Näyttelijä Martti Kainulaisen kapeakasvoinen hahmo tuli tutuksi suomalaisille lukuisista elokuvista ja tv-ohjelmista. Vuonna 2000 kuolleen näyttelijän tunnetuimpia töitä olivat Herman Päätalon rooli Mikko Niskasen Päätalo-filmeissä, Kätkäläinen sekä Iisakin rooli tv-sarjassa Moreeni. Vuonna 1976 valmistuneessa ohjelmassa Kasvo: Martti Kainulainen hän kertoi urastaan ja lapsuudestaan Lappeenrannan Lauritsalassa.

Vuonna 1927 syntyneen Martti Kainulaisen rakkaus esiintymiseen alkoi pienenä poikana hänen kulkiessaan äitinsä mukana Lauritsalan työväentalolla laulamassa. Kainulaisen mukaan laulut olivat silta pois karusta arjesta, jota köyhä työläisperhe Etelä-Karjalassa vietti. Laulut opettivat elämää: työväenlaulut, isänmaalliset laulut, kupletit, rakkauslaulut ja haikeat kappaleet kertoivat kaikki erilaisia tarinoita ja nuori Martti piti niistä kaikista.

Kainulaisen perheen tärkein asia 1930-luvulla oli kuitenkin arkisempi: mistä saada työtä ja perheelle ruokaa? Lauri-isä teki väliaikaisia töitä, mistä sattui niitä saamaan ja Anna-äiti työskenteli tehtaalla.

1930-luvun lopulla Kainulaisten elintaso alkoi Lauri-isän muurarin uran myötä nousta, kunnes talvisota katkaisi arjen. Lauri joutui sotaan, joka näkyi hyvin konkreettisesti lähellä rajaa sijaitsevassa Lauritsalassa. Kylän yli lensi venäläisiä lentokoneita ja tykistön jyly kaikui kuulaalla ilmalla pihaan saakka. Rintaman lähestyessä kylä evakuoitiin.

Kun on köyhistä oloista lähtöisin, on valtavasti materiaalia ihmiskuvausta varten. Elämäntuntemus on hiukan pintaa syvemmältä, kun on joutunut itse kokemaan, elämään ja hengittämään sen mitä muutkin ihmiset ovat tehneet.― Martti Kainulainen

14-vuotiaana Martti jätti jatkokoulun kesken ja aloitti työuransa. Ensimmäinen työpaikka oli Lappeenrannan Osuusmeijerin lämmittäjän pesti. Työ tuntui aluksi toteutuneelta unelmalta, sillä meijerillä ruoka kuului palkkaan. Vuoden 1942 kevättalvi lähenteli nälkätalvea, ja Martin kotona syötiin lähinnä jäisiä lanttuja: meijerillä sai lihaisaa keittoa, leipää ja voita niin paljon kuin jaksoi syödä!

Työura jatkui rullatehtaassa ja sahalla, josta Martti siirtyi konepajalle levysepän oppilaaksi. Metallimiehenä hän pärjäsikin hyvin: töitä oli tarjolla yllin kyllin ja siitä maksettiin hyvää palkkaa. Martti oli uuttera ja ahkera työmies, jota usein pyydettiin tekemään huimapäisiä työtehtäviä, joita muut eivät rohjenneet tehdä.

Armeijan jälkeen Martti Kainulainen teki sekalaisia töitä ja sen ohessa avustajan rooleja Lappeenrannan työväen teatterissa. Vuonna 1948 Kainulainen sai postikortin, joka muutti hänen elämänsä suunnan. Kortissa teatterinjohtaja Nestori Huhtanen pyysi häntä häntä paikkaamaan sairastunutta näyttelijää kesän teatterikiertueelle Lappeenrantaan ja sen lähikuntiin. Näytelmä sinänsä oli “jonninjoutava farssi”, mutta toimi lähtölaukauksena yli 50 vuotta kestäneelle taiteilijanuralle.

Näyttelijäksi ilman koulutusta

Kotkan maakuntateatteriin siirtyessään Huhtanen pyysi Kainulaista mukaansa. Lyhyen miettimisen jälkeen Kainulainen päätti lähteä, vaikka sai selvästi muhkeamman palkkapussin silloisesta työstään rautatehtaalla. Ensimmäisessä näytelmässään hän sai yhden repliikin roolin ja paljon huutoa ohjaajalta osaamattomuutensa tähden.

Kainulaisella ei ollut mitään teatterialan koulutusta, vaan hän oppi seuraamalla kokeneempia näyttelijöitä ja lukemalla paljon. Hän suhtautui ammattiinsa hyvin kunnianhimoisesti ja käytti kaikki mahdolliset keinot ilmaisunsa parantamiseen.

