Tuhansien muiden amerikansuomalaisten eli amerikanskien tavoin Aarne ja Sirkka Rikka lähtivät Detroitista rakentamaan Neuvostoliittoa 1930-luvulla. Lamasta kärsivästä Yhdysvalloista poismuuttajat olivat iloisia työstä Neuvostoliitossa, mutta puolisoiden kohtalot erkanivat toisistaan. Sirkasta tuli juhlittu laulaja, kun taas Aarne päätyi sotavankileirille.

Sirkka Virginia syntyi Yhdysvalloissa suomalaisille vanhemmille ja kasvoi Detroitin kommunistipuoluepiireissä.

Tekijä kertoo

Stalinin vainoistahan ei Karjalassa seinien ulkopuolella puhuttu. Kun perestroika alkoi, saimme Eino S. Revon kanssa päihimme ajatuksen, että ennen kuin väki vanhenee hautaan, paratiisin rakentajien elämäntarinoita on saatava talteen. Repo OIRT:n pääjohtajana hankki minulle viisumin, jossa ei ollut reitti- eikä aikarajoituksia. Ylitin rajan aina Värtsilästä. Parilla ensimmäisellä reissulla juotiin tarkastuspisteillä teetä kauan, kun kenttäpuhelimella selviteltiin onko ko. viisumia olemassakaan. Aunuksen kylissä olin ensimmäinen Suomesta tullut sodan jälkeen. Aikataulut heittivät kuperkeikkaa vieraanvaraisuudesta.
Akateeminen Kirjakauppa tilasi Englannin puolustusministeriön Tactical Pilotage Chart TPC D-3An, tiekarttojen puuttuessa ajoin ilmailukartalla. Liikuin täysin vapaasti, vain Kontupohjassa sain "päällystakin". Hän ei osannut suomea, joten hän päätti etsiä hyvän lounaspaikan.
Hengissä säilyneitä amerikanskeja oli Karjalassa helppo löytää. Alun jälkeen, kun luottamus löytyi, heitä ei todellakaan tarvinnut houkutella puhumaan. Olivat joutuneet vaikenemaan kauan. Kaikilla heillä oli ystäviä, jotka olivat säilyttäneet Amerikan passinsa,
päässeet takaisin ja joista ei tiedetty sen jälkeen. Lupasin ottaa selvää ja sain listan nimiä ja oletetut asuinpaikat.
Amerikassa alku oli hankalaa. Kun paratiisia lähdettiin rakentamaan torvien soidessa ja omaisuus oli myyty, takaisin tultiin vähin äänin eikä matkasta hiiskuttu. Monet kielsivät koskaan Neuvostoliitossa käyneensäkään, kun USAhan ensimmäisen kerran tultuani soitin heille. Toiset tahtoivat tietää, mitä heidän ystävilleen nyt kuului ja alkoivat muistella. Uteliaisuus voitti, väki soitteli toisilleen ja vakuutti, että minut voi päästää sisään.
Välillä kävin Karjalassa ja taas Amerikassa ja keräsin tarinoita. Samalla ihmiset löysivät uudelleen toisiaan.
Ohjelmat eivät juurikaan herättäneet täällä kiinnostusta. Sitä ihmettelin.
- Jouko Blomberg

Toimittaja Jouko Blomberg Kuva: Yle/Seppo Sarkkinen

"Suomalaisilla pitää ehdottomasti olla sitä ristiriitaa puolueessa. Näin minä ajattelin", Sirkka naurahtaa viitaten lapsuuteensa Michiganin ja Minnesotan suomalaisten puoluepiireissä.

"Kaikki suomalaiset olivat radikaaleja. Meillä ei ollut edes joulukuusta."

Työikään päästyään hän pääsi töihin maailman kolmanneksi suurimpaan tavarataloon J. L. Hudson'siin Detroitissa. Siellä pinta oli kaikista tärkeintä ja hymy.

"Aina täytyi olla valmis myymään. Aina piti yrittää myydä vaikka se toinen pullo hajuvettä."

Työ vei nuoren miehen Amerikkaan

Kotkassa syntynyt Aarne lähti merta edemmäs työnhakuun, kun oli liian nuori töihin Suomessa. Kotkasta lähti useampia nuoria miehiä Kanadaan. Niinpä Aarnekin lainasi vaaditut 6 000 markkaa matkaa varten. Kanadan kautta hän päätyi laittomasti Yhdysvaltoihin ja Detroitiin hanttihommiin.

Aarnen turkulainen ystävä tapaili Sirkan äitiä. Näin he löysivät toisensa kiitospäivänä.

"Oli hyviä kalkkunoita ja vähän sitä viinuskaa. Siinä sitten tutusttiin ja iltamissa hain sitten Sirkkaa tanssimaan. Siitä se alkoi." Pian Sirkan äidin piti lähteä töihin New Yorkin ja kahden jäänyt nuoripari meni naimisiin.

Lama vei ostovoiman ja Hudson'skin kärsi. Sirkka sai pitää työnsä aina vuoteen 1931 asti, jolloin hänet ja sadat muut kutsuttiin tavaratalon yläkerrokseen kuulemaan potkuista.

"Ensimmäisen kerran minä kuulin, mitä oli naisten hysteria, kun joutuivat työstä pois. He kun olivat tottuneet työtä tekemään", Sirkka muisteli tuota kohtalokasta päivää.

Nuoripari lähti toteuttamaan viisivuotissuunnitelmaa

Neuvostoliittoon värvättiin tuhansia amerikansuomalaisia ja moni lähti. Tarkoituksena oli tehdä muutama vuosi työtä ja rakentaa Neuvostoliittoa viisivuotissuunnitelman mukaisesti.

Kun he saapuivat sateiseen Petroskoihin, tuli vastaan jo pettyneitä Yhdysvaltoihin palaajia. Oli syyskuu 1932 ja ruokapulasta kärsivässä Karjalassa Aarne sai nopeasti hyvän työn agronomina.

"Minä siinä sitten hääräsin kovasti ja takataskussa olevasta kirjasta katsoin, että miten ne kasvit pitää istuttaa. Ja niinhän ne kasvoi hyvästi!"

Pari sai pienen asunnon, ja Sirkka alkoi opiskella lääketieteellisessä. Koulustipendin sai vain Neuvostoliiton kansalainen ja niinpä Rikat sen enempää miettimättä hakivat ja saivat kansalaisuuden. Neuvostoliiton johtajan Josif Stalinin aloittaessa suurta puhdistusta 1930-luvun lopulla joutui myös Aarne vainojen kohteeksi ja internointileirille Uraliin. Pahempikin kohtalo oli lähellä, sillä Rikkojen kanssa yhdessä asunut mies haettiin keskellä yötä, eikä häntä enää näkynyt.

Aarne joutui internoiduksi

"Luulen, että siinä meni työt ja miehet sekaisin", Aarne pohti. Silloin pariskunta pyrki myös pois Neuvostoliitosta, mutta viime tingassa päättivätkin, että eivät yritä pois maasta. Moni maasta pois pyrkinyt pidätettiin ja vietiin työleireille.

Ihmisille pitäisi työn sijasta opettaa elämisentaitoa. Se on niin monimutkaista― Aarne Rikka

Uralille Aarne lähti alunperin työpataljoonan metsätöihin. Perillä Tseljabinskassa häneltä kuitenkin vietiin passi ja pidettiin nälässä. Hän kuitenkin keksi juoda maalin sekaan tarkoitettua öljyä ja selvisi näin.

Sirkka evakuoitiin toisen maailmansodan taisteluita pakoon Petroskoista Belomorskiin kanteleyhtyeensä mukana. Rikkojen tie erosi vuosiksi, kunnes vuonna 1943 Sirkka käytti suhteitaan hyväksi ja sai Karjalan kulttuuriministerin avulla Aarnen pois Uralilta. Belomorskissa käynnistettiin suomalaista teatteria ja Aarne oli näytellyt Detroitissa, joten Sirkka sai hänet sillä verukkeella takaisin.

Sirkka oli kuitenkin jatkanut elämäänsä ja pari erosi sodan jälkeen. Aarne olisi halunnut, että Sirkka jatkaa lääketieteellisiä opintoja, mutta Sirkka halusi taiteilijaksi. Itseasiassa heidän ei tarvinnut virallisesti erota, sillä hakiessaan Neuvostoliiton kansalaisuutta, heidän avioliittonsa purkautui.

Toimittaja Jouko Blombergin haastatellessa Aarnea ja Sirkkaa 1980-luvun lopulla, oli heidän tiensä eronneet jo puoli vuosisataa aiemmin.

Mikä heidät sitten sai jäämään Neuvostoliittoon?

Sirkka oli yksin äitinsä kanssa Yhdysvalloissa. Hänellä ei olisi ollut varaa kouluttautua.

"Kun minä tulin tänne, minut ajettiin kouluun ja sanottiin, ettette te ole tänne tulleet makaamaan." Hän sai koulutuksen konservatoriossa ja eli taidepiireissä. Sirkka Rikka levytti useita levyjä ja hänen lauluääntään kehuttiin erityisen puhtaaksi. Radio-ohjelmassa Sirkan ja Aarnen tarina (yllä) kuullaan otteita hänen laulamanaan.

Aarnen mielestä elämä oli helpompaa Yhdysvalloissa, mutta kriisi ajoi työn perään. Hän ei silti valita.

"Hyvinhän se on mennyt, kun on hengissä ollut."

Yksi vuoden 2014 puhutuimmista musiikkitapauksista oli Pepe Willbergin nousu levylistojen kärkeen. Paluu eturiviin tapahtui suurisointisella, yllättävällä kombinaatiolla Matti Mikkolan ohjastuksessa. Uuden vuosituhannen Saimaa-ilmiötä päästiin kokemaan ensimmäisen kerran livenä Ruisrockissa.

Ensimmäisen kerran Mikkolan luotsaamaa suurtuotantoa kuultiin elävänä heinäkuun alussa Ruisrockissa. Willbergin taakse lavalle nousi liki 30-henkinen yhtye ja samankokoinen kuoro. Väenpaljoudesta huolimatta kuvanauhallakaan ei jää epäselväksi, kuka oli illan tähti, siitäkin huolimatta että Willberg itse elehtii äärimmäisen niukasti. Samaa ei voi sanoa Mattilasta, joka silminnähden suuresti nauttii lavalla olosta.

