Yleisradion uutistoiminta laajeni 1965, kun se perusti radion puolelle oman uutistoimituksen. Radion uutistoiminnan entinen toimittaja Jaakko Heino muistelee alkuvuosia ja pohtii radiouutistoiminnan asemaa Adolf Turakaisen haastattelussa 1985.

Jaakko Heino tuli Yleisradioon toimittajaksi syyskuun 1. päivä 1965. Uunituore toimittaja oli todistamassa, kun ensimmäinen Radion uutistoiminnan lähetys saatiin ulos syyskuun 5:nnen päivän iltana kello 21.

Yleisradion pääjohtaja Eino S. Repo Ylen pääjohtaja Eino S. Repo Kuva: Yle/Håkan Sandblom

Radion uutistoimitus juhlii 10-vuotistaivaltaan Radion uutistoimitus juhlii 10-vuotistaivaltaan Kuva: Yle/Håkan Sandblom

Jaakko Heino ja Aarne Tanninen uutistoimituksessa Radion uutistoimitus Kuva: Yle kuvapalvelu

STT hoiti uutislähetykset ja Yleisradio teki uutisten yhteyteen ajankohtaislähetyksiä, Heino tarkentaa. Radio alkoi kuitenkin 1965 toimittaa itse uutislähetyksiä, sillä Heinon mukaan aika oli sille kypsä. Televiossakin oli jo ollut omat uutislähetyksensä, joten miksei niitä tehty radion puolella, Heino jatkaa. Osa kunniasta kuuluu myös silloiselle pääjohtajalle Eino S. Revolle, joka osaltaan toteutti varsin mittavan projektin.

Yhteiskunnallinen murros 1960-luvulla vauhditti radiouutistoimintaa

1960-luvun puoliväli oli televisio- ja radiotoiminnassa suurten muutosten ja voimakkaan kehityksen aikaa. Tähän oli vaikuttamassa myös yhteiskunnallinen murros, joka näkyi esimerkiksi uutisoinnissa. "Kun Suomea koetteli vuonna 1956 yleislakko, Päivän Peili ei maininnut siitä yhtään mitään", muistelee toimittaja Adolf Turakainen.

Mutta 1960-luvun puolivälissä tapahtui voimakas muutos. Työmarkkinauutiset ja lakkouutiset olivat usein kaikkein dramaattisimpia uutisia, joita käsiteltiin laajasti. Mutta Heinon mukaan alkuun uutisissa oli myös ylireagointia: Kun Helsingin Kallion kirkon remontissa käytetty pressu syttyi tulee, se uutisoitiin ja jo myöhemmässä lähetyksessä kerrottiin, että nyt se on sammutettu.

Kilpailu kiristyi 1980-luvulla uutistoiminnassa

1980-luvulle tultaessa radiouutiset olivat vakiinnuttaneet paikkansa, mutta ne olivat saanet niin Yleisradion sisällä kuin ulkopuolellakin uusia kilpailijoita. Televisiouutiset olivat tehostaneet toimintaansa, joten niiden voitiin katsoa kilpailevan radiouutisten kanssa, Turakainen väittää. Heino ei täysin allekirjoita väitettä, sillä televisio lähettää vain illalla ohjelmaa ja siksi radiouutisille jää aamu ja iltapäivä vapaaksi toiminta-alueeksi. Heinokin myöntää, että televisiouutiset ja radiouutiset kilpailevat siinä mielessä keskenään, että kumpikin yrittää löytää omia uutisaiheita, skuuppeja.

TV-uutiset ja radiouutiset eivät kilpaile keskenään, koska televisio lähettää ohjelmaa vain illalla.― Jaakko Heino

Kaupallisten radioasemien tulo vetää Heinon mietteliääksi. Hänen mukaan tilanteeseen on suhtauduttava vakavasti. Yleisradiolla on hyvä koneisto uutisten hankintaan kotimaassa kuin ulkomaillakin. Haasteeksi nouseekin yleisön pitäminen Ylen kanavilla. Kilpailuun vastataan siten, miten saadaan tieto tarjoiltua ulos. On siis tehtävä mahdollisimman mielenkiintoisia lähetyksiä, Heino summaa.

Uutistoiminnan tähtihetket

Turakainen haluaa haastattelun lopuksi esittää klassisen haastattelukysymyksen: Mikä on ollut uutistoiminnan tähtihetki? Radion uutistoimituksen kannalta suuri läpimurto oli tapahtumat Prahassa Tšekkoslovakiassa elokuussa 1968. Radiouutiset lähetti kaksi vuorokautta lähetyksiä. Tämän jälkeen radiouutiset ikään kuin vakiinnutti asemansa suomalaisen uutisvälityksen kentässä, toteaa Heino.

Prahan vuoden 1968 tapahtumien uutisointi vakiinnutti radiouutisten aseman uutistoiminnan kentässä.― Jaakko Heino

Jaakko Heinon oma työuran tähtihetki oli, kun valtakunnallisista uutisvälineistä vain Radion uutistoimituksella oli toimittajansa paikalla Hangossa, missä presidentti Kekkosen neuvotteli Neuvostoliiton pääministerin Kosyginin kanssa jäänmurtajalla. Heinon mielestä oli juhlavaa ottaa vastaan mm. lehtien toimittajia, jotka vasta seuraavana aamuna tulivat paikalle.

Kun Urho Kekkonen syksyllä 1981 sairastui ja pyysi eroa tasavallan presidentin tehtävistä, merkitsisi se yhden aikakauden päättymistä Suomen historiassa. Kekkonen oli hallinnut maata presidenttinä neljännesvuosisadan ajan.

Tv-uutisten syksyllä 1981 valmistamassa koosteessa käydään läpi Kekkosen uran huippukohdat. Kekkonen kuoli vuonna 1986.

Vaikka Kekkosen terveydentilasta oli jo pitkään liikkunut huhuja, julkisesti presidentin kunnosta ei puhuttu. Elokuussa 1981 Islantiin tehty matka nosti kuitenkin presidentin terveydentilan puheenaiheeksi. Syyskuussa 1981 hän jäi sairaslomalle, ja kuukautta myöhemmin edessä oli ero presidentin virasta.

Ennen presidenttikauttaan Kekkonen oli J. K. Paasikivien läheinen työtoveri ja uskottu. Kekkonen toimi Paasikiven aikaan peräti viiden hallituksen pääministerinä.

Vuoden 1956 tiukassa vaalissa Maalaisliiton Kekkonen voitti tiukassa vaalissa sosialidemokraattien K. A. Fagerholmin. Vaalitaistelu oli repivä ja likainen. Kekkosella oli vastassa ärhäkkä oppositio, jonka ydin muodostui SDP:n lisäksi oikeistosta. Ay-liike tervehti Kekkosen valintaa yleislakolla.

Kekkosen presidenttikauden alku olikin kiistojen sävyttämää. Maalaisliitto ja SDP kävivät kovaa kädenvääntöä maan herruudesta. Vuonna 1962 Kekkonen valittiin presidentiksi noottikriisin jälkeen ei-sosialistien voimin. Seuraavissa vaaleissa häntä tuki jo keskustan ja vasemmiston muodostama suuri vaaliliitto.

Vuoden 1974 valitsijamiesvaaleihin Kekkonen ei halunnut asettua ehdokkaaksi. Valtakautta jatkettiinkin neljä vuotta poikkeuslailla, jonka takana oli laaja poliittinen enemmistö, myös kokoomus, joka tähän saakka oli Kekkosta vierastanut.

Vuoden 1978 vaaleissa Kekkonen valittiin jatkokaudelle neljän suurimman puolueen ehdokkaana. Se oli mittava luottamus hänen politiikalleen.

Koko presidenttiuransa ajan Kekkonen muisti korostaa ulkopolitiikan merkitystä. Sen perustana olivat toisaalta hyvät suhteet Neuvostoliittoon, toisaalta pyrkimys puolueettomuuteen.

Urho Kekkosen ulkopoliittisen uran huippukohta oli vuonna 1975 Helsingissä järjestetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous, ETYK, joka toi maailman johtajat Suomeen. Se oli näyttävä ponnistus liennytyksen puolesta sodan uhkaa vastaan.

”Olemmeko rasisteja vai hyväuskoisia hölmöjä? Pitäisikö pakolaisten hyysääminen lopettaa vai kolkuttaville avata?” Vuosi on 1991 ja maahanmuuttokeskustelu käy kuumana. A-studion reportaasissa kuullaan yhdeksän erilaista näkemystä ulkomaalaistaustaisten asemasta Suomessa. Mukana on useampia maahanmuuttajia, jotka ovat kaikki kokeneet rasismia.

1990-luvulla Suomeen saapui pakolaisia etenkin sisällissodan runtelemasta Somaliasta. Suhtautuminen heihin oli paikoin epäluuloista. Säikähtäneimmät suomalaiset vaativat pakolaisia jopa aidattaviksi.

Somaliasta Suomeen saapunut pakolainen Abdirahman Mohamoud Ali muistelee, kuinka ihmiset oudoksuivat häntä. Väkivaltaisuuksiltakaan ei vältytty. Pakolaiskeskuksessa Valkealassa, jonne myös Abdirahman majoitettiin, oli vastikään räjähtänyt pommi. Silti hän jaksoi uskoa, että ihmisten sympatia oli heräämässä.

Oikeustieteen ylioppilas Heikki Lampela kertoo, että harvat romanit lähtevät opiskelemaan, koska odotukset heihin ovat jo valmiiksi kielteiset. Sittemmin sukujuuriltaan osittain romanitaustaisesta Lampelasta tuli yksi Suomen menestyneimpiä asianajajia.

Opiskelija Umayya Abu-Hanna pohtii, että olisi helpompi asua vaikka Amsterdamissa, sillä Suomessa on niin vähän ulkomaalaisia, että heidät koetaan oudoiksi. Hän ihmetteli myös, miksi pilapiirtäjä Kari Suomalainen saa esittää rasistisia piirroksiaan maan suurimmassa lehdessä. Abu-Hanna oli tullut Suomeen vuonna 1981 Israelin Haifasta. Myöhemmin kirjailijana, toimittajana ja Helsingin kaupunginvaltuuston jäsenenä tunnettu Abu-Hanna muutti vuonna 2010 Amsterdamiin tyttärensä kokeman rasismin vuoksi.

Maahanmuuttokeskustelussa nousee usein aiheeksi huoli suomalaisten omasta hyvinvoinnista ja pelätään muun muassa työpaikkojen menetystä. Vastakkainasettelu maahanmuuttajien ja vähäosaisten suomalaisten välillä on myös politiikassa käytetty tehokeino. Umayya Abu-Hanna sanoo sen muistuttavan kehitysmaiden hallitsijoiden tapaa ”panna kaks päähän potkittua vastakkain ja sanoa kilpailkaa”.

Etenkin vaalien alla kuullaan usein kiihkeitä puheenvuoroja maahanmuutosta. On helppoa uskotella asunnottomalle ja työttömälle, että ”mutakuonot” vievät heidän elintilansa, toteaa sosiologian apulaisprofessori Martti Grönfors.

Yhdysvalloista Suomeen muuttanut ammattilaiskoripalloilija Larry Pounds kertoo, kuinka vaikea hänen oli suhtautua Suomessa neekeri-sanan käyttöön. Tuolloin sanaa käytettiin vielä melko yleisesti, vaikka sillä oli rasistinen leima. Moni myös oletti tummaihoisen olevan automaattisesti pakolainen ja myös Pounds joutui kuulemaan vihamielisiä kommentteja elintasopakolaisuudesta.

Reportaasissa haastatellut

Haastateltavien kasvokuvia A-studion reportaasista Kuva: Yle kuvanauha

Kirjailija ja professori J. R. R. Tolkienin kuoltua vuonna 1973 iski Suomeenkin monien muiden maiden tavoin valtava Tolkien-kuume. Silloin suomennettiin yhdellä rysäyksellä kirjailijan tunnetuimmat teokset. Hobitti eli sinne ja takaisin, joka julkaistiin alkuaan nimellä Lohikäärmevuori, Taru sormusten herrasta ja Silmarillion pääsivät kaikki lukijoiden käsiin suomennettuina 1970-luvun loppuun mennessä. Samassa aallossa suomalaisten Tolkien-tietoisuutta lisäämään tehtiin radioon myös kattava henkilökuva miehestä, joka oli luonut nykyaikaisen fantasian.

J. R. R. Tolkien— Keski-Maan arkkitehti on punottu kasaan monista tuolloin vielä suomentamattomista Tolkieniin liittyvistä teoksista. Muun muassa Humphrey Carpenterin Tolkienin elämänkerta, Lin Carterin kuvaus Tolkien-kuumeen leviämisestä Yhdysvaltoihin, Tolkienin essee Saduista ja monet lehtiartikkelit, haastattelut sekä lukunäytteet ovat olleet auttamassa luomaan kattavan kuvan J. R. R. Tolkienista.

(Radio-ohjelman kohdassa 00:00) Henkilökuva alkaa Tolkienin lausumalla runolla A Elbereth Gilthoniel, hymni Elberethille, joka on löydettävissä kokonaisuudessaan Taru sormusten herrasta -kirjan Sormuksen ritarit osan luvusta Kohtaamisia. Se on kirjoitettu ja lausuttu Tolkienin kehittämällä Sindar nimisellä haltiakielellä, jota osa Tolkienin luomista Keski-maan haltioista käyttää.

