleiksi kutsumiaan oppilaita ulkomaille keräämään eläin- ja kasvinäytteitä ja tutkimaan luontoa.

Linné on niitä harvoja 1700-luvun tiedemiehiä, joiden maine ja ansiot ovat kantaneet vielä toiselle vuosituhannelle. Vuonna 2014 Washington Post -lehti kertoi Linnén olevan historian vaikutusvaltaisin henkilö Wikipedian linkityksillä mitattuna. Linnén tuotoksiin voi kirjojen lisäksi tutustua muun muassa Ruotsin luonnontieteellisen museon nettiherbaarion kautta ja The Linnean Society of Londonin ylläpitämään laajassa nettitietokannassa, joka sisältää muun muassa kirjeitä sekä eläin- ja kasvikokoelmia.

Artikkelin lähteenä on ohjelmien lisäksi käytetty kirjaa Lapin kasveja (Gummerus 1991), Petter Portin laatimaa kirjoitusta Linnén merkityksestä sekä muita linkkilistassa mainittuja nettilähteitä.

Ilmari Kiannon vuonna 1909 julkaisemassa teoksessa Punainen viiva eletään hetkiä ennen ja jälkeen ensimmäisten eduskuntavaaliemme. Matti Kassila ohjasi tarinan elokuvaksi puoli vuosisataa myöhemmin vuonna 1959. Romaanin tavoin elokuva piirtää vahvan kuvan ajasta, jolloin aikanaan sisällissodaksi syvenevä juopa kansan kesken alkoi näkyä.

Tarina vie katsojan Kainuun sydänmaille Korpiloukon mökkiin, missä Topi Romppanen ja hänen vaimonsa Riika viisine lapsineen elävät talvea 1906–1907. Jatkuva huoli perheen toimeentulosta painaa heidän mieltään, kunnes Topi kuulee eduskuntavaaleista ja sosiaalidemokraattisesta puolueesta. Riikakin innostuu naisten äänioikeudesta ja lähtee yksin työväenkokoukseen kirkonkylälle.

Vaalipäivänä Topi ja Riika vetävät äänestyslippuun punaisen viivan kansan asian puolesta. Topi lähtee savottaan. Muutoksen toivo hiipuu Riikan mielestä elämän jatkuessa tavanomaisena arkena. Lapset sairastuvat ja kolme heistä kuolee. Riika alkaa kuvitella, että kyseessä on Jumalan rangaistus punaisen viivan synnistä ja vaalipäivän ylpeydestä.

Soli-sali-ratti! Misse kokkouksessa sinä siellä oikein olit?― Riika ihmettelee Topin puheita

Ajatus Punaisen viivan elokuvaamisesta tuli alkujaan Roland af Hällströmiltä. Juuri ennen tuotannon aloittamista helmikuussa 1956 af Hällström kuitenkin yllättäen kuoli. Hankkeeseen palattiin vasta kahta vuotta myöhemmin, nyt ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi pyydettiin Matti Kassila.

Kassila on itse useassa yhteydessä nimittänyt Punaisen viivan ohjaustaan nimenomaisesti tilaustyöksi, filmiksi, joka tehtiin ”niin hyvin, kuin osattiin”. Poikkeuksellista oli se, että elokuvan valmisteluun oli varattu tavanomaista pidempi aika. Ennen filmausten aloittamista oli aikaa tavata myös itse kirjailija, tuolloin 83-vuotias Ilmari Kianto hänen omimmissa maisemissaan Suomussalmella. "Se oli hyvä tapaaminen. Sain kosketuksen korpikirjailijan erikoiseen persoonaan, omalaatuiseen sekoitukseen korvenäijää ja älykästä, sivistynyttä miestä", Kassila kirjoitti vuonna 1995. Miehet tapasivat toisen kerran itse elokuvan kuvauksissa.

Ilmari Kianto ja Matti Kassila Punaisen viivan kuvauksissa (1959). Ilmari Kianto ja Matti Kassila Punaisen viivan kuvauksissa (1959). Kuva: Fennada-Filmi / Yle. Ilmari Kianto,Matti Kassila

Kianto ja Kassila Punaisen viivan kuvauksissa (1959). Ilmari Kianto ja Matti Kassila Punaisen viivan kuvauksissa (1959). Kuva: Fennada-Filmi / Yle. Ilmari Kianto,Matti Kassila

Kianto ja Punaisen viivan lapsinäyttelijät (1959). Ilmari Kianto ja Punaisen viivan lapsinäyttelijät (1959). Kuva: Fennada-Filmi / Yle. Ilmari Kianto

Tapaamisen jälkeen Kassila alkoi laatia elokuvan käsikirjoitusta tiiviissä yhteistyössä kuvaaja Esko Nevalaisen kanssa. Keskeistä oli valon lähde: viidenkymmenen vuoden takaiseen talveen sijoittuvasta elokuvasta haluttiin visuaalisesti mahdollisimman autenttinen.

Kuvauksen ohella keskeistä oli myös miljöön uskottavuus, ja tässä kyntensä pääsi näyttämään ensimmäisen ison elokuvansa lavastanut Ensio Suominen. Aiemmin kuvaajana työskennellyt, tuolloin 25-vuotias Suominen aloitti työnsä tekemällä laajan tutkimusmatkan ”rajamaille”. Matkan tuloksena oli suuri määrä tarkkoja piirustuksia, joita sitten hyödynnettiin elokuvassa. Koska näyttelijät olivat talviaikaan kiinni teatterissa, rakennettiin elokuvan ulkolavasteet kaupungin puistoalueelle Viikkiin. Sisäkuvat filmattiin Fennadan studiossa Kulosaaressa.

Myös musiikin suunnittelu alkoi varhaisessa vaiheessa. ”Osmo Lindeman oli uusi mies, ja teki jylhän ja vaikuttavan musiikin”, kirjoitti Kassila teoksessaan Mustaa ja valkoista vuonna 1995. Realistisena musiikkina käytettiin Kansainvälistä, ja sen esitykseen elokuva kulminoituu. ”Lähdettiin siitä, miten Riika sen sisäisesti kokee, ja pantiin teho nousemaan loppua kohti. Irrottiin realismista, orkesteri tuli mukaan, myös kuvaus vietiin pois realismista, erityisesti rytmillistä kuvavaihtelua käyttäen. Teho oli suuri – ja on edelleen”, Kassila kirjoitti.

Kirjan tavoin myös elokuvan alussa ja lopussa nähdään karhu. Sen roolin esitti kesykarhu Pipsa, joskin filmin loppukohtauksen esitti karhuksi sonnustautunut Ensio Suominen. Karhun lisäksi elokuvassa oli muitakin eläinrooleja, tarvittiin mm. torakoita. Kuvausten päätyttyä muut lähtivät, torakat jäivät.

Kriitikot kiittivät sekä uskollisuutta että modernia otetta

Vaikka aihe on lohduton, näkee nykykatsoja elokuvassa runsaasti raikkautta. Unijaksojen modernit kuvaus- ja lavastusratkaisut vievät kerronnan virkistävän yllättäville tasoille.

Kassila itse on kertonut pitäneensä elokuvansa ”jonkinlaisena esikuvana” Pudovkinin ja Eisensteinin kuvakerrontaa. joka oli ”vahvaa ja selkeää, jonka kompositiot ja valaisut olivat yksinkertaisen kauniita”. Saman huomasi myös Ylioppilaslehden elokuvakriitikko Rihla (Risto Hannula), joka kuvaili elokuvaa seuraavasti: "Itse asiassa Punainen viiva minusta sopiikin Lakon ja Panssarilaiva Potemkinin suomalaiseksi paralleeliksi, sillä vaikka Eisensteinin vallankumousta edeltäneen kuohumisvaiheen kuvaukset tietysti ovatkin luonteeltaan väkivaltaisempia ja suurisuuntaisempia, saavat Punaisen viivan kuvaaman aikakauden tapahtumat omassa historiassamme samankaltaisen merkityksen. Punaisen viivan resignaatio palauttaa Eisensteinin mieleen yllättävän selvästi - jopa viimeinen lähikuva Topin kaulan punaisesta veriviivasta vastaa merkitykseltään Lakon lopun tuijottavaa silmäparia."

Aikalaisarviot olivat muutoinkin pääosin myönteiset. Ohjauksen lisäksi kiitettiin kuvausjälkeä ja musiikkia. Elokuvan suhdetta kirjaan pidettiin onnistuneena, joskin sen yhteiskunnallinen näkökulma tai sen puuttuminen herätti väittelyä.

"Eräs hyvän ohjaajan ominaisuuksia on kyky löytää ympärilleen hyviä, ammattitaitoisia työtovereita. Kassilan filmissä ilmenee tämäkin mitä onnellisimmalla tavalla. Osmo Lindemanin musiikki on käsittääkseni intelligenteintä ja tehokkainta mitä koskaan on kuultu suomalaisessa filmissä. Esko Nevalaisen kuvaus ja Ossi Skurnikin leikkaus ovat kansainvälistä huipputasoa. Ensio Suomisen lavastukset ovat toiselta puolen huomiotaherättämättömän aitoja ja toisaalta, unikohtauksissa, puhdaslinjaisen modernisti tyylikkäitä. Näyttelijäsuorituksissa on tavaton määrä vivahdusrikasta ihmiskuvausta." (Esko Elstelä, Päivän Sanomat)

"Elokuva seuraa kunnioitusta ansaitsevalla pieteetillä Kiannon romaania. Siinä määrin, että nimenomaan pyrkimys saada mukaan enemmän kertojamestarin tekstiä on johtanut elokuvan suurimpiin virheisiin: Topi Romppasen 'sisäiset monologit' ovat jääneet paikoitellen liian pitkiksi. Lyhyemmiksi saisivat jäädä niin Puntarpään kuin nuoren papinkin puheet, etenkin kun Kassila ja kuvaaja Nevalainen kykenevät kertomaan asioita vakuuttavasti myös filmillisin keinoin." (Martti Savo (Modest Savtschenko), Kansan Uutiset)

Lokakuussa 1959 elokuvasta käytiin pientä väittelyä nimimerkkitasolla Kansan Uutisissa. Nimimerkki Filmitoukka ei pitänyt Kassilan "objektivismista", mikä johti hänen mukaansa elokuvan henkilöiden tutkailemiseen ylhäältäpäin: "Suurin syy siihen, että katsojan suhde päähenkilöihin jää ulkokohtaiseksi on kuitenkin Kassilan kykenemättömyys nähdä heidät sisältäpäin, sillä pelkkä myötätunto ei riitä. (...). Hän on halunnut kuvata joukkohurmosta ja kansankiihottajaa (...) ilmiöinä sinänsä ilman niiden taustaa." (Nimimerkki Filmitoukka, Kansan Uutiset)

Näyttelijöistä erityistä huomiota osakseen sai odotetusti Jussi Jurkan suoritus. Kiitosta annettiin myös pääosien esittäjille.

"Joukkosuggestio, köyhän kansan hurmos (…) kasvaa valtavaan voimaan ja tunnekuohuun, jollaista suomalaisessa elokuvassa ennen tuskin on nähty. Painava osuus tähän on myös Jussi Jurkalla, joka näyttelee agitaattorin erittäin suggestiivisesti ja vihaa leimuten, ja Kiannon teksti syttyy täyteen roihuun." (Olavi Veistäjä, Aamulehti)

”Liisa Nevalaisella Riikana ja Holger Salinilla Topina ovat elokuvan vaikeimmat ja raskaat roolit. Molemmat selviytyvät niistä kunnioitettavan taitavasti siitäkin huolimatta, että eräissä heidän kahdenkeskisissä teatterimaisissa haastattelukohtauksissaan on jatkuvissa lähikuvissa ylen vaikeata ylläpitää luontevuutta." (Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat)

Elokuva edusti Suomea Moskovan ensimmäisissä kansainvälisissä elokuvajuhlissa elokuussa 1959. Vastaanotto siellä oli viileä, mikä ei yllättänyt ainakaan Kassilaa: ”Elokuvahan ei ollut sosialistinen, vaan yksilökeskeinen", hän kirjoitti vuonna 1995.