Tyylillisesti Mattilan musiikkia voi luonnehtia milloin sinfoniseksi popiksi, funkahtavaksi iskelmäksi tai vaikkapa auringonpaisteiseksi progeksi. Yhdistävä tekijä on suurieleisyys. Elävän arkiston otteissa kuullaan kaksi esimerkkiä, väristyksiä aiheuttava vastakohtaisuuksille rakentuva Leikitään sekä häpeilemättömän iso Tällä kadulla.

Haastattelussa Willberg ja Mikkola kertovat levyn taustoista. Hyväntuulinen Willberg toteaa käyvänsä nykyisin jopa laulutunneilla, ”mikä on aivan ennenkuulumatonta”. Mikkolan mukaan levynteko sujui lähinnä kahvia juoden ja Willbergin anekdootteja kuunnellen. ”Ja niitähän riitti.”

Syksyllä 2014 Mikkola kertoi tarkemmin kuvioistaan ja retromieltymyksistään Strada-ohjelmassa. "Se kuuskytluvun musiikki oli pop-musiikissa sellasta kokeilun aikaa, ei ollu sellasta yksinkertaistamisen ideaalia. Jos joku yrittäis nykyään tehdä niin kompleksista, edistyksellistä ja erikoista kuin mahdollista, niin palaute media- ja musiikkialalta olis sellainen, että mitä hämyilyä ja jazzailua tää on, mee sä vaan hakeen niitä apurahojas."

Tuolloin hänen studiossaan istui Vicky Rosti. Onko 2000-luvun alussa keikkailleen Tehosekoittimen punk-kitaristista tullut old school -starojen pelastaja? "Ei tää oo mikään missio. Nää mitä tähän on tullut on olleet sellaisia erikoislaatuisia ja rakkaita projekteja, en mä halua inflatisoida niiden arvoa. Eli seuraavaks jotain ihan muuta."

Lisää aiheesta

• Yle Uutiset: Pepe Willberg: En osannut odottaa hyökyaaltoa
• Yle Uutiset: Pepe & Saimaa vaati tuottajan ja laulajan sisuuntumista
• HS: Pepe Willbergin Saimaa-konsertti oli suurteko
• HS: Ensimmäinen kultalevy kruunasi Pepen ja Saimaan Huvila-keikan
• Teostory: Teosto-palkintoehdokas Matti Mikkola nauttii vastakohdista

Suur-Saimaa vesireitteineen muodostaa kulkutien moniin itäisen Suomen keskuksiin. Fennada-Filmin matkailuelokuvassa kuljetaan valkokylkisin laivoin pitkin sinistä Saimaata, ja vieraillaan Lappeenrannassa, Mikkelissä, Savonlinnassa, Joensuussa, Kuopiossa, Varkaudessa ja Imatralla kesällä 1961.

Karttakuva Suur-Saimaan alueen kaupungeista Kuva: Yle kuvanauha / Fennada-Filmi Junior

Fennada-Filmi Juniorin elokuvassa vuodelta 1961 noustaan sisävesilaivan kannelle Lappeenrannassa. Aikoinaan Lappeenrannassa oli vallien ympäröimä linnoitus, nyt keskustassa avautui 1960-luvun moderni kaupunki. Saimaan rannalla ja vesileikeissä voi matkailija virkistäytyä monin tavoin.

Käynti kuululla Saimaan kanavalla voi Mälkiän sulkujen kohdalla olla jopa jännittävä kokemus. Kanavan lisäksi Suur-Saimaalla on monia kapeikkoja, joissa kipparin pidettävä kieli keskellä suuta. Kapeikkojen kautta vievät vesireitit Suur-Saimaan järvien selille ja uusiin kaupunkeihin.

Mikkelin kivisakasti on Savon vanhin kivirakennus. Mikkeli oli myös päämajakaupunkina kahdessa sotien aikana: vuonna 1789 käydystä muistuttaa Porrassalmen taistelun muistomerkki. Toisen maailmansodan aikana Suomen armeijan päämaja oli Mikkelissä, ja Carl Gustaf Mannerheim asui kaupungissa. Mannerheim näkyy Mikkelissä kuvina ja nimistössä.

Savonlinna on Savon valkoisten laivojen pääsatama ja kasvava turistikeskus. Savonlinna on sekä romanttinen että historiallinen nähtävyys. Olavinlinnan pihasta on vakiintunut paikka konserteille ja kulttuuritapahtumille. Linnaan liittyy jopa kummitustarinoita, mutta pyhän Olavin patsas valvoo nimikkolinnansa rauhaa.

Varkauden elämä ja kehitys riippuvat tehtaista, jotka antavat työtä sen asukkaille. Vesitornin kattokahvilasta avautuu upea näköala siintävine selkineen. Kuopio puolestaan tunnetaan kalakukkojen kaupunkina. Vanhan ajan muistoisa on kasvamassa moderni Pohjois-Savon keskus. Kuopion ortodoksinen museo on ainutlaatuinen koko Euroopassa. Joensuussa Pielisjoen sillan ali ui vuosittain miljoonia tukkeja. Kaupungintalo on Eliel Saarisen käsialaa.

Kolilta avautuvat aavat vaaramaisemat aina Lieksaan, jonka puukirkko on Engelin piirtämä. Ja Punkaharjun kauneus on jokaisen itsensä koettava joko lomakylässä majailen tai Finlandia-hotellissa asuen. Imatralta puolestaan löytyy komea Imatran valtionhotelli. Vieressä virtaa Vuoksi ja kuohuu Imatrankoski. Tosin mahtava Imatra ei ole enää täysin vapaa. Se on valjastettu teollisuuden palvelukseen. Maamme 1960-luvun suurimman kauppalan asemakaava on Alvar Aallon suunnittelema, kuten Kolmen ristin kirkkokin.

Näin on kierretty Suur-Saimaan kaupunkeja, nautittu nähtävyyksistä sekä mielen ja ruumiin ravinnosta niin kaupunkien toreilla ja ravintoiloissa kuin laivan viihtyisässä salongissa. Matka jäi muistoihin kimmeltävä helmenä.

Näkymiä Saimaan sisävesiristeilyltä

Laatokan Mantsinsaari on ollut ihmisen asuttama ainakin 1000-luvulta lähtien. Yhdeksänsataa vuotta myöhemmin saari ehti olla erittäin omavarainen ja elinvoimainen asuinalue, mutta 1990-luvulle tultaessa saari oli enää vain muisto entisestään. Mantsinsaaren ainoa asukas Matti Kylmäluoma pohti A-studion Maailmankuvien haastattelussa omia mahdollisuuksiaan elää ja tulla toimeen saarella.

Neuvostovalta kehotti Mantsinsaaren asukkaita 1970-luvun alussa jättämään asuinpaikkansa. Saarelle jäi lopulta vain kaksi vakituista asukasta: Muurmannin suomalainen Matti Kylmäluoma vaimoineen. Vuonna 1991 Kylmäluoma oli ollut leski jo kuuden vuoden ajan, mutta yhä vain mies asui saarella.

Erakoitunut Kylmäluoma oli kalastaja, turkismetsästäjä, hylkeenpyytäjä, leski ja vielä eläkeläinenkin.

"Nyt se on kaikki mennyt tällain. Minä sanon, että nyt pitää ajatella, että miten tämän saaren saapi elämään."

Talot olivat ränsistyneitä, pellot rehottivat rikkakasveista. Saarelle pääsi kulkemaan mantereelta pengertietä pitkin. Kesäaikaan saarella asui Kylmäluoman lisäksi kuusisataa lehmää.

Kylmäluoma ansaitsi elantonsa pääasiassa turkismetsästyksellä. Vuosittain hän laski pyytäneensä noin kolmesataa piisamia, villiminkkejä, kettuja ja ilveksiä. Kylmäluoma myös viljeli maata omiin tarpeisiinsa, eikä erakon aika ehtinyt ainakaan käydä pitkäksi.

"Ei sitä jouda ikävöimään, kun pitää kaikki paikat pitää kunnossa ja työt tehdä", Kylmäluoma toteaa haastattelussa.

Yhdysvalloissa, syrjäseudulla lähellä Kanadan rajaa on intiaanien hautausmaa, jonne saa haudata vain heimon jäseniä. Sen hautakivissä voi nähdä tuttuja nimiä kuten Haataja, Holappa ja Pelto. Ne ovat osa suomalaisten ja intiaanien yhteistä tarinaa, joka alkoi, kun suomalaiset lähtivät paremman elämän toivossa Pohjois-Amerikkaan ja päätyivät asumaan alkuperäisväestön naapurustoon. Aikaa myöten näiden kahden kansallisuuden välille muodostui perheitä ja syntyi lapsia – fintiaaneja.

Radiodokumentti Tosi tarina: Finndians kertoo reservaateissa asuneista suomalaisista ja heidän jälkeläisistään. Toimittajat Jani Kaaro ja Tiina Mazet tekivät tutkimusmatkan Kanadan syrjäseuduille, lähelle Yhdysvaltojen rajaa.

Ojibway-heimoon kuuluva perhe Minnesotassa vuonna 1936 Chief medicine man Axel Pasey and family at Grand Portage Minnesota Kuva: U.S. National Archives and Records Administration

Suomalaisten muuttoliike Pohjois-Amerikkaan alkoi kunnolla 1800-luvun puolessa välissä ja jatkui pitkälle 1900-luvun puolelle. Suuri osa suomalaissiirtolaisista asettui Yhdysvaltoihin Minnesotaan ja Mighicanin osavaltioihin sekä Kanadan Ontarioon, jossa oli kaivosteollisuutta.

Suomalaiset pestautuivat kaivoksiin töihin ja uurastivat seitsemän päivää viikossa ja kymmenen tuntia päivässä maan alla. Työ oli raskasta ja vaarallista. Ammattiyhdistysliike oli vasta järjestäytymässä ja monilla alueilla sen aktiivisimpia ja äänekkäimpiä kannattajia olivat suomalaiset. He saivat nopeasti riidankylväjän maineen. Monissa paikoissa suomalaiset joutuivat mustalle listalle eikä heitä huolittu enää töihin.

Suomalaiset ja intiaanit naapureina

Kaivostyön sijasta monet suomalaiset päätyivät ottamaan vastaan siirtolaisille tarjottua maata. Suomalaiset olivat kuitenkin viimeisiä, jotka siirtyivät lunastettaville alueille uuden elinkeinon ääreen ja monille jäi viljeltäväksi rajaseudun toiseksi huonolaatuisin maa.

Suomalainen maatila Michiganissa Suomalainen maatila Michiganissa Yhdysvalloissa Kuva: Ann Fisher (2009)

Mutta vielä huonompaa maata oli aivan vieressä ja siellä asuivat Ojibwayt. Heimosta ja suomalaisista tuli naapureita. He alkoivat käydä kauppaa ja tavata kylien seurantaloilla.