Jokainen näytti juuri lukeneen sen, tai vastikään alkaneen lukea sitä tai olevan juuri aikeissa aloittaa uudelleen sen lukemisen.― Lin Carter

(02:13) Lin Carterin Tolkienia tutkivasta teoksesta Tolkien – A Look Behind The Lord of the Rings lukunäytteenä on luvun An Introduction alku. Carterin Tolkienia tutkiva kirja on ensimmäisen kerran julkaistu vuonna 1969, sen jälkeen, kun Tolkien-kuume oli voimakkaimmin iskenyt Yhdysvaltoihin. Siinä kerrotaan, kuinka tieteiskirjallisuuden ystävät ensimmäisenä löysivät Tolkienin kirjat, ja kuinka ne heidän kauttaan levisivät arvostettujen kirjailijoiden ja kriitikoiden luettavaksi. Ennen pitkään kuume oli heidän kauttaan levinnyt myös koko kansaan. Lin Carter kirjoittaakin oivallisesti, että ”Jokainen näytti juuri lukeneen Tarun sormusten herrasta, tai vastikään alkaneen lukea sitä tai olevan juuri aikeissa aloittaa uudelleen sen lukemisen.”

"Lapsien pitäisi saada lukea kirjoja, jotka ylittävät heidän ymmärryksensä ja kehittävät heitä"

Radio-ohjelmassa oleva ote Tolkienin esseestä Saduista on kudelma sen eri osista. (03:33) Otteet tiivistävät Tolkienin väitteen siitä, että fantasia ja sadut kirjallisuuden lajina eivät ole alun perin tarkoitettu pelkästään lapsille. Hänen mielestään tuolloin asiaa ei tunnuttu hyväksyttävän, vaan lapsille kirjoitetuissa kirjoissa aliarvioitiin heidän kykyään ymmärtää niitä. Tolkien esittää esseessä mielipiteensä siitä, että lapsien pitäisi saada lukea sellaisia kirjoja, jotka ylittävät heidän ymmärryksensä ja siten kehittävät heitä. Hän vertaa asiaa siihen, kuinka lapsia puetaan vaatteisiin, joissa on kasvuvaraa, ja kyseenalaistaa sen, miksei kirjallisuudessa tehdä samoin.

Toinen ote kirjasta Taru sormusten herrasta on kirjan prologista luvusta Hobiteista. (09:40) Siinä Tolkien kertoo kirjoittajana lukijalle perin pohjin millaisia hobitit ovat — vaatimattomia, rauhaa rakastavia maaseudun asukkaita, jotka käyttivät mielellään kirkkaan värisiä, erityisesti keltaisia tai vihreitä, vaatteita. He ovat iloisia ja nauravat herkästi, syövät ja juovat erityisen mielellään sekä jakelevat anteliaasti ja ottavat vastaan lahjoja puhumattakaan heidän vieraanvaraisuudestaan. Kuten lukija Riittakatriina Manninen kertoo, Tolkien otti mallia hobitteihin kotikylänsä asukkaista, mutta totuudessa ehkä tiedostamattaan hän loi heidät eniten omaksi kuvakseen.

(15:17) Kuvaus Tolkienin koulupoikana tekemästä pilasta on ote Daniel Grottan Tolkienin elämänkerrasta J. R. R. Tolkien – Architect of Middle Earth. Ote on Tolkienin kirjeestä ystävälleen Allen Barnettille. Siinä hän kertoo kuinka hänen nuori ystävänsä halusi antaa tyttöystävälleen syntymäpäivälahjaksi hansikasparin. Kirjeessä kerrotaan, kuinka lahjan ostamisessa auttoi Tolkienin ystävän sisar, joka osti itselleen samalla pikkuhousuja. Lopulta ostokset menevät Tolkienin pilan vuoksi ristiin, ja hanskojen sijaan lahjapakettiin päätyvätkin pikkuhousut. Lahjapaketin mukana Tolkien antoi ystävänsä nimissä häveliäältä vaikuttavan kirjeen, jossa kertoo, kuinka pitkävartisten sijaan oli päätynyt lyhytvartiseen lahjaan ja kuinka hän haluaisi pukea ne ensikertaa tytölle ja suudella niitä.

(15:50) Tolkienin kerrotaan oivaltaneen, ettei kieli kehity halusta välittää informaatiota, vaan halusta välittää kokemus. Kohta, jossa kuvaillaan Tolkienin oivalluksen hetkeä, on ote hänen kirjeestään ystävälleen W. H. Audenille, joka on löydettävissä Humphrey Carpenterin Tolkienin elämänkerran luvusta Tarinankertoja. Siinä Tolkien kertoo, kuinka keksi sattumalta nimen hobitti korjatessaan oppilaittensa koepapereita ja raapustaessaan tyhjälle paperille tekstin ”kolossa maan alla asui hobitti”. Tolkienille tyypilliseen tapaan tuntematon sana sai hänet ottamaan selvää siitä, mikä on hobitti.

"Sodalla ei sotia lopeteta"

(19:51) Henkilökuvassa kerrotaan Tolkienin suhtautumisesta ensimmäiseen maailmansotaan. Tolkien palveli sodassa viestiupseerina. Hän ei arvostanut sotimista eikä uskonut sen ylevyyteen. Hän kuitenkin arvosti suuresti yksinkertaisia työläisnuorukaisia, jotka pelkäsivät sotaa eivätkä halunneet kuolla, mutta jotka näkivät velvollisuutenaan tehdä jotain sodan lopettamiseksi. Tolkien näki näiden nuorten kautta sen, kuinka pienet kädet käänsivät maailman pyörää silloin, kun suuret katselivat kaukaisuuteen. Tämän ajatuksen Tolkien siirsi myös kirjaansa Taru sormusten herrasta. Se tulee ilmi muun muassa kohdassa, jota henkilökuvassakin lainataan, jossa hobitti Frodo Reppuli ottaa vastuun sormuksen viemisestä tuomiovuoreen, kun viisaat eivät osaa päättää, mitä sille pitäisi tehdä. Ote on kokonaisuudessaan löydettävissä kirjan Sormuksen ritarit osan luvusta Elrondin neuvonpito.

(25:08) Tolkienin ensimmäisen maailmansodan kokemuksia vastaavasta kuumeisesta ja jännittyneestä odotuksesta kertoo myös ote Tarusta sormusten herrasta Sormuksen ritarit osan luvusta Saattue hajoaa. Siinä Frodo katsoo sormus sormessaan Amon Heniltä, Näön vuorelta, Keski-Maan joka kolkkaan ja näkee kuinka kaikkialla örkit, haltiat, kääpiöt ja ihmiset kasaantuvat ja valmistautuvat sotaan. Tämä tapahtuu juuri ennen kuin Frodo tekee lopullisen päätöksen lähteä yksin kohti Mordoria ja sormuksen saattue hajoaa.

Sodan jälkeen Tolkien palasi Oxfordiin ja sai paikasta opettajan viran. (30:35) Myöhemmin hänet kiinnitettiin Oxfordin englannin kielen sanakirjan työryhmään. Samoihin aikoihin hän julkaisi myös kirjan Maamies ja lohikäärme, jossa hän leikittelee runsaasti englannin kielellä. Ote on löydettävissä heti kirjan alusta, vaikkakaan sen uudempi suomennos ei sisällä kaikkea sitä kielellistä leikittelyä, mitä englanninkielisestä versiosta on löydettävissä. Radio-ohjelmassa olevassa otteessa Tolkien leikittelee sekä kielen etymologian että paikallisen historian kanssa ja monien kerrosten kautta selittää lukijalle Thames -joen nimen historiaa ja vertaa sitä kirjan tapahtumiin.

"Tolkienin kirjojen maailmaa hallitsee kristillinen ajattelu"

Tolkienilla oli katolilaisena kristittynä vahva käsitys armosta. Vaikka hänen luomassa Keski-maassaan uskontoja ei harjoiteta samalla tavalla kuin meidän maailmassamme, on hänen kirjoissaan silti nähtävissä hänen käsityksensä armosta. (35:19) Radio-ohjelmassa on ote kirjasta Taru sormusten herrasta, jossa tämä tulee erityisen selvästi esille. Kokonaisuudessaan se löytyy Sormusten ritarit osan luvusta Menneisyyden varjo.

Kirjan alussa sormusta aiemmin kantanut Klonkku yrittää löytää käsiinsä Reppuleita, jotka veivät hänen aarteensa, ja tappaa nämä, jotta saisi sen takaisin itselleen. Samalla hän on levittänyt tietoa sormuksen löytymisestä viholliselle. Otteessa olevassa kohtauksessa Frodo ihmettelee, miksei hänen mielestään kuolemaa ansaitsevaa Klonkkua olla vielä tapettu, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus. Tähän velho Gandalf vastaa, ettei kenenkään pitäisi jakaa kuolemantuomioita, sillä kukaan meistä ei ole oikeutettu sanelemaan ketkä saavat elää ja ketkä kuolla. Hänen mielestään myös pahaa tehnyt Klonkku ansaitsee armoa.

Vaikka monien mielestä Gandalf muistuttaakin runsaasti Tolkienia, ehkä eniten kirjailijaa kuitenkin kuvastaa hobitti Bilbo Reppuli. (37:35) Kun Tolkienin rakastama vaimo Edith kuoli vuonna 1971, Tolkien itse siirtyi viettämään varsin hiljaista eloa takaisin Oxfordiin. Kuten radio-ohjelmassa todetaan, hänet saattoi nähdä takkatulen ääressä ajatuksiinsa vajonneena piippuaan poltellen. Vanhan Bilbon tavoin hän saattoi todeta seikkailun kulkeneen ohitseen ja voivansa vain istua ja odottaa hiljentyen tulevaa. Tähän kuvaan sopien viimeinen lainaus onkin juuri Bilbon lausuma runo Tulen ääressä istun ja mietin nyt kirjassa Taru sormusten herrasta, minkä voi löytää Sormuksen ritarit osan luvusta Sormus vaeltaa etelään.

Runossa Bilbo kuvaa kauniisti sitä, kuinka huomaa ajan kulkeneen ohitseen, ja kuinka samalla hän herää jonkinlaiseen irrallisuuden tunteeseen tästä maailmasta. Samalla lukijakin voi saada osansa siitä oivalluksesta, että me olemme kaikki vain vierailijoita tässä ajassa, jona saamme täällä kulkea. Ja aikanaan kun me jatkamme matkaamme pois täältä muihin maailmoihin, jatkavat muut meidän jalanjäljissämme seikkailua eteenpäin tässä maailmassa.

Toimittaja Toivo Rasilainen haastattelee vuonna 1956 Joutsenossa asuvaa Nikolai Ponkkosta. Ponkkonen oli kotoisin Salmin pitäjästä, Orusjärven kylästä, Karjalasta. Vanhan metsästäjän tarinoista ei lennokkuutta puutu. Milloin kävi karhu kimppuun, milloin kaupattiin karhunpentuja sirkukseen.

Nikolai Ponkkonen vuonna 1940. Kuvassa Nikolai Ponkkonen. Kuva: Sanni Patrosen kotialbumi

Karhuja viisikymmentävuotias Nikolai Ponkkonen oli ehtinyt kaataa joko 22 tai 23 yksilöä. Ilveksiäkin yli kolmekymmentä.

Ilveksen metsästys ei tosin ollut aivan yksinkertaista. Ponkkonen kertoo joutuneensa nuorena hiihtämään veljiensä kanssa pitkiä matkoja tavoittaakseen ilveksen elävänä.

Kun kissapeto saatiin kiikkiin, painettiin suksisauvat ristiin eläimen kaulan päälle. Toiset pyytäjät sitovat ilveksen jalat, jotta se voitiin kuljettaa riu’ulla pois metsästä.

Kerran Nikolai jäljitti ilvestä väsymykseen asti ja pyörtyi lopulta läheiselle hevostielle. Hän makasi tiellä tajuntansa menettäneenä aina aamuyöhön, jolloin hevosmies osui paikalle ja vei Nikolain takaisin ihmisten ilmoille.

Nikolain isä Filip Ponkkonen. Kuvassa Filip Ponkkonen. Kuva: Sanni Patrosen kotialbumi

Karhunmetsästyksen Ponkkonen aloitti isänsä Filipin kanssa 15-vuotiaana. Filip-isä joutui kerran tällaisella reissulla karhun kanssa tukalasti vastatusten. Luoti ei kaatanut karhua ja se karkasi isää kohti. Toinen luoti halkaisi kontion leuan, josta suivaantuneena se kävi lumessa makaavan Filipin kimppuun. Lopulta Nikolain onnistui lopettaa eläin. Karhulta jäi kuitenkin kaksi pentua pesään.

Pennut otettiin monesti mukaan kotiin

Karhunpentuja Ponkkonen muistelee saaneensa elävinä ehkä kymmenkunta. Niitä annettiin muun muassa Korkeasaareen. Kajaanin eläintarhakin halusi ostaa yhden karhunpennun. Metsämies muistelee myös tehneensä karhukauppaa kiertävän sirkuksen kanssa.

Nikolai oli joutunut itsekin karhun hyökkäyksen kohteeksi. Se oli viedä hengen. Kivääri ei lauennut ja karhu kävi nopeasti miehen päälle. Puri, paiskattuaan ensin kiväärin metsästäjän kädestä. Kun karhu sitten etääntyi, onnistui Ponkkosen tarttua kivääriinsä ja ampua se. Tällä kertaa pesästä löytyi kolme pentua, jotka myytiin Korkeasaareen ja sieltä Ponkkosen tietojen mukaan Ruotsiin.

Artikkelin valokuvat on Sanni Patrosen kotialbumista. Elävä arkisto on saanut ne käyttöönsä Orusjärven kylätoimikunnalta. Lisää valokuvia on katsottavissa kylätoimikunnan kotisivuilta.

Kun viihdelaulaja Marjorie sai vuonna 1991 valita itselleen vedenneidon, ei hän tyytynyt kehen tahansa räpiköitsijään. Lauteille saapui nimittäin Pohjoismaiden pellehyppymestari Liukas Lätkä joka myös Simo Salmisena (1932–2015) tunnettiin.