Ymmärrettyään taitamattomuutensa näyttelijänä Kainulainen alkoi kouluttaa itseään systemaattisesti. Hänellä oli kaksi eri laulunopettajaa, jonka lisäksi hän kävi lasten balettitunnilla harjoittelemassa liikkumista. Teatteriväen ja kaupungin sivistyneistön kanssa juhliessaan Kainulaista alkoi harmittaa oma sivistymättömyytensä, mikä johti hänet toistuvasti kiusallisiin tilanteisiin. Tätä puutettaan hän alkoi paikata uppoamalla kirjallisuuden ja taiteen historian maailmaan. Kainulainen alkoi uskaltaa myös kirjoittaa, vaikka koki olevansa siinä todella huono.

Martti Kainulainen juonsi 1970-luvulla Pikku Kakkosen nukketeatterisarjaa Martin allakka. Martti Kainulainen lastenohjelmassa Martin allakka vuodelta 1979. Kuva: Yle

Operetteja tehdessään Kainulainen huomasi, että laulaminen ja tanssiminen saavat hänet hengästymään liian helposti: kesti kauan ennen kuin hän pystyi puhumaan normaalisti tanssin jälkeen. Hän korjasi asian yli vuoden kestäneillä päivittäisillä hengenpidätysharjoituksilla. Ääntään Kainulainen piti kunnossa harjoittamalla sitä viisi minuuttia joka ilta koko uransa ajan.

Kuopion Yhteisteatteriin siirryttyään Kainulaisen oli opeteltava myös ohjaamista. Ensimmäisen kerran lukuharjoituksia johtaessaan hän tunsi jalkojensa vapisevan jännityksestä, mutta jännitys meni nopeasti ohi. Ja mikä tärkeintä, jälleen hän oli ottanut uuden askeleen teatteriurallaan.

Näyttelijästä riippuu kaikki. Häntä katsoja katsoo. Ohjaajasta hänen ei tarvitse tietää mitään.― Martti Kainulainen

Teatterinjohtajana Kainulainen toimi kymmenen vuotta Kouvolan teatterissa 1960- ja 1970-luvuilla. Hän palasi kuitenkin pestin jälkeen takaisin näyttelijäksi kyllästyttyään teatterin taustalla käytäviin valtataisteluihin ja poliittiseen suhmurointiin.

Oheinen Kasvo-ohjelma valmistui vuonna 1976, jolloin Kainulaisen kenties muistettavin roolityö oli vielä edessäpäin. Päätalo-filmatisoinneissa Elämän vonkamies ja Nuoruuteni savotat Kainulainen näytteli pelottavan uskottavasti helposti kimpaantuvaa ja mielisairaudestakin kärsivää Herman Päätaloa. Kainulainen oli pienessä roolissa myös Rauni Mollbergin Tuntemattomassa sotilaassa, jossa hän esitti vääpeli Korsumäkeä.

Martti Kainulainen jäi eläkkeelle Lahden kaupunginteatterista vuonna 1985. Ura teatterilavoilla päättyi eläköitymiseen, mutta hän näytteli pienempiä tv- ja elokuvarooleja kuolemaansa saakka. Martti Kainulainen menehtyi syöpään 72-vuotiaana vuonna 2000.

Artikkelissa on käytetty lähteenä Martti Kainulaisen muistelmateosta Taiteen takapihalta.

Vuonna 1990 nuortenohjelma Kasmasiinissa tavattiin ukrainalaisia teinejä, jotka olivat kotoisin Tšernobylin alueelta. He olivat joutuneet elämään epävarmuuden ja epätietoisuuden alla neljän vuoden ajan. Tšernobylissä tapahtui historian tuhoisin ydinvoimalaonnettomuus 1986.

Tšernobylin ydinvoimalaitoksen suunnittelussa ei noudatettu turvallisuusperiaatteita. Ydinvoimalassa tehtiin onnettomuuden sattuessa koetta, jota eivät olleet hyväksyneet voimalaitoksen suunnittelijat. Kokeen suorittaminen edellytti reaktorin käyttämistä tavalla, joka oli nimenomaan ollut kielletty käyttömääräyksissä. Onnettomuudessa ydinvoimalan reaktorin ydin suli, ja radioaktiivisia saasteita levisi laajalti Eurooppaan.

Kasmasiinissa haastatellut nuoret olivat osa 29-henkistä joukkoa, joka vieraili Suomessa kesällä 1990. Raportissa jututetaan neljää Tšernobylin lasta. Jokainen heistä oli kärsinyt onnettomuudesta, jotkut terveydellisestikin.