Hengenheimolaiset

Suomalaiset tulivat yllättäen hyvin toimeen Ojibway-heimon kanssa. Harvoilla muilla uudisraivaajilla näytti olevan niin paljon yhteistä alkuperäisasukkaiden kanssa kuin suomalaisilla.

Suomalaiset eivät sopeutuneet samaan tapaan uuteen ympäristöön kuin muut eurooppalaiset. He viihtyivät syrjässä, omassa heimokulttuurissaan ja omia tapojaan vaalien, kuten intiaanitkin. Molemmilla oli myös luonnon rytmiin perustuva syklinen aikakäsitys ja vahva yhteys metsään. Suomalaiset metsästivät ja tunsivat olonsa kotoisaksi metsässä, toisin kuin monet muut alueen tulokkaat.

Siellä ei ole muita kuin hulluja suomalaisia ja intiaaneja.

Radiodokumentissa vanha reservaattilainen muistelee, kuinka kaupunkilaisilla oli tapana todeta eräästäkin syrjäseudusta, että "siellä ei ole muita kuin hulluja suomalaisia ja intiaaneja".

Suomalaiset ja intiaanien yhteiselosta seurasi myös lukuisia avioliittoja. Heidän jälkeläisiään kutsuttiin muun muassa sanoilla fintiaani ja findian.

Kanadan Ontariossa sijaitsevassa White Fish Laken intiaanireservaatissa toimittajat tapaavat heimon vanhimman yli 90-vuotiaan Noran, joka muistaa monta tarinaa suomalaisten ja intiaanien yhteiselosta.

Yhteinen kirous - alkoholi

Haastatteluissa nousee esiin myös intiaanien ja suomalaisten yhteinen pahe. Alkoholi oli lääke moneen vaivaan, oli kyseessä sitten taloudelliset tai henkiset vaikeudet. Mutta runsaasta alkoholinkäytöstä seurasi yleensä vain lisää vaikeuksia sekä muun yhteisön vieroksuntaa. Suomalaiset ja intiaanit eivät olleet haluttuja asiakkaita kapakoissa ja toisinaan heille kieltäydyttiin tarjoilemasta.

A-studiossa vuonna 2008 esitetyssä Rauli Virtasen reportaasissa kuultiin muun muassa Arne Vainion koskettava elämäntarina. Vainion isovanhemmat muuttivat Amerikkaan 1900-luvun alussa. Heidän lapsensa, Arnen isä, avioitui ojibway-heimoon kuuluvan naisen kanssa ja Arne syntyi 1958.

Arne kasvoi kaupungissa lähellä reservaattia. Vanhemmat omistivat baarin nimeltä "Hyvän onnen taverna", mutta perhe-elämä oli kaukana onnesta. Arnen isä käytti runsaasti alkoholia ja teki itsemurhan tämän ollessa vasta 5-vuotias. Menetyksen jälkeen Arnen äiti alkoi myös juomaan. Hän kuoli lopulta sairastettuaan pitkään sokeritautia. Arne itse aloitti juomisen jo teininä ja yritti itsemurhaa 17-vuotiaana, mutta ei onneksi onnistunut.

Elämä kääntyi lopulta valoisammaksi ja Arnesta tuli perhelääkäri Fond du Lacin intiaanireservaattiin Minnesotaan. Muita auttaessa myös raskas menneisyys saa toisenlaisen kaiun:

"Täällä näkee paljon diabetesta, amputointeja ja muita ongelmia. Kun menen sellaisen potilaan huoneeseen, äiti on kanssani. Kun kohtaan itsemurhaa aikovan, silloin isä on kanssani".

Finndian, fintiaani

Suomalaissiirtolaisten ja intiaanien jälkeläisiä nimitetään fintiaaneiksi, mutta osa kokee nimityksen loukkaavana. Rauli Virtasen reportaasissa haastatellaan nuorta Sean Soukkalaa, jonka isoisä on suomalainen. Anishinabee-heimoon kuuluva Sean ei haluaisi tulla kutsutuksi finntiaaniksi vaan sanoo olevansa suomalais-anishinabee.

Osa siirtolaisten jälkeläisistä on kokenut syrjintää ja tunnetta siitä, ettei kuulu mihinkään, ei intiaaneihin eikä suomalaisiin. Mutta moni on myös löytänyt itselleen paikan maailmassa ja yhdistänyt elämäänsä piirteitä niin suomalaisuudesta kuin intiaanien elämäntavoista.

Suomalaisilla on ollut useampia lempinimiä intiaanien keskuudessa, yksi niistä on "Maduduwinini", alkuosa tarkoittaa höyrykylpyä ja "wininini" ihmistä. Tämä "höyrykylpyihminen" on tietenkin saunaa rakastava suomalainen.

Laulu ja musiikki kuuluvat vahvasti romanikulttuurin. Lähes jokainen mustalainen laulaa, ja moni laulaa todella hyvin. Mustalaisen laulu on usein alakuloista ja valittavaa.

Romaniperheessä laulutaito siirtyy sukupolvelta toiselle. Romanityttö Kuva: Yle Elävä arkisto

Veikko Valentin hallitsi hevoskaupat. Romanimies ja hevonen Kuva: Yle Elävä arkisto

Tavallisesti romanit laulavat ilman säestystä. Tässä kitarassa kuitenkin George Hedman. Romanimies soittaa kitaraa Kuva: Yle Elävä arkisto

Romanien saapasmuoti vaihtelee alueittain. Kuva saappaista Kuva: Yle Elävä arkisto

Romanien laulut ovat kertovia ja niissä on aina tarina. Mustalainen laulaa kaihosta, kaipuusta, yksinäisyydestä, hylätyksi tulemisesta ja kovasta elämästä.

Laulun lajeja on monia. On rakkauslauluja, kertovia lauluja, muistolauluja, vankilalauluja ja mahtilauluja.

Vuonna 1973 valmistuneessa ohjelmassa ”Saako laulaa?” esitellään romanien laulu- ja musiikkiperinnettä, joka esimerkin voimin siirtyy sukupolvelta toiselle.

Romanien yhteisissä tapahtumissa lauletaan lähes aina. Omien perinteisten laulujen lisäksi romanit laulavat hengellisiä lauluja ja iskelmiä. Kaihoisien tangojen taitajina romanit ovat erityisen tunnettuja. Romanit ovat menestyneet hyvin niin iskelmälaulajina kuin tangokuninkainakin.

Tavallisesti romanit laulavat omissa tilaisuuksissa ilman säestystä. Lauluissa on vaikutteita valtakulttuureista aina rekilauluja myöten. Surumielinen poljento on slaavilaista perua.

Romaneilla on myös omankielisiä lauluja. Romanikieli kuuluu indoeurooppalaiseen kieliperheeseen ja on peräisin Intian luoteisosista. Romanikielen perustana on vanha sanskrit, josta on kehittynyt myös hindi. Romani ja hindi ovat sisarkieliä.

Romanikieli on kansainvälinen kieli ja sillä on miljoonia puhujia. Vuosisatojen saatossa kieli on kuitenkin hajaantunut useisiin murteisiin. Samalla se on saanut vaikutteita paikallisista kielistä, vaikka perussanasto on säilynyt samanlaisena.

Lauluperinteen ohella ohjelmassa esitellään myös romanien puku- ja tapakulttuuria.

Naisten työtä ovat perinteisesti olleet käsityöt, kaupustelu ja povaaminen. Nainen on hoitanut perheen ja mies on edustanut perhettä ulospäin.

Miehet ovat kiertäneet markkinoita ja tehneet hevoskauppaa. Romanimiehet ovat toimineet myös pläkkiseppinä. Romanit ovat hallinneet myös eläinten lääkinnän. – Ja kellä ei ollut hevosta, ei se ollut minkään arvoinen!

Romanit noudattavat pukeutumisessa tarkkoja sääntöjä. Romaninainen pukeutuu Suomessa periteiseen asuun aikuistuttuaan. Paksusta, mustasta sametista valmistettuun hameeseen menee kangasta 7-8 metriä. Romaninaisen puku on säilynyt vuosikymmeniä muuttumattomana. Tosin puvut ovat entistä koristeellisempia.

Romanimies pukeutuu mustiin suoriin housuihin, valkoiseen paitaan ja liiveihin. Aina 1960-luvulle asti romanimiehet suosivat ”ajurin pukua”, jonka tunnusmerkkejä olivat koppalakki ja nahkatakki. Asuun kuuluivat myös saappaat, joiden malli on vaihdellut paikallisesti. Keski-Suomessa suosittiin erilaisia saappaita kuin Pohjanmaalla.

Oheinen ohjelma on kuvattu Sysmässä, Hartolassa ja Joutsassa. Romaniperinteitä ohjelmassa esittelevät Anna, Rauha, Ruusa, Saaka ja Pekka Borg, Eila, Ingrid, Birgit, George ja Tauno Hedman, Pekka Ek sekä Veikko Valentin.

Minna Nikkasesta tuli jo nuorena suomalaisen naisseiväshypyn pioneeri, kun hän voitti nuorten Euroopan mestaruuden vuonna 2007.

Vuonna 1988 syntynyt Nikkanen löysi lajin pariin korkeushypyn kautta. Seiväshyppypaikkakunnalta Somerolta kotoisin olevaa nuorta urheilijaa pyydettiin osallistumaan seiväskarnevaaleille.

"Niihin haluttiin joku paikkakunnalta osallistumaan. Ne sitten pyysivät minua." Nikkanen oli tuolloin kymmenenvuotias

Uransa alussa Nikkasen vahvuutena oli hypyn alku ja seipään kuoppaanvienti. Tämä oli urheilijan ja valmentajan suunnitelman mukaista, selviää Sportmagasinet-ohjelmassa vuodelta 2007.

Se on tosi helppoa. Ei tarvitse ajatella mitään, kun lähtee juoksemaan― Minna Nikkanen seiväshypystä

"Olemme suunnitelleet sen niin, että loppuosa tulee sitten, kun alkuosa onnistuu. Ketjun ensimmäiset osat ensin ja viimeinen osa viimeiseksi", kertoi Nikkasta koko hänen uransa ajan valmentanut Jarno Koivunen.