Pellehyppykilpailuista tuli 1950-luvulla varsin suosittu ulkoilmaviihteen muoto. Samalla vuosikymmenellä lajiin uppoutui myös trampoliiniakrobaatti ja uimahyppääjä Simo Salminen. Salminen ehti voittaa pellehypyissä kaksi kertaa Suomen mestaruuden ja Pohjoismaiden pellehyppykuninkuudenkin kerran. Salminen osallistui myös lajin ensimmäisiin EM-kisoihin, joissa hän sijoittui neljänneksi.

Salminen esiintyi pellehyppääjänä taiteilijanimellä Liukas Lätkä. Hyppyrepertuaarinsa bravuurinumeron hän oli nimennyt ”veteläksi vanukkaaksi”. Tempussa mies loikkasi peräti kymmenestä metristä vatsalleen veteen.

Salminen oli kouluttautunut ammatiltaan kondiittoriksi ja ehti työskennellä myös teatterinäyttelijänä, kuvanveistäjänä ja lasitaiteilijana.

Suurelle yleisölle Salminen tuli tunnetuksi monipuolisesta viihdeurastaan muusikkona ja näyttelijänä. Salminen oli Pertti ”Spede” Pasasen luottoaisapareja Vesa-Matti Loirin ohella ja hän näytteli yhtä elokuvaa lukuun ottamatta kaikissa Speden Uuno Turhapuro -tuotannoissa.

Pääasiallisesti sivuosarooleissa esiintynyt Salminen näytteli pääosaa vuonna 1965 valmistuneessa Yleisradion Lumilinna-elokuvassa. Lumilinna voitti samana vuonna Montreux'n Kultaisen ruusun.

Alla käynnistyvässä filmikatsauksessa seurataan pellehyppyjen SM-kisoja Helsingin Uimastadionilla 1958. Salminen eli Liukas Lätkä sijoittui kilvoittelussa toiseksi. Voiton korjasi Joonas Ventti, joka esitti voittohyppynään "Amerikkalaisen avaruusraketin".

Millaista oli elämä 1960–1970-lukujen taitteessa kasvavassa ja politisoituvassa pikkukunnassa? Esimerkkimme on uusmaalaisesta Mäntsälästä, missä tv-kamera on tallentanut arkea kirjaston, koulun ja kirkon näkökulmasta.

Toimittaja Helena Ilmiökorpi vieraili alkuvuodesta 1972 Mäntsälän kirjastossa. Siellä hyväntuulinen, pitkäaikainen vakioasiakas kertoi toimittajalle muistavansa erinomaisesti sen ensimmäisen kirjan, jonka aikoinaan kirjastosta lainasi. ”Se oli sellainen sukupuolianatomiakirja, se oli niin ylösotettu kirja, että kolme kertaa hain, ennen kun sain sen.”

Kirjastonhoitaja Tuula Blåfield kertoi jo 125-vuotiaan kirjaston palveluista. Satutunnit ja nukketeatteri olivat löytäneet yleisönsä ja muutoinkin juuri lapsille oli kohdennettu runsaasti toimintaa. Kirjastoon haviteltiin musiikkikirjastoa, mutta tilanahtauden vuoksi se ei vielä ollut mahdollista. Tärkeä osa toimintaa oli monipuolinen, vilkkaasti liikennöivä kirjastoauto. Kirjastosta itsestään toivottiin kohtaamispaikkaa, missä vastoin perinteitä ei tarvinnut olla hiljaa. ”Toivoisi, että tästä tulisi paikka, mihin voisi poiketa tapaamaan tuttavia, lukemaan lehtiä, katsomaan keittokirjasta, mitä ruokaa laittaisi illaksi.”

Sivujuonteeena kerrottakoon, että kirjastonhoitaja Blåfieldilla (Mattila) oli omakohtaista kokemusta ns. suuresta maailmasta ja jopa suora kontakti Hollywoodiin. Seitsemää vuotta aiemmin hän nimittäin oli voittanut kansainvälisen Doris Day –näköiskilpailun ja saanut myös tavata näyttelijättären.

Elokuvien maailma oli ollut esillä myös Mäntsälässä. Alkuvuodesta 1971 kirjastossa oli ihmetelty näyttelyä, jossa ”maamme elokuvakirjaston koko surkeus paljastui”. Koko suomenkielinen alan kirjallisuus, josta valtaosa oli kirjoitettu 1930–1940-luvuilla ja käsitteli tähtikulttia, mahtui kahdelle pienelle pöydälle. Vastapainoksi tälle oli näyttelyyn hankittu kirjoja ja julisteita Tšekkoslovakiasta, missä elokuvakirjallisuus oli runsasta.

Myös koulumaailmassa elettiin muutoksen aikoja. Perinteisen koulujen sisäisen päätöksenteon rinnalle oli haettu vaihtoehtoja, oli alettu puhua kouludemokratiasta.

Vuonna 1967 kamera seurasi Mäntsälän yhteiskoulun oppilasneuvoston kokousta. Tuo neuvosto oli luonteeltaan epävirallinen ja siis vain neuvoa-antava. Tallennetussa kokouksessa käsitellään muiden muassa toivetta saada oppia koulussa keskustelutaitoa sekä peilin nostamista poikien vessassa. Kokouksessa myös tehdään aloite aloitelaatikon perustamisesta. Koska aloitteiden määrän uskottiin jäävän maltilliseksi, esitetään, että sekä oppilaille että opettajille tulevat toiveet voisi laittaa samaan laatikkoon.

Toukokuussa 1972 koko koulu oli koolla keskustelemassa kouludemokratian tilasta. Elettiin aikaa ennen ensimmäisiä kouluneuvostovaaleja: ne oli määrätty pidettäviksi seuraavan vuoden alussa. Pitkään pinnan alla kyteneet poliittiset ristiriidat nostivat nyt päätään voimakkaasti.

Ohjelmaan koottujen puheenvuorojen perusteella käy selväksi, että oppilaiden ja opettajien kannat koulutoiminnan kehittämisestä ja päätöksenteosta olivat kaukana toisistaan. Kuulemme mm. Mäntsälän yhteiskoulun rehtori Aukian sekä Helsingin lyseon rehtori Penttilän ja lehtori Päivänsalon mietteitä asiasta. Puheiden politisoituminen huoletti myös oppilaiden vanhempia. Haastatellut oppilaat puolestaan totesivat, että politiikan rajoittaminen saattaisi johtaa poliittisiin vainoihin.

Lopuksi mietitään vielä demokratian tilaa ammattikouluissa ja todetaan, ettei sellaista vielä oikein ollut ajateltu. ”Ammattikouluissa oppilaat eivät ole poliittisesti niin valveutuneita kuin oppikouluissa, mutta moni heistäkin oli alkanut liittyä poliittisiin nuorisojärjestöihin”, toteaa pääsihteeri Marjut Näsänen Ammattikoululaisten liitosta.

Artikkelin viimeinen ajankuva on asiallisen uutisjuttu vuodelta 1966, aiheenaan Mäntsälän kirkollisessa elämässä vietetty kaksoisjuhla: seurakunta täytti 350 vuotta, kirkko puolestaan sata.

Kaikkiaan 10 600 asukkaan Mäntsälä oli tuolloin Suomen suurin linja-autoliikenteen solmukohta. Vilkas liikenne aiheutti myös ruuhkia, ja perimätiedon mukaan juuri niiden innoittamana syntyi Kake Singersin hitti Mäntsälä mielessäin vuonna 1979.

Suomen kansalliseläin karhu kömpii talven tullen muutaman kuukauden nokosille. Pimeimmän ja lumisimman kauden karhu köllöttelee pesässään vararavinnon turvin. Puolen vuoden unien jälkeen karhu kirmaisee taas kesän riemuihin.

Nalle valmistautuu talviunille. Karhu pesällä Kuva: Elävä arkisto

Karhu osaa kiivetä ja uida. Karhu seisoo Kuva: Elävä arkisto

Karhu synnyttää tavallisesti 1-2 pentua. Karhunpentu Kuva: Elävä arkisto

Karhu on kaikkiruokainen. Karhu Kuva: Elävä arkisto

Jukka Häyrisen ohjaamassa luontodokumentissa ”Karhun maa” seurataan karhun elämää läpi vuoden. Lapin luonto ja vuodenaikojen kirjo rytmittävät karhun vuotta.

Vuonna 1982 valmistunut dokumentti koostuu upeista luontokuvista ja luonnon monimuotoisista äänistä. Selostusta filmissä ei ole. Dokumentin loppupuolella otetaan tosin kuvakerronnan avulla kantaa siihen, että karhujen luontaiset elinalueet uhkaavat käydä ahtaiksi metsätalouden ja asutuksen vuoksi.

Karhu on Euroopan suurin maalla elävä petoeläin. Pohjoisten kansojen mytologiassa karhua on pelätty ja kunnioitettu. Sitä on pidetty pyhänä ja jopa ihmisen sukuun kuuluvana.

Kesällä karhu on toimelias, ja se saattaa vaeltaa satoja kilometrejä. Karhu parittelee kesä-heinäkuussa, jolloin uroksien välillä voi olla naaraskarhuista rajuja taisteluja. Paritteluaikaa lukuun ottamatta uros- ja naaraskarhut elävät omilla elinalueillaan.

Karhulla on ns. viivästetty sikiökehitys. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka parittelu on tapahtunut jo kesä-heinäkuussa, hedelmöittynyt munasolu kiinnittyy kohdun seinämään vasta syksyllä, jolloin sikiön kehitys käynnistyy.

Karhuemo synnyttää talvipesäänsä. Pennut saavat talven ajan ravintoa emon rasvaisesta maidosta. Vastasyntynyt pentu on sokea, karvaton ja vain muutaman sadan gramman painoinen.

Karhu on kaikkiruokainen. Marjat, toukat, hyönteiset, pikkunisäkkäät, linnut, hirvieläimet ja haaskat kuuluvat karhun ravintoon.

Syksyllä karhu aloittaa liharuualla tankkauksen, jotta se saa kerättyä rasvaa talven polttoaineeksi.

Vähän ennen talviunta karhu lopettaa syömisen kokonaan. Näin se tyhjentää suolistonsa. Talviunensa aikana karhu ei virtsaa eikä ulosta. Talvipesässään karhu vaipuu horrokseen ja säätää elimistönsä puoleksi vuodeksi säästöliekille.

Kohdatessaan ihmisen karhu yleensä väistää. Hyvät aistit ja äänetön liikkuminen ovat karhulle ominaisia. Pyöreä ja hellyttävä ulkomuoto myös hämää. Karhu on nopea, ketterä ja vahva. Se myös juoksee, ui ja kiipeää hyvin.

Karhulla ei ole luontaisia vihollisia. Eniten karhuja on Lapissa ja Itä-Suomen metsissä.

Unkarin kansannousun verinen tukahduttaminen ajoi 15 000 unkarilaista äkilliselle pakomatkalle marraskuussa 1956. Itävaltalainen uutisfilmi näyttää, miten itkevät unkarilaispakolaiset kävelivät Unkarin Sopronista Itävallan rajalle.

Unkarilaisten vallankumousyritys huipentui loka-marraskuun taitteessa 1956. Kun toiveet länsivaltojen poliittisesta tuesta kuivuivat kokoon ja neuvostojoukot ottivat yhteen kapinallisten kanssa, kurjistuivat kansalaisten olot nopeasti. Unkariin toimitettiin nopeassa tahdissa avustuksia Punaisen ristin kautta.

Austria Wochenschaun uutiskuvaaja matkusti Unkariin viimeisen avustuskolonnan mukana, kaksi päivää ennen rajan sulkemista. Tuolloin oli tiedossa, että Neuvostoliitto oli aloittanut toisen vaiheensa kansannousun tukahduttamisessa: satatuhatta puna-armeijan sotilasta panssareineen oli marssinut Budapestiin.

Itävallan rajan läheisessä Sopronin kaupungissa filmille tallentui, miten naiset ja lapset lähetettiin pakomatkalle. Osa lapsista lähetettiin matkaan yksin, sillä vanhemmat halusivat jäädä kotimaahansa ”taistelemaan viimeiseen asti”. Matkaa rajalle oli Sopronista kymmenen kilometriä. Osa pakolaisista käveli rajalle 175 kilometrin matkan Budapestista asti.

Seuranneissa yhteenotoissa sai surmansa 669 venäläistä ja arviolta 3 000 unkarilaista. Kansannousun jälkeen noin 200 000 unkarilaista pakeni maasta ja kymmeniätuhansia suljettiin leireihin. Yli 25 000 vallankumousyritykseen osallistunutta tuomittiin vankeuteen ja 229 kuolemaan. Kansannousun ajan pääministerinä toiminut Imre Nagy tuomittiin kuolemaan kesäkuussa 1958.

Uusrahvaanomaisella tyylillä palveluitaan markkinoinut patologi Simo iski lama-Suomen markkinarakoon kuin sika limppuun. Erikoistarjouksessa oli peräti kolmen päivän pakastus alle kahdellasadalla ja sukulaistarjous, jota kilpailijoiden oli vaikea ylittää.

Kummelin Simon esikuvana oli Vaatehuone-myymäläketjun samanniminen mainoskasvo, joka nousi kulttisuosioon 1990-luvun alussa. Vaatehuoneen mainoksissa esiintyi lahtelainen kauppias Simo Leporanta. Hän aloitti tv-mainokset "Tässä Simo vaatehuoneelta, hei" -tervehdyksellä. Mainoksissa Leporanta esitteli yleensä pari–kolme tuotetta, jotka olivat erityisen edullisia.