Elokuva sai vuonna 1959 kaikkiaan viisi Jussi-palkintoa. Ne tulivat parhaasta käsikirjoituksesta (Matti Kassila), parhaasta musiikista (Osmo Lindeman), parhaasta miespääosasta (Holger Salin), parhaasta miessivuosasta (Jussi Jurkka) ja parhaasta naissivuosasta (Raakel Laakso).

Punaisen viivan tuotantokustannukset kohosivat Fennada-Filmin siihenastisista elokuvista korkeimmiksi. Vaikka yleisömenestys olikin jonkin verran vuoden keskitasoa parempi, elokuva jäi tappiolliseksi.

Kuvia elokuvasta Punainen viiva

Artikkelissa käytetyt kirjalliset lähteet:
Matti Kassila: Käsikirjoitus ja ohjaus: Matti Kassila. (Ihmisen ääni 37.) WSOY 2004.
Matti Kassila: Mustaa ja valkoista. Otava 1995.
Esko Töyri: Vanhat kameramiehet. Suomalaisen elokuvan kameramiehiä 1930–1950. Suomen elokuvasäätiö 1983.
Elokuvat kertovat, Matti Kassila. Toimittaneet Kalevi Koukkunen, Kimmo Laine ja Juha Seitajärvi. SKS 2013.
Suomen kansallisfilmografia 6 (vuodet 1957–1961). Suomen elokuva-arkisto 1991.

Lisää Punaisesta viivasta Elonetissä

Sosialisti Aleksandr Kerenski kohosi Venäjän väliaikaisen hallituksen keskushenkilöksi kumousvuonna 1917. Hän peruutti syrjäytetyn tsaarin määräämät venäläistämistoimet Suomessa, mutta tyrmäsi samalla suomalaisten itsenäisyyspuuhat. Ennen kuin pääministeri kukistui Lokakuun vallankumouksessa, hänet ikuistettiin tunnetuimpaan poliittiseen pilalauluumme. Elävän arkiston koosteessa historioijat arvioivat Kerenskin aikaa, ja mukana on myös harvinainen haastattelu vuodelta 1967.

Leninin johtamien bolševikkien otettua Venäjällä vallan Kerenski pakeni länteen ja eli mm. Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Ylen kirjeenvaihtaja Pasi Rutanen tapasi 85-vuotiaan maanpakolaisen New Yorkissa maaliskuussa 1967, kun oli kulunut puoli vuosisataa tämän noususta ministeriksi Venäjän ensimmäisen vallankumouksen myötä. Kerenski kuoli kolme vuotta myöhemmin.

Englanninkielisessä haastattelussa Kerenski kuvaa maaliskuun kumouksen herättämää valtavaa innostusta ja toiveikkuutta, joka sortui seuraavana syksynä Leninin vallankaappaukseen ja sen synnyttämään diktatuuriin. Nyt Neuvostoliiton synkin kausi oli hänestä kuitenkin ohi, ja Kremlissäkin oli ihmisiä, jotka ymmärsivät, että maa tarvitsi syvällisiä uudistuksia ja lisää vapautta.

Juttutuokion lopuksi puhutaan myös kehittyvien maiden kumouksellisista liikkeistä. Kerenski sanoo maailman olevan uuden ajan kynnyksellä, sillä siirtomaiden alistaminen on tullut tiensä päähän. Kiinalaisten tai afrikkalaisten katkeruus länsimaalaisia kohtaan on ymmärrettävää, mutta vaikeat ajat vaihtuvat vielä ystävällismieliseen yhteistyöhön, Kerenski uskoo.

Meitä keisarit ei enää hoivaa

Venäjän kevään 1917 vallankumouksen käyttövoimana oli tyytymättömyys itsevaltiuteen, sotaan, maanomistusoloihin ja elintarvikepulaan. Tsaari Nikolai II syöstiin vallasta maaliskuun myllerryksessä, ja ohjat otti ruhtinas Lvovin muodostama porvallis-liberaalinen väliaikainen hallitus. Asianajaja ja politiikko Aleksandr Kerenski (1981–1970) oli aluksi sen ainoa sosialisti.

Kerenski oli talonpoikaissosialistisen Sosialistivallankumouksellisen puolueen (SR) voimahahmo, duuman jäsen ja Pietarin työläisneuvoston varapuheenjohtaja. Hän toimi hallituksessa ensin oikeusministerinä, sitten sotaministerinä ja viimein pääministerinä. Hänestä kasvoi bolševikkikumousta edeltäneen välivaiheen keskeisin ei-marxilainen poliitikko ja lopulta Leninin päävastustaja.

Väliaikainen hallitus ei varsinaisesti ollut mikään hallitus. Kukaan ei ollut näet sitä nimittänyt.― Toimittaja Seppo Väisänen

Seppo Väisäsen vuonna 1977 tekemässä ohjelmassa professori Tuomo Polvinen ja hum. kand. Jyrki Helin keskustelevat Venäjän vuoden 1917 tapahtumista. Maaliskuun vallankumous synnytti maahan ns. kaksoisvallan. Hallituksen rinnalla vallasta kilpailivat työläisten ja sotilaiden neuvostot, joissa bolševikit lisäsivät kuukausien mittaan kannatustaan.

Hallituksen päätös olla irrottamatta Venäjää maailmansodasta kasvatti sen epäsuosiota. Heinäkuussa 1917 se onnistui tukahduttamaan bolševikkien tukeman kapinayrityksen. Sen seurauksena Lvovin hallitus hajosi ja Kerenski muodosti uuden kabinetin lähinnä maltillisista vasemmistoministereistä.

Elokuussa Kerenski joutui vuorostaan liittoutumaan bolševikkien kanssa kukistaakseen kenraali Kornilovin sotilaskaappaushankkeen ja otti tämän jälkeen myös armeijan ylipäällikkyyden. Hän itse suistui vallasta bolševikkien johtamassa uudessa vallankumouksessa 7. marraskuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 25. lokakuuta) toimittuaan pääministerinä alle neljä kuukautta.

Kerenski se leipoi suuren taikinan

Antti Kovasen vuonna 1987 toimittamassa kaksiosaisessa ohjelmassa valt. tri Eino Ketola ja professori Osmo Jussila selvittelevät, millainen rooli Venäjän väliaikaisella hallituksella ja Kerenskillä oli Suomen suuriruhtinaskunnan vaiheissa vuonna 1917.

Uuden hallituksen tuoreeltaan antama manifesti mitätöi Suomeen kohdistetut venäläistämis- ja sensuurimääräykset. Sotatila kuitenkin jatkui. Jussila huomauttaa, että vallankumous osittain myös heikensi suuriruhtinaskunnan autonomiaa: suomalaisten asioista päätti nyt ensimmäistä kertaa venäläinen ministeristö.

Anteliaasti pusuja jakeleva Kerenski hurmasi sulavalla käytöksellään Grankullan rouvat ja melkein tainnutti yleisön puheillaan.― Toimittaja Antti Kovanen

Vaikka Kerenski Suomessa käydessään antoikin itsestään hurmaavan vaikutelman, väliaikainen hallitus piti kiinni suuriruhtinaalle kuuluneista oikeuksista. Suomalainen vasemmisto alkoi yhä enemmän tukeutua työläis- ja sotilasneuvostojen liikkeeseen, joka tuki Suomen itsenäisyyspyrkimyksiä. Venäjän heinäkuisten levottomuuksien aikaan sos.dem.enemmistöinen Suomen eduskunta julistautui 18.7. ylimmän vallan haltijaksi ns. valtalailla.

Sotaa käyvän hallituksen näkökulmasta tämä oli kapinaa, ja heinäkuun lopussa Kerenski määräsikin eduskunnan hajotettavaksi. Osa suomalaisista ei-sosialisteista tuki päätöstä. Kahdeksan tunnin työaikalaki ja demokraattiset kunnallislait siirtyivät hajotuksen myötä hamaan tulevaisuuteen. Tapahtumat heikensivät työväestön epäluottamusta parlamentaariseen toimintaan.

Venäjän vallan ruumiillistumaksi koettu Kerenski synnytti Suomessa laajalti levinneen satiirisen laulun, joka pilkkasi hänen pyrkimystään säilyttää keisarikunta yhtenäisenä. Fil. tri Seppo Zetterberg kertoi viisun taustasta Jukka Lehesvirran ohjelmassa vuonna 2001. Laulusta tunnetaan useampia säkeistöjä, mutta ohjelmassa niistä kuullaan vain yksi: "Kerenski se leipoi suuren taikinan, suolaksi hän aikoi pienen Suomen maan, ai ai Kerenski turha on sun toivosi, Suomi on nyt vapaa ryssän vallasta."

Artikkelin lähteenä käytetty mm. Pertti Haapalan ja Tuomas Hopun kirjaa Sisällissodan pikku jättiläinen, WSOY 2009.

Elävä arkisto on näyteikkuna Ylen arkistoaineistoihin. Aivan kuten museoiden kokoelmiin kuuluu paljon muitakin aarteita kuin näyttelyissä esillä oleva aineisto, on suurin osa Yleisradion ohjelma-aineistosta vielä yleisöltä kätkössä. Elävän arkiston toimitus kuratoi ja taustoittaa tätä valtavaa aarreaittaa nostaen esiin ohjelma-arkiston helmiä.

Elävä arkisto on julkaissut 10-vuotisen historiansa aikana yli 13 000 artikkelia. Ylen arkistossa on noin 516 000 tv-ohjelmaa, miljoonia radio-ohjelmia ja materiaalinauhoja, lähes miljoona musiikkikappaletta, noin miljoona valokuvaa ja 41 500 tehosteääntä. Elävän arkiston artikkelit esittelevät näistä valikoidun ja taustoitetun kokoelman, jonka arvo on kiinnostavuudessa, ajankohtaisuudessa ja historian linkittämisessä nykypäivään.

Arkiston hyllyistä löytyy vuosikymmeniä karttunut radio- ja tv-ohjelmien kokoelma aina mykkäfilmeistä kuvanauhoihin, rautalanka-äänitteistä (kyllä, kyse on formaatista, ei sisällöstä) minidiskeihin. Näitä hyllykilometrejä joukko yleläisiä digitoi, restauroi, tallentaa ja kuvailee tietokantoihin. Vielä suurempi kokoelma löytyy arkiston palvelimilta, jonne tallentuu päivittäin vanhan, digitoidun aineiston seuraksi uusia ohjelmia, klippejä ja työmateriaaleja odottamaan uudelleenkäyttöä - joka voi olla jo seuraavana päivänä tai kaukana tulevaisuuden palveluissa.

Ylen arkisto sisältää hyllykilometreittäin yhteistä kulttuuriperintöämme Mikään ei pysy enää salassa. Kuva: Yle arkisto,tallennus,tietoturva

Tietokannat sisältävät jo nyt miljoonittain radio- ja tv-ohjelmia - ja lisää tulee päivittäin. Jotta ohjelmat olisivat tulevaisuudessakin löydettävissä, on ne pitänyt ottaa talteen tuotanto- ja lähetysjärjestelmistä sekä sisällönkuvailla ja tallentaa arkistotietokantaan. Vanhempaa, vielä kuva- ja ääninauhoilla olevaa aineistoa, digitoidaan, sisällönkuvaillaan ja tuoreistetaan päivittäin. Osa digitoinneista tehdään massadigitointeina. Osa digitoinneista tehdään yksittäin on-demand–tyyppisesti, jotta tarvittava aineisto saadaan uusiin ohjelmiin tai muihin julkaisuihin.