"En tiennyt mitä se oli, ajattelin, että se oli tuuli"

Sergei Venger, 13 vuotta Tšernobyliläinen Sergei Venger, 13 vuotta. Kuva: Yle kuvanauha

Kolmetoistavuotias Sergei Venger kertoo olevansa osittainen silminnäkijä ydinvoimalassa tapahtuneelle räjähdykselle. Lauantaina 26. huhtikuuta 1986 asioituaan kaupassa hän näki taivaalla suuren pölypilven.

Kotona pojalle oli selvinnyt, että kyse oli ydinvoimalaonnettomuudesta. Hänen perheensä oli saanut tiedon räjähdyksestä radiosta.

"Onnettomuus vaikutti kaikkeen, luontoon, ihmisiin"

Ludja Chesheiko, 14 vuotta Ludja Chesheiko, 14 vuotta. Kuva: Yle kuvanauha

Ludja Chesheiko kertoo, että hänen kotiseutunsa lapset kuljetettiin nopeasti pois vaara-alueelta. Lapset joutuivat viettämään koko onnettomuuskesän poissa, ja kun he palasivat kotiin, kaikki muuttui huonompaan suuntaan.

Chesheiko kertoo alkaneensa pian sairastella ja kärsineensä mm. toistuvasta päänsärystä. Myös onnettomuuden myötä määrätyt kiellot vaikeuttivat elämää. Ulkoilu oli tiettyinä aikoina kiellettyä ja säteilyarvoja tarkkailtiin jatkuvasti. Mittaukset eivät kuitenkaan vaikuttaneet luotettavilta. Elintarvikkeiden valvonta koettiin ukrainalaisten joukossa nöyryyttävänä.

"Kyllä niitä pitää rakentaa, mutta ei tiheästi asuttuihin paikkoihin"

Zoja Bondereva, 15 vuotta Zoja Bondereva, 15 vuotta. Kuva: Yle kuvanauha

15-vuotias Zoja Bondereva muistaa erityisesti ajan Tšernobylissä ennen kuin lapset evakuoitiin onnettomuusalueelta. Koulussa heitä opastettiin pyyhkimään kodin tavaroita kosteilla räteillä. Lapsille annettiin ohjeita suun suojaamiseksi kädellä, kun he liikkuivat ulkona. Metsiin ei saanut mennä, eikä marjoja tai sieniä poimia.

"Meillehän on aina opetettu, että Neuvostoliitossa kaikki on hyvin"

Boris Korotkejevits, 15 vuotta Boris Korotkejevits, 15 vuotta. Kuva: Yle kuvanauha

Boris Korotkejevits muistelee saaneensa tiedon onnettomuudesta sanomalehdessä julkaistusta artikkelista. Uutinen oli kirjoitettu vähättelevään sävyyn ja sen viestinä oli, ettei räjähdyksestä tarvinnut huolestua.

Korotkejevits kertoo tunteneensa onnettomuuden jälkeen olonsa "sumuiseksi". Myös hän kertoo kärsivänsä päänsärystä, joka pahimmillaan haittasi pojan nukkumista. Muina oireina Korotkejevits mainitsee heikotuksen ja muutoksen käytöksessään.

Lue lisää:

Kolme vuotta jälkeen Tšernobylin

Neuvostoliitossa syntyi Tšernobylistä kärsimään joutuneiden ihmisten järjestöjä sekä ydinvoiman vastaisia kansalaisliikkeitä.

Lue lisää:

Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus Suomen uutisissa

Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui lauantaina 26. huhtikuuta 1986 Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa lähellä Prypjatin kaupunkia. Ydinvoimalan reaktorin ydin suli ja radioaktiivisia saasteita levisi laajalti Eurooppaan. Radioaktiiviset säteilyarvot kohosivat myös Suomessa, mutta säteilyn syytä ei aluksi tiedetty.

Lue lisää:

Miltä Tšernobyl näyttää 30 vuotta onnettomuuden jälkeen?

Tšernobylin ydinvoimala räjähti 26.4.2986. Katso KulttuuriCocktailin galleriasta millaiseksi maisema on muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa.

Autolautta Estonia upposi syyskuun 28. päivä vuonna 1994 matkallaan Tallinnasta Tukholmaan. Estonialta lähetettiin noin klo 1.22 ensimmäinen hätäkutsu. Heti hätäsanoman jälkeen Turun meripelastuskeskus aloitti pelastusoperaation. Aluksi oli tarkoitus pelastaa ihmisiä laivasta, mutta laiva upposi alle puolessa tunnissa hätäkutsun jälkeen. Aluksen 989 matkustajasta ja miehistöstä menehtyi 852. Heistä suurin osa oli Ruotsin ja Viron kansalaisia.