Naisten seiväshyppy on arvokisatasolla nuori laji. Se tuli mukaan maailmanmestaruuskisoihin vasta vuonna 1999. Ehkä lajin nuoruuden vuoksi Nikkasella ei ole juurikaan ollut kovia kilpakumppaneita Suomessa. Poikkeuksen teki Vanessa Vandy, joka vuonna 2008 vei Nikkasen nenän edestä Suomen ainoan edustuspaikan Pekingin olympialaisiin. Sportmagasinet-ohjelma keskittyi myös Vandyn tulevaisuuteen. Hän voitti nuorten EM-kultaa vuonna 2009, mutta lopetti uransa jo kaksi vuotta myöhemmin polvivaivojen vuoksi.

Yhdeksi syyksi kilpailijoiden vähyyteen Nikkanen arvioi hyvien kotimaisten kilpailuiden puuttumista kisakalenterista. Siksi Nikkanen kilpaileekin joka kesä paljon ulkomailla, selviää Urheiluviikonloppu-ohjelmassa loppuvuodelta 2014.

Urheiluviikonloppu-ohjelmassa keskusteltiin myös siitä, kuinka monipuolista harjoittelua seiväshyppy vaatii. Monilla seiväshyppääjillä onkin telinevoimistelutausta ja hyvä vartalonhallinta on tärkeää. Myös Nikkasella suurin osa voimaharjoittelusta tulee telinevoimistelun kautta. Telinevoimistelussa piilee myös vaaransa, sillä vuonna 2011 Nikkanen oli jo valittu Daegun MM-kisoihin, mutta viikkoa ennen kisoja hän loukkasi sormensa telinevoimisteluharjoituksessa ja joutui jättämään kisat väliin.

Nikkanen kertoi myös vuoden 2014 kesänä kärsineensä selkäkivuista. Nuo kivut eivät kuitenkaan estäneet häntä jälleen hyppäämästä ulkoennätyskorkeudestaan 4.52 metriä

Urheiluviikonloppu-ohjelmassa Nikkanen kertoi nauttivansa tuollaisesta hyppäämisestä.

"Minä olen aina tykännyt tuollaisista kisoista, joissa katsojat tulevat noinkin lähelle. Kun oli ollut muuta vaivaa ja kaikkea niin se, että kisa tuotiin Narinkkatorille auttoi paljon."

Kapteeni Eino Seitavuori haavoittui vakavasti Syvärin suurhyökkäyksessä kesällä 1944 jatkosodan loppuvaiheessa. Palattuaan seitsemän kuukauden sotavankeudesta hän sai huomata olevansa virallisesti kuollut. Niilo Ihamäki haastatteli sotaveteraania kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Seitavuori oli tuolloin asunut kahdenkymmenen vuoden ajan erakkona Inarissa, hoitanut mieltään yksinäisyydessä.

Kaksi vuorokautta tajuttomana, kaatuneiden seassa, niin kauan kesti, ennen kuin puna-armeijan joukot siirtyivät hautaamaan taistelussa kuolleita. Kun kapteeni Eino Seitavuori osoittikin vielä elonmerkkejä, oli hämmästys molemminpuolista.

Upseerin arvo osoittautui hyödylliseksi ja vastustajat luulivat Seitavuorta ensin kenraaliksi. Sotilasarvonsa hän kuitenkin korjasi heti kun pystyi. Lisäksi hän ilmoitti nimensä, mutta ei muuta. Koska Suomi oli edelleen sodassa, ei vastustajalle sopinut puhua liikaa. Lisäksi Seitavuori oli huolissan perheestään, etenkin viidestä pojastaan.

Sylkäisin, niin tuli hammas ja luoti ulos samalla.― Eino Seitavuori muistelee haavoittumistaan

Jalkaan, olkapäähän ja poskeenkin haavoittunut Seitavuori kuljetettiin Syväriltä ensin vankisairaalaan Tšerepovetsiin Vologdan alueelle. Matka sodan runtelemalla alueella kesti useita päiviä. Haastattelussa kapteeni muistaa junamatkalta tilanteen, jossa hän sai kukkia venäläisiltä naisilta. Lahjakukat Seitavuori jakoi muiden kuljetettujen kesken.

Sairaalasta kuntouduttuaan Seitavuori siirrettiin vankileireille. Upseereita kohdeltiin vankeudessa miehistöä paremmin ja näille suotiin joitain etuoikeuksiakin. Leiriltä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista yhteydenpidon mahdollisuutta kotiin. Seitavuori ammensi vankeudessa voimaa muistamastaan persialaisen Omar Khaijamin runosta: "Mennyttä päivää älä kaipaa, tulevista ei ole väliä. Tämä päivä, tämä hetki, on käteistä rahaa."

En uskonut että elävänä tulen pois sieltä.― Seitavuori muistelee vankeusaikaa

Leirillä levisi paljon tauteja, jotka myös koituivat monen kohtaloksi. Seitavuori eli hetkessä, päivä kerrallaan koko vankeuden ajan. Perheensä hän heitti mielestään ja keskittyi itse selviytymään. Lopulta syksyllä tuli tieto, että heidät vapautettaisiin.

Kuolleen miehen oikeudet ja mielenrauha

Seitavuori palasi Vainikkalaan jouluaattona 1944. Vankeja vastaanottanut luutnantti hämmästyi suuresti, kun Seitavuori ilmoitti nimensä. Sama luutnantti oli nimittäin ollut mukana Seitavuoren hautajaisissa.

Syvärin perääntymistaistelussa kolme miestä oli nähnyt Seitavuoren kentällä vakavasti haavoittuneena. Seitavuori julistettiin siis kuolleeksi ja hänelle oli järjestetty sankarihautajaiset. Kapteenin yllättävä kotiinpaluu oli myös hänen perheelleensä järkytys. Seitavuori sai itse surullisia uutisia, koska toinen hänen Ruotsiin evakuoiduista pojistaan oli kuollut auto-onnettomuudessa.

Mutta tehän olette kuollut mies?― Tuomiorovasti Pertti Ranta muistelee kohtaamistaan Eino Seitavuoren kanssa

Kuolleista palaaminen osoittautui monimutkaiseksi. Pappilassa vieraillessaan Seitavuorelta tivattiin lääkärintodistusta, jotta hänet voitiin palauttaa elävien kirjoihin. Lääkäri taas ensin vaati papin todistusta. Lopulta tilanne ratkesi ja Seitavuorelle maksettiin vielä palkkakin sotavankeuden ajalta.

Myöhemmin veteraani päätti jättää perheensä ja hän muutti Inariin yksineläjäksi. Seitavuori eli erakkona yli 20 vuotta, "sormi liipasimella", tuli toimeen metsästyksellä ja kalastamalla. Yksinäisyyttä sotaveteraani perustelee haastattelussa mielenterveyden hoitokeinona. Eläkkeensä hän lähetti pojilleen.

Haastatteluohjelman lopussa kuullaan vielä tuomiorovasti Pertti Rantaa, joka muistelee häkellyttävää tilannetta, jolloin kuolleeksi julistettu Seitavuori saapui Lahden pappilaan ja palasi virallisesti takaisin elämään.

Miehistö – mietteitä mereltä -ohjelmassa vuodelta 1981 seilataan rahtilaivalla Israelin Haifasta Helsingin Katajanokalle. Matkan aikana tutustutaan "skönäreiden" eli merimiesten sielunmaisemaan sekä kuullaan pohdintaa heidän ammatistaan.

Merimatka alkaa suomalaisillekin tuttujen Jaffa-sitrushedelmien lastauksella aurinkoisessa Haifassa Israelissa. Rahtilaivana toimiva Pallas vei aikoinaan Suomesta välimerelle muun muassa puutavaraa, selluloosaa ja tarinan mukaan myös kuuluisaa suomalaista kansallismakkaraa.

Tarkkaa hommaa sano karhu, kun suuteli oravaa.― Rahtialus Pallaksen konemies

Miehistö -mietteitä mereltä -ohjelman tunnus. Kuva: Yle kuvanauha

Vaikka eräs miehistön jäsen kertoo, että työtahti on kiristynyt ja satamissaoloaika pienentynyt, ehditään ohjelmassa piipahtaa satamabaarissa, jossa miehistö nauttii väkijuomista ja paikallisten naisten seurasta. Merimies Hessun seuralainen on oppinut jopa hieman suomen kieltäkin.

Matka Haifasta Helsinkiin kestää 12 vuorokautta. Rahtilaiva Pallaksella töitä tehdään neljä tuntia, jonka jälkeen on kahdeksan tuntia vapaata. Vapaa-aikaa laivalla voi viettää esimerkiksi laivakirjaston niteitä lueskellen tai kuntoillen. Laivan peräkannelta löytyy uima-allas saunoineen.

Rahtilaiva Pallaksen reitti Haifasta Helsinkiin. Rahtialus Pallaksen reitti Haifasta Helsinkiin. Kuva: Yle kuvanauha

Laivalla kapteeni on ehdoton johtaja. "Luokka-arvot ovat tosin muuttuneet vuosien aikana", kertoo Pallaksen kapteeni Stig Lagerbohn. Hänen mielestään hyvä kapteeni laskeutuu välillä miehistön tasolle.

Välimeren maisemien jälkeen Pallas saapuu 98 kilometrin pituiselle Kielin kanavalle, jossa laivaan astuu luotsi. Hän opastaa rahtilaivan yhden maailman vilkkaimman kanavan läpi. Jyllannin niemimaan halkaiseva kanava yhdistää Pohjanmeren Itämereen.

"Kaks' on merimiehellä ilonpäivää. Kantaa säkki laivaan, ja laivasta pois"

Kotiasiat ovat usein miehistön mielessä. Merimiehen ammatti kun ei ole se perhekeskeisin. Ohjelmassa eräs seilori kertoo, kuinka hänen lapsensa eivät pidä häntä isänään, koska hän on ollut koko ikänsä merillä. "Kiitos siitä, että niistä kaikista tuli kunnollisia." Koskaan ei tiedä minne matka käy seuraavaksi. Laivan irtauduttua satamasta, tieto uudesta etapista tulee yleensä perämieheltä.

Kapteeni on ykkönen. Hän on herra, niin kuin Jumala.

Laivan lähestyessä mantereelle, merimiehillä esiintyy usein eräänlainen maakuume. "Se ilmenee noin vuorokautta ennen saapumista maihin". Maihin tullessa arjen aloittaminen on haasteellista ja nukkuminen vaikeaa. Erään miehistön jäsenen mukaan totutteluun menee ainakin kaksi viikkoa. Samoin käy, kun miehistö saapuu jälleen takaisin laivalle.

Ohjelma päättyy Pallaksen saapuessa Helsingin Katajanokan satamaan. "Kaks' on merimiehellä ilonpäivää. Kantaa säkki laivaan, ja laivasta pois", sanailee Lagerbohn.