Elävä arkisto syntyi 10 vuotta sitten Reijo Perälän saatua toimeksiannon: "Tehtävänäsi on avata Ylen arkistoja Suomen kansalle populaarilla tavalla." Tarkoituksena oli avata ohjelma-arkiston parhaita paloja Suomen kansan yhteiseksi iloksi. Elävä arkisto onkin vakiinnuttanut paikkansa yhtenä Ylen tunnetuimmista palveluista.

Kävimme tutustumassa Elävän arkiston toimitukseen selvittääksemme, miten nämä helmien löytäjät tekevät työnsä. Tuottaja Ville Matilainen ja vastaava tuottaja Elina Yli-Ojanperä kertoivat meille julkaisun tien arkistoaineistosta Elävän arkiston sivuille. Itse työskentelemme Yle Arkistossa tietokantojen, arkistoaineiston dokumentoinnin ja tiedonhakujen parissa. Olemme päivittäin tekemisissä ohjelmien säilyttämisen, löytämisen ja uudelleenkäytön kanssa.

Elävän arkiston artikkeli lähtee liikkeelle ideasta, joka voi syntyä ajankohtaisesta tapahtumasta, yleisötoiveesta tai toimittajan omasta kiinnostuksesta. Ajankohtaisiin asioihin reagoimisen taustalla on Elävän arkiston kalenteri, johon on kirjattu muun muassa vuosittain toistuvat merkkipäivät. Viikkovastuussa oleva toimittaja varmistaa, että ajankohtaiset tapahtumat huomioidaan nostamalla vanhan aineiston helmiä uudelleen yleisön huomion piirin tai luomalla uusia artikkeleita.

Elävä arkisto palvelee myös ajankohtaista uutisointia: Nobelin palkinnon jakamisen aikaan nostetaan esiin aiempia nobelisteja, presidentinvaalien aikaan presidenttejä, isänpäivänä isiä. Äkilliset suru-uutiset kuten näyttelijän tai muun merkkihenkilön poismeno pystytään huomioimaan välittömästi.

Yleisötoiveet voivat tulla suoraan Elävälle arkistolle tai Ylen viestinnän, toimitusten, arkiston tietopalvelun tai myynnin välittäminä. Kun yleisötoive on kuultu, arvioidaan, miten julkaisu olisi mahdollista toteuttaa: löytyykö aineistoa ja onko kyseessä yleisesti kiinnostava aihe. Mikään uusinta-automaatti Elävä arkisto ei kuitenkaan ole - tekijänoikeudetkin rajoittavat julkaisua.

Kun idea julkaisusta on syntynyt, alkaa arkiston aarrearkun myllääminen: jossain tietokannassa lymyää oikea media tähän artikkeliin.

Kuvanauhat ovat tuttu näky Arkiston tietopalvelussa, vaikka suuri osa aineistosta on jo digitoitu. Kuvanauhoja Yle Arkiston tietopalvelussa, taustalla työntekijä. Kuva: Yle/Katja Hilska-Keinänen arkistoaineistot,tietopalvelu,yle kuvanauha

Tutustuimme artikkelin tekoon alusta pitäen. Hyväksi aiheeksi valikoitui triathlon, sillä lajin suosiosta huolimatta siitä ei ollut artikkelia Elävässä arkistossa. Tv-arkiston tietokannasta löysimmekin vanhoja Urheiluruutuja, joissa on esitetty parhaat palat päivän teräsmieskilpailuista. Osa 1980- ja 1990-luvun Urheiluruuduista oli vielä digitoimatta, joten päästäksemme edes katsomaan niitä oli kuvanauhat ensin digitoitava - tähänkin tarvittiin parin ammattilaisen työpanos. Huolellisen valinnan jälkeen - kymmenistä mahdollisista valitsimme reilun tusinan - alkoi aineiston leikkaaminen klipeiksi ja siirto julkaisujärjestelmään.

Aivan jokainen arkusta löytynyt ihme ei päässyt mukaan julkaisuun: Elävää arkistoa koskevat omat, muuta julkaisemista laajemmat sopimukset, mutta silti tekijänoikeudet ja uusintakorvaukset estävät monen helmen tarttumisen verkkoon. Ennen kuin arkistosaalis pääsee kaikkien saataville, sen käyttöoikeudet selvitetään ja tarvittaessa tekijänoikeuksien rajaamat osat leikataan pois. Tässä vaiheessa saa usein pirautella sekä toimituksiin että lakiosastolle varmistuakseen asiasta. Periaatteena on että mistään ei makseta ylimääräistä - Ylellä on jo kattavat sopimukset tekijänoikeusjärjestöjen kanssa.

Arkistoaineiston lisäksi hyvän artikkelin luomiseen tarvitaan tietoa. Vaikka Elävässä arkistossa ohjelma useimmiten puhuu puolestaan, katsojalle tai kuulijalle tarjotaan myös taustatietoa. Tieto, joka ei osu heti sunnuntai-googlailijan silmään, voi löytyä tietokirjasta, Radiokuuntelija- tai Katso-lehdestä, vanhan lehden mikrofilmiltä tai esimerkiksi Museoviraston kokoelmasta - ja kilautetaanpa joskus kaverille jonnekin päin Yleä. Toisaalta arkistoaineisto saa puhua omalla historiallisella äänenpainollaan: Elävän arkiston tarkoitus ei ole toimia tietokirjasarjana tai taustoittaa kaikkia historian tapahtumia.

Säveltäjän pojalta saatu konserttiäänite ja taustatietoa sävellyksestä. Ääninauha, joka on saatu säveltäjän pojalta. Nauhalla Erkki Aaltosen viulukonsertto. Kuva: Yle/Katja Hilska-Keinänen arkistoaineistot,musiikkiarkistot,Yle Elävä arkisto

Ohjelmatietoja haetaan usein vanhoista Radiokuuntelija-lehdistä. Radio-ohjelman kuvaus Radiokuuntelija-lehdessä Kuva: Yle/Katja Hilska-Keinänen arkistointi,arkistomateriaali,elävä arkisto,Yle Elävä arkisto

Kun julkaistavat aineistot on valittu, leikattu ja siirretty julkaisujärjestelmään sekä hankittu riittävästi taustatietoa, kootaan aineiston ympärille artikkeli. Tässä vaiheessa harjoitetaan journalistista puntarointia: mikä on artikkelin näkökulma, mitä sillä halutaan sanoa ja miksi juttu julkaistaan juuri nyt. Erityistä huomiota kiinnitetään ingressiin, johon idean tulisi tiivistymän. Artikkelin muotouduttua sitä täydennetään median tekijä- ja julkaisutiedoilla, linkeillä, asiasanoituksella sekä kuvituksella. Ennen julkaisua artikkeli käy vielä esiluettavana toisen eläväarkistolaisen näytöllä virheiden ja epätarkkuuksien karsimiseksi.

Oma tekstimme eteni kestävyysurheilulle tyypillisen pitkäjänteisesti: haimme taustatietoa, puntaroimme, karsimme, mietimme mitä tapahtumia klipeistä tulisi nostaa esiin. Pelkät tulokset ja voittajien ilmoittamiset eivät tuntuneet pidemmän päälle kiehtovilta. Triathlon-artikkelin kulku kietoutui löyhästi kolmen urheilijan ja heidän haastajiensa ympärille - tarkoituksena oli kertoa lajin alkuvuosien kilpailijoista ja kisoista. Oman viehätyksensä kisavälähdyksiin tuo lajin tuonaikaiset varusteet: moni nykykuntoilija ei lähtisi 1980-luvun märkäpuvussa 16-asteiseen veteen.

Kun teksti oli viimein valmis, oli mietittävä lyhyt johdanto Facebook-julkaisuun ja eri foorumeille. Sen jälkeen Elävän arkiston Ville Matilainen painoi “Julkaise”-nappia. Johan jännitti. Julkaisumme oli maailmalla. Tämäntyyppinen artikkeli tarvitsee oikeat kanavat lukijoiden tavoittamiseksi, joten jaoimme artikkelin parille lajifoorumille - niistä se löysikin varsinaisen yleisönsä.

Yleensäkin artikkelit jatkavat elämäänsä vuorovaikutuksessa Elävän Arkiston käyttäjien kanssa - yleisö hioo helmen lopulliseen kiiltoonsa. Selvimmin vuorovaikutus näkyy, jos artikkelia muokataan tai täydennetään palautteen perusteella. Vuorovaikutus voi olla myös yleisön kysymyksiin vastaamista ja artikkelin lataus- ja jakokertojen seurantaa. Oma artikkelimme herätti keskustelua lajifoorumeilla: muutama alkuvuosina kisannut jakoi keskusteluketjuun valokuvia ensimmäisistä teräsmieskisoista, triathlonfoorumilla ihmeteltiin esiteräsmiesten varusteita. Jopa yksi artikkelin päätähdistä, Pauli Kiuru, palkitsi aherruksemme osallistumalla kommentointiin.

Vaikka artikkeleiden latauskertoja ja esimerkiksi Facebook-aktiivisuutta seurataan, tavoittavuus ei ole ainoa mittari: "turhaa artikkelia ei ole olemassakaan." Pienenkin lukijamäärän saavuttanut artikkeli kertoo oman tarinansa menneisyydestä ja voi olla hyvin merkityksellinen omalle yleisölleen.

Arkistoaineistojen kiehtovuus onkin niiden kertomissa tarinoissa ja herättämissä muistoissa: arvostetaan menneisyyttä. Eilinen herää eloon vuorovaikutuksessa yleisön kanssa. Keskustelua herättävät aiheet elävöittävät ja vahvistavat yhteistä muistiamme ja antavat uutta näkökulmaa myös nykypäivään. Elävän arkiston artikkelit eivät ole kertakäyttötavaraa, vaan niiden merkitys voi nousta uudelleen esiin vuosien päästä ensijulkaisusta.

Teksti: Marika Penttinen ja Katja Hilska-Keinänen
Kirjoittajat työskentelevät informaatikkoina Yle Arkistossa.

Lappeenrannassa sijaitseva Jumalasynnyttäjän Suojeluksen kirkko eli Pokrovan kirkko on maamme vanhin säilynyt ortodoksinen kirkko. Se sijaitsee Linnoituksen kaupunginosassa ja on selvinnyt monista koettelemuksista. Pokrovan kirkon identiteettiä, kirkon merkitystä seurakuntalaisille ja kaupungille pohti kirkkoherra Timo Tynkkynen marraskuussa 2016 Elävälle arkistolle antamassaan haastattelussa. Artikkeliin on myös koottu joitakin videoklippejä, jotka käsittelevät Pokrovan kirkkoa kolmenkymmenen vuoden ajalta.

Kun venäläiset valloittivat Lappeenrannan Ruotsilta hattujen sodassa vuonna 1741 ja liittivät kaupungin keisarikuntaansa, paikkakunnalla syntyi tarve perustaa ortodoksinen kirkko venäläisille uudisasukkaille ja sotilaille. Ensimmäinen ortodoksikirkko saatiin kaupunkiin vuonna 1760, mutta jälkipolville säilynyt ortodoksikirkko rakennettiin vuonna 1785.