Tallinnasta Tukholmaan matkalla ollut Estonia törmäsi suureen aaltoon yöllä hieman ennen kello yhtä. Törmäyksen seurauksena laivan keulavisiiri vahingoittui ja irtosi kokonaan noin klo 1.15. Autokannelle pääsi virtaamaan vapaasti vettä ja alus kallistui nopeasti oikealle puolelleen.

Noin klo 1.22 Estonialta lähetettiin ensimmäinen hätäkutsu. Parin minuutin sisällä alus lähetti toisen maydayn, ja sen saavutti 14 laivaa ja rannikkoradioasemaa. Suomessa viestin otti vastaan päivystäjä Ilkka Kärppälä Turun meripelastuskeskuksesta. Pelastustöihin osallistunut Silja Symphony nauhoitti hätäkutsun.

Ennen muille laivoille annettua hätäkutsua hiljainen naisääni kuulutti viroksi, että Estonialla on annettu hälytys. Osa matkustajista ja miehistön jäsenistä oli kuullut kovia ääniä laivan rakenteista jo vajaan puolen tunnin ajan. Matkustajat olivat alkaneet nousta kansille jo ennen hälytystä.

Laivan visiirin irtoaminen oli repinyt koko keulaportin auki. Alus teki ohjauksen korjausliikkeen vasemmalle, minkä jälkeen se kulkeutui aaltojen mukana tulosuuntaansa. Tämän jälkeen Estonia upposi nopeasti perä edellä ja katosi muiden laivojen tutkakuvista noin kymmentä vaille kaksi Suomen aikaa. Uppoaminen tapahtui Utön edustalla.

Joo, meillä on nyt tässä ongelma, on paha kallistuma oikealle puolelle. Uskon, että on pari-kolmekymmentä astetta. Voisitko sä tulla apuun ja pyytää myös Viking Linen apuun?― Estonian hätäkutsusta uppoamisyönä

Ripeästi alkaneita pelastustoimia johdettiin Turusta käsin, mutta työtä vaikeutti myrskyinen sää. Kello viiden aikaan aamulla pidetyssä tiedotustilaisuudessa Turun meripelastuskeskuksen kommodori Raimo Tiilikainen kertoi haastavista pelastusolosuhteista. Tv-uutisissa Estoniasta kerrottiin yhdeksän aikaan aamulla. Tuolloin yli 800 ihmisen kerrottiin olevan kateissa. Kallistuman vuoksi pelastusveneiden irrottaminen ei ollut onnistunut. Suurin osa matkustajista jäi hytteihinsä vangeiksi.

Noin tunnin päästä Estonian uppoamisesta neljä Itämerellä liikenteessä ollutta matkustajalauttaa saapui uppoamispaikan lähistölle. Turun meripelastuskeskus määräsi Silja Europan päällikön onnettomuuspaikan johtajaksi. Europa oli ainut laiva, jolla oli aiemmin ollut radioyhteys Estoniaan.

Silja Europan kapteeni Esa Mäkelä kertoi laivojen lähes mahdottomasta pelastustehtävästä A-studiossa. Jos olosuhteet olisivat olleet tavanomaiset, he olisivat voineet laskea omia pelastusveneitään veteen, mutta nyt se ei tullut kysymykseenkään. Estonian pelastuslauttoja he eivät voineet nostaa, joten he ajattelivat laskea omia lauttojaan veteen, jotka he pystyisivät nostamaaan vedestä.

"Että ihmiset olisivat sitten sieltä [Estonian lautoilta] hypänneet meidän lauttaan ja sitten me oltaisiin saatu ne ylös, mutta siinä vaiheessa ne [uhrit] alkoivat olla jo niin jäykistyneitä, ettei se käynyt."

Paikalle saapui yöllä myös useita muita aluksia, ja laivoihin onnistuttiin lopulta pelastamaan yhteensä 34 ihmistä. Silja Symphony oli yksi pelastustöissä mukana olleista matkustajalaivoista. Sen mukana Suomeen kuljettiin kaksikymmentä hyväkuntoista Estonialta pelastettua. Uutislähetyksessä haastateltiin Symphonyn matkustajia pelastusyön tapahtumista. Matkustajat kertoivat ilmapiirin olleen yllättävänkin rauhallinen.