Rahtilaiva Pallas tuhoutui rajussa tulipalossa vuonna 1998. Saksassa Amrun-saaren edustalla tapahtuneessa onnettomuudessa menehtyi yksi merimies. Turma oli erittäin tuhoisa myös luonnolle. Haverin yhteydessä mereen valui 244 tonnia öljyä, jonka seurauksena 16 000 lintua kuoli. Tuolloin rahtialus ei liikennöinyt enää Suomen lipun alla. Pallaksen "vraakki" eli hylky on edelleen nähtävissä sen onnettomuuspaikalla.

Miehistö – mietteitä mereltä

Fitness oli hottia 1990-luvun alkupuoliskolla. Timo Väyrynen ja Jarmo Friman juonsivat Resepti-ohjelman sarjaa, jossa paikalle kutsuttiin aikakauden julkkiksia kuntoiluvieraiksi. Vieraat kertoivat avoimesti omista elämäntavoistaan ja kuntoharjoittelustaan. Julkkiksilta mitattiin lähetyksessä myös näiden rasvaprosentti.

Toimittaja ja kolumnisti Mattiesko Hytönen astui ohjelmassa ensimmäistä kertaa Suomen kansan eteen fitness-henkilönä ja riisuikin itseään hieman.

Myöhemmin varsin yksityiskohtaisestikin kehonsa rakentamisesta kirjoittanut Hytönen kertoi tuolloin kuntoilevansa viidestä kuuteen kertaan viikossa. Kuntosaliharjoittelun lisäksi mies myös juoksi noin kahdeksan kilometrin lenkkejä. Juontajat Väyrynen ja Friman pitivät määrää hurjana, koska Hytönen oli vuonna 1993 jo viisikymppinen mies.

Mä olen ajatellut että menen arkkuun tässä kunnossa.― Mattiesko Hytönen

Hytösen tavoitteena olivat tiukat, erottuvat lihakset ja säännöllisestä kuntoilusta oli tullut hänelle jopa pieni pakkomielle. Hytönen myös kertoi aikanaan kilpailleensa tavoitteellisesti telinevoimistelussa.
Vartalotyypeiltään ideaaleina hän piti yhdysvaltalaisnäyttelijä Linda Hamiltonia ja venäläistä balettitanssijaa Mihail Baryšnikovia.

Julkkistoimittaja myös tuumaili, että kuntoilutrendit vaihtelivat aina ”buumeittain”. Ohjelmavuonna nousukiidossa oli etenkin kuntonyrkkeily, jota aiemmin oli pidetty perinteisenä työläisurheiluna.

Vaikka Hytönen ei noudattanut mitään erityistä dieettiä, tarkkaili hän ruokavaliotaan kulutuksen mukaisesti: "Ei makkaraa, aika vähän lihaa. -- Sörsseliä, missä on pähkinöitä ja palkovihanneksia."

Ruumiinsa lisäksi Hytönen kertoi treenaavansa kuntosalilla myös päätään.

Pellit auki -ohjelmasarjan juontaja Kata Kärkkäinen (myöhemmin Katariina Souri) saapui Resepti-ohjelmaan kertomaan muun muassa vatsalihasharjoittelustaan.

Playboy-tytöksi vuonna 1988 "identifioitu" Kärkkäinen edusti monelle naiselle ja miehellekin ulkonäöltään ihannetyyppiä. Hän kertoi kuitenkin itse kärsineensä nuoruudessaan ulkonäköpaineista. Vaihto-oppilavuotensa aikana Kärkkäinen oli lihonut kolmetoista kiloa ja hänelle kehittyi vakava syömishäiriö.

Se oli nuorelle naiselle henkisesti kova paikka.― Kata Kärkkäinen puhuu syömishäiriöstään

Oksenteluksi asti kehittynyt sairaus oli onneksi jäänyt jo taakse, mutta Kärkkäinen epäili, ettei koskaan aivan täysin parantuisi syömishäiriöstä.

Myös Kärkkäisellä oli oma urheiluhistoriansa. Hän voitti viisitoistavuotiaana keilailun SM-kultaa tyttöjen sarjassa. Silti hän myönsi, ettei aiemmin ollut pitänyt urheilusta.

Äidiksi tultuaan Kärkkäinen oli aloittanut säännöllisen kuntosaliharjoittelun ja oli jäänyt siihen jo hieman koukkuunkin.

Mediapersoona Timo T. A. Mikkonen esitteli omalla vierailullaan etunojapunnerrustaitojaan. Punnertamista reservin upseerismies piti ennen kaikkea "kasvattavana harjoitteluna". Laajemmin mediaveteraani kuitenkin tarinoi ohjelmassa omasta juoksuharrastuksestaan.

Tuollainen perinteinen suomalainen sotilaskoulutus, johon toivottavasti taas palataan, kun kaikki sellaiset akkamaisuudet on saatu syrjään näistä asioista.― Timo T. A. Mikkonen kuntoilun perusteista

Mikkonen kertoi parhaimmillaan juoksevansa peräti 200 kilometriä viikossa ja oli kokenut puolimaratoonari. Hän myös muisteli mieleenpainuvimpia juoksukokemuksiaan muun muassa juoksijalegenda Lasse Virénin seurassa. Kuntonsa salaisuutena mediapersoona piti tervehenkistä lapsuuttaan, johon liikunta ja urheilu olivat kuuluneet olennaisesti.

Kilpahenkinen urheilu oli näyttänyt myös synkän puolensa. Mikkonen oli nuoruudessaan loukkaantunut vakavasti seiväshypyssä.

Mikkonen oli myös ehtinyt aikanaan toimia Henri Toivosen kartanlukijana ennen rallikuskin tapaturmaista kuolemaa. Mikkonen pitikin modernia moottoriurheilua jopa rankempana kuin useimpia perinteisiä kuntoilumuotoja.

- Jos maailmankaikkeuden olemus olisi selvitetty, olisimme työttömiä kaikki, virnuilee avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja. Moottoripyöräilyä harrastava professori ei myönnä olevansa kovis. – Olen tällainen nössö, mutta näyttelen pahista.

Esko Valtaoja harrastaa moottoripyöräilyä. Esko Valtaoja ajaa moottoripyörällä Kuva: Yle Elävä arkisto

Esko Valtaojan kirjat ovat saavuttaneet suuren suosion. Esko Valtaoja Kuva: Yle Elävä arkisto

Ajankohtaisen kakkosen ”kesärenki” Kati Leskinen pestautui Esko Valtaojalle hommiin. Tehtävänä oli ottaa pölyt pois muumiosta ja rapsuttaa sammalta tähtitornista.

Aivan tavanomaisia eivät olleet myöskään puheet. Pohdittiin maailmankaikkeuden olemusta ja sitä, mahtaako tuolla ylhäällä olla muita.

Turun yliopiston avaruustähtitieteen professori Esko Valtoja tunnetaan hauskana ja suorasanaisena miehenä, joka osaa selittää universumin monimutkaiset asiat kansanomaisella tavalla.

Valtion tiedonjulkistamispalkinnolla ja Tieto-Finlandialla palkittu Esko Valtaoja on julkaissut monia kirjoja, kuten ”Kotona maailmankaikkeudessa” ”Avoin tie”, ”Ihmeitä” ja ”Kaiken käsikirja”.

Kirjoissaan Valtaoja pohtii, miten maailma syntyi, mitä tapahtui nollahetkellä, oliko sitä ennen mitään ja onko olemassa muita maailmankaikkeuksia.

- Onko oma maailmankaikkeutemme vain yksi kupla jossakin multiversumissa, Valtaoja pohtii.

Esko Valtaojan kirjat ovat saavuttaneet suuren suosion, ja hän on myös suosittu luennoitsija. Oman väitöskirjansa hän on tehnyt kvasaareista ja mustista aukoista.

- Meidänkin Linnunradan keskustassa on musta aukko, jonka suuruus on 4 miljoonaa auringon massaa. Sinne on aikoinaan aine luhistunut kasaan ja tehnyt reiän maailmankaikkeuteen eli mustan aukon.

- Joissakin galakseissa musta aukko nielee jatkuvasti ainetta sisäänsä. Ne ovat sitten näitä kvasaareita.

- Kvasaarit on maailmankaikkeuden tehokkain keino tuottaa energiaa, jos antimateria unohdetaan, Esko Valtoja kuvaa maailmankaikkeuden ihmeitä.

Suomen kuumimpia keihäsnimiä on suomalainen valmentaja Petteri Piironen. Mies löytyy niin vuoden 2014 maailmantilaston ykkösen, Egyptin Ihab Abdelrahmanin kuin monen muunkin ulkomaisen ja kotimaisen heittäjän taustalta. Myös kesällä 2015 maailmanmestariksi ennätysheitollaan yltänyt Julius Yego on hakenut Piiroselta oppia ja päätynyt kolaamaan lunta talviseen Suomeen.

Piironen toimii Kuortaneen urheiluopistolla keihäänheiton lajivalmentajana. Opistolle saapuu valmennettavia myös ulkomailta kansainvälisen yleisurheiluliiton IAAF:n myöntämien stipendien turvin.

Huippuvalmentajan opissa on käynyt suomalaistähtien lisäksi myös kymmenet ulkomaiset heittäjät kuten Julius Yego ja Ihab Abdelrahman El Sayed. Piironen ei murehdi taitojen valumista ulkomaille, vaan uskoo että lajin kehitys on tärkempää.

"Jos joku haluaa keihästä oppia heittämään, niin kyllä sille pitää sitä apua antaa".

Urheiluruutu haastatteli kesällä 2014 Piirosta ja hänen valmennuksessaan olevaa egyptiläistä Ihab Abdelrahman El Sayedia, joka kehui vuolaasti valmentajaansa.

"Hän on erittäin kiltti. Haluan treenata Petterin kanssa aina, sillä hän uskoo lahjakkuuteeni ja tukee minua koko ajan."

Urheiluruudun haastattelussa elokuussa 2015 Piironen kertoi yhteistyöstään Julius Yegon kanssa, josta povattiin jo tulevaa maailmanmestaria. Julius Yegon lahjat keihäänheittoon paljastuivat tämän ollessa nuori poika Keniassa. Kun kotimaasta ei löytynyt valmentajaa, Yego opiskeli tekniikkaa katsomalla YouTube-videoita muun muassa Tero Pitkämäen heitoista. Talvella 2011-2012 Yego saapui IAAF:n stipendin saatuaan Suomeen Kuortaneelle Piirosen valmennettavaksi.