Timo Tynkkynen on toiminut Pokrovan kirkon kirkkoherrana vuodesta 2008 lähtien. Uskonnonopettajana vuosia työskennellyt Tynkkynen vihittiin papiksi vuonna 1989 ja aluksi hän työskenteli seurakunnan toisena pappina Lappeenrannan ortodoksisessa seurakunnassa. Sen toiminta-alue on varsin laaja, sillä se käsittää Lappeenrannan ja Imatran kaupunkien lisäksi Lemin, Savitaipaleen, Taipalsaaren, Ruokolahden, Rautjärven ja Parikkalan kunnat.

Kirkkoherra Timo Tynkkynen Kirkkoherra Timo Tynkkynen Pokrovan kirkossa Kuva: Sirpa Jegorow 2016,timo tynkkynen,Yle Elävä arkisto

Venäläiset kokevat tulleensa hyvään ilmapiiriin.― Kirkkoherra Timo Tynkkynen, 2016

Mitä mieltä kirkkoherra on idän ja lännen kulttuurien yhteiselosta seurakunnassa? Hänen mukaansa venäläiset ovat kokeneet tulleensa hyvään ilmapiiriin. Ehkä joskus suomenkielisten keskuudessa on ollut hienoista epäluuloa uussuomalaisia kohtaan, mutta tämä selittynee yleensä historian painolastilla. Kun Karjalan ortodoksit muiden karjalaisten tapaan pakkosiirrettiin kotiseuduiltaan sodan aikana ja asutettiin ympäri muuta Suomea, heihin kohdistui monenlaisia epäluuloja ortodoksien kohdalla pelkästään jo kirkon vuoksi. Nyt he ovat tilanteessa, jossa Venäjä ja venäläisyys ovatkin tänä päivänä osa heidän elämäänsä seurakuntalaisina. Se saattaa joskus aiheuttaa epäluuloja.

Ortodoksikirkko on aina ollut monikielinen ja monikulttuurinen.― Kirkkoherra Timo Tynkkynen, 2016

Pokrovan kirkko on monella tapaa lappeenrantalaisille tärkeä paikka. Se sijaitsee keskeisellä paikalla historiallisen Linnoituksen harjulla, josta aukeaa näkymä niin kaupunkiin kuin Saimaalle ja satamaan, turistienkin suosimille paikoille. Itse kirkkokin vetää puoleensa matkailijoita. Heitä vierailee kirkossa vuosittain yli 10 000 henkeä. Viime vuosien tunnetuimmat henkilöt lienevät Ruotsin kuningas ja kuningatar, jotka vieraillessaan Lappeenrannassa vuonna 2015 halusivat nimenomaan käydä Pokrovan kirkossa.

Kotimaan katsaus vieraili vuonna 1984 Pokrovan kirkossa, kun tuolloin lähes kaksisataa vuotta vanhaa kirkkoa oli alettu restauroida. Kunnostustyöt paljastivat paitsi rakennuksen huonon kunnon, myös tuhoutuneiksi luultuja taideteoksia, jotka osoittautuivat mittaamattoman arvokkaiksi. Ohjelmassa haastateltiin mm. konservaattorin assistenttina toiminutta Timo Tynkkystä. Hänen mukaansa suurin osa kirkon esineistöstä on 1800-luvulta peräisin, mutta kunnostustöiden yhteydessä löytyi mm. hävinneiksi luultuja arvokkaita evankelistoja esittäviä maalauksia.

Kirkko haluaa osoittaa, mitä on vieraanvaraisuus karjalaisessa ortodoksisessa perinteessä.― Kirkkoherra Markus Peitsalo

Pokrovan kirkko on uudistunut 2000-luvulla myös ulkoisesti. Kaakkois-Suomen uutiset oli paikalla 2010, kun kirkko sai uudet kultaiset kupolit, jotka siunattiin ennen paikalleen asentamista. Kun kirkko sai lahjoistuksena uuden seitsemännen kellonsa, sen asentamista paikalleen oli uutistoimitus todistamassa.

Laulaja Saara Aalto nähtiin useamman kerran Ylen suositussa Tartu Mikkiin -ohjelmassa kisailemassa karaoketaidoillaan ja kappaletietämyksellään. Artikkeliin on koottu Aallon esiintymisistä kolme kokonaista kappaletta.

Syksyllä 2012 upeaääniset Aalto ja Reeta Vestman saivat vastaansa Fork-yhtyeen Anna Asunnan ja Kasper Ramströmin. Tasokas musiikkishow oli taattu! Kisailusta on kuunneltavissa Vestmanin ja Aallon Spice Girls -tulkinta Wannabe.

Seuraavan vuoden syksyllä Aalto kutsuttiin tarttumaan mikkiin siskonsa Suvin kanssa. Tavoitteena oli selvittää mikä perhe on paras, kun siskospari sai vastaansa veljesduo Ilari ja Lauri Hämäläisen. Jaksosta on kuunneltavissa Saara Aallon yksinlaulama Beauty And The Beast. Kappale on tuttu animaatioelokuvasta Kaunotar ja Hirviö vuodelta 1991.

Aalto nähtiin musiikkiohjelmassa myös jouluisissa tunnelmissa. Vuoden 2014 tapaninpäivänä esitetyssä jaksossa mukana olivat myös Diandra, Mikko Leppilampi ja Aallon laulajapari Lauri Mikkola. Mikkolalta ja Aallolta on jaksosta kuuneltavissa joulun klassikkokappale All I Want For Christmas Is You. Kappaleen alkuperäinen esittäjä on yhdysvaltalainen R&B-laulaja Mariah Carey.

Tartu Mikkiin oli vuosina 2006-2015 esitetty musiikkiviihdeohjelma. Ohjelmaa esitettiin perjantai-iltaisin. Ohjelma perustui tanskalaiseen "Grib Mikrofonen"-formaattiin, jossa laulajavieraat arvailevat ja esittävät lauluja inserttien perusteella.

Yle on julkaissut radio-ohjelmiensa lähetystietoja avoimena datana osoitteessa http://elavaarkisto.kokeile.yle.fi/data/.

Avattu tietokanta on lähetysrekisteri MRAD, eli loki Ylen lähettämistä radio-ohjelmista vuosilta 1997-2005. Tietokannan avulla voit selvittää, mitä ohjelmia tuli radiosta tiettynä päivänä, minkälaisia ohjelmia on tehty sinun asuinpaikkakunnaltasi tai vaikkapa eri ohjelmatyyppien määriä eri vuosina.

Tietokanta koostuu noin 3 miljoonasta rivistä. Jokainen rivi edustaa yhtä lähetettyä ohjelmaa. Tietokanta julkaistaan .csv-muodossa. Voit avata tiedostot myös taulukkolaskentaohjelmassa (esimerkiksi Excelissä), joten tietojen tarkastelu ei vaadi ohjelmointitaitoja.

Mikä radion lähetystietokanta?

Lähetystietokannan tiedot ovat karttuneet osana Ylen radiokanavien suunnittelu- ja lähetystoimintaa. Tietokantaan on lisätty kellonaikojen ja kanavatunnusten lisäksi muun muassa huomautuksia ohjelmien alkuperästä ja sisällöstä sekä lisätietoja lehdistön ja kuuluttajien käyttöön. Tietoja ovat luoneet radion parissa työskennelleet yleisradiolaiset osana normaalia työtään. Tämän rekisterin alku- ja loppuvuodet liittyvät yhden käytössä olleen järjestelmän elinkaareen. Nykyisinkin vastaavaa tietoa karttuu, mutta eri järjestelmiin. (Vuodesta 2009 eteenpäin lähetettyjä radio-ohjelmia voi selata mm. Kansallisen audiovisuaalisen insituutin vastikään avatusta RITVA-hakupalvelusta.)

Lähetystietokannan tiedot ovat luonteeltaan historiallisia eikä tietokanta enää kartu. Osa tietokannan kentistä on jätetty ensimmäisessä julkaisuvaiheessa pois, koska niihin liittyy mm. tekijänoikeuksia tai yksityisyyden suojaa koskevia avoimia kysymyksiä. Nyt tarjolla on siis ohjelmakartta eri kanavien lähettämistä ohjelmista ja näiden lähetysajoista, mutta haluaisimme jatkossa täydentää tietoja kuvauksilla ohjelmien sisällöstä ja tiedoilla niiden tekemiseen osallistuneista henkilöistä.

Minkälaista dataa meidän pitäisi seuraavaksi avata?

Yle pyrkii avaamaan yhä enemmän tietoa avoimena datana, ja olemme myös koonneet listan kaikista avoimista aineistoistamme. Esimerkiksi Elävän arkiston metatiedot löytyvät jo avoimena datana. Kokeilujen tarkoitus on myös saada tiedon käyttäjiltä palautetta siitä, mitä uusia tietoja meidän pitäisi avata. Kaikki ideat ja kokemukset ovat tervetulleita! Voit kommentoida tähän alle tai ottaa yhteyttä sähköpostilla osoitteeseen elavaarkisto@yle.fi.

Vuonna 1995 valmistuneessa tv-ohjelmassa seurataan Jalkaväkirykmentti 8:n veteraaneja, jotka vierailevat Karjalassa jatkosodan aikaisilla taistelupaikoilla. Veteraanien sodanaikaiset vaiheet ovat tulleet suomalaisille hyvin tutuiksi alikersantti Väinö Linnan ansiosta, joka kuvasi rykmentin kokemuksia romaanissaan Tuntematon sotilas.

Jalkaväkirykmentti 8 eteni jatkosodassa valtaamaan Petroskoin kaupungin eli Äänislinnan. Myöhemmässä asemasotavaiheessa se linnoitti itärajaa aina Syvärin suurhyökkäykseen saakka. Tuntemattomassa sotilaassa seuratun sotilasyksikön esikuvaksi päätyi rykmentin ensimmäisen pataljoonan konekiväärikomppania, jonka kiväärijohtajana Väinö Linna itse toimi.

Leo Lehdistön toteuttamassa ohjelmassa JR 8:n rykmentin veteraanit matkustavat takaisin Syvärin alueille ja Petroskoihin asti. Useimmat matkalle lähteneistä veteraaneista olivat jatkosodan alkaessa olleet vielä nuoria miehiä ja ensikertalaisia sodan myrskyssä. Ohjelmassa veteraanit paitsi muistelevat omakohtaisia kokemuksiaan, myös esittelevät sotilasyksikkönsä taktiikkaa mm. hyökätessä vihollisen asemiin.

Vihollinen ei ole ihminen, niin kauan kuin sillä on ase. Kun se aseen heittää pois ... tarjotaan tupakka.― Arvo Pirhonen

Juoksuhautojen ja poteroiden kovertamilta kankailta edetään Laatokan rantaan, jossa miehet olivat suorittaneet sodan ensimmäinen vesistönylityksen. Monille ylitys oli myös koko sotilasajan ensimmäinen. Rannalta on Mantsinsaarelle matkaa kilometrin verran.

Lopulta matka vie myös Petroskoihin, jota veteraanit olivat mukana valtaamassa vuoden 1941 lokakuussa. Kaupunkia vastapäätä olevalle kalliolle saavutaan vieläpä samaan kellonaikaan, kuin sodan aikana. Itse kaupungin valtauksesta miehillä on runsaasti muistoja: kaupungin satamasta oli löytynyt yli viisikymmentä kuorma-autoa täynnä evakuoitavaksi tarkoitettua tavaraa ja ruokaa. Myös kaupungin viinavarasto ryöstettiin ja oluttehdasta suojeltiin sotapoliiseilta, jotka olivat saaneet käskyn räjäyttää sen.