Vaatehuoneen mainosten tavaramerkkejä oli paljousetu ("kaksi yhden hinnalla") tai tarjoushinnan systemaattinen nipistys juuri alle seuraavan sataluvun ("vain sataysiysi").

Sataysiysi, niin kauan kuin tavaraa riittää.― Simo ruumishuoneelta

Leporanta kertoi vuonna 2014 Ilta-Sanomien haastattelussa, että myymäläketjun tv-kampanja oli 1990-luvun alun Suomessa rohkea uutuus, mutta samalla erittäin kustannustehokas. Mainosten kotikutoisuus herätti jo aikakauden katsojissa hilpeyttä.

Leporannan esiintyminen poiki Kummelin sketsien lisäksi myös muita aikalaisparodioita. Muusikko Anssi Ahonen päätyi esimerkiksi vuonna 1993 säveltämään mainoskasvon innoittamana KCD Simo Goes Poing -kappaleen. Remix-kappaleessa yhdisteltiin Leporannan mainospuheita vanhoihin elokuvarepliikkeihin.

Kummelissa ruumishuoneen Simo (Heikki Silvennoinen) esiintyi kahdesti.

Suomen ja Ruotsin yleisurheilumaaotteluiden historia alkoi jo vuonna 1925 Helsingin Eläintarhan kentällä. Maiden kohtaamisesta on muodostunut joka syksyinen urheilutapaus, jonka veroista ei mistään muualta löydy. Elävän arkiston koosteeseen on nidottu maaottelun historiaa ja mehukkaimpia tapauksia vuosikymmenten varrelta.

Sen ihka ensimmäisen maaottelun isännät voittivat 99-85. Tuolloin jokaiseen lajiin molemmat maat asettivat vain kaksi urheilijaa. Kolmen urheilijan käytäntö otettiin käyttöön miehillä vasta vuonna 1951 ja naisilla vieläkin myöhemmin, vuonna 1984.

Kahden vuoden päästä Tukholmassa sisuuntuneet ruotsalaiset veivät maiden välisen kisan pistein 98-86 ja vuonna 1929 Helsingissä tiukan taiston pistein 93-90.

1930-luku: Kiristynyt tunnelma katkaisi maaottelut kahdeksaksi vuodeksi

Taisteluhenki ja nationalismi olivat voimissaan 1930-luvulle saavuttaessa. Välillä varsinkin keskimatkojen juoksut olivat hyvinkin draamaattisia, erityisesti vuonna 1931. Tunnelma oli kiristinyt jo ennen maaottelua, sillä juoksija Paavo Nurmi oli joutunut vastaamaan ruotsalaisten häntä kohtaan esittämiin ammattilaissyytöksiin. Seuraavana vuonna Nurmi joutui jäämään pois Los Angelesin olympialaisista ammattilaisuuden vuoksi.

800 metrin juoksusta tuli käännekohta, kun koko matkan ajan tapahtuneen tönimisen seurauksena kisasta hylättiin kaksi juoksijaa. Suomen urheiluliiton tuore johtaja, 31-vuotias Urho Kekkonen, ilmoittikin ottelun jälkeen Suomen luopuvan maaottelusuhteesta Ruotsin kanssa. Matti Hannuksen ja Esa Laitisen kirjassa Maailman paras maaottelu (2000, s.17) siteerataan Kekkosen ottelun loppubanketissa pitämää puhetta.

"Maaottelut ovat muodostuneet niin kuluttaviksi, raskaiksi ja verisiksi, jos niin saa sanoa, että ne tuntuvat toisinaan liian tosilta ollakseen urheilua", Kekkonen ilmoitti.

Loppubankettia edeltäneen kisan suomalaisia sankareita olivat Nurmi ja Volmari Iso-Hollo 10 000 metrin kisassa sekä Lauri Lehtinen ja Lauri Virtanen puolta lyhyemmällä matkalla. Yksi ottelun ikimuistoisimmista hetkistä tapahtui kuitenkin 110 metrin aitajuoksussa, jonka ehdoton ennakkosuosikki oli Suomen Bengt Sjöstedt.

Aitajuoksussa oli tuolloin sääntö, että yli kahta aitaa ei saa kaataa matkalla. Kaksi vuotta aiemmin Helsingissä Sjöstedt tuli ensimmäisenä maaliin, mutta takana maassa makasi kolme aitaa. Sjöstedt sai kuitenkin pitää voittonsa, kun viimeisen aidan selitettiin kaatuneen tuulen voimasta. Tälläkin kertaa Tukholman stadionilla Sjöstedt oli matkalla ylivoimaiseen voittoon, mutta kaatoi matkalla kolme aitaa. Viimeistä aitaa hän yritti jopa nostaa pystyyn vauhdissa, mutta turhaan. Tällä kertaa tuulta ei voinut syyttää ja viimeisen aidan kaaduttua pika-aituritähti lönköttelikin maaliin allapäin silti sinne ensimmäisenä ehtien. Viikkoa myöhemmin Sjöstedt juoksi maailmanennätysajan 14,4 Eläintarhan kentällä.

Vuonna 1965 Sjöstedt muisteli tuota tapausta Pekka Tiilikaisen haastattelussa. Hän kertoo, että viimeisen aidan kohdalla radassa oli kuoppa, jonka vuoksi rata antoi periksi. Sjöstedt kuitenkin näki epäonnessaan hyviäkin puolia: koko Suomen joukkue sai siitä näyttämisen tarpeen. Suomi voittikin ottelun ylivoimaisesti 28 pisteen erolla.

Yhdeksän vuoden maaottelutauon jälkeen Suomi ja Ruotsi kohtasivat jälleen Tukholmassa vuonna 1939. Suomalainen yleisurheilu oli nosteessa, Taisto Mäki oli rikkonut pitkien juoksumatkojen maailmanennätyksiä ja Onni Rajasaari loikkinut Euroopan ennätyksen 15.24. Monessa muussakin lajissa Suomella oli tarjota maailman parhaita urheilijoita. Ruotsi kaatuikin heinäkuun lopussa kisatussa ottelussa kymmenellä pisteellä.

Seuraavana vuonna naapurit saivat ottelunsa vieraaksi maailmansotaa käyvän Saksan. Myös Suomi oli sotinut ja talvisota vienyt suuren joukon urheilijoista. Urheilun viihteellinen rooli korostui ja upouudelle Olympiastadionille ahtautui kahden päivän aikana jopa 92 000 katsojaa. Sodan täyttämässä maailmassa myös vanhat liittoriidat unohdettiin ja Suomen Valtakunnan Urheiluliiton (SVUL) järjestämään maaotteluun osallistui ensimmäistä kertaa myös Työväen Urheiluliiton (TUL) urheilijoita. Viisi suomalaista ylsi lajivoittoon (Matti Järvinen keihäässä, Onni Rajasaari kolmiloikassa, Eero Lähdesmäki seiväshypyssä, Nils Nicklen korkeudessa ja Bertel "Bebbe" Storskrubb 400 metrin aidoissa), mutta silti Suomi jäi tasaisessa kilvassa kolmanneksi pisteillä 132. Saksa keräsi seitsemän ja ottelun voittanut Ruotsi 14 pistettä enemmän kuin Suomi.

1940 ja 1950-luku: Maaottelu vakiinnutti paikkansa sotien jälkeen

Seuraavan kerran Suomi ja Ruotsi kohtasivat jatkosodan jälkeen vuonna 1945 Tukholmassa. Sota oli haavoittanut monia Suomen urheilijoista ja loppujenkin harjoittelu oli jäänyt vähäiseksi. Loppupisteet kertovatkin maiden urheilijoiden erilaisesta tilanteesta. Ruotsi voitti ylivoimaisesti pisteillä 105-79. Tiivistetystä otteluohjelmasta puuttuivat 200 metriä ja estejuoksu.

Maaotteluita alettiin käydä lähes vuosittain ja tapahtuma vakiinnutti paikkansa tärkeänä urheilutapahtuma ja molempien maiden urheiluliittojen kassantäyttäjänä.

Kesti aikansa ennen kuin Suomen yleisurheilu pääsi sotaa edeltävälle tasolleen ja varsinkin tason laajuudelle. Ruotsi hallitsikin tulevia vuosia ja vuonna 1949 ottelua ei edes järjestetty tasoeron ja yleisökadon vuoksi. Vasta olympiakisojen aattona vuonna 1951 Suomi nousi edes haastamaan Ruotsia ja saman tien maaotteluvoittoon. 1940-luvun loppupuolen maaottelusankareitamme olivat muun muassa keihäsmiehet Tapio Rautavaaran johdolla, aidattujen ja ratakierroksen juoksija Bebbe Storskrubb.

Vuonna 1972 kootussa Rakkaat viholliset -ohjelmassa käydään läpi koko vuosien 1951–1958 maaotteluhistoria.

Voitokkaassa vuoden 1951 ottelussa debyyttinsä Ruotsia vastaan teki yksi tulevista pistehirmuistamme ja otteluvoittojen takuumiehistä pikajuoksija Voitto Hellsten. Tuolloin myös ensimmäisen kerran maat asettivat kolme urheilijaa joka lajiin. Aiemmin kisattiin kahdella urheilijalla.

Seuraavana vuonna ei olympialaisten vuoksi maaottelua kisattu, mutta vuonna 1953 kisattiin 700-vuotissyntymäpäiviään viettävässä Tukholmassa. Tuolloin syntyivät termit ruotsintappaja ja finndödäre, joiksi nimettiin maaottelun pistehirmut. Suomen joukkueen tähtiä olivat pikamatkoja hallinnut Hellsten, estejuoksija Olavi Rinteenpää ja maileri Denis Johansson.

Vuonna 1954 alkoi yksitoista vuotta kestänyt Suomen miesten voittoputki. Erittäin tasaisen kisan käännekohta oli aiemmin Ruotsin hallitsema 400 metrin juoksi, joka nyt päättyi suomalaisjuoksijoiden kolmoisvoittoon urakoitsija Hellstenin johdolla. Hellsten myös sinetöi koko maaotteluvoiton Suomelle pitkän viestin ankkurina. Suomi voitti täpärästi viidellä pisteellä.

Seuraavana vuonna voittajasta ei ollut epäselvyyttä. Suomi vei maaottelun 213-196. Tukholman stadionin yleisöstä melkein puolet olivat suomalaisia ja he näkivät, kuinka avauspäivän muutaman epäonnistumisen jälkeen toisena päivänä suomalaiset veivät lähes lajin kuin lajin. Voiton takaajina muun muassa kolmoisvoiton ottaneet keihäsmiehet sekä Ruotsi-otteluissa varmaksi osoittautunut seiväshyppääjä Eeles Landström.

Vuoden 1956 kesäolympialaiset kisattiin vasta loppuvuodesta Australian Melbournessa. Naapureiden välinen maaottelu antoi kuitenkin jo osviittaa siitä, ketkä voisivat olla suomalaisia olympiasankareita yleisurheilussa. Voitto Hellsten urakoi jälleen maaottelussa. Hän voitti viidestä juoksemastaan kisasta neljä. Pitkä viesti osoittautui jälleen ikimuistoiseksi, kun Suomen ankkuri Hellsten ohitti Ruotsin Alf Petterssonin aivan maaliviivalla ruotsalaisen heittäytyessä liian aikaisin (kuuntele selostus kyseisestä viestistä täältä). Melbournessa Hellstenin kaulaan ripustettiin 400 metrin juoksun pronssimitali. Hänen kansansuosiostaan kertoo paljon se, että hänet valittiin niin vuoden urheilijaksi kuin suosituimmaksi suomalaiseksi tuona vuonna.

Pituudessa käytiin kova suomalaiskamppailu, jonka voiton vei Wilhelm Porrassalmi (761cm) sentin pitemmälle hypänneenä kuin toiseksi päässyt Jorma Valkama (760cm). Valkama osoittautui olympiatasolla kovemmaksi. Melbournessä hän hyppäsi pronssille. Keskimatkan juoksuja Suomessa hallitsivat Olavit, joista Salsola voitti 800 metrin kisan SE-ajalla 1.48,3. Suomi voitti maaottelun kahdeksan pisteen erolla.

Seuraavan vuoden heinäkuussa Olavit Salsola, Salonen ja Vuorisalo alittivat Turussa 1 500 metrin maailmanennätysajan.

Ruotsi-ottelun 1950- ja 1960-lukua kuvina

Olympiakolmonen Valkama oli iskussa seuraavana vuonna. Hän voitti kaikki 40 kisaansa ja vei myös Ruotsi-ottelun pituuden näytöstyyliin hypäten 40 senttiä pitemmälle kuin lähin kilpailija. Kolmoisvoiton varmistaneiden pituushyppääjien (Valkama, Lauri Koponen, Porrassalmi) lisäksi pisteitä kartuttivat 10 000 voittaja Erkki Rantala, kolmiloikkaaja Kari Rahkamo, keskimatkojen Olaveista Vuorisalo ja varma seiväshyppääjä Landström. Suomi voitti jälleen niukanoloisesti 208–201.

Tasaisuudesta ja niukasta voitosta ei ollut tietoakaan vuonna 1958, kun Suomi peittosi länsinaapurinsa hieman yllättäen peräti 55 pisteellä. Yllättävää ylivoimasta teki se, että kesän EM-kisoista vain yksi suomalaisurheilija oli yltänyt mitaliin: Eeles Landström oli taivuttanut seipäässä kultaa. Tasainen joukkue kuitenkin venyi ottelussa. Paljon pisteitä tuli keihäästä, pitkiltä juoksumatkoilta, seipäästä ja kolmiloikasta.