Tekniikan hiomisen ohella harjoitteluun kuului myös hyvin perinteistä suomalaista liikuntaa, kuten polttopuiden pinoamista kesällä ja nuoskalumen kolaamista talvella.

Huippu-uraan vaaditaan kurinalaisuutta ja säännöllistä harjoittelua. Aika näyttää kestääkö nuoren tähden psyyke valtavan hypetyksen, toteaa Piironen ja hymähtää, että kenties kenialainen pärjää paremmin suosion keskellä.

"Ehkä me suomalaiset ollaan vähän arkajalkoja, kun me ruvetaan hehkuttamaan jotain urheilijaa se sulaa alta aikayksikön".

Vuoden 2015 MM-kisoissa Pekingissä afrikkalaiset nappasivat kaksoisvoiton, Julius Yego heitti ällistyttävän 92,72 metrin pituisen heiton, joka toi hänelle kultaa ja Ihab Abdelrahman tuli toiseksi 88,99 metrin heitollaan.

Voiman sijasta Piironen on panostanut valmennettaviensa kanssa paljon tekniikkaan. Tärkeintä on kuitenkin intohimo, sillä ilman sitä treenaaminen on vain pakkopullaa. Piirosen omia valmentajaesikuvia ovat Kari Ihalainen ja Markku Mononen.

Ensimmäiset Oulun musiikkivideofestivaalit järjestettiin vuonna 1994. Vuosikymmenen alkupuoli olikin suurta suomalaisen musiikkivideon nousukautta, kun Music Television oli totuttanut nuorison visuaaliseen musiikin kuluttamiseen.

Festivaalin perustivat Oulun käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen videolinjan opiskelijat. Yksi heistä oli Aknestik-bändistä tuttu Jukka Takalo.

"Olin nuori mies ja ystäviemme kanssa halusimme saada kaupungin haltuun. Suomen telkkari ei näyttänyt musavideoita ollenkaan ja internettiä ei ollut vielä keksitty", luetteli Takalo syiksi perustaa festarit Yle Liven ohjelmassa vuodelta 2013.

Jukka Takalo Jukka Takalo Kuva: Yle kuvanauha

"Samalla tavalla kuin klassismin kultakausi oli 1890-luvulla, musavideo oli se läpikäyvä taidemuoto, joka yhdisti kaikkea 1990-luvun alussa", Takalo muisteli.

Nopeasti paikkansa vakiinnuttaneen festivaalin sydän on suomalaisten musiikkivideoiden kilpailusarja, jonka voittajia juhlitaan Pumpeligaalassa. Vuonna 2013 kilpailuun oli lähetetty yli 400 kotimaista videota. Uuden sysäyksen musiikkivideoiden tekoon toikin internetin videopalvelut, jotka tasaviivaistivat artisteja. Kaikilla oli mahdollisuus päästä massojen kulutettavaksi, kun aiemmin se vaati videon pääsyä Music Televisioniin tai MTV3:n Jyrki-ohjelmaan.

Vuosittain noin 5000 kävijää keräävä festivaali on hieman jäänyt oheistapahtumansa varjoon. Vuodesta 1996 kisatut ilmakitaransoiton MM-kisat nousivat nopeasti kansainvälisen median suosikiksi. Osittain MM-kisojen menestyksen kautta myös itse festivaalit ovat kasvaneet ja laajentuneet käsittelemään rock-elämää monipuolisemmin dokumenttien ja keskusteluiden kautta. Silti sen fokus on videoissa, joiden käyttötarkoituskin on järjestäjille selvä.

"Markkinointinäkökulma on itsestäänselvyys. Sitä ei saisi liikaa häivyttää ajattelemalla, että se olisi erityinen taidemuoto. Vaikka ne on markkinointia, se voi olla hyvin taiteellisesti kunnianhimoista. Parhaat musiikkivideot on", tuomariston puheenjohtaja Taina Ronkainen pohtii musiikivideon tehtävää.

Pumpeligaalassa palkitaan vuosittain useita videoita. Vuonna 2013 kunniamaininnan sai peräti kuusi videota. Nuorelle ohjaajalle annettavan Teinipumpelin voitti Taito Kawata Graciasin videosta Let Myself Go. Yleisön äänestämän Kansanpumpelin voitti Ville Juurikkala Michael Monroelle ohjaamastaan Ballad of the Lower East Side -videostaan.

Tärkeimmän palkinnon eli Kultapumpelin voitti Teemu Niukkanen ihmiskauppaa käsittelevästä videostaan Jori Sjöroosin ja Paula Vesalan Satumaa-lauluun.

"Video on aiheeltaan rankka, mutta kuvauksissa meillä oli yllättävänkin leppoisa fiilis. Se varmasti muodostuikin sellaiseksi, koska aihe on niin rankka", Niukkanen kommentoi videon tekoa Yle live -ohjelmassa.

Vuonna 2013 Ylen musiikkitoimitus vietti musiikkivideokuukautta. Kuukauden aikana julkaistut haastattelut ja muut mainiot sisällöt löydät tältä sivulta.

Alla kuvia festivaaleilta OMVF:n Instagram-tililtä

Työteliäänä säveltäjänä ja sanoittajana kunnostautunut radiotoimittaja Sauvo "Saukki" Puhtila (1928–2014) muistetaan etenkin lastenlevytyksistään Pikkuoravien kanssa. Pikkuoravat Elmeri, Simeoni ja Nestori olivat yhtä kuin laulaja Eino Virtanen, joka esitti levytyksissä kaikkien kolmen oravan osat. Oravakolmikko muistetaan hyväntahtoisen isäntänsä jekuttamisesta milloin unten maille, milloin maan kiertoradalle asti.

Virtanen lauloi äänityksissä ensin normaalia hitaammin ja hänen äänensä nopeutettiin lopputulosta varten.

Saukin osa ei lastenlaulujen tarinoissa ollut aina kadehdittava. Yläpuolella käynnistyvässä Pikkuoravien kuuraketissa kaupungille lähtöä tekevä Saukki etsii kuumeisesti vyötään tai edes olkaimiaan. Oravakolmikolta ei apua pulmaan heru, pulputtajat kun vaikuttavat vain olevan rakentamansa kuuraketin lumoissa. Lopulta vyövarkaus paljastuu, mutta kyseessä olikin pirullinen juoni saada maailman ensimmäinen astro-Saukki ojasta kiertoradalle.

Pikkuoravien kuuraketti on levytetty vuonna 1962 ja se on kokoonpanon tunnetuimpia kappaleita.

Alapuolella kuullaan astetta rauhallisempi Pikkuoravien tuutulaulu, joka on kaksi vuotta kuurakettia vanhempi kappale. Tällä kertaa Saukkia ei ammuta avaruuteen, mutta puijataanpa vastuullista vanhempaa jälleen kerran.

Mirja Pyykön vuonna 1998 vetämän keskustelun agendana oli nuorten pahoinvointi ja sen seurausta olevat ongelmat, kuten päihteet ja rikollisuus. Syitä vallinneeseen tilanteeseen haettiin muun muassa yhteiskunnan luomista haasteista ja aikuisväestön vaikutteista. Studiovieraina oli kirjava joukko nuoria sekä heidän parissaan toimivia ammattilaisia ja vapaaehtoisia.

Eppu Pesola ja Olavi Sydänmaanlakka Haastattelijana Mirja Pyykkö -ohjelman lava ja pääkeskustelijat Kuva: Yle kuvanauha

Avauspuheenvuorot saavat 18-vuotias tuleva varusmies Eppu Pesola ja Aseman Lapset ry:n nuorisotyöntekijä Olavi Sydänmaanlakka. He pohjustavat aihetta jakamalla omia näkemyksiään nuorten ongelmista sekä niiden perimmäisistä syistä. Sydänmaanlakka ottaa kantaa myös vanhempien ja yhteiskunnan vastuuseen sekä mahdollisuuksiin tukea vaikeuksiin joutuneita. Hänen mukaansa ongelmiin puuttuminen pitäisi tapahtua ruohonjuuritasolla eikä vasta isojen asioiden kohdalla, kun vaikeudet ovat jo ehtineet kulminoitua tuomittaviksi teoiksi.

Eli onko tämä sellainen superihmisten maailma?

Varsinainen keskustelu käynnistyy nuoriin kohdistuvista valtavista paineista ja odotuksista. Suorituskeskeisyys ja pärjääminen tulevat hyvin varhaisessa vaiheessa osaksi elämää. ”Eli onko tämä sellainen superihmisten maailma?” kysyy Pyykkö ja saa Pesolalta myöntävän vastauksen.

Caitsu Rantanen (Aseman Lapset ry) huomauttaa yhteiskunnan muuttuneen lyhyessä ajassa suuresti. Esimerkiksi työmahdollisuuksia ei ole tarjolla enää entiseen tapaan. Kenties juuri tekemisen puute on ajanut nuoret kuluttamaan aikaansa kadulle, kun aktiviteetit ovat harrastusten lisäksi melko vähissä.

Ryyppäämistä ja rötöstelyä

Rantanen ei näe nuorten päihteiden käytössä tapahtuneen vuosien aikana selkeää muutosta. Alkoholipolitiikan vapautumisen myötä se on kuitenkin tullut 1990-luvulla näkyvämmäksi aikuisväestön esimerkin ja valvonnan riittämättömyyden seurauksena. Sydänmaanlakka tukee näkemystä ja lisää, että kasvatuksessa selkeimmät aikuisuuden symbolit liittyvät usein juuri alkoholiin ja juomiseen. Kenellekään ei siis pitäisi tulla yllätyksenä, kun omasta kypsyydestään humaltuneet nuoret ryhtyvät kulkemaan ympäriinsä kaljakassien kanssa.

”Mutta voiko olla nuori, joka käyttää viikonloppuisin alkoholia, jolla ei ole eikä tule ongelmia?”

Jos kasvuvuodet ovat kaljahuurussa, silloin ei ole elämää tulevaisuudessa.

Pyykön pohdinta synnyttää voimakkaan keskustelupurkauksen. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että nuorten saama merkittävän ongelmaryhmän leima on seurausta turhasta yleistämisestä. Vapaaehtoistyötä tekevä Botho Simolin uskoo, että suurella osalla menee erittäin hyvin, he hallitsevat omaa elämäänsä. Sydänmaanlakka jatkaa kertoen, että monesta kosteaakin iltaa viettävästä nuoresta haistaa aikuisuuden ja vastuullisuuden jo kaukaa. Toisena ääripäänä ovat puolestaan ne, jotka eivät selvästi ole tilillä mihinkään suuntaan. ”Jos kasvuvuodet ovat kaljahuurussa, silloin ei ole elämää tulevaisuudessa”, toteaa puolestaan lakimies Juha Matti Haarti hieman kärjistetysti.