Laivojen kohtaamien haasteiden takia päärooliin pelastoimissa joutuivat helikopterit. Pelastushelikopterit olivat paikalla hieman kolmen jälkeen aamuyöllä. Niidenkin kanssa pelastustyö oli hidasta, sillä koptereihin voitiin vinssata vain kaksi ihmistä kerralla. Koptereihin onnistuttiin pelastamaan yhteensä 104 ihmistä.

Kaikki eloonjääneet löydettiin aamuyhdeksään mennessä

Estonian turmasta eloonjääneet löytyivät pelastuslautoilta. Pelkän liivin varaan veteen jääneet hukkuivat tai kuolivat kylmyyteen. Kaikki pelastuneet ja sairaalaan viedyt nostettiin merestä aamuyhdeksään mennessä. Heitä toimitettiin sairaalaan Tammisaareen, Hankoon, Utöön ja Turkuun. Joidenkin ihmisten ruumiinlämpö oli pudonnut 26 asteeseen, mutta heidät saatiin hyvän hoidon ansiosta pelastettu TYKS:issä.

Ruotsinsuomalainen Vilho Itäranta oli tuotu hoitoon Tammisaareen. Häntä haastateltiin illan pääuutislähetyksessä. Itäranta kertoi, että pelastuslautalla ei olisi selvitty enää pitkään, sillä tuuli oli kova. Lautalle kuoli hänen mukaansa ainakin yksi tyttö.

Iltapäivällä 28.9. pidetyssä tiedotustilaisuudessa Turun meripelastuskeskus kertoi, että päivän aikana oli lautoilta ja merestä oli löydetty ainoastaan ruumiita. Puoli yhdeksän uutisten aikaan oli pelastuneiden määrä jo melko tarkkaan selvillä. Tuolloin puhuttiin 141 pelastuneesta. Lopullinen henkiinjääneiden määrä oli 137.

Estonialla hukkui suurimmaksi osaksi Ruotsin ja Viron kansalaisia: 501 ruotsalaista ja 280 virolaisia. Suomen kansalaisia kuoli 10, kolme onnistuttiin pelastamaan.

Kun tieto onnettomuudesta kiiri Ruotsiin ja Viroon, täyttyivät laivaterminaalit epätietoisista omaisista. Punaisen Ristin kriisityöntekijät antoivat kriisiapua järkyttyneille ihmisille Tukholmassa.

Estonian uppoamista seuranneena päivänä Virossa koettiin jo myös iloisia jälleennäkemisiä. Suurin osa omaisista ei kuitenkaan saanut läheisiään takaisin.

Aalto huuhtoi mut mereen, niin mä uin niin paljon kuin mä pystyin pois alukselta. Kun mä katselin sitä sitten kuun valossa, mä näin Estonian keulan nousseen 40-50 metriä ylös kohti taivasta ja hiljalleen vajoavan veden syvyyksiin.― Petter Ehrnsten, Estonialta pelastunut

Muutama kuukausi uppoamisen jälkeen merellä järjestettiin muisto- ja siunaustilaisuus uhrien muistolle. Tilaisuudessa oli mukana laivaturmassa kuolleiden omaisia, Estonialta pelastuneita sekä valtioiden ja kirkkojen edustajia. Omaisilla oli mahdollisuus laskea seppeleitä pelastusveneeseen ja mereen. Myös Suomen, Ruotsin ja Viron valtiot laskivat seppeleensä. Valtaosa mukana olleista oli virolaisia, sillä tilaisuus pidettiin virolaisella Georg Ots -aluksella.

Keulavisiirin lukitus ei ollut riittävän kova turmayön olosuhteissa

Estonian onnettomuuden tutkintaraportti valmistui 3.12.1997. Uppoamisen pääsyy oli keulaportin pettäminen.

Tutkimuskomission mukaan keulaportti olisi vaurioitunut, vaikka aluksen nopeus olisi ollut pienempi. Tosin raportissa huomautettiin, että nopeutta olisi pitänyt laskea, kun autokannelta oli kuulunut vieraita ääniä.

Teknisiä vikoja löytyi keulavisiirin ja rampin mekaanisesta yhteydestä ja visiirin lukoista. Tutkimuskomission puheenjohtajan Uno Laurin mukaan lukitus ei ollut riittävän kova merellä vallinneissa olosuhteissa.

Komission suomalaisjäsenen Kari Lehtolan mukaan laivan tekemä käännös aallokon suuntaan oli erityisen kohtalokas. Lehtola arvioi, että aluksen miehistöllä ei ollut tarkkaa käsitystä siitä, mitä laivalla oli tapahtumassa.