1950-luvun päätti Göteborgissa kisattu ottelu, joka kisattiin erikoisesti keskellä viikkoa. Edellisen vuoden tasoerosta ei enää ollut jälkeäkään, mutta silti Suomi jatkoi voittoputkeaan yhdeksän pisteen erolla Ruotsiin. Jälleen nähtiin keskimatkoilla dramatiikkaa, kun 800 metrin kisassa Olavi Vuorisalo hylättiin, koska hän oli kaatuessaan käynyt radan sisäpuolella. Yksi valtakausi tuli päätökseensä, kun Voitto Hellsten voitti viimeisen kerran Ruotsi-ottelussa. 400 metrin kisa päätyi Hellstenin seuratoverien kolmoisvoittoon, kun toisena ja kolmantena maaliin kipittivät Turun toverien Pentti Rekola ja Jussi Rintamäki. Ottelun ratkaisijaksi venyi kuulantyöntäjä Alpo Nisula, jonka voiton turvin Suomi sai riittävän etumatkan, jota Ruotsi ei enää pystynyt kuromaan umpeen.

1960-luku: Naiset ottelemaan samaan tapahtumaan

Suomen miesurheilijoiden voittoputki jatkui pitkälle 1960-luvulle ja katkesi vasta vuonna 1965. Esimerkiksi vuonna 1963 Suomi voitti 30 pisteen erolla Ruotsiin. Voiton takaajina olivat muun muassa keihäänheittäjä Olavi Varis ja kymppitonnin juoksija Taisto Teräväinen.

Suomen voittoputken katkeaminen ei kuitenkaan ollut suurin muutoksista ottelussa, sillä vihdoin samassa tapahtumassa nähtiin myös naisurheilijat. Naiset olivat otelleet vuosittain Ruotsin kanssa jo vuodesta 1951. Useana vuotena mukana oli myös Tanskan joukkue. Maaottelut oli suurimmaksi osaksi käyty pienillä paikkakunnilla ja stadioneilla. Vuonna 1964 naisten maajoukkueet urheilivat Helsingin olympiastadionilla, mutta eivät vielä tasavertaisina miesten kanssa. Vasta 20 vuotta myöhemmin vuonna 1984 myös naisten maaottelussa nähtiin kummankin maan urheilijoita kaksi per laji.

Ruotsi hallitsi naisten maaottelua alkuvuosikymmeninä, sillä ennen vuotta 1964 käydyistä 13 ottelusta Suomi oli voittanut vain yhden eli vuoden 1963 ottelun. Seuraavan kerran Suomen voittoa päästäisiin juhlimaan vasta vuonna 1972 Helsingissä.

Ensimmäisen yhdessä miesten kanssa kisatun ottelun suomalaisia huippuhetkiä olivat Sirkka Norrlundin voitto SE-ajalla 80-metrin aitajuoksussa sekä pikaviesti, jossa Suomi ensimmäisen kerran päihitti Ruotsin. Joukkueen (Tuovi Vahtera, Brita Johansson, Helena Turpeinen, Maija Koivusaari) aika oli uusi Suomen ennätys 47,8. Vahtera tunnettiin myös oivana keihäänheittäjänä ja Johansson paremmin pituushyppääjänä.

Seuraavina vuosina Ruotsi pysyi Suomea kymmenestä viiteen pistettä edellä vuodesta toiseen. Ruotsi hallitsi juoksuradalla ja Suomi pisti kampoihin kenttälajeissa. Kun vuonna 1969 mukaan otettiin kolme juoksulajia lisää (100 metrin aidat, 1500m juoksu ja pitkä viesti), ropisivat lisäpisteet Ruotsille.

Miesten puolella voittoputken katkeamisen myötä Ruotsi voitti kolmena vuotena peräkkäin. 1970-lukua lähestyttiin tasaisesti molempien voittaessa maaotteluita.

Vuonna 1969 Suomi lähti ennakkosuosikkina miesten otteluun, mutta voitto lipsui Ruotsiin. Lasse Virén nappasi tuolloin ensimmäisen voittonsa Ruotsi-ottelussa, kun hän juoksi 5 000 metrillä ennen muita maaliin. Vuonna 2014 Virén nimesi sen Helsingin Sanomien haastattelussa mieluisimmaksi urheilumuistokseen.

1970-luku: Suomi dominoi niin miesten kuin naistenkin maaottelua

Vuoden 1969 yllättystappion jälkeen koko Suomen urheilujärjestelmää uudistettiin ja urheilijat saivat enemmän rahaa harjoitteluunsa. Maaotteluissa kuppi kallistuikin Suomelle. Miehet voittivat kaikki Ruotsi-ottelunsa ja naisetkin voiton syrjään päästyään vuonna 1972 hävisivät seuraavan kerran vasta 1980-luvulla.

Osittain urheilijoiden harjoittelun rahoittamisen taustalla olivat Ruotsi-ottelut, joiden lipputulot täyttivät molempien maiden urheiluliittojen kassat. Vuonna 1970 Helsingin Olympiastadionin katsomossa kävi kahtena maaottelupäivänä yhteensä melkein satatuhatta maksanutta katsojaa. Katsojat saivat ainakin miesten ottelulta sitä mitä tulivat hakemaan. Suomi voitti hurjalla 45 pisteen erolla Ruotsiin.Tuloksellisena huippuna Pauli Nevala lennätti hirmuisen keihäskaaren 92.64 metriä.

Naisten taistossa Ruotsi oli selkeästi parempi pistein 82–53. Naisten maajoukkueessa oli kuitenkin käynnissä nuorten lupaavien kykyjen esiinmarssi, joten parempaa oli luvassa.

Noista nuorista naisista yhdestä tuli jo seuraavan vuoden maaottelussa voittaja ja urakoija. Mona-Lisa Pursiainen voitti vuonna 1971 maaottelun pisimmän sprinttimatkan eli 400 metriä. Lisäksi hän osallistui 100 ja 200 metrin kisoihin sekä molempiin viesteihin. Myöhemmin Strandvallina tunnetusta pikajuoksijasta tulisi todellinen maaottelusankari. Hän starttasi Ruotsia vastaan yhteensä 43 kertaa vuosina 1966–1978.

Kuten jo mainittua, vuodesta 1972 lähtien molemmat maaottelut olivat yhtä Suomen juhlaa. Naiset onnistuivat nostamaan tasoaan lähes kaikissa lajeissa. Vuonna 1972 maaottelun toisena päivänä Ruotsi ei voittanut yhtään lajia naisten maaottelussa. Strandvall (aiemmin Pursiainen) siirtyi pelkästään lyhyimmille sprinttimatkoille ja voitti molemmat. Pirjo Wilmi voitti ratakierroksen. Tason leveyttä riitti varsinkin juoksumatkoilla.

Miesten puolella Suomi oli musertavan ylivoimainen. Voittomarginaali Ruotsiin suurin siihen asti: 63 pistettä. Niin kuin niin usein, myös tuona vuonna sykähdyttävin hetki nähtiin 800 metrin juoksussa, jossa Pekka Vasala juoksi Euroopan ennätyksen 1.44,5. Myös toinen tulevien Münchenin olympiakisojen suomalaisista juoksusankareista väläytti vauhtiaan. Lasse Virén juoksi voitti 5 000 metrin kisan ajalla 13.32,0.

koko vuosikymmen seurasi tuona vuonna osoitettua tietä. Suomi juoksi, hyppäsi ja heitti voitosta voittoon.

1980-luku: Puntit tasoittuvat

1980-luvun alkupuolisko oli Suomen miesten ja Ruotsin naisten valtakautta. Suomen miehet olivat ajoittain todella ylivoimaisia ja voittomarginaalit olivat useita kymmeniä pisteitä. Naisten puolella Ruotsi voitti tasaiseti joka maaottelun vuoteen 1987 saakka. Yksittäiset maaottelut olivat välillä tiukkojakin, kuten vuoden 1982 ottelu, jonka Suomi hävisi vain yhdellä pisteellä. Suomen suurin tähti oli Tiina Lillak, joka hallitsi keihäspaikalla koko vuosikymmenen.

Erikoista 1980-luvun maaotteluissa oli ehdottomasti miehen keihäänheiton valtikan siirtyminen Ruotsiin. Ensin Kenth Eldebrink ja sittemmin Dag Wennlund sekä viimeisenä Peter Borglund varmistivat keihäspisteet sinikeltaisille Vuosina 1983–1989. Vain 1988 Tapio Korjus oli tuonut voiton Suomeen.

Vuonna 1985 naistenkin maajoukkue alkoi löytämään parempaa tasoa. Yksi osoitus tästä oli Päivi Tikkanen, joka otti keskimatkoilla tuplavoiton ja 14 pistettä Suomeen. Silti kesti vielä kaksi vuotta ennen kuin Suomi nousi maaotteluvoittoon.

Naiset voittivat Ruotsin vihdoin vuonna 1987 Tukholmassa. Voiton takasi tason leveys. Taso olikin parantunu ja vuonna 1988 myös pikamatkoilla nähtiin suomalainen pistehirmu, kun nuori Sisko Hanhijoki voitti peräti kolme matkaa ylivoimaisesti. Kovakuntoisten sprinttereiden rooli korostuu maaottelussa, sillä pikamatkojen menijöille on tarjolla useita lajeja ja paljon pisteitä napattavaksi. Myös pituushyppypaikalla nähtiin suomalaista ylivoimaa, kun Ringa Ropo hyppäsi puoli metriä pidemmälle kuin muut.

Seuraavan kerran Suomen naiset hävisivät Ruotsille vasta vuonna 2000.

Vuosikymmenestä toiseen miesten keskimatkoista muodostui kiihkeä taistelu. Skandaaleilta ja hylkäyksiltä ei vältytty 1980-luvullakaan. Vuonna 1987 800 metrin kisan ensimmäisenä maaliin juossut Ari Suhonen hylättiin tönimisen vuoksi. Kaksi vuotta myöhemmin Mika Maaskola työnnettiin ulos radalta. Hän voitti kisan, mutta hylkäys odotti. Vastaprotestin ansiosta Suomen kolmoisvoitto lopulta piti.

Vaikka 1980-luvulla valtasuhteet tasoittuivat, vei Suomen miesten joukkue silti seitsemän vuosikymmenen maaottelusta.

1990-luku: Ylivoimaisten naisten aikakausi

Suomi ja Ruotsi jatkoivat 1990-luvulla siitä, mihin 1980-luvun lopulla jäivät.

Ylivoimaisten naisten puolella yksi joukkueen kantava voima lopetti maaottelu-uransa vuonna 1990. 400 metrin sileän ja aitojen taituri Tuija Helander oli kisannut vuosina 1977–1990 maaottelussa 19 kertaa. Jo 1980-luvulla pisteitä kahmineet Sisko Hanhijoki ja Päivi Tikkanen jatkoivat voitosta voittoon myös 1990-luvulla. Vuosina 1991, 1992 ja 1993 ylivoima oli niin suuri, että Ruotsi taipui noin 50 pisteellä.

Vuonna 1994 tilanne yhtäkkiä tasoittui ja piste-ero lopputilanteessa oli vain neljä pistettä Suomen hyväksi.

Miesten puolella Suomi vei vuoden 1990 ottelun, mutta Ruotsi selvänoloisesti neljä seuraavaa. Suomen suuria olivat muun muassa keihäänheittäjä Seppo Räty, juoksija Ari Suhonen ja aitajuoksija Antti Haapakoski.

Yleisömäärät laskivat nopeasti 1990-luvun alussa, eikä maaottelu tuntunut enää kiinnostavan.

Vuonna 1995 maaottelu juhli 70-vuotisjuhlavuottaan ja koko tapahtumasta luotiin spektaakkelimaisempaa. Siinä ilmeisesti onnistuttiin, sillä Helsingin stadionin kävijämäärä nousi ja tunnelma kiinnosti varsinkin nuorempaa yleisöä.

Suomen miehet aloittivat ottelun raskaasti Ruotsin ottaessa kolmoisvoiton avauslajissa eli 400 metrin aidoissa. Pikkuhiljaa suomalaisetkin heräsivät ja kurottivat pistekarkulaisen kiinni 5 000 metrin kolmoisvoitolla. Suomalaiset tulivat maaliin järjestyksessä Risto Ulmala, Santtu Mäkinen, Jyrki Ojennus. Myös kuulantyönnössä päädyttiin Suomen kolmoisvoittoon Mika Halvarin johdolla. Markus Koistinen työnsi toiseksi ja Arsi Harju kolmanneksi.

Päivän päätteeksi Suomi johti jo selvänlaisesti 118–77.

Naisten ensimmäinen päivä sujui hurjasta sateesta huolimatta iloisissa tunnelmissa, kun jo ensimmäinen laji päättyi yllättäen Suomen pistevoittoon. Aidattu ratakierros yllätysvoittoon juoksi Petra Stenman ennätyksellään. Myös sileän 400 metrin pisteet jäivät Suomeen, kun Heidi Suomi ja Aila Haikkonen ottivat kaksoisvoiton Haikkosen viimeisessä maaottelussa. Kiireisin päivä oli Suomen Kaisa Gustafssonille, joka kisasi samanaikaisesti kolmiloikassa (toinen) ja korkeushypyssä (kolmas). Suomalaiset kolmoisvoitot nähtiin kuulakehässä ja keihäspaikalla. Kun myös muissa lajeissa suomalaiset venyivät, oli johto päivän päätteeksi jo 26 pistettä.

Myös epäonnea nähtiin, kun ensimmäisessä aikuisten maaottelussaan ollut 15-vuotias Johanna Manninen otti kaksi vilppilähtöä 100 metrin kisassa ja hän joutui katsomaan sivusta Sanna Hernesniemen voittoa. Myöhemmin Manninen hallitsi pikamatkoja Suomessa ja kahmi maaottelupisteitä 100, 200 ja jopa 400 metrillä.