Koti ja perhe kritiikin kohteina

Eppu Pesola kertoo, että monen nuoren läheisin ja tärkein ihminen hädän tullen löytyy omien vanhempien sijaan usein kaveripiiristä. Kodin merkitystä ei tule kuitenkaan väheksyä, ja varmasti jokainen nuori haluaa pitää välit omaan perheeseen kunnossa. Kukaan ei halua menettää sitä viimeistä turvasatamaa, jonne voi aina tarvittaessa palata.

Pikaisen suomalaisen urbanisoitumisen jälkeen tapahtunut piirre: nuorille avain kaulaan ja ulos.

Keskusteluyhteys nuoren ja vanhempien välillä ei kuitenkaan ole enää yhtä terve kuin ennen. Työelämäkulttuuri on aiheuttanut sen, että vanhemmilla ei ole omilta kiireiltään aikaa jutella nuorten kanssa tai antaa riittävästi huomiota näiden tekemisille. Avoimen ja turvallisen keskustelukanavan puute puolestaan synnyttää nuorissa tunneköyhyyttä, kun heillä ei ole mahdollisuutta päästä käsittelemään mieltään painavia asioita.

Perhepiirissä kasvatuksen metodeiksi ovat tulleet kiristäminen ja lahjonta. Esimerkiksi kotiin ei välttämättä ole tulemista, jos on tehnyt jotain kiellettyä, kertoo vapaaehtoistyöntekijä Kimmo Järvinen. Hänen mukaansa nuoret joutuvat entistä enemmän tulemaan yksin toimeen myös kotiympäristössä, kun vanhemmat eivät ole paikalla.

Kasvutukea nuorisotyöstä

Päihteet, rikollisuus tai väkivaltaisuus ei ole ongelma. Se on vain oire todellisesta ongelmasta.

Olavi Sydänmaanlakka nostaa uudestaan pinnalle keskustelun alussa esittämänsä pointin, jonka mukaan nuorten häiriökäyttäytyminen ei itsessään ole ongelman ydin. Sen sijaan näiden pahojen tekojen taustalta löytyvät ne todelliset syyt, jotka luovat pahaa oloa ja vievät kohti vaikeuksia. Syyt, joihin tulisi hänen mielestään ensisijaisesti puuttua.

Leena Sorsa, Caitsu Rantanen ja Kimmo Järvinen tekevät työtä nuorten parissa. Haastattelijana Mirja Pyykkö -ohjelman vieraita Kuva: Yle kuvanauha

Vaikka vanhemmilla yleensä olisi paras tarttumapinta lastensa ongelmiin, Sydänmaanlakka myöntää, että ajan yhteiskunnassa kaikilta ei vain yksinkertaisesti löydy resursseja tähän. Hän pitääkin täysin ymmärrettävänä, että itseään etsivälle nuorelle voidaan tarjota tukea ja aikuista roolimallia myös perheen ulkopuolelta. Vanhempia on mahdoton kokonaan korvata, mutta kodin piiristä irtautuvan nuoren kehitykseen voidaan silti vaikuttaa monin positiivisin tavoin nuorisotyön kautta.

Samoilla linjoilla on myös Järvinen. Hän kuitenkin huomauttaa, että monen aikuisen, niin vanhemman kuin vapaaehtoisenkin, suhtautumistapa on usein liian kaverillinen. Aikuisen tulisi säilyttää auktoriteettinsa ja tarvittaessa kyetä antamaan rehellistä ja suorasanaista palautetta nuoren tekemisistä laskeutumatta liikaa tämän tasolle.

Jengit tarjoavat yhteisöllisyyttä ja turvaa

Jengikulttuuria pidetään tavallisesti paheksuttavana ilmiönä, jonka parissa pyörivät vain huumeiden ja rikosten kanssa rypevät moniongelmaiset. Sydänmaanlakka kuitenkin täsmentää, että useimmiten jengit ovat hyvähenkisiä porukoita, joissa nuoret voivat viettää aikaa keskenään ilman sen kummempaa olemisen tai tekemisen tarkoitusta. Jengit voivat myös tarjota turvaa ja johonkin kuulumisen tunnetta.

Nuoret olivat keskustelussa asiantuntijoina. Haastattelijana Mirja Pyykkö -ohjelman vieraina olevia nuoria Kuva: Yle kuvanauha

Pyykkö pohtii, mahtaako jengien paheksunta olla vain aikuisten kateutta nuorten kaveripiireille, joiden parissa viihdytään paremmin kuin kotona. Kysymys saa kovaa kannatusta. Rantasen mukaan se paljastaa samalla paljon oman ryhmän tärkeydestä ja erikoislaatuisuudesta; kavereilla on antaa jotain, mitä perheellä ei. Näiden porukoiden ulkopuolelle jääminen voi toisaalta olla myös huolenaihe itsessään.

Pelko onkin yksi nuoria jengeihin ajavista tekijöistä. Eppu Pesola mainitsee rasismin ja sen ympärillä vellovan keskustelun lisänneen jännitteitä eri etnisten ja aatteellisten ryhmien välillä. Kimmo Järvinen puolestaan korostaa, että tilanne tuskin on todellisuudessa merkittävästi pahentunut. Sen sijaan hän kertoo räikeimpien ylilyöntien lisääntyneen. Myös median tapa nostaa näitä tapauksia näkyvästi esille luo vääristyneen kuvan uhan suuruudesta. Väkivallan pelko kuitenkin pakottaa nuoria hakeutumaan porukoihin sekä sopeutumaan niiden vaatimuksiin ja sääntöihin.

”Kaiken takana keski-ikäinen ihminen”

Keskustelun johtopäätös on, että nuorten ongelmat ovat enemmän tai vähemmän lähtöisin varttuneemmasta väestöstä. Aikuiset eivät ymmärrä kokonaiskuvaa eivätkä kykene sopeutumaan siihen nuorten maailmaan, jonka ovat omalla toiminnallaan näille luoneet. Nuorten keskinäisten vaikeuksien ja konfliktien sijaan ongelmat painottuvat pikemminkin ikäluokkien välille.

Pesola tiivistää ytimekkäästi: ”Tässä on koko ajan puhuttu siitä, että me (nuoret) elämme aikuisten maailmassa. Käännetään tilanne toisinpäin: Te (aikuiset) elätte nuorten maailmassa, yrittäkää sopeutua.”

Ohjelmasta on tekijänoikeussyistä leikattu muutamia musiikkiosuuksia pois.

Lumipyry eli Metelitsa oli viiden nuoren neuvostoliittolaisen naisen muodostama hiihtojoukkue, joka vuonna 1969 hiihti Moskovasta Tornioon 33 päivässä. Hiihtoretki tehtiin Leninin syntymän 100-vuotispäivän kunniaksi. Tosi tarina -ohjelmassa palataan 37 vuoden takaisiin tunnelmiin ja kuviin.

Insinööreistä, teknikosta ja opiskelijoista koostuvan hiihtojoukkueen jäsenet olivat mestaruustason hiihtäjiä, joille matka Neuvostoliitosta ulkomaille merkitsi paitsi omien fyysisten kykyjen testaamista mutta myös seikkailua. Suomessa hiihtotempaus koettiin ystävyyden vahvistamisena Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Neuvostoliitolle se puolestaan tarjosi mahdollisuuden osoittaa, että se oli halukas tekemään yhteistyötä muiden maiden kanssa.

Hiihtoretki maailmanpolitiikan pyörteissä

Vaikka naiset ottivat suunnitelman hiihtoretkestä innostuneesti vastaan ja lähtivät Suomeen "suuren rakkauden voimalla", uhkakuviakin oli ilmassa. Hiihtojoukkueen kapteeni Valentina Kuznetsova muistelee, miten maailmanpoliittinen tilanne ja lähihistoria olivat vaikuttaa matkan toteutumiseen. Suomea vastaan käydystä sodasta oli toki kulunut aikaa jo 30 vuotta, mutta Kuznetsovan isä oli matkaa vastaan. Hän pelkäsi tyttöjen joutuvan väkivallan kohteeksi Suomessa. Toisaalta Neuvostoliiton joukkojen tekemä Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1968 oli vielä tuoreessa muistissa. Eikä se ollut omiaan parantamaan maailman suhtautumista Neuvostoliittoa kohtaan.

Toimittaja Reima Ruhaselle tarjottiin mahdollisuus osallistua hiihtoretken raportointiin. Ruhanen tarttui tarjottuun haasteeseen raportoida tapahtumista matkan varrelta joka päivä kuukauden ajan muun muassa radioon ja Komsomolskaja Pravdaan. Hän ei mielestään saanut mitään ohjeita, miten pitäisi raportoida, mutta kokeneena toimittajana hän tiesi, mitä häneltä haluttiin.

"On kuitenkin muistettava, mikä aika oli kyseessä", Ruhanen huomauttaa tv-haastattelussa vuonna 2006.

Ystävyyttä ja rakkautta hiihtoreitin varrella

Suomalaisten ystävällisyys hämmensi ja lämmitti nuorten naisten mieliä. Latureitille tultiin kannustamaan kesken työ- ja koulupäivän, teitä aurattiin hiihtäjiä varten ja levähdyspaikoissa heitä kukitettiin ja kannustettiin monin eri tavoin. Kun eräs suomalaisnainen oli kannustamassa joukkuetta Leninin kuvan kera, hiihtäjät tunsivat voimiensa moninkertaistuneen, koska "tuo nainen uskoi meihin ja Leniniin niin, hän tuli yöllä metsän keskelle kannustamaan meitä", Valentina Kuznetsova muisteli.

Puolessä välissä matkaa joukkue huomasi, että toimittaja Ruhanen oli erityisen kiinnostunut yhdestä hiihtäjästä. Tytöt kannustivatkin joukkuetoveriaan ja antoivat ihastuneelle toimittajalle lempinimen "Silittäjä." Puoli vuotta hiihtoretken jälkeen Reima Ruhanen ja Nadezhda Kuzina avioituivat.

Kekkosen kanssa presidentinlinnassa

Hiihtotapahtuman yksi kohokohdista oli presidentti Kekkosen tapaaminen presidentinlinnassa. Kekkonen tekikin nuoriin hiihtäjiin lähtemättömän vaikutuksen:

"Hänen silmänsä olivat niin viisaat ja kauniit, että me unohdimme kaiken muun ympäriltämme", Valentina Kuznetsova toteaa.