Estonian onnettomuudesta johtuen matkustajalaivojen turvallisuutta paranneltiin monin keinoin, muun muassa keularakenteita vahvistamalla. Tutkimuskomissio antoi myös useita suosituksia laivamatkustamisen turvallisuuden parantamiseen. Yhtenä tärkeimpänä toimena suositettiin henkilökunnan kouluttamista paremmin vaaratilanteiden varalle.

Estonian uhrit ja pelastajat kertovat turmayöstä

Estonialta pelastui 989 matkustajasta ja miehistön jäsenestä 137 onnekasta. Suomen kansalaisia oli laivalla 13 ja heistä kolme selvisi hengissä. Heistä yksi on Petter Ehrnsten, joka on kertonut kohtalonyöstä julkisuudessa useasti. Vain muutamia viikkoja turman jälkeen lokakuussa 1994 Ehrnsten muisteli tapahtumia Haaksirikon sielunmaisema -ohjelmassa.

Samassa ohjelmassa tavattiin myös pintapelastaja Juho Ala-Lahti, joka laskettiin ensimmäisenä hurjiin aaltoihin etsimään henkiinjääneitä. Ala-Lahti kertoi, että ensimmäisenä oli ajateltu pelastaa meressä pelastusliivien varassa ajelehtivat.

"Mutta se tilanne ja ne olosuhteet olivat niin mahdottomat, että meidän oli pakko hyljätä tämä veden varasta uhrien etsiminen", hän kertoi ohjelmassa.

Ala-Lahti sai lopulta myös lisävoimia. Yksi heistä oli pintapelastaja Jukka Kallio, joka vinssasi helikopteriin viimeisenä juuri Ehrnstenin. Satunnaiset sankarit -ohjelmassa (2007) pelastaja ja pelastettu tapasivat toisensa.

Vuonna 2000 pääkaupunkimme toi syntymäpäiviensä yhteydessä kaduilleen uuden vaihtoehdon kaupunkiliikenteeseen. Kyseessä olivat kirkkaan vihreät kaupunkipolkupyörä, joita sai lainata käyttöönsä pientä rahapanttia vastaan.

Malli kaupunkipyöräjärjestelmälle oli lähtöisin Euroopasta. Polkupyörät olivat kaikkien lainattavissa ja niitä sai käyttää rajattomasti Helsingin ydinkeskustan alueella. Pyörien lainauspisteitä sijoitettiin eri puolille keskustaa, joten lainaajan oli mahdollista palauttaa lainaamansa menopeli eri paikkaan, kuin mistä oli pyörän alun alkaen lainannut.

Kotimaan kasvot -ohjelman toimittaja Jussi Paalanen testasi uuden kaupunkipyörän heti ensimmäisenä kesänä. Kaupunkipyörät oli otettu vastaan hyvin ja kysyntä ylitti nopeasti tarjonnan. Pyöriä tilattiin ensimmäisenä kesänä 250 lisäkappaletta. Aloitusvuonna pyöräpantiksi vadittiin kymmenen markan kolikko.

Pyörien käyttösääntöjä ei aina noudatettu. Helsigin kaupungin liikennelaitoksen projektipäällikkö Jan Engblom kertoi Paalaselle, että joitain kaupunkipyöriä oli jouduttu välillä noutaa aina Mellunmäestä asti takaisin keskustaan.

Kaupunkipyöräjärjestelmä tarjosi innokkaille palauttelijoille myös mahdollisuuden lisätienesteihin. Engblomin mukaan hylätyt pyörät löysivät nuorten ansiosta nopeasti tiensä takaisin palautuspisteisiin.

Vuonna 2002 Helsingin kaupunkipyörät olivat hieman muuttuneet alkuperäisistä. Kapeammilla rungoilla varustetut pyörät olivat kuitenkin saaneet pitää tunnuksenomaisen värinsä. Pyöräpantti oli pysynyt jokseenkin samana. Pyörän sai vuonna 2002 lainaksi kahden euron kolikkoa vastaan.

Kaupunkipyörät osoittautuivat liian kalliiksi

Vuonna 2010 Helsingin kaupunki joutui ilmoittamaan luopuvansa kaupunkipyöristä kokonaan. Syynä oli kaupunkipyörien huono kunto.

Suurin ongelma oli vandalismi. Kaupunkipyöriä varastettiin ja rikottiin peräti sata vuosittain. Parhaimmillaan Helsingin kaduilla oli neljä sataa kaupunkipyörää käytettävissä, mutta vuoteen 2009 mennessä määrä oli tippunut jo alle 150 pyörään.