Ohjelma päättyy Vekaranjärvellä 17. kesäkuuta järjestettyyn muistotilaisuuteen. Jalkaväkirykmentti 8 tunnetaan myös sen sodan aikaisella peitenimellä Ukko. Ohjelmassa haastateltavat sotaveteraanit: Matti Uurasjärvi, Tarmo Visti, Arvo Pirhonen, Reino Kaski, Sulo Suorttanen, Arvo Rantanen, Teuvo Rajala ja Pentti Tuhtonen.

"Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, mihin liitonarkki on joutunut?" kysyy toimittaja Erkki Saarenheimo ohjelmassaan vuonna 1961. Kyse on Raamatun Vanhassa testamentissa kuvatusta juutalaisten pyhästä arkusta, jossa tarinan mukaan säilytettiin Jumalan Moosekselle antamia laintauluja eli kymmentä käskyä. Radio-ohjelmassa Saarenheimo puhuu liitonarkin legendasta ja kertoo omasta vierailustaan Etiopiassa, jossa arkin oli väitetty nykyisin olevan.

Raamatun mukaan liitonarkki tehtiin Siinainvuorella. Arkin on esitetty olevan merkki Jumalan ja israelilaisten välisestä pyhästä liitosta. Juudaan kuningas Daavidin aikana arkki vietiin Siioniin eli Jerusalemiin. Kuningas Salomonin aikana arkkia säilytetiin kuninkaan itsensä mukaan nimetyssä temppelissä. Eri legendojen mukaan arkin on kerrottu tullen myöhemmin ryöstetyksi joko babylonialaisten tai egyptiläisten toimesta.

Etiopialaisen tarukokoelman mukaan arkki olisi sijoitettu Etiopiaan Aksumin kaupunkiin, jossa sitä vartioi tehtävälleen pyhittäytynyt munkki.

Toimittaja Erkki Saarenheimo matkusti Etiopian pohjoisosaan, Adoua-vuorten juurella sijaitsevaan kaupunkiin etsimään mystistä reliikkiä. Aksumiin pääsi vain hallituksen erikoisluvalla. Lisäksi toimittajalle määrättiin santarmi mukaan vierailun ajaksi. Mitään nauhoituksia Aksumissa ei olisi saanut tehdä, mutta Saarenheimo teeskenteli vilustumista, joten hän otti päällystakin mukaansa. Takin alla mukana kulkeutui magnetofoni ja ohjelmassa kuultavat äänet onkin nauhoitettu paikan päällä Etiopiassa.

Kun kerran olin päässyt näin lähelle kristikunnan kalleinta aarretta, en aikonut luopua tästä viimeisestä taipaleesta.― Erkki Saarenheimo muistelee matkaansa

Aksumissa asui ohjelmavuonna noin 10 000 asukasta, pääasiassa pappeja ja munkkeja. Aikoinaan se oli kukoistavan valtakunnan pääkaupunki. Etiopian kuningaskunta kääntyi kristinuskoon jo 300-luvulla ja se on maailman vanhimpia kristinuskoon kääntyneitä valtioita. Aksumin kulttuurista ennen kristinuskoa muistuttavat kaupungissa kohoavat suuret obeliskit. Nähtävyys on myös vuonna 1665 rakennettu Pyhän Siionin Marian kirkko, jossa liitonarkin väitetään olevan.

Kirkoon astuttaessa on kengät riisuttava. Saarenheimo kuvailee ohjelmassa miten valkopukuiset papit liikkuivat ja puhuivat palvontaseremonian aikana. Käytetty kieli oli muinaista etiopiaa eli ge’ezin kieltä, jota Etiopiassa ei enää puhuta, vaan se on käytössä vain seremoniakielenä kuten latina roomalaiskatolisilla.

Saarenheimo kertoo, että 1800-luvun lopulla väitetty liitonarkki oli näytetty eräälle eurooppalaiselle papille. Sittemmin arkkia ei ole enää esitelty, vaan se pidetään koko ajan piilossa verhojen takana. Palvontaseremonia on kuitenkin itsessään niin vaikuttava, että Saarenheimo soisi niiden jatkuvan vastedeskin, vaikkei verhon takana todellista liitonarkkia olisikaan.

Liitonarkin legenda on tullut myöhemmin tunnetuksi myös populaarikulttuurista. Steven Spielbergin vuonna 1981 ohjaamassa Kadonneen arteen metsästäjät -elokuvassa arkelogiseikkailija Indiana Jones löysi maagisen arkin Egyptistä. Tutkijat ovat arvelleet liitonarkin olleen todellisuudessa israelilaisten jumalankuva, jota olisi palvottu ja kuljetettu mukana esimerkiksi taistelukentille. Raamatun tarinoiden mukaan arkilla olisi ollut suuri merkitys israelilaisten sotamenestyksessä naapurikansoja vastaan.

Vuonna 1986 tv-ruutuun ilmestyi omalaatuinen mutta riemastuttava perhekomedia, jossa kiteytyi perikansallinen lenkkimakkaran ja tuulipuvun henki. Moni tunnisti sarjan groteskeista hahmoista lähimmäisensä mutta kukaan tuskin itseään.

Fakta hommaa tehtiin vuosina 1986–1987 ja 1996–1998. Sarjan kaikki jaksot ovat nähtävänä Yle Areenassa 16.12.2017 saakka.

Dramaturgi Pirjo Toikan, ohjaaja Hannele Rubinsteinin ja neljän näyttelijän luoma viihdesarja marssitti olohuoneisiin karkeatekoiset hahmot, joissa oltiin näkevinään suomalaisuuden kuva. Alun perin tekijöiden tähtäimessä ei kuitenkaan ollut mikään sosiologinen syväluotaus, eikä edes komedia.

Fakta homman juuret ovat Teatterikorkeakoulun oppilastyössä nimeltä Marilynille eli homma hanskassa, jonka oli määrä kertoa näyttelijän ammatista. Harjoitusten kuluessa esitykseen muotoiltiin sketsi, jossa näyttelijät hankkiutuvat eroon heitä nöyryyttävästä ohjaajasta ja alkavat tehdä sellaisia hahmoja ja tilanteita kuin osaavat ja haluavat. "Näistä rakennettiin kokonaisuus, jonka ei ollut tarkoitus olla farssi vaan aika traaginen juttu. Se että siitä tuli komediallinen, johtui siitä porukasta", Rubinstein muistelee vuonna 2005 tehdyssä haastattelussa.

Fakta homman henkilöt ilmestyivät mukaan kun yhdessä saumakohdassa tarvittiin jotain.― Hannele Rubinstein 2005

Näytelmän erääseen siirtymäkohtaan keksittiin kaksi naista kävelemään näyttämön halki ostoskärryjen kanssa. Riitta Havukaisella ja Eija Vilppaalla olikin tarkoitukseen valmiina hahmot, joita he olivat kehitelleet sukulaistensa, tuttaviensa ja työpaikkakokemustensa pohjalta.

Henkilöhahmot, jotka myöhemmin tultiin tuntemaan "Hansuna" ja "Pirrenä", olivat alkuun ilman aviosiippoja, kunnes Taneli Mäkelä ja Lasse Karkjärvi tunkivat kutsumatta seuraan. Miesten mielestä Havukaisen ja Vilppaan improvisointi oli niin hauskaa, että heidän oli kerta kaikkiaan pakko päästä mukaan. Hahmot olivat nopeasti valmiita, ja niille alettiin kehitellä juttuja. Tällä nelikolla rakennettiin grillikohtaus, joka nähtiin näyttämöllä keväällä 1984 ja tulevassa tv-sarjassa heti kakkosjaksona.

Syksyllä 1984 ohjaaja Rubinstein ja dramaturgi Toikka toteuttivat Teatterikorkeakouluun yhdessä toisen produktion, jossa käsiteltiin autokauppiaita (ks. osa 6). Havukaisen, Vilppaan, Karkjärven ja Mäkelän nelikko pyydettiin siihen mukaan autoliikkeen asiakkaiksi. "He tulivat ja itse asiassa puhalsivat hengen siihenkin esitykseen", Rubinstein sanoo. Taneli Mäkelä on muistellut hänen ja Jukka Puotilan ulvoneen joka näytöksessä siinä määrin naurusta, että heidän oli kätkeydyttävä lavalla olevan Ford Sierran takaluukun suojiin tutisemaan.

Reima sanoi, että tätä ei kestä katsoa kauempaa kuin 15 minuuttia.― Hannele Rubinstein 2005

TV2 n teatteriohjelmien tuottaja Reima Kekäläinen oli läsnä molemmissa esityksissä ja tarjosi porukalle mahdollisuutta tehdä hahmoista sarjan televisioon. Maksimikestona olisi kuitenkin varttitunti: "Reima sanoi, että tää on niin päällekäyvää farssia, että tätä ei kestä katsoa kauempaa."

Pirjo Toikka dramatisoi jaksot näyttelijöiden ideoimien improvisaatioiden pohjalta. Sarjaa tehtiin äärimmäisen halvalla, Rubinstein sanoo, eikä TV2 hänen mukaansa pitänyt siitä aluksi juurikaan ääntä.

Puffitekstissä ohjelmaa luonnehdittiin salamyhkäisesti satiiriseksi pienoisnäytelmäksi, joka tarjosi "lisävalotusta useiden elämänalojen kysymyksiin". Oudon tulokkaan luultiin jäävän pienen piirin huviksi, mutta vastoin odotuksia katsojaluvut alkoivat nousta, ja vuonna 1987 Fakta homma palkittiin Telvis-kunniakirjalla.

Auliksen tyynymaha ja ne tyttöjen kauheet toppaukset oli peräisin teatteriesityksestä.― Hannele Rubinstein 2005

Tekijät empivät pitkään, miten Fakta homman pohjana olleet jutut mahtaisivat toimia tv:ssä, kun ne oli alun perin tehty näyttämölle, jossa kaikki perustuu illuusioon. Teatterin grillikohtauksessakin oli makkaratikkuina käytetty edellisestä kohtauksesta jääneitä golfmailoja, eikä lavalla ollut grillistä tai nuotiosta tietoakaan. Ruudussa vaadittiin realismia, siellä piti olla oikea nuotio ja oikeat makkarat. Siitä huolimatta sellaiset olennaiset visuaaliset elementit kuin Aulis Kaakon tökerö tekovatsa ja naisten rintatoppaukset periytyivät sarjaan suoraan teatteriesityksestä.

Liioitelluista hahmoista kuuluvaäänisin on Eija Vilpaksen tulkitsema Pirjo "Pirre" Kaasinen, ay-henkinen ja Neuvostoliittoa arvostava siivousyrittäjä, jolle terävä kieli on yhtä lähtemätön tuntomerkki kuin yläruumiin alati verhoava tuulipuvun takki. Pirre on sikäli onnellinen ihminen, että hän tietää kuinka asiat ovat. Yksi hänen usein toistuvista lauseenparsistaan on: "Ja kun mä harvon sanon, ja kun mä sanoin..."

Toppahaalarin univormukseen omaksunut Hannele "Hansu" Kaakko on ronskin Pirren rinnalla sievistelevä ja hienosteleva. Hänen tyypillisiä ilmaisujaan ovat "jos sentään vähän fiksummin", "niin ikävästi käyttäytyi" ja – seksuaaliasioista puhuttaessa – "ihan se ykskin paikka". Hansu on nelikosta se, joka pyrkii esittäytymään kultturelleimpana (ks. esim. osat 4, 9).

Kaiken sivistyneen kuorrutuksen alla Hansu on kuitenkin säilyttänyt pilaantumattomana ennakkoluulojensa rikkaan varannon (ks. esim. osa 7). "Hansuhan on oikeasti ihan hirvee natsi", häntä näyttelevä Riitta Havukainen totesi Toopelivisio-kirjassa vuonna 2006.