Toinen kilpailupäivä alkoi huonon tuurin saattelemana, kun voimakas tuuli kaatoi moukarihäkin ja moukari- ja kiekkokisat jouduttiin siirtämään Eläintarhan kentälle. Toisena päivänä auringonpaisteessa sama vauhti jatkui. Päivän kohokohdat tulivat naisten ottelun puolelta: 5 000 metrin kolmoisvoitto, kuulan kolmoisvoitto, pituuden kaksoisvoitto ja naisten pitkä viesti, jonka Suomi voitti ylivoimaisesti kruunasivat tapahtuman. Suomi voitti yllättäen miesten ottelun pistein 213–196 ja odotetusti naisten ottelun pistein 196–146. Samaan aikaan kisattavat tyttöjen ja poikien ottelut päättyivät myös Suomen voittoihin.

Myös ylimääräiset kävelymaaottelut vei Suomi mestarikävelijöiden Sari Essayahin ja Valentin Konosen johdolla.

Suomen naiset jatkoivat hallintaansa läpi koko 1990-luvun. Miesten puolella oli tasaisempaa 1996–1999 voittojen mennessä tasan naapureiden kesken.

2000-luku: Uusi vuosituhat kääntää voimasuhteet

2000-luvulla naisten maaottelu kääntyi päälaelleen. Suomen voittoputken katkettua Ruotsi piti tiukasti valtikkaa hallussaan. Ruotsi voitti 12 kertaa peräkkäin alkaen vuodesta 2000. Selvänä syynä tähän oli ruotsalaisten naisurheilijoiden rynnistys maailman parhaiden joukkoon. Erityisesti muistetaan Kallurin siskokset pika-aidoissa, korkeushyppääjät Kajsa Bergqvistin johdolla sekä itseoikeutetusti 2000-luvun seitsenottelun suurin tähti Carolina Klüft.

Usean lajin osaajana Klüft urakoi Suomea vastaan. Esimerkiksi vuonna 2004 hän kisasi seitsemässä lajissa, joista hän voitti kolme (pituus, korkeus ja pikaviesti) ja sijoittui toiseksi kolmiloikassa ja 200 metrillä. Kolmiloikassakin voitto oli lähellä, sillä kahden vuoden takainen EM-kisojen hopeamitalisti Heli Koivula-Kruger ohitti Klüftin niukasti vasta viimeisellä kierroksella.

Klüftin innoittama Ruotsi voitti peräti 50 pisteellä. Urheiluruutu haki syytä urheilijoiden asenteesta. Kun ruotsalaiset pitivät kentällä hauskaa ja iloitsivat, kilpailivat suomalaiset hampaat irvessä ja kyyneleet silmissä.

Miesten puolella Suomi puolusti edellisen vuoden voittoaan, mutta ei voinut mitään ruotsalaisten paremmuudelle. Varsinkin juoksumatkoilla tasoero oli hurja. Niillä Ruotsi otti jopa neljä kolmoisvoittoa. Suomellakin oli onnistujansa, kuten seuraavan vuoden Helsingin MM-kisojen pronssimitalisti Tommi Evilä, joka hyppäsi reiluun voittoon vastatuulessa maailmanluokan tuloksella 815, keihäsmiehet, jotka Esko Mikkolan johdolla ottivat kolmoisvoiton, kaksoivoittoon ehtineet 400 metrin aitajuoksijat Ari-Pekka Lattu ja Jussi Heikkilä sekä seiväshyppääjä Matti Mononen.

Ruotsi-ottelun tunnelma sytytti Evilän myös seuraavana vuonna, jolloin MM-mitalin jälkitunnelmissa hän hyppäsi Suomen ennätyksen 819. Edellisvuoden selkeä tappio oli saanut miehet taistelemaan maaotteluvoitosta tosissaan. Avauspäivänä moukarimiehet (Olli-Pekka Karjalainen, David Soderberg ja Jarkko Paljakka) aloittivat ottelun lupaavasti kolmoisvoitolla. Kolmoisvoittoja tuli kahden päivän ottelussa myös 400 metrin aidoista ja keihäässä. Kaksoisvoitot tuli kuulasta ja 100 metrin kisassa. Näiden tulosten turvin Suomi voitti 212–197.

Naisten puolella tutut ruotsalaiset ahmivat pisteitä oikein urakalla. Jenny ja Susanna Kallur pikamatkoilla ja pika-aidoissa loukkaantunut Carolina Klüft melkeinpä lajissa kuin lajissa. Suomalaiset ottivat keihäässä kolmoisvoiton Paula Tarvaisen johdolla, samoin 800 metrillä Mari Järvenpää etunenässä. Muita voittoja napsivat kymppitonnin juoksija Annemari Sandell-Hyvärinen ja neljännesmaileri Kirsi Mykkänen. Ruotsin kova taso näkyi kautta linjan ja erityisesti loppupisteissä. Ruotsi voitti maaottelun pistein 230–179.

Sama tahti jatkui aina vuoteen 2012, jolloin Suomen naiset voittivat vihdoin Ruotsin. Miesten puolella Suomi voitti vuosina 2006–2008 ja jälleen 2010–2011.

Artikkelia varten on käytetty lähteenä Matti Hannuksen ja Esa Laitisen Maailman paras maaottelu – Suomi–Ruotsi 75 vuotta (Lahti, 2000) -teosta sekä haastateltu urheiluselostaja Jarmo Lehtistä.

Kotimaisuuden ja työllisyyden asialla kampanjoitiin 1980-luvulla Seitsemän veljeksen voimalla. Kotimaisen Työn Liiton tietoiskuissa vuosina 1983 ja 1984 esiintyivät Juhani, Eero, Timo, Lauri, Aapo, Tuomas ja Simeoni. Jukolan takkutukista sukeutui modernin ajan kotimaisuusmannekiineja.

Pylväsdiagrammi työllisten määrän kehityksestä Suomessa 1976–1982 Kuva: Yle kuvanauha

Pylväsdiagrammi väestön koulutustason kehittymisestä Suomessa 1970–1981 Kuva: Yle kuvanauha

Tietoiskun Timo oli maatalouden asialla ja Lauri-poika metsäs hääri alkuperäisteoksen hengen mukaan. Kuvauksissa on päästy Jukolan pirtin tappelunsekaisista tunnelmista jylhiin luontokuviin. Ahkeran kaskeamisen kuvauksesta keretään kertomaan maatalouden tuottavuudesta ja työllistävyydestä, sekä kotimaisuuden takaamista puhtaista ja terveellisistä elintarvikkeista. Myös metsä tuotti ja työllisti 1980-luvulla, ja maailmalla kysyttiin suomalaisen metsän tuotteita.

Vuonna 1984 on harkitsevasta Aaposta sukeutunut moderni pääjohtaja, juurevasta kansanmiehestä Tuomaasta kansanedustaja ja saarnamies Simeonista jytädiscon tahtiin spiikkaava tiskijukka. "Hei sinä siellä, pistäs vähän vauhtia lantioon! Näytä, että suomalainen osaa, noin niin kuin kansainväliseen stailiin you know! Finski osaa mitä vaan, kun vaan haluaa. Antaa mennä siitä komeesti kotiin päin!"

Avain parempaan Suomeen, kotimaisuuskampanjan mainos 1983 Kuva: Yle kuvanauha

Ylen tv-kanavilla lähetettyjä tietoiskuja oli tuottamassa Kotimaisen Työn Liitto. Vuodesta 1992 lähtien liitto on tunnettu nimellä Suomalaisen Työn Liitto. Tietoiskuissa nähtävä avainlippu sai alkunsa vuonna 1965 kotimaisuuskampanjan tunnuksena, ja vuonna 1975 se vakiintui tuotteiden ja palveluiden alkuperämerkiksi.

- Aamulla kun lähden töihin, en minä koskaan mieti, että taasko minun pitää mennä töihin. Täällä verstaalla minä viihdyn. Mitä ihmettä ihminen eläkkeellä tekee, sanoo 82-vuotias suutari Olga Karppinen.

Olga on toiminut suutarina yli 30 vuotta. Olga Karppinen Kuva: Elävä arkisto

Työvaiheet oppii mallia katsomalla. Kengänpohjan korjausta Kuva: Elävä arkisto

Olga sanoo tottuneensa raskaisiin töihin. Naissuutari Kuva: Elävä arkisto

Olga Karppinen on pitänyt suuritarinliikettä Helsingin Kalliossa yli 30 vuotta. Olli Ihamäen vuonna 1982 toimittamassa henkilökuvassa Olga Karppinen kertoo työstään suutarina ja ajatuksistaan maailman menosta.

Olgan isä oli renki, joka sivutöinään korjaili ihmisten kenkiä. Isän töitä seuratessa myös Olga sai ensimmäiset opit ammatin saloista.

Omia kenkiä Olga ei kuitenkaan lapsena omistanut. Seitsemän lapsen katraalla oli yhdet yhteiset kengät. Välillä piti kirmaista lumihangessa avojaloin, vaikka se oli kiellettyä, kun halusi ulos päästä.

Avioliiton myötä Olga ja hänen miehensä perustivat yhteisen verstaan Helsingin Kallioon. Kun mies kuoli, päätti Olga opetella itse ammatin tekemällä ja vanhoista kengistä mallia katsomalla.

- Minä päätin, että kyllä minä tämän ammatin hallitsen ilman miehiäkin, ja siitä asti olen tehnyt nämä työt yksin.

Olga sanoo tottuneensa lapsesta asti raskaisiin töihin. Vielä yli 80-vuotiaana kunto on eriomainen. Suutarin töiden lisäksi hän toimii ohjelmaa kuvattaessa Eirassa talonmiehenä.

- Heinäpellollakin olin aina hanko kädessä. En ole koskaan halunnut haravan kanssa perässä kulkea.

- Ja kyllä minä vielä kauran ja heinän seipäille pistän siinä missä joku toinenkin.

Eläkkeelle jäämistä Olga ei suunnittele. – Ei ole hyvä asia, kun ihminen vain kotona miettii vaivojaan, hän sanoo.

Simon Taikateltta vierailee päiväkoti Kalinkassa vuonna 1999. Tällä kertaa taikurin lapsiavustajat pääsevät mittelemään tikanheitossa. Lystikäs Roope-papukaija taas hyppää polkupyörän selkään.

Taikurin lapsiavustajina Essi, Aime ja Oskari. Taikurin lapsiavustajina Essi, Aime ja Oskari. Kuva: Yle kuvanauha

Kesällä ei tarvita tossuja. Kesällä voi kaikkea kivaa harrastaa. Taikuri Simo keräsi päiväkodin lapsiyleisöltä näiden kesäharrastuksia. Polkupyöräilyn ja tikanheiton lisäksi tuumailtiin mm. rullaluistelun mahdollisuutta.

Tikanheitto-ohjelmanumeroon taikuri valikoi kolme lapsiavustajaa: Essin, Aimen ja Ollin, joka tosin paljastuu oikeasti Oskariksi.

Tikkakilvan jälkeen estradin valtaa Simon Roope-papukaija, joka halajaa tällä kertaa polkupyörän selkään.

Taikateltassa oltiin varsin kesäisissä tunnelmissa, vaikka ohjelma kuvattiin helmikuun keskellä. Oheinen jakso esitettiin ensimmäisen kerran osana Veturi-ohjelmaa toukokuussa 1999.

Pienen luxemburgilaisen Schengenin kylän mukaan nimetty sopimus allekirjoitettiin vuonna 1985. Saksan, Ranskan, Belgian, Alankomaiden ja Luxemburgin kesken solmitun sopimuksen yksi perustavoitteista oli nopeuttaa tavaroiden ja henkilöiden liikkumisvapauden toteutumista. Käytännössä tämä tarkoitti passintarkastusten lopettamista alueen sisärajoilla. Tavoitteena oli myös luoda yhtenenäinen valvontajärjestelmä sopimuksen maiden välille ja helpottaa rajojen valvontaa painottaen tarkistuksia Schengen-alueen ulkorajoilla.

Vaikka Schengen-sopimus allekirjoitettin vuonna 1985, otettiin se käytäntöön sopimuksen alkuperäisten maiden kesken vasta maaliskuussa vuonna 1995. Samaan aikaan sopimusta alkoivat toteuttaa myös Espanja ja Portugali. Saman vuoden syyskuussa pohjoismaat alkoivat neuvotella liittymisestä Schengenin sopimukseen. Suomessa asiasta asetettiin virallinen neuvotteluvaltuuskunta, jossa oli edustajia ulkoasiainministeriöstä, oikeusministeriöstä, sisäasiainministeriöstä, liikenneministeriöstä sekä sosiaali- ja terveysministeriöstä ja tullihallituksesta.

Schengen-alueeseen astuminen aiheutti pulmia pohjoismaiselle passivapaudelle. Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan kesken vuonna 1952 solmittua sopimusta ollaan pidetty tärkeimpänä osoituksena pohjoismaisen yhteistyön tuloksista. Islanti liittyi passiunioniin vuonna 1955 ja Färsaaret vuonna 1966. Passivapaus tässä laajuudessaan oli ainutlaatuinen maailmassa.

Ulkoministeriön neuvotteleva virkamies Esko Kiuru oli valottamassa Schengenin sopimuksen elementtejä Tänään iltapäivällä -radio-ohjelmassa vuonna 1995. Kiuru kertoi sopimuksen tavoitteista, joita olivat muun muassa viisumipolitiikan yhdenmukaistaminen, rikollisuuden torjunta ja huumeiden vastaisten toimenpiteiden tehostaminen. Kiurun mukaan Suomen lainsäädäntö ja mahdolliset lisätoimenpiteet saadaan sovitettua Schengenin sopimukseen vähin lainmuutoksin.