Kolikkopanttijärjestelmä todettiin toimimattomaksi, koska palautuvaa panttia ei voitu käyttää uusien pyörien hankintaan tai vanhojen kunnostukseen. Kaupunki yritti saada aikaiseksi uuden mainosrahoitteisen kaupunkipyöräjärjestelmän, mutta hanke kaatui liian kalliin hintansa takia.

Radiodokumentti Lapinhullu vuodelta 1960 tarkastelee Lappia asuinpaikkana. Ohjelmassa tutustutaan ihmisiin, jotka ovat eläneet koko ikänsä tai vain osan siitä Lapissa. Ääneen pääsevät myös he, jotka ovat vuosi toisensa jälkeen tulleet Suomen Lappiin kokemaan jotain, mitä oma kotimaa ei tarjoa.

Lappi oli 1960-luvulla monin paikoin tiettömien kairojen, hyllyvien aapasoiden ja sähköttömien talojen maata. Siellä asui ihmisiä, joilla ei juurikaan ollut yhteyksiä muuhun maailmaan. Siitäkin huolimatta pohjoisen asukkaat ja etelästä tulleet pitivät Lappia parhaimpana paikkana elää. Toimittaja Mauri Soikkanen lähti pohjoiseen ja tapasi Lapissa ihmisiä, joilta hän kysyi, mikä on Lapin lumovoima

Tämä on kuin Kaanaanmaa!― Erkkilän vanha emäntä

Mutta oli totta sekin, että Lapin kaira voi tainnuttaa herkemmän ihmisen. Siksi on hyvä käydä välillä ihmisten ilmoilla, jotta järki ja ymmärrys pysyvät päässä, emäntä toteaa.

Sopuisat ja auttavaiset ihmiset antavat miellyttävän olon.Täällä on kaikkialla kotonaan.― Inarin Pirttisaaren erakko

Jouten ei mies kuitenkaan ole. Aika kuluu vaikkapa verkkoja kutoen ja jos tähdellisempää hommaa ei ole, aina voi tutkia Raamattua. Siinä kun riittää yhden ihmisen iäksi tutkimista, Pirttisaaren erakoksi kutsuttu mies sanoo.

Suurkaupungissa voi olla yksinäinen. Lapissa en ole koskaan.― Amsterdamilainen nainen

Toimittajan mukaan siirtyminen toiseen maailmaan, eristäytyminen ja entisen elämän jättäminen vaativat voimakasta tahtoa, mutta jos apuna on Lapin luonto, "se on mahdollista jopa naisellekin." Toimittaja haastatteleekin amsterdamilaista "neitosta", joka tuli noin kymmenen vuotta sitten ensimmäisen kerran Lappiin. Hän sai innoituksen kirjasta, joka käsitteli kolttasaamelaisia. Tarkoitus oli olla vain muutama kuukausi ja palata sitten kotiin. Mutta pian saapumisensa jälkeen nainen halusi tehdä työtä ja tutustua sitä kautta Lappiin paremmin. Hän pääsi Lemmenjoelle apulaiseksi. Suuret metsät, vesistöt ja tunturit tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Hän ei pelännyt suurta erämaata eikä kokenut itseään yksinäiseksi. Lappi jäi häneen ikuisesti. Joskus kotona Hollannissa pelkkä koivunlehden tuoksu vie hänet ajatuksissaan takaisin pohjoisimpaan Suomeen.

Lapin luonto ja ihmisten ystävällisyys ovat parasta täällä.― Saksalainen Hans Weber

Täällä sai olla vapaasti. Mies, joka täällä pärjäsi, oli tosi mies.― Metsäneuvos Jarl Sundqvist

Lappi oli saanut etelästä asukkaita jo 1800-luvulla virkamiehistä, rajamiehistä ja papeista, jotka jäivätkin pysyvästi elämään Lappiin. Myös monet metsätyömaat toivat eri puolilta Suomea metsätöihin ja tukinuittoon miehiä, jotka lumoutuivat Lapista. Metsäneuvos Jarl Sundqvist pohdiskeli haastattelussa, millainen mies kairalla pärjää ja miksi moni etelän mies jäi pohjoiseen. Laajat metsä- ja tukkityömaat tarjosivat hyväpalkkaista työtä, jonka perässä oltiin valmiita kulkemaan. Napapiirin seutu on Sundqvistin mukaan sellaista, että "se siilaa jyvät akanoista." Heikot miehet eivät pohjoiseen jääneet, vain tosi jätkät jäivät. Heitä pidätteli pohjoisessa alkuun hyvät ansiot mutta sittemmin Lapin lumous ja vapaus.