Kaakon ja Kaasisen perheiden vierailu Aleksis Kiven kuolinmökissä (osa 9) tarjoaa kertovan esimerkin Hansun ja hänen aviomiehensä toisiaan täydentävistä luonteista: kultturelli vaimo vaikuttuu mökistä huokuvasta tunnelmasta, kun taas Auliksen huomio kiintyy kattoon asennettuun sprinkleriin.

Aulis on kunnian mies, jämpti kaveri ja lisäksi joka alan asiantuntija.― Taneli Mäkelä 2005

Autokorjaamoyrittäjä Aulis Kaakolla oli useita esikuvia, Taneli Mäkelä kertoo vuonna 2005 taltioidussa haastattelussa. Mäkelä kokosi hahmoon joidenkin ihmisten huvittavia tai liikuttavia piirteitä ja höysti soppaa omalla mielikuvituksellaan. Lopputuloksen kruunasi perinnerikas suomalaiskansallinen detalji: tuuma persvakoa housunkauluksen yläpuolella.

Aulis asettuu helposti Uuno Turhapuron rinnalle suomalaisen miehen kuvana. Laiskanpulskean Uunon rinnalla Aulis on kuitenkin jämpti mies ja joka alan asiantuntija, Mäkelä muistuttaa.

Auliksenkin puhe vilisee värikkäitä, usein ilmeisesti kansan suusta lainattuja hokemia kuten "asia on kokolihapihvi", "voi poltetun poltettu", "villin lännen politiikkaa", "ihme mohikaani" tai "ihan piispolitiikkaa vaan". Mäkelän mielestä Lasse Karkjärvi teki viisaan liikkeen, kun valitsi Pirren puolisolle hiljaisemman hahmon kolmen hölösuun ja päällepäsmärin rinnalla: lippahattuisen Hekan äärimmäisen harvat, yllättävät kommenttinsa hiljentävät koko poppoon hetkeksi.

Vuosien varrella Mäkelä kohtasi monia amatööri-imitoijia, joita Auliksen omintakeinen puhetapa inspiroi. Myös Pirren maneerit olivat niin helposti matkittavissa, että vuonna 2010 lähetetyssä viihdeohjelmassa Eija Vilpas saa jopa mieskollegansa Esko Roineen uskottavasti muuntautumaan loimaalaiseksi siivousalan legendaksi.

Kun Fakta homma aloitti vuonna 1986, yleisenä puheenaiheena olivat "jupit", ja alkoi myös hahmottua, ketkä kuuluvat näiden vastapooliin eli "juntteihin". Kaasisten ja Kaakkojen kulttuurinen vastakohtaisuus on sarjassa esillä monissa kohtaamisissa ympäröivän yhteiskunnan tai kanssaihmisten kanssa (ks. esim. osat 2, 8, 14). "Ikävä käytös ja virkapuku" jäivät kokemukseksi Helsingin-turneelta.

Fakta homma oli helppo tulkita virnuiluksi "junteille", mutta sen hahmot olivat alun perin vain yksi pala näyttämökokonaisuudesta, jossa kohelsi monenlainen kirjo tyyppejä – myös juppeja, bodareita ja Westendin rikkaita.

Tekijätiimillekin oli toki selvää, mistä kansalaisten sektorista Fakta hommassa oli kyse. Sarjan alkuperäinen nimi olikin "Ahovalinnat" (suuren halpamyymäläketjun mukaan), mutta tavaramerkkisyistä se jouduttiin vaihtamaan. Kaakot ja Kaasiset olivat selvästi halpahallien tuulipukukansaa, mutta heitä kuvattiin suurella hellyydellä, ohjaaja Hannele Rubinstein sanoo vuoden 2005 haastattelussaan. "Me koimme kyllä että he ovat ihmisiä, joilla on hyvä itsetunto ja itsekunnioitus."

Tällaisia miehiä on todella olemassa. Olen viime aikoina tavannut kaksi melkein Auliksen täydellistä kopiota.― Eila Sarkama Katso-lehdessä 1986

Fakta hommaa voi pitää myös television suosittujen perhesarjojen, Rintamäkeläisten, Heikin ja Kaijan tms. parodiana tai pimeänä puolena. Pariskunnilla on niiden malliin lapsiakin, jotka 1980-luvun jaksoissa tosin esiintyvät vain muutaman kerran.

Sarjan suosion yksi salaisuus lienee, että sen "kauheat" päähenkilöt olivat lopultakin niin tutunomaisia ja tunnistettavia. Taneli Mäkelä tiivistää asian: "Hyvin moni tunnistaa siinä naapurinsa, mutta kukaan ei itseään."

Mä koin, että Auliksen jutut oli jo tehty. Konsepti tarvitsi uuden kulman ja kulma löytyi, kun mä jäin pois. Kannustin kyllä muita jatkamaan.― Taneli Mäkelä sarjan comebackista Naurattajat-kirjassa 2007

Vuonna 1996 Fakta homma lähti uudelle kierrokselle Havukaisen ja Vilppaan käsikirjoittamana. Mäkelä ei enää halunnut mukaan, ja muukin tekijäryhmä vaihtui, Jaksojen kesto piteni 20–30 minuuttiin.

Sarjan keskiöön nousivat Hansu ja Pirre. Riveistä poistuneen Auliksen selitettiin kuolleen kolesteroliin, ja Hansua liehitteli uusissa jaksoissa Mikko Kivisen taksikuski Reima.

Fakta homman viimeinen kausi oli omistettu Hansun ja Pirren lomamatkalle, jonka kuluessa kierreltiin nähtävyyksiä Turun linnasta Retrettiin. Parivaljakon livekeikat, jotka alkoivat jo 1990-luvun puolivälissä, ovat jatkuneet uudella vuosituhannella.

Kirjallisuutta: Jukka Annala, Toopelivisio, Teos 2006; Tuomas Marjamäki: Naurattajat, Suomalaisen komiikan tekijät 2007–1907, Edita 2007.

Hannu Taanila oli Yleisradion pitkäaikainen toimittaja, jonka radiouralle mahtui monenlaisia ohjelmia. Niiden aihepiiri vaihteli ruuasta kirkollisiin asioihin, politiikkaa ja klassista musiikkia unohtamatta. Taanila kertoi helmikuussa 2016 Elävälle arkistolle antamassaan haastattelussa muun muassa ohjelmiensa syntytaustoista. Tähän artikkeliin on myös koottu Taanilan radiopäiväkirjoja 1980-luvulta aina 2000-luvulle.

Hannu Taanila aloitti työskentelyn Yleisradiossa jo 1960-luvulla. Vaikka hän tekikin uraa pääasiassa radiossa, hänet muistetaan myös televisio-ohjelmista kuten Jatkoajasta, jota hän juonsi yhdessä Lenita Airiston ja Aarre Elon kanssa. Tammen kustannuspäällikkönä työskennellyt Taanila palkattiin Yleisradioon vuonna 1975 radion kulttuuritoimituksen päälliköksi. Hallinnolliseksi henkilöksi Taanila ei suinkaan jäänyt vaan hän osallistui ohjelmien tekoon toimittajana ja olipa myös ideoimassa uusia. 1980-luvun lopusta lähtien esitetyt latinankieliset uutiset olisivat voineet jäädä syntymättä ilman Taanilaa.

Helmikuussa Hannu Taanila - monia ihastuttanut mutta myös vihastuttanut toimittaja - vieraili Elävässä arkistossa "Pasilan Pyhällä vuorella" kuten hän on itse Yleisradion Pasilan pääkonttoria kutsunut. Sain tilaisuuden haastatella Taanilaa hänen ohjelmiensa toimittamisesta ja niiden syntytaustoista. Itse muistan Taanilan ohjelmista eritoten Kirjapäiväkirja-sarjan, jota kuuntelin korva tarkkana nuorena opiskelijana. Hannu Taanilan laaja tietämys kirjallisuudesta, musiikista, politiikasta ja Euroopan historiasta oli häkellyttävää. Mutta ennen kaikkea minuun tekivät vaikutuksen hänen puhetaitonsa sekä hänen rohkeutensa olla omaa mieltä ja omalla tavallaan. Nämä seikat myös ärsyttivät monia.

Haastattelussa muistelimme menneitä ja ihmettelimme nykymenoa. Ehkä ennen ei ollut paremmin, mutta ei nykyinenkään meno hurraahuutoja ansainnut. Jälkimmäiseen riitti jo pelkästään vilkaisu haastatteluympäristöön. Haastateltavalta sinkoilivat ärräpäät ilmaan, kun amerikkalainen kulutusyhteiskunta brändeineen koristi haastatteluhuoneen seinän vierustoja.

Kuva haastatteluhuonen seinustalta. Kuva tässä Hannu Taanilan toivomuksesta. Tyhjiä juomatölkkejä rivissä Kuva: Sirpa Jegorow 2016 Juomatölkki,yle elävä arkisto

Mutta millaista oli elämänmeno Yleisradiossa hänen aikanaan? Hän oli omien sanojensa mukaan ulkopuolinen, vaikka yhtiö ei ollutkaan hänelle täysin vieras. Oli löydettävä paikkansa. Toimittajana hän sanoi saaneensa vapaat kädet tehdä ohjelmia eikä hän kokenut, että poleemisesta tyylistään huolimatta työnantaja olisi yrittänyt suitsia hänen sanomisiaan. Kiitos tästä kuului muun muassa sivistyneelle johdolle. Sellaista johtoa Taanilan mielestä edustivat kokoomuslainen Jouni Mykkänen ja SKDL:n Keijo Savolainen. Joskus lunta kuitenkin tuli tupaan, kun kaikkien mieleen ei ollut Taanilan tapa puhua Yhdysvalloista. Mutta silloinkaan kritiikki ei tullut työnantajalta.

Puhetavallaan Taanila horjutti olemassa olevaa tietoa ja käsityksiä.― Seppo Alajoutsijärvi

Taanilan puhetapa on kiinnostanut myös tutkijoita. Seppo Alajoutsijärvi on Hannu Taanilan radiopuhetta käsittelevässä väitöstutkimuksessaan todennut, että Taanila käytti usein hyökkäävää retoriikka, jonka käyttö kuitenkin lieventyi asioiden edetessä ja lopulta kääntyi opettavan valistavaksi mediakasvatukseksi. Puhetavallaan Taanila horjutti olemassa olevaa tietoa ja käsityksiä, jolloin uusille mielipiteille syntyy tilaa, Alajoutsijärvi jatkaa.

Taanila totesi, että hän teki tietoisesti monia asioita lähetyksessä. Hän ei siis puhunut, mitä sylki suuhun sattui tuomaan tai miten tahansa. Musiikista tuttu termi "rubato" määritteli hänen puhettaan. Siis vuoroin hidastuvaa, vuoroin nopeutuvaa puhetta. Puhuja tulee myös hiljaa lähellä, kunnes yhtäkkiä loittonee toisinaan jopa kovaäänisesti taustalle. Näin hän pääsi lähelle kuulijoitaan.