Kiurun mukaan passiunionin sisällyttäminen Schengen-sopimukseen oli pohjoismaille kynnyskysymys. Suurimmat kustannukset Suomelle olivat tietoverkon rakentaminen sekä investoinnit Suomen ja Venäjän rajanylitysasemille. Tapauksessa päänvaivaa aiheutti myös Norjan ja Islannin jääminen pois EU:sta. Loppujen lopuksi maat saatiin sisällytettyä sopimukseen, kuten Suomi, Ruotsi ja Tanska olivat esittäneet. Jotta pohjoismainen passiunioni voitiin Schengenin puitteissa säilyttää sellaisenaan, Pohjoismaat aloittivat Schengenin sopimusten soveltamisen yhtä aikaa.

Pohjoismaat lähemmäksi muuta Eurooppaa

Suomen, Ruotsin ja Tanskan liittymissopimukset sekä Norjan ja Islannin yhteistyösopimus allekirjoitettiin Luxemburgissa joulukuussa vuonna 1996. Pohjoismaissa sopimuksen soveltaminen otettiin käyttöön 25. maaliskuuta vuonna 2001. Samalla Suomesta tuli Schengen-alueen itäraja. Sopimus tarkoitti muutoksia myös Helsinki-Vantaan lentokentälle, jonne piti rakentaa erillinen alue Schengen-maiden ulkopuolisille lennoille.

"Tänään se sitten alkoi. Nimittäin Schengenin sopimuksen soveltaminen Suomessa", tunnelmoitiin Tänään iltapäivällä -radio-ohjelmassa. Lentokentältä raporttia tehneen toimittaja Kai Bymanin haastattelussa Schengenin sopimuksen käytäntöjä valottivat rajatarkastusosaston päällikkö Janne Piiroinen ja sisäministeriön hallitusneuvos Pekka Järviö.

Piiroinen kertoi muun muassa, miten sopimuksen voimaantulo muuttaa matkustamista kansalaisten osalta: "Tavallinen matkustaja huomaa sen saapuessaan toiseen Schengen-maahan. Enää ei tarvitse jonottaa passintarkastusta varten." Muuten lentomatkustaminen pysyi suurinpiirtein ennallaan, sillä lentoyhtiöt vaativat edelleen passin tai vuonna 1999 käyttöön otetun henkilökortin. Suomen rajatarkastusviranomaisille Schengeniin liittyminen tarkoitti vuonna 2001 neljän miljoonan passintarkastuksen vähenemistä.

Schengen-alueen valvonta

Rajatarkastusten loppuessa sisärajoilla, viranomaiset kompensoivat valvontaa tiukemmalla ulkorajojen valvonnalla ja ottamalla käyttöön SIS-tietojärjestelmän (Schengen Information System). Strasbourgissa sijaitseva SIS-tietokanta sisältää maahantulokieltoja ja tietoja etsintäkuulutetuista henkilöistä, ajoneuvoista, esineistä ja varastetuista passeista. Järjestelmän tarkoituksena oli kehittää poliisien ja oikeusviranomaisten kansainvälistä yhteistyötä.

Tietojärjestelmä sai kritiikkiä kansalaisjärjestöiltä, koska sen ajatelliin loukkaavan kansalaisten yksityisyyttä. Viranomaiset vakuuttivat kuitenkin, ettei järjestelmään tule tietoja "lainkuuliaisista kansalaisista."

Sisäministeriön ulkomaanosaston hallitusneuvos Pentti Visanen Hallitusneuvos Pentti Visanen A-studion Atlaksen haastattelussa. Kuva: Yle kuvanauha

A-studion Atlas-ohjelmassa vuonna 1998 arvioitiin Schengeniin liittymisen lisäävän turvapaikanhakijoiden määrää. Sisäministeriön ulkomaalaisosaston hallitusneuvos Pentti Visanen ei kuitenkaan ollut asiasta samaa mieltä. Visasen mukaan Dublinin sopimus, jossa määrätään, että turvapaikkahakemus käsitellään ainoastaan yhdessä jäsenvaltiossa, hillitsee laittomien maahanmuuttajien massiivista saapumista pohjoiseen Suomeen. "Suomea näyttäisi suojaavan syrjäinen sijainti", todetaan A-studion Atlas-ohjelmassa.

Schengen-alue vuotaa – väliaikaiset rajatarkastukset otetaan käyttöön

Vuonna 1998 Schengenin alue laajeni, kun Itävalta ja Italia liittyivät sopimukseen. Saksassa pelättiin Italiasta Itävallan kautta tapahtuvaa laitonta maahanmuuttoa, huume- ja ihmiskauppaa. Vuonna 1997 Itävallan kautta Saksaan saapui lähes 4000 laitonta maahanmuuttajaa. "Kun papereita ja tavaroita ei enää tarkasteta, uskotaan määrän vain lisääntyvän", raportoi Kölnistä toimittaja Pertti Rönkkö. Lieveilmiöiden pelossa Saksan eteläiset osavaltiot Baijeri ja Baden-Württemberg perustivat alueelle lisää poliisiyksiköitä. Myös lisääntyneet pistotarkastukset sisämaassa olivat osa Saksan taktiikkaa.

Vuonna 2000 Belgia joutui palauttamaan rajatarkastukset hillitäkseen laitonta maahanmuuttoa. Ranskassa rajatarkastukset otettiin käyttöön pohjoisilla raja-asemilla Alankomaista saapuvien huumeiden pelossa. Italian maantieteellinen muoto ja löyhä merirajan valvonta aiheutti myös ongelmia Saksassa. Tuolloin väläyteltiin jo ajatusta siitä, että Italia tulisi sulkea ulos Schengen sopimuksesta. "Kaikkiaan Saksassa pidätettiin viime vuonna 37 000 laitonta rajanylittäjää", kertoo toimittaja Pertti Rönkkö.

Schengenin sopimus mukautuu tilapäisiin tarpeisiin kuten Suomen järjestämissä yleisurheilun MM-kisoissa vuonna 2005. Sopimuksen mukaan jäsenmaa voi vaaran uhatessa ryhtyä tekemään sisärajatarkastuksia. Tätä mahdollisuutta on käytetty myös EU-huippukokousten, isojen jalkapallotapahtumien tai huumeratsioiden takia.

Vuoden 2015 syyskuussa Saksa, Slovakia ja Itävalta ottivat rajatarkastukset tilapäisesti käyttöön hallitakseen rajusti kasvanutta pakolaisvirtaa. Rajatarkastusten käyttöönoton myötä rajan ylittäminen olisi mahdollista vain voimassa olevien matkustusasiakirjojen avulla.

Bulgarian ja Turkin rajaseudulla oleva Harmanlin pakolaisleiri oli vuonna 2014 täynnä ihmisiä ja tarinoita. Tuhannelle ihmiselle tarkoitetulla leirillä asui 2000 Syyrian sotaa paennutta. Kaikkien heidän tarinoissa yhdistyi yksi, hiljainen toteamus: en olisi halunnut lähteä.

Pertti Pesosen toimittama Ulkolinjan dokumentti kertoo leiriläisistä, ja siitä mitä he ovat paenneet. Se kertoo myös eurooppalaisesta pakolaispolitiikasta sekä siitä millaista elämä ahtaalla, kylmällä leirillä on.

Jamil Naif Barui kertoo miksi hänen perheensä pakeni Syyriasta Jamil Naif Barui kertoo miksi hänen perheensä pakeni Syyriasta Kuva: Yle kuvanauha

Lumi tuo poikkeuksen tylsyyteen Harmanlin pakolaisleirin asukkaille Bulgariassa Lumi tuo poikkeuksen tylsyyteen Harmanlin pakolaisleirin asukkaille Bulgariassa Kuva: Yle kuvanauha

Jamil Naif Barui oli musiikinopettaja. 45-vuotiaana hän ei ollut koskaan hankkinut edes passia, mutta Syyrian sota tuli liian lähelle. Islamilaiset kurkunleikkaajat levittivät pelkoa, ja hallituksen ja kapinallisten sala-ampujien tulitus tekivät jokaisen ulkonakäynnin hengenvaaralliseksi. Toinen leirillä asuva mies kävelee ympäärinsä sylissään muutaman vuoden ikäinen tyttölapsi. Lapsen isä on miehen veli, joka ei onnistunut pakenemaan taisteluiden keskellä olleesta Aleppon kaupungista. Mies oli juuri kuullut, että hänen veljensä ruumis oli juuri löytynyt ilman päätä. Tarinoita sodasta ja pelosta kuulee kaikkialla, missä on Syyriasta tulleita ihmisiä.

Syyrian pakolaisongelma yllätti Bulgarian. Näin sanoo Valentina Nilsen, pakolaisten oikeuksia valvovan Bulgarian Helsinki-komitean asianajaja. Helsinki-komitea yritti varoittaa viranomaisia, kun pakolaisten tulva suuntautui ensin Syyrian naapurimaihin Libanoniin, Turkkiin ja Jordaniaan.

"Ennemmin tai myöhemmin ihmiset haluavat Eurooppaan, ja Bulgaria on reitillä". Poikkeuksetta kukaan Bulgarian vastaanottokeskuksissa oleva ei halua jäädä Bulgariaan. Työtä ei ole, toimeentuloavustukset ovat minimaalisia, ja jos ihmiset saavat luvan, jolla he pääsevät ulos leireiltä, niin vähätkin avustukset loppuvat. Leireillä ja vastaanottokeskuksissa olevat turvapaikanhakijat saavat Bulgarian valtiolta noin 30 euroa kuussa.

"Voit kuvitella, mihin se riittää", sanoo Latifa Ali, joka keittelee riisiä vastaanottokeskuksessa. Riisiä viisihenkinen perhe söi myös edellispäivänä. Ja sitä edellisenä.

Latifa on asunut kolme kuukautta ylikansoitetussa entisessä parakkirakennuksessa. Hänen perheensä pakeni Syyriasta, kun kotikortteli joutui kemiallisilla aseilla tehdyn iskun kohteeksi. Latifa pelastui, mutta monet hänen tuttavistaan eivät.

Turvapaikanhakijoiden perustama koulu Harmanlin leirillä Turvapaikanhakijoiden perustama koulu Harmanlin leirillä Kuva: Yle kuvanauha

Latifa Ali suostui lähtemään Syyriasta vasta kun hänen kotiinsa tehtiin hyökkäys kemiallisilla aseilla Latifa Ali suostui lähtemään Syyriasta vasta kun hänen kotiinsa tehtiin hyökkäys kemiallisilla aseilla Kuva: Yle kuvanauha

Huonosti järjestetyllä leirillä elämä oli aluksi alkeellista. Tarvikkeet ja vaatteet vain heitettiin leirin pihalle, jossa turvapaikanhakijat niistä tappelivat. Lopulta leiriläiset järjestäytyivät ja pitivät jopa vaalit. Näin he pystyivät paremmin kertomaan uudistustarpeista leirin työntekijöille. Pian leiriläiset perustivat myös koulun, jotta lapset saisivat opetusta. Opettajina toimivat aikuiset turvapaikanhakijat.

Bulgarian Helsinki-komitean asianajaja Valentina Nilsen ei ole tyytyväinen siihen miten Bulgaria ja EU käsittelevät pakolaisia Bulgarian Helsinki-komitean asianajaja Valentina Nilsen ei ole tyytyväinen siihen miten Bulgaria ja EU käsittelevät pakolaisia Kuva: Yle kuvanauha

En halunnut lähteä -ohjelmassa Valentina Nilsen kertoo toivovansa, että muut EU-maat tulisivat enemmän jakamaan Euroopan unionin eteläisellä rajalla olevien maiden taakkaa. Bulgaria on EU:n köyhin jäsenmaa. Nilsenin mielestä ei ole oikein, että se joutuu kantamaan kantokykyynsä nähden liian suuren taakan Syyrian pakolaisten auttamisessa. Samanlaisia ajatuksia on muissakin EU-maissa Taustalla on ns. Dublinin sopimus, jonka mukaan EU:hun tuleva voi anoa turvapaikkaa ainoastaan siinä EU-maassa, johon hän ensimmäisenä saapuu. Siinä annettu päätös koskee koko EU-aluetta. Nilsenin mielestä rikkaammat EU-maat piiloutuvat sopimuksen pykälien taakse ja jättävät Bulgarian oman onnensa nojaan. Muutamassa vuodessa Bulgariasta turvapaikkaa hakevien määrä moninkertaistui.

Teksti: Pertti Pesonen ja Juhana Säilynoja

Vuonna 1997 kempeleläinen Juha Sipilä nousi otsikoihin edellisen vuoden verotietojen julkistuksen myötä. Selvisi, että tuntematon 36-vuotias insinööri oli tienannut yli 73 miljoonaa markkaa (yli 12 miljoonaa euroa).

Juha Sipilän suuri pääomatulopotti oli peräisin hänen osittain omistamansa Solitra Oy:n myynnistä amerikkalaiselle ADC Communicationsille. Solitra teki muun muassa puhelinverkkojen tukiasemien suodattimia ja se oli yksi nopeasti kasvavan Nokian alihankkijoista.

Sipilä oli tullut mukaan Solitraan vuonna 1988. Silloin pienessä yrityksessä oli vain kahdeksan työntekijää. Sipilä sijoitti yritykseen alunperin 40 000 markkaa. Kahdeksan vuoden aikana Solitra kasvoi muiden Oulun alueen it-yritysten mukana ja toimitusjohtaja Sipilästä tulikin ensimmäisiä niin sanottuja Oulun it-miljonäärejä 1996. Veroja hän maksoi myyntivoitostaan 20 miljoonaa markkaa. Kun Solitra myytiin, oli sillä noin 700 työntekijää

Sipilän nopea rikastuminen sai median kiinnostumaan hänestä. Kotimaan katsaus kysyi seuraavana vuonna häneltä, että miltä tuntuu olla rikas.