Kekkonen osoitti suurta mielenkiintoa retkeä kohtaan ja pahoitteli muun muassa sitä, ettei voinut olla hiihtämässä mukana. Presidentti piti hiihtotempausta paitsi hienona urheilusaavutuksena, mutta se oli myös "ennätys työssä ystävyyden vahvistamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä."

Maaliin juhlittuina sankarittarina

Retki ei suinkaan ollut pelkkää juhlaa. Hiihtovarusteet joutuivat koetukselle pakkasen vuoksi ja väsymys oli nujertaa hiihtäjät. Matkaa taitettiin myös öiseen aikaan. Väsymys oli kuitenkin tiessään viimeisenä päivänä. Takana oli noin 2611 kilometriä, mutta intoa ja voimia oli jäljellä niin paljon, että "he voisivat vielä hiihtää vaikka maailman ympäri."

Myös kotona Neuvostoliitossa odotti juhlavastaanotto. Suuriin juhlallisuuksiin pääsivät osallistumaan kaikki hiihtäjät Valentina Kuznetsovaa lukuun ottamatta. Syynä oli hänen työskentelynsä Punainen proletaari -tehtaassa, joka oli luokiteltu salaiseksi.

Teksti: Sirpa Jegorow

Katso myös

• Naapurikansat tutustuvat
• Näin naapurissa
• YYA — 25 vuotta Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyttä
• Kekkosen suhteet Neuvostoliittoon
• Neuvostojoukot ylittivät Tšekkoslovakian rajan
• Ryssäviha ja Neuvostoliiton vastaisuus
• Mustan laatikon salaisuus - miten Neuvostoliitto vaikutti toimittajiin
• Wikipedia: Neuvostoliitto (fi.wikipedia.org)

Davy Crockett oli Yhdysvaltalainen kansallissankari, patriootti ja – mikäli hänen kunniakseen sävellettyä balladia on uskominen – kaikkien miesten ja naisten mies. Lännensankarista kertoneeseen tv-sarjaan sävelletty balladi käännettiin pian myös suomeksi. Trubaduuri Petri Hohenthal esitti kappaleesta oman versionsa vuonna 1981 asianmukainen pesukarhulakki päässään.

Texasin itsenäistymistaistelun yhteydessä surmansa saaneen Davy Crockettin toi 1950-luvun nuorison ja lasten tietoisuuteen viihdeyhtiö Walt Disney. Disney tuotti alunperin televisioon viisiosaisesta minisarjan Crokettin elämästä. Minisarjasta editoitiin myös kaksi elokuvaa vuosina 1955 ja 1956. Etenkin televisiosarja oli suurmenestys ja se nosti Crokettia näytelleen Fess Parkerin kuuluisuuteen.

Yllä kuultava balladi oli minisarjan tunnuskappale ja sen suomensi sanaseppo Reino Helismaa vuonna 1955.

Petri Hohenthal (1946–2005) oli mestaritrubaduuri, säveltäjä ja sovittaja. Hän toimi urallaan mm. Pihasoittajat- ja Cumulus-yhyeiden jäsenenä ja hallitsi taidokkaasti niin kitaran kuin viulunkin soiton. Hohenthal esitti Nukkumatti-animaation yhteydessä lastenlauluja vuonna 1981.

Jos jostakusta ei ole hiihtäjäksi, hiihtosuunnistajaksi tai ampumahiihtäjäksi, niin ei syytä huoleen. Pilkkihiihto saattaa olla laji juuri sinulle. Alkujaan 1970-luvulla ideoidussa lajissa on mitelty Suomen mestaruudesta vuodesta 1985 lähtien. Yhdistelmäurheilu on ollut erityisen suosittua Itä-Suomessa.

Pilkkihiihdon kilparadat pyritään suunnittelemaan alueelle, jossa kalaa on mahdollista saada ainakin kohtuullisesti. Lajin juoni on siinä, että yhteislähdön jälkeen kukin hiihtäjä pyrkii pilkkimään ennelta sovitun ajan sisällä mahdollisimman monta kalaa, yhden kalan kierrosvauhdilla. Jokainen saaliiksi saaduista eväkkäistä kuljetetaan maastohiihtolatua pitkin ennalta määritellylle maalialueelle.

Sen verran on tuossa hiihdon aikana syytä olla tarkkana, ettei hotkaise vahingossa todistuskappaletta.― Urheiluselostaja Juha Jokinen 1986

Pilkkihiihdon alkuperäisiin tavoitteisiin on kuulunut, että saaliskala kuljetetaan keräyspisteelle suussa kantaen. Tästä säännöstä on myöhemmin kuitenkin poikettu ja moni hiihtäjä lähteekin matkaan esimerkiksi vyölaukulla varustautuneena.

Yhdistelmäurheilua kokeiltiin ensimmäistä kertaa jo 1970-luvulla Mäntyharjulla. Lajia on myöhemminkin harrastettu etenkin Itä-Suomen alueella, mutta vuosien saatossa eksoottisesta kilvoittelusta ovat kiinnostuneet monilahjakkuudet ympäri Suomen.

Vuonna 1985 järjestettiin ensimmäiset pilkkihiihdon SM-kilpailut ja jo vuonna 1991 tapaus oli lisäksi Pohjoismaiden-, Euroopan ja samalla vielä koko maailman mestaruusmittelö. Raportti monimestaruuskisoista on katsottavissa alapuolella.

Koska pilkkihiihto on puhtaasti talviurheilua, on lajista kehitetty myös kesäversio. Kalajuoksun Suomen mestaruudesta kisaillaan niin ikään Itä-Suomessa vuosittain.

Kulta oli ensimmäinen metalli, jonka ihmiskunta otti käyttöönsä. Kullan hyötykäyttöarvo on kuitenkin varsin vähäinen. Silti tämä kaunis, keltainen metalli on ollut syypää jopa ihmiskunnan kamalimpiin tekoihin, sotiin ja rikoksiin. Kultaa on pidetty myös rahan arvon perustana. Heinäkuussa 1977 kultaa huuhdottiin ensimmäisen kerran kilpaa maailmanmestaruustasolla ja tietenkin Suomessa.

Maailmanmestarin voittovaskoolilla oli kokoa ja näköä. Kullanhuuhdonnan MM-voittaja 1977. Kuva: Yle kuvanauha

Kullanhuuhdonnan MM-kisojen historia juontaa alkunsa Sodankylän Tankavaarasta, jossa ensimmäiset mestaruushuuhdonnat järjestettiin. Jo ensimmäisiin kisoihin saapui kullankaivajia ympäri maailmaa.

Kotimaisena arvovieraana paikalle kiiruhti presidentti Urho Kekkonen, joka ei kuitenkaan ehtinyt osallistumaan itse kilpailuun. Kekkonen kuitenkin suoritti ensimmäisten MM-kisojen aikakapselin muuraamisen ja ehti syventyä veteraanihuuhtojien keskusteluihin kotasavulla. Kekkosen vierailuosuus alkaa artikkelin yläpuolella käynnistyvässä videossa kohdasta 39:00.

Presidentti Kekkonen paljasti tuntevansa monia kullankaivajia jo entuudestaan. Myös presidentti Urho Kekkonen kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan. Kuva: Yle kuvanauha

Kullanhuuhdonnan kilpamuodossa kisailijat huuhtovat ennalta määritellyn määrän huuhdottavaa maata. Jokaisen kisailijan maamäärään on järjestäjien toimesta kätketty saman verran kultaa. Hiekka-annoksessa ei saa olla luonnonkultaa, ainoastaan lisättyjä kultahippuja. Kultamäärää ei kuitenkaan paljasteta huuhtojille. Kisahuuhdonta suoritetaan aikavertailulla, jossa nopein voittaa. Laji vaatii vauhdin lisäksi tarkkuutta, sillä löytymättömästä kullasta kilpailijoita sakotetaan lisäajalla.

Kahdeksankymmentäluvulla huuhdonnan MM-kisat lähtivät Suomesta maailmalle ja vuoden 1982 kisailu miteltiin Itävallan Heiligenblutissa. Vuotta aiemmin oli perustettu Maailman Kullanhuuhdontaliitto, joka on sittemmin vastannut maailmanmestaruuskisoista.

Suomessa MM-kisat on aina käyty Tankavaaran Kultakylässä. Alueella on pitkät kullanhuuhdontaperinteet ja yllä käynnistyvässä ohjelmassa kuullaan kisaraportin lisäksi paikkakunnan historiaa keltaisen jalometallin herättämän intohimon puristuksissa. Ohjelman alussa taas esitellään kulta metallina, puhutaan sen hyötykäytöstä ja syvennytään kullan rooliin maailman taloushistoriassa.

Presidentti Urho Kekkosen 75-vuotissyntymäpäivän juhliminen aloitettiin jo aamukahdeksalta. Helsingin Työväenyhdistyksen soittajat lurauttivat juhlakalulle Jaakko kulta -syntymäpäiväserenadin Tamminiemen rannassa 3. syyskuuta vuonna 1975.

Monien suomalaisten lämpimissä ajatuksissa tuttavallisesti vain Urkki, mies kovaa tekoa, lujaa merkkiä.

Muita aamun musiikkiesityksiä kuultiin Ylioppilaskunnan Laulajilta sekä Akademiska Sångföreningenilta.

Presidentti oli aikaiseen huomionosoitukseen silmin nähden tyytyväinen. Aamutilaisuus päättyikin samppanjalasin tyhjentämiseen Tamminiemen parvekkeella.

Juhlinta jatkui Presidentinlinnan edustalla Helsingin Kauppatorilla. Paikalle oli saapunut satoja suomalaisia onnittelemaan presidenttiä ja Poliisisoittajat säestivät tilaisuutta Porilaisten marssilla.

Presidentti ehti jalkautua myös kansan pariin. Urho Kekkonen Kauppatorilla syntymäpäivänään 1975. Kuva: Yle kuvanauha

"Tunnelma oli aito ja välitön, eikä kumpikaan osapuoli peitellyt tunteitaan", illan uutislähetyksessä kuvaillaan.

Presidentin syntymäpäivän lounastilaisuus pidettiin valtioneuvoston salissa. Ruokailun isäntänä toimi pääministeri Keijo Liinamaa.

Lounaalta teräksinen päivänsankari kiirehti takaisin Kauppatorille, kansalaisten keskelle. Presidentti piipahti torikojulla, puheli suosikkikaloistaan, vastaanotti lahjan virolaisilta ja puheli kiitoksensa takaisin sujuvalla viron kielellä.

Kello kahdelta Kekkonen siirtyi takaisin linnaansa, uusia onnittelijoita tapaamaan.