Päiväkirjat ovat pitäjän jatkuvaa toimimista. Niillä ei ole alkua tai loppua.― Hannu Taanila

Hänen päiväkirja-nimisten radio-ohjelmiensa aiheet toistuivat useissa lähetyksissä. Ne olivat useimmiten uskonto, urkumusiikki, junat, suurvallat ja kapitalismi. Kolmeen ensimmäiseen syyksi hän sanoi lapsuuden. Kodilla oli suuri vaikutus. Musikaalisten vanhempien kodissa kirkossakäynti kuului tapoihin ja niinpä urkumusiikista tuli hänen ensimmäisiä musiikkikokemuksiaan kodin ulkopuolella. Taanilan synnyinkaupunki oli Ylivieska, missä hän vietti myös lapsuutensa. Pohjois-Pohjanmaalla sijaitseva kaupunki oli myös rautateiden risteyskohta, joten junat ovat olleet hänen lapsuutensa mielenmaisemaa.

Presidentti Ahtisaari oli usein hänen puheissaan, koska "Ahtisaari ei ollut kuka tahansa. Presidentin tekemisillä ja sanomisilla oli merkitystä ja vaikutusta ja toisaalta kaikkihan puhuvat kapitalismista ja se on kaikkialla."

Taanila oli hyvin tarkka, kun hän siteerasi vaikkapa lehdessä ollutta uutista. Hän antoi tarkat koordinaatit siitä, mistä mikäkin lausuma on otettu. Hän piti siitä kiinni, että hän mainitsee myös, missä se on julkaistu. Näin kukaan ei voi väittää hänen puhuneen omiaan.

Toimittajana hän pyrki siirtymään aiheissaan yksityisestä yleiseen, toisin sanoen laajentamaan toimittajan omasta kokemuksesta kuuntelijoiden kokemukseen. Hän saattoi esimerkiksi ottaa yllättäen puheeksi jouluamarylliksensa kasvattamisen. Miten se sipulista alkoi hiljalleen mutta varmasti työntää vartta esiin, saattoi olla miltei varma, että joku kuulijoistakin oli kokemassa samaa. Tai ainakin hänellä oli kokemusta ja ymmärrystä jouluamarylliksen kasvattamisesta.

Suomea ristiinrastiin matkanneena hän tutustui uusiin ihmisiin ja paikkakuntiin. Hän saattoi lähettää ohjelmissaan terveisiä näille tutuilleen. Toisaalta hän sai yleisöltä suoraa palautetta, varsinkin ihailijoiltaan. Spontaanit kannustushuudot saattoivat kaikua ilmoille puistonpenkeille uupuneilta kansalaisilta aamuvarhaisella Taanilan matkatessa töihin Pasilaan.

Amerikkalaisen höyrylaiva Park Victoryn onnettomuus jouluyönä vuonna 1947 oli osoitus meren armottomasta voimasta, mutta myös Utön saaren asukkaiden uhrautuvaisuudesta ja rohkeudesta. Vuonna 1960 lähetetty radio-ohjelma palasi kolmentoista vuoden takaisiin traagisiin tapahtumiin, jossa menehtyi kymmenen amerikkalaista merimiestä.

Yhdysvalloista, Virginian Newportista Helsinkiin hiililastissa seilannut höyrylaiva Park Victory ankkuroitui viettämään jouluyötä ja odottamaan tuulen tyyntymistä Utön edustalle. Yön jälkeen aluksella oli tarkoitus matkata läpi saariston vaikeakulkuisten väylien ja ohittaa sodan aikana merimiinoitetut alueet.

Lumimyrskyssä laiva ankkuroitui Utön eteläpuolella sijatsevan Lillharu-saaren läheisyyteen.

Onnettomuuden vaiheet hyvin tunteva upseeri ja meriaiheista tunnettu kirjailija Veikko Hannuniemi kertoo radio-ohjelmassa onnettomuuden sattuessa näkyvyyden olleen alle 100 metriä ja tuulen puhaltaneen puuskissa jopa kymmenen Bofourin (24,5–28,4 m/s) voimakkuudella. "Tuhoisimmat haaksirikot ovat tapahtuneet Utön vesillä juuri joulu-tammikuun tienoilla ennen meren jäätymistä", toteaa Hannuniemi.

Joulu ei ole valonjuhla ainakaan merenkulkijoille.― Yliluutnantti Veikko Hannuniemi

Raivoisan myrksyn silmässä laivan ankkuriketjut eivät kuitenkaan kestäneet, jonka seurauksena alus ajelehti karille. Miehistö sai irrotettua Park Victoryn omien koneidensa avulla, mutta alus ajautui karille pian uudestaan. Monien karilleajojen jälkeen laiva ei enää selvinnyt. Lopulta Park Victoryn runko katkesi ja se vajosi merenpohjaan. Aluksen 48-henkinen miehistö ehti jättää laivan, mutta joutui hyytävän meren armoille. Moni miehistön jäsen oli ehtinyt pukeutumaan vain housuihin ja ohuehkoihin paitoihin, kertoo ohjelmassa pelastustöissä mukana ollut Torvald Sjöberg.

Tiedon saapuessa Utön saarelta pelastustoimiin lähtivät Meripelastusseuran ja Utön linnakkeen veneet. Labyrinttimaiset karikot sekä myrskyisät ja pimeät olosuhteet vaikeuttivat kuitenkin pelastustoimenpiteitä niin että pelastettavia oli hankala paikallistaa. Moni merimies oli päätynyt pienille luodoille, joissa he koittivat selvitä hengissä meren vyöryessä heidän ylitseen.

Vääpeli Toivo Varjus oli turman aikana päivystysvuorossa. "Laitoimme saunan lämpiämään ja keittiöhenkilökunta hälytettiin töihin, jotta pelastuneille oli lämmintä vettä ja ruokaa", muistelee Varjus.

Tuntikausien kamppailun jälkeen hyytävästä merestä saatiin pelastettua 38 merimiestä. Hypotermian partaalla olleet merimiehet pääsivät lämmittelemään Utön asukkaiden koteihin, joiden pyyteetön toiminta teki suuren vaikutuksen amerikkalaismiehistöön. Saarelaiset saivatkin toiminnasta kiitosta Yhdysvaltojen viranomaisilta. Saarelle lähetettiin kiitoksena lahjapaketteja, jotka sisälsivät muun muassa kahvia ja muita elintarvikkeita.

Park Victoryn pelastuneiden merimiesten lähettämä 10-haarainen kynttelikkö Utön rukoushuoneessa on muistuttamassa ja kunnioittamassa jouluyön tapahtumia ja menehtyneitä miehistön jäseniä.

Utön rukoushuone, jossa sijaitsee turmassa menehtyneiden muistomerkki. Utön rukoushuone kuvattuna kesällä 2016. Kuva: Petteri Riikonen/ Yle rukoushuoneet,saaristot,Utö

Yhdysvaltalaisten viranomaisten kiitoskirje Utölaisille, jotka auttoivat rohkeasti onnettomuuden pelastustöissä. Kiitoskirje Utön asukkaille pelastustoimista S/S Park Victoryn haaksirikossa 1947. Kuva: Petteri Riikonen/ Yle 1948,kirjeet,ss park victory,Utö

Höyrylaiva Park Victory -hylyn sijainti:

Jouluna 2004 Kotikadun asukkaat olivat haikeissa lähtötunnelmissa. Osittain suorana lähetetyssä jaksossa kotikatulaiset kävelevät yhdessä Helsingin Pitkänsillan yli Hakaniemen torille, jossa kymmenet fanit ottivat heidät lämpimästi vastaan.

Kotikatu-sarjan kotikatu oli ollut vuodesta 1995 alkaen Korkeavuorenkatu Helsingin Ullanlinnassa. Muuttoa Helsingin keskustan itäpuolelle Kallioon perusteltiin sekä tuotantoteknisillä syillä että sisällöllisillä syillä. Kaleva-lehti arvioi vuonna 2010, että muutolla haettiin "elämän maun lisäämistä" sarjaan.

Sarjan hahmot reagoivat muuttoon kukin tavallaan. Partasen perheen äidissä Anjassa muutto herätti vahvoja tunteita. Hän tunsi muuttaessaan vahvaa yhteyttä vanhempiinsa, jotka olivat Karjalan evakoita. Maija Mäkimaata huolestutti Mauri Alhon pärjääminen muuton jälkeen.

Muutto toteutettiin erikoisella tavalla, sillä osa jouluaatonaattona 2004 lähetetystä jaksosta oli suoraa lähetystä. Suorassa osuudessa kotikatulaiset kävelivät Pitkänsillan yli Kaisaniemestä Hakaniemeen, jonka torilla heitä oli vastassa joulupukki ja runsas määrä faneja. Torilla ollut glögitarjoilu ja iso näyttö, jolta jakso näkyi olivat houkutelleet ihmisiä jouluvalmisteluista ulos.

Runsas joukko ihmisiä toivotti kotikatulaiset tervetulleeksi Kallioon Runsas joukko ihmisiä toivotti kotikatulaiset tervetulleeksi Kallioon Kuva: Yle kuvanauha Hakaniementori,Kotikatu

Kirkas valo ja joulupukki johdattivat Mäkimaat uuteen kotiin. Kirkas valo johdatti Mäkimaat uuteen kotiin Kalliossa Kuva: Yle kuvanauha Kotikatu

Kotikadun joulujakso 2004 sai vuonna 2016 järjestetyssä Toivotut-äänestyksessä yli 9 000 ääntä ja se julkaistiin vuodeksi 16.12.2016 Areenaan.

Kotikatu oli vuosina 1995–2012 lähetetty kotimainen draamaohjelma. Katso otteita Kotikadusta Elävästä arkistosta. Kotikadun ensimmäinen kausi julkaistaan Areenassa 26.1.2017.

Kotikatu muutti Helsingin Korkeavuorenkadulta Kallioon. Suorassa jaksossa Kotikadun asukkaat kävelevät Hakaniemen torille.

Palavasilmäinen näyttelijäkaunotar Mirja Mane nousi komeetan tavoin elokuvatähdeksi 1950-luvulla. Elävä arkisto esittää Manen viidestä elokuvasta kokonaisuudessaan kolme: elokuvat Noita palaa elämään, Saariston tyttö ja Kuningas kulkureitten. Nämä Roland af Hällströmin Fennada-Filmille tekemät nopeat ohjaukset kertovat myös sen, miten ja miksi Manen elokuvaura sittenkin jäi tähdenlennoksi.

Mika Waltarin "dramaattinen komedianäytelmä" Noita palaa elämään oli saanut kantaesityksensä teatterissa vuonna 1946. Elokuvaohjaaja Hannu Leminen oli suunnitellut siitä filmisovitusta vuonna 1950, mutta hanke oli kaatunut siihen, ettei noidan rooliin ollut löytynyt sopivaa näyttelijää. Vuonna 1952 sellainen löytyi, kun kirjailija itse naulitsi katseensa nuoreen turkulaiseen näyttelijään Mirjami Maneliukseen. ”Noita” oli löytynyt, eikä siinä kaikki: Waltari halusi myös antaa näyttelijälle taiteilijanimen. Kirjailija kastoi hänet Kulosaaren Casinon rannassa Mirja Maneksi ohjaaja Roland af Hällströmin ja Fennada-Filmin tuottajan Mauno Mäkelän läsnä ollessa.

Filmintekoon ryhdyttiin nyt tosissaan. Elokuvan ohjasi ja salanimellä käsikirjoitti Roland af Hällström. Toisena käsikirjoittajana toimi Kaarlo Nuorvala. Noita palaa elämään edusti lajityypiltään meillä harvinaista kauhugenreä: aiemmin samaa tyylilajia oli nähty valkokankaalla vain Linnaisten vihreässä kamarissa (1945) sekä tuoreessa Valkoisessa peurassa (1952).