"Monenlaisia kysymyksiä tulee mieleen. Onko se edes oikein, että yksi saa näin paljon rahaa ja miten sitä pitäisi jakaa." Hän kertoi jakaneensa rahaansa erilaisiin tarkoituksiin, mutta ei halunnut kertoa niistä enempää.

Hänen mielestään miljonääreillä ei ole erityisiä velvollisuuksia, mutta yrittäjillä on. Hän peräänkuulutti yrittäjiltä luterilaisiin arvoihin perustuvaa toimintaa.

Vaikka Sipilä myikin Solitran, oli hän silti mukana sen toiminnassa. Yritykselle hän haki lisää kasvua koulutuksesta.

"Kyllä me olemme nyt kolunneet muuntokoulutettavat ja jatkokasvua uhkaakin nyt koulutetun työvoiman puute", hän kertoi A-studiossa.

Hänen mielestään Suomi voi kilpailla vain osaamisella, ei työvoiman hinnalla.

Juha Sipilä vaikutti useissa Oulun alueen it-yrityksissä, kunnes vuonna 2011 hänet valittiin eduskuntaan Keskustan kansanedustajaksi. Jo seuraavana vuonna hänet valittiin puolueen puheenjohtajaksi. Sipilän johdolla Keskusta voitti vuoden 2015 eduskuntavaalit ja hänestä tuli pääministeri.

Solitra muutti useamman kerran nimeä, kunnes se vuonna 2013 ajettiin alas Powerwave Finland -nimisenä.

Hämeen Pyörärinki oli Veikko Laihon vuonna 1973 ideoima tapahtuma. Kyseessä oli kolmipäiväinen maantiepyöräilyn etappiajo johon yhdistettiin harrastelijapyöräilijöiden yhden päivän kuntoajo. Voitto Liukkosen ohjelmassa seurataan järjestyksessään toista pyörärinkitapahtumaa vuonna 1976.

1970-luvulla Suomessa ei juurikaan kisailtu maantiepyöräilyn etappiajoja, joten Hämeen Pyöräringille oli tilausta. Maaherra Valdemar Sandelin antoi kilvalle lähtölaukauksen Hämeenlinnan torilla. Mukana kisassa oli yhteensä 44 polkupyöräilijää, joista neljä oli puolalaisia, kolme ruotsalaisia ja kolme tanskalaisia kilpa-ajajia.

Hämeenlinnan tori oli kansainvälisestikin vertailukelpoinen keskipiste kilpailulle. Hämeenlinnan tori oli kansainvälisestikin vertailukelpoinen keskipiste kilpailulle. Kuva: Yle kuvanauha

Ensimmäisen päivän etappiajolla oli yhteismittaa 148 kilometriä. Reitti vei Hämeenlinnasta ensin Renkoon, sitten Forssaan, Humppilaan, Viialaan, Lempäälään ja lopulta Tampereelle, joka oli ensimmäisen päivän päämäärä.

Ensimmäisen etapin voitti edellisvuoden kokonaiskisan voittaja Harry Hannus. Etappien kärkisijoituksilla oli suuri arvo kokonaiskilpailussa. Maaliintulojärjestyksessä pyöräilijöitä nimittäin hyvitettiin ajallisesti. Voittaja sai 20 sekunnin aikaedun, kakkonen 15 sekunnin ja kolmanneksi tullutkin vielä 10 sekunnin hyödyn.

Pyöräringin toisena päivänä matkattiin reitillä: Orivesi–Pappilankangas–Vesala–Hollola–Lahti. Maalialue oli sijoitettu Felmanninpuistoon. Etapin voitto ratkesi vasta loppusuoran kirikamppailussa, jossa vahvimmaksi nousi lahtelainen Heikki Pelkonen. Harry Hannus oli etapin toinen.

Hannus arvioi, että toisen päivän pyörämatkalla polkupyöräilijän paino ehti tippua 2–3 kiloa. Tätä energiavajetta kompensoitiin syömällä runsaasti, ja jo matkan aikana nautittiin eväitä banaanien ja muun helpon syötävän muodossa.

Harry Hannus oli Suomen paras maantiepyöräilijä 1970-luvulla. Harry Hannus oli Suomen paras maantiepyöräilijä 1970-luvulla. Kuva: Kuvakaappaus Ylen filmiltä.

Etappikilpailun kolmas päivä aloitettiin ankean sateisena sunnuntaiaamuna. Ensin suoritettiin tempoajo eli aika-ajo, jolla oli mittaa 9,5 kilometriä. Kolmas etappiajoreitti kulki matkalla Järvelä–Oitti–Hausjärvi–Riihimäki–Loppi–Forssa–Renko ja lopulta Hämeenlinna.

Kolmannen etapin voiton vei Teppo Niemi melko suurella erolla perässä pyöräilijöihin. Harry Hannus sijoittui matkalla kolmanneksi ja uusi samalla kokonaiskilpailun voittonsa.

Hämeestä Hannus oli lähdössä Montrealin olympialaisiin, jossa hän pyöräili ratakilpailussa uransa parhaan arvokilpailusijoituksen ollen 13. Seuraavana vuonna 1977 Hannus sijoittui maantiepyöräilyn MM-kisoissa neljänneksi.

Kilpa-ajon rinnalla tapahtumassa pyöräiltiin yhtenä päivänä myös harrastajien kuntopyöräilyrinki. Kaikkiaan 102 kilometrin mittaisella lenkillä nähtiin mm. tandempyöriä eikä osallistujien osalta ikää juuri katsottu.

Lakko hyydytti pääkaupunkiseudulla bussi-, raitiovaunu- ja metroliikenteen viikoksi helmikuussa 1998. Työtaistelu liittyi linja-autonkuljettajien työehtoihin bussiyritysten kilpailutuksessa. Työ- ja koulumatkoja taitettiin kimppakyydein, liftaten sekä purevassa pakkasessa kävellen tai pyöräillen. Moni matkantekijä antoi kuitenkin lakkolaisille tukensa. Suuret kauppakeskukset kärsivät asiakaskadosta, mutta lähikauppojen myynti kasvoi.

Pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen kuljettajien lakko alkoi heti vuorokauden vaihduttua maanantaina 2. helmikuuta 1998. Lakossa olivat Helsingin, Espoon ja Vantaan bussinkuljettajat, metronkuljettajat ja raitiovaununkuljettajat. Vain VR:n lähiliikenne oli lakon ulkopuolella. Lakon ensimmäisenä aamuna Helsingin sisääntuloväylät ruuhkautuivat henkilöautojen katkeamattomasta ketjusta, myös pääkaupunkiseudun kaikki 2 500 taksia olivat ajossa.

Lakon taustalla oli pääkaupunkiseudun bussiliikenteen linjojen kilpailuttaminen ja kiista vanhojen kuljettajien työehdoista uusissa yrityksissä. Ensimmäisen lakkopäivän iltana A-studiossa pohdittiin, miten käy työntekijän silloin, kun toimiala kilpailutetaan ja työnantaja vaihtuu. Työoikeuden dosentti Jorma Saloheimo Helsingin yliopistosta selitti katsojille työtaistelun yhteydessä käytetyn liikkeenluovutus-termin merkitystä.

Neuvotteluja lakon sovittelemiseksi käytiin yömyöhään. Seuraavakin aamu alkoi kuitenkin lakkotunnelmissa. Liikennekaaos näkyi sisääntuloväylillä, mutta pysäköinninvalvojien mukaan Helsingin keskustassa tilanne oli yllättävän rauhallinen, ja sakkolappujakin oli jouduttu kirjoittamaan tavallista vähemmän.

Lakkoneuvotteluita käytiin tiivisti päivä- ja yökausia. Kuljettajien työtaistelu päättyi kestettyään viikon sunnuntaina, kun osapuolet hyväksyivät piirisovittelija Esa Lonkan sovintoesityksen. Sovittelua vauhdittivat seuraavaksi maanantaiksi uhatut tukilakot.

Kuljettajat joutuivat perääntymään osasta vaatimuksiaan, mutta saivat kuitenkin säilyttää keskeiset työsuhde-etunsa, jos työnantajayritys vaihtuu seutuliikenteen kilpailuttamisen takia. 1990-luvun lopulla kilpailuttaminen oli yleistymässä yhteiskunnan eri alueilla. Sovittelija Esa Lonka kuitenkin muistutti, että nyt saatu sovinto oli erikseen räätälöity pääkaupunkiseudun kilpailuttamista varten, eikä sitä voinut pitää ennakkotapauksena muissa vastaavissa työsuhdekiistoissa.

Iltalypsyn lakkohuumoria

Liikennelakon aikana luonnollisesti myös poliittinen satiiri tarttui ajankohtaiseen aiheeseen.

Jos sun firman nimi vaihtuu, niin se on silloin uusi firma.― Tero Saxman, Iltalypsy

Iltalypsyn sketsissä Tero Saxman (Taisto Oksanen) raportoi Ruskeasuon varikolta linja-autonkuljettajien lakosta ja valottaa tulevaisuuden visiota työantajan näkökulmasta: "Jos sun firman nimi vaihtuu, niin se on silloin uusi firma. Ja uudella firmalla on uudet työntekijät. Työntekijällä voi olla 20 vuoden kokemus alalta, mutta just sun upouudessa firmassa hän on pelkkä harjoittelija. Ja harjoittelijalle ei kuulu ammattilaisen palkka, kokemuslisät ja lomat. Ajatelkaa näin: joka aamu uusi alku!"

Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkue, voittamaton "Punakone" oli Suomen ensimmäinen vastus Izvestija-turnauksessa joulukuussa 1971. Aiemmissa kohtaamisissa takkiin oli tullut murskaavin luvuin, mutta nyt suomalaispelaajat tarjosivat yllätyksen ja vieläpä Moskovassa neuvostojohdon silmien edessä. Kiekkolegendat kuten Juhani Tamminen muistelevat historiallista ottelua dokumentissa Punakoneen kaatajat.

"Sitä voisi luulla katsovansa vain jääkiekkoa, mutta katsookin ulkopolitiikkaa".

Kylmä sota ja suurvaltojen voimannäytöt ulottuivat myös urheiluun. Venäläiset halusivat voittaa lännen sen omissa lajeissa, ja tavoitetta saavuttamaan luotiin huippuunsa hiottu jääkiekkomaajoukkue, joka sai lempinimen Punakone. Izvestija-turnauksen aikaan se oli juuri takonut putkeen yhdeksän maailmanmestaruutta ja muutaman olympiakullan.

Suomen jääkiekkomaajoukkue oli puolestaan tottunut juhlistamaan vaatimattomiakin saavutuksia. Punakonetta se ei ollut voittanut koskaan.

Valmentaja Seppo Liitsola Seppo Liitsola Kuva: Yle kuvanauha

Keskushyökkääjä Veli-Pekka Ketola Veli-Pekka Ketola Kuva: Yle kuvanauha

Kiekkolegendat muistelevat

Vuoden 1971 Izvestija-turnaukseen Suomi oli kerännyt parhaat pelaajansa. Turnauksesta valittaisiin edustajat myös tuleviin olympiakisoihin, joten halukkaista ei ollut pulaa.

Juhani Tamminen teki ottelussa kaksi maalia Juhani Tamminen Kuva: Yle kuvanauha

Laitahyökkääjänä pelannut Juhani Tamminen muistelee liikuttuneena, kuinka Suomen joukkueen päävalmentaja Seppo Liitsola kannusti joukkuetta: "Pojat, tulee päivä kun Suomi voittaa Neuvostoliiton."

Veli-Pekka Ketola ja Rauli Virtanen tapaavat vuosien jälkeen Veli-Pekka Ketola ja Rauli Virtanen Kuva: Yle kuvanauha

Valmentajaparina Liitsolalla oli Rauli Virtanen. Tamminen kehuu valmentajakaksikon olleen "aivan omaa luokkaansa". He täydensivät hyvin toisiaan, sillä Liitsola oli "tiedemies", kun taas Virtanen oli lähempänä pelaajia luomassa hyvää tunnelmaa.

Maalivahti Jorma Valtonen ja puolustaja Heikki Riihiranta muistelevat, miten ylivoimaiselta vastukselta Neuvostoliitto tuntui. 1970-luvulla psykologinen valmennus oli vasta alkutekijöissään. Anssi Kukkonen kertoo, kuinka kaikki pelaajat pistettiin makaamaan lattialle ja psykologi kiersi sanomassa heille, että he ovat parempia kuin neuvostoliittolaiset pelaajat. Hilpeyttä se oli ainakin herättänyt.

Usko Suomen menestykseen oli vähissä, eikä ottelua edes televisioitu. Yleisradio oli valmistautunut näyttämään ottelusta korkeintaan pätkiä seuraavana päivänä muiden otteluiden erätauolla.

Ensimmäistä erää oli pelattu kolme minuuttia, kun Juhani Tamminen laukoi kiekon Neuvostoliiton maaliin.

Peli päättyi lopulta lukemiin 4-2. Tammisen lisäksi maaleja loukoivat Matti Murto ja Juho Rantasila. Punakone kukistettiin kotikentällään valtionjohdon silmien edessä.

Suomessa voittoa hehkutettiin jopa vertaamalla sitä talvisodan saavutuksiin.

Ottelusta ei valitettavasti ole säilynyt tallennetta, sillä ajan tavan mukaan filmejä uusiokäytettiin. Dokumentissa ottelun tunnelmiin palataan pelaajien kertomusten ja valokuvien kautta.