Waltarin näytelmän noidanrooli oli poikkeuksellinen siksi, että se sisälsi paljon alastomuutta. Elokuvan tekovaiheessa kuvaajaa huvitti, kun päähenkilöllä ”eivät vaatteet millään tahtoneet pysyä päällä”. Alastonkohtaustensa ansiosta elokuva onnistuttiin myymään sekä Yhdysvaltoihin että Länsi-Saksaan. Elokuva oli rohkea myös repliikeiltään, ja kotimaassa sensuuri lyhensikin sitä 14 metrin verran. Poistettavaksi määrättiin noidan repliikki "ja minä tunsin miten kätenne kosketti paljasta rintaani" sekä arkeologin puheenvuoro "tahdon sulkea syliini nuoren lämpimän ruumiin – niityllä, kukkien luona alastomana, tulen lämmössä, veren lämmössä."

"Nuortean notkea, verevä ja iskuvalmis noita"

Elokuvakriitikot moittivat käsikirjoitusta, sen ei katsottu tavoittavan Waltarin alkutekstin virettä. Ehkä hieman yllättäen arvosteluissa ei kuitenkaan kiinnitetty huomiota alastonkohtauksiin.

”Luulen elokuvan tekijöiden olleen epätietoisia siitä, miten Mika Waltarin itsensä 'dramaattiseksi komediaksi' nimittämä teos olisi pitänyt siirtää filmimuotoon. Aika ajoin on näet kysymys kauhuelokuvasta, aika ajoin komediasta, aika ajoin ei oikein mistään. Sattumanvaraisuutensa ja alinomaan järkkyvän tasapainonsa takia Noita palaa elämään on varmasti omituisimpia ilmiöitä kotimaisen elokuvan historiassa. Se on aivan poikkeuksellisessa määrin vailla suhdallisuuden tuntoa ja aistia. Se tyrmää kaaosmaisuudellaan katsojan ensimmäisen tunnin ellei peräti ensimmäisen puolen tunnin aikana." (Eugen Terttula, Suomen Sosialidemokraatti)

"(...) perusaiheessa oli tarpeeksi ainesta hirtehistä komediaa tai sitten vahvaa painajaisthrilleriä varten (...) filmistä ei ole kuitenkaan tullut kumpaakaan, sillä käsikirjoituksen muokkaajat kehittivät tarinansa näiden kahden mahdollisuuden välimailla." (Modest Savtschenko eli Martti Savo, Työkansan Sanomat)

"Monet kohtaukset, useat repliikit toistuvat kolmeen kertaan: 'rekvisiittaa' tuntuu olevan tukahduttavan paljon ja eri tyylisävyjä on sotkettu keskenään. Ehkäpä Waltaria olisi kaivattu myös käsikirjoituksen tekijäksi, tuskin hän olisi päästänyt aiheitaan näin laveaksi laverteluksi." (Maija Savutie, Vapaa Sana)

Elokuvan ulkoasua kuitenkin kiitettiin, erityisesti Esko Töyrin kuvausta.

"(…) ettei filmatun teatterin tuntua ole, vaikka kyseessä onkin näytelmä" (Olavi Veistäjä, Aamulehti)

Mirja Mane herätti ristiriitaisia tunteita. Helsingin Sanomien kriitikon Paula Talaskiven mukaan hän "ei tähän tehtävään mitenkään riitä" ja Eugen Terttula piti häntä "kertakaikkiaan avuttomana".

Sekä Valma Kivitie (Elokuva-Aitta) että Maija Savutie näkivät hänen sitävastoin onnistuvan "odottamattoman hyvin", ja Martti Savon mukaan Mirja Mane suhtautui rooliinsa "kiitettävällä antaumuksella".

"Mirja Mane esitti noitaa nuortean notkeasti, verevästi ja iskuvalmiisti, paikoittain tosin pingoitetusti, mutta joka tapauksessa osoittaen ilmeistä lahjakkuutta." (Olavi Veistäjä, Aamulehti)

Noita palaa elämään palkittiin Jussein parhaasta kuvauksesta ja lavastuksesta. Elokuvasta otettiin kymmenen kopiota, mutta sen yleisömenestys jäi odotettua heikommaksi.

Lataa tästä Noita palaa elämään -elokuvan juliste

Noita palaa elämään valokuvissa (1952)

Saariston tyttö luotti nyt vaalean Manen vetovoimaan

Suomen kansallisfilmografian tietojen mukaan Fennada-Filmi oli niin varma uuden tähtiesiintyjänsä yleisönsuosiosta, että jo ennen Noita palaa elämään -elokuvan valmistumista tarjosi hänelle nimiosan Roland af Hällströmin seuraavassa ohjauksessa, Saariston tytössä (1953). Aihe oli Kaarlo Nuorvalalta, ja hän laati salanimellä myös elokuvan käsikirjoituksen.

Noitana Mirja Mane oli saanut säilyttää alkuperäisen tumman tukkansa. Saariston tyttöä varten hänen hiuksensa valkaistiin, minkä seurauksena oli, että hänen hiuksena alkoivat kesken filmauksen irrota päästä. Osassa elokuvasta hän esiintyi sitten huivi päässä.

Henkilöhistoriallisesti on kiinnostavaa, että elokuvan keskiössä nähdään tosielämän pariskunta. Mane nimittäin avioitui samana vuonna elokuvassa isäänsä esittävän Toivo Hämerannan kanssa.

Saariston tyttö kuvattiin Jurmon saarella mykkäkameralla ja jälkiäänitettiin. Paikalliset saarelaiset avustivat elokuvanteossa. Koska kuvauksien aikana ei tuullut tarpeeksi, jouduttiin myrskykuvat hankkimaan Ruotsista.

Mauno Mäkelä haki elokuvalle elokuvatarkastamolta verovapautta perustellen: "Saariston tyttö kuvaa rakentavassa mielessä saaristoväen vaikeuksia sekä rehellisesti ja aidosti saaristolaisten tapoja ja elämää", mutta tarkastamo ei ollut samaa mieltä.

Aiheelle kiitosta, toteutukselle moitetta

Elokuva oli pettymys kaikille kriitikoille, erityisesti moitittiin jännitteiden löyhyyttä.

"Vähäiset tapahtumat kytkeytyvät toisiinsa hatarasti ja latteasti ja juonen dramaattinen lanka katkeilee tavan takaa."(Juha Nevalainen, Ilta-Sanomat)

Jälleen kiitettiin eniten elokuvan kuvausjälkeä.

"Esko Töyrin kuvaus oli silmää hivelevän kaunista, pehmeydessään se toi mieleen jopa ranskalaisen, etten sanoisi italialaisen elokuvan." (Valma Kivitie, Elokuva-Aitta)

"Varsinkin sisäkuvien hallittu kokonaissävy, varma ja punnittu valojen ja varjojen käyttö, vahvistavat käsitystämme Töyristä yhtenä parhaimpana kuvaajistamme." (J. Hurme, Uusi Suomi)

Pääosan esittäjistä Leif Wager selvisi kriitikoiden mukaan melko tyylikkäästi. Sen sijaan Mirja Mane ei vakuuttanut.

"Sievä tyttöhän Mirja Mane oli huivi päässä hääriessään, mutta vain pintoja hipoen hän mielensä ailahdukset ilmensi. Tarvitaan paljon ahkeraa tosityötä, jos mieli tähdeksi sonnustautua."(Valma Kivitie, Elokuva-Aitta)

Eräs kriitikko piti elokuvan myönteisimpänä puolena Jurmon asukkaiden intoa osallistua filmaustöihin. Myös myrksykuvia kiitettiin, sillä niistä välittyi saaristolaisuudesta jotakin todellista.

Moni kriitikko oli sitä mieltä, että Roland af Hällstömin arvostelukyky ei ollut ollut tässä elokuvassa terävimmillään.

"Ohjaus on Roland af Hällströmin rutiinityötä. (...) Useissa kohtauksissa olisi voinut runsaasti vähentää turhia lauseita ja sanoa sama pelkällä kuvakerronnalla." (J. Hurme, Uusi Suomi)

"Ohjaajakin on paisutellut pikkuseikkoja eikä ole kaihtanut laskelmointia vakavamoraalisten, jopa uskonnollisten tunnelmien varjolla."(Maija Savutie, Vapaa Sana)

Noita palaa elämään -elokuvan tavoin myös Saariston tytön yleisömenestys jäi odotettua heikommaksi.

Saariston tyttö valokuvissa (1953)

Kuningas kulkureitten jätti Manen jo sivuosaan

Myös vuoden 1953 syksyllä valmistunutta kepeää seikkailudraamaa Kuningas kulkureittein on pidetty Roland af Hällströmin välityönä. Tässä elokuvassa Fennada-Filmi yhdisti suomalaisten ihannoimaan kulkuriromantiikkaan aineksia Don Juanin tarusta ja Rosvo-Roopen seikkailuista.

Mirja Mane sai tässä epookkiin – 1850-luvulle – sijoittuvassa tarinassa roolin mustalaistyttönä. Edellisten elokuviensa tapaan Mane nähdään jälleen usein tanssimassa, mikä olikin tanssijataustaiselle näyttelijälle luontevaa.

Palstatilaa tyylirikoille

Suomen kansallisfilmografian mukaan elokuvaa kritisoitiin aikalaisarvioissa etenkin näyttelijävalinnoistaan. Ekke Hämäläisessä ei koettu olevan tarpeeksi vetovoimaa kulkurihurmurin saappaisiin. Naisnäyttelijöiden suorituksia pidettiin kautta linjan ilmeettöminä. Anton Soinin tulkitsema vanha kulkuriherra koettiin hahmoista luontevimmaksi. Kritiikeissä ei arvioitu Mirja Manen roolisuoritusta.

"Ote on merkillisen veltto, innoton ja pintapuolinen." (Olavi Veistäjä, Aamulehti)

Käsikirjoitusta moittiin epäuskottavaksi, huonosti kuvattavaan epookkiin sopivaksi. Tyylirikot saattoi kuitenkin ajatella myös tahallisiksi:

"Mutta ohjaajan on täytynyt olla tästä selvillä niin että ilmeisesti hänen tarkoituksenaan onkin ollut tehdä tällainen 'tyylirikko mielenlämmittäjä' tämän ankean syyssään painossa." (Valma Kivitie, Elokuva-Aitta))

Kuningas kulkureitten vertautui nopeasti vuoden 1941 suurmenestykseen Kulkurin valssiin. Fennada-Filmin onkin katsottu tavoitelleen juuri Kulkurin valssin saavuttamaa jättipottia vastaavanlaisella tarinalla ja omalla kulkurituotteellaan. Tarinassa on myös selviä yhteneväisyyksiä neljä vuotta aiemmin tehdyn Rosvo-Roopen kanssa.

Elokuvan katsottiin jäävän teknisestikin paitsioon. Tarinaa pidettiin venytettynä ja käsikirjoitusta liiankin epäuskottavana. Kriitikot tosin havaitsivat, että elokuvalla olisi ollut edellytyksiä kelvolliseen parodiaan kulkuriromantiikan puhkikalutusta tarustosta. Heidän mukaansa elokuvantekijöiltä ei kuitenkaan ollut löytynyt kylliksi rohkeutta tämän toteutukseen.

Kuningas kulkureitten sai kuitenkin osakseen uudentyyppistä kunniaa, kun sen alkuperäinen juliste valittiin Suomen Filmikamari ry:n kautta aikain ensimmäisen elokuvajulistekilpailun voittajaksi.

Kuningas kulkureitten valokuvissa (1953)

Artikkelissa käytetyt kirjalliset lähteet:
Peter von Bagh: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Otava 2005.
Kari Uusitalo: Hei rillumarei! Suomen elokuva-arkisto (1978).
Suomen kansallisfilmografian osat 4 (vuodet 1948–1952) ja 5 (1953–1956).