Lapissa elämän värit, elämän kovat käänteet viehättävät jäämään.― Kirjailija K.M. Wallenius

Kirjailijatkin ovat antautuneet Lapille. "Pako korpeen näyttää heitä erityisen viehättävän", Soikkanen toteaa. Kirjailija K.M. Wallenius on yksi heistä. Hän asuu ja tekee työtään metsäkämpässä Marrasjärven rannalla Rovaniemen yläpuolella.
Toimittaja kysyy häneltä, että mikä on tuo Lapin lumo, joka voi tehdä miehen kuin naisenkin hulluksi? Kirjailija pohtii hetken ja toteaa, "että on mahdotonta sanoa, onko hulluutta muuttaa Lappiin vai vaikuttaako se virkistävästi taikka turruttavasti henkeen ja sieluun". Mutta siitä hän on varma, että Lapissa elämän värit, elämän kovat käänteet viehättävät jäämään. Luonto kaikkina vuodenaikoina tarjoaa kaunista katsottavaa, mutta sen vastakohtana ovat paikoin vaikeat elinolosuhteet, jotka muovaavat ihmisen sielua. Kirjailija toteaa lopuksi, että pitkät välimatkat eivät haittaa. Sodat kokeneena tuntuu hyvältä, kun saa olla rauhassa.

Helsinkiläinen Arvo Saarinen patikoi Uve-koirineen vuonna 1967 Suomen päästä päähän. Lähes kolme kuukautta kestäneen mielenosoituksen aiheena olivat eläkejärjestelmän epäkohdat ja vanhusten työllistymisvaikeudet.

Saarisen protestitaival kohti Helsinkiä alkoi Utsjoen kirkolta 11. kesäkuuta 1967. Kuukauden ja noin viidensadan sateisen kilometrin kuluttua 61-vuotias arkistonhoitaja saapui Rovaniemelle.

Suomen, Ruotsin ja Norjan viireillä koristeltuun työntökärryyn oli kirjattu Saarisen vetoomus eläkeläisten, työttömien ja muiden vähäosaisten puolesta. Lastenvaunuista kehitellyt rattaat oli valmistanut ja lahjoittanut marssin sponsori Metalliteos Oy.

Rovaniemen ja Jyväskylän välinen etappi kesti vajaan kuukauden. Jyväskylään saavuttaessa kilometrejä oli kaikkiaan kertynyt runsaat 1 100.

Saarinen oli saanut reissulla kulutetuksi puhki jo kaksi kenkäparia. "Mutta vuoden ikäinen Uve-koira on tullut mainiosti toimeen yksillä ja samoilla tassuilla", kuuluu uutisen loppukevennys.

Kun matkaa oli kestänyt yli kaksi ja puoli kuukautta, protestimarssin määränpää oli jo lähellä. Viimeisellä telttapaikalla ennen pääkaupunkia Arvo Saarinen kertoo päivämatkojensa vaihdelleen 18–60 kilometrin välillä.

Vauhti riippui säästä ja teiden materiaalista: pohjoisen öljysoratiet olivat rankkoja kävellä, etelässä taas väylät olivat "kuin parkettia".

Syyskuun alussa Arvo ja Uve olivat vihdoin Helsingissä. Työntökärryjen matkamittari tarkistettiin Töölön poliisiaseman pihalla, ja taivalletuiksi laskettiin kaikkiaan 1857,6 kilometriä.

Seuraavan kesän korvalla väsymätön Saarinen valmistautui jo uuteen marssiin, tällä kertaa 800 kilometrin matkaan maan poikki Vaasasta Ilomantsiin. Työntökärryyn oli lisätty joukko uusia vaatimuksia: "Meille riittää yksi eläkejärjestelmä porrastettuna 1:3", "Kulutuskykyä luotava sinne missä sitä on vähiten" ja "Alempien ja huippupalkkojen luonnottoman suuria eroja on kavennettava – suhde 1:5 riittää".

Uudesta marssista ei Ylen arkistosta löydy enempää uutisia. Jo tässä välähdyksessä Saarinen katsoo kuitenkin jo saavuttaneensa tarkoituksensa, sillä vanhusten ongelmista oli alettu puhua julkisuudessa.

Arvo Saarisen uusi vaatimuslista Paavo Nurmen patsaan edessä. Protestimarssija Arvo Saarisen vaatimuslista Paavo Nurmen patsaan edessä. Kuva: Yle kuvanauha

Uuden protestimarssin reittisuunnitelma Vaasa–Ilomantsi. Karttakuva Arvo Saarisen protestimarssista Vaasasta Ilomantsiin 1968. Kuva: Yle kuvanauha

Taivalkosken Kynsiperällä on syrjäinen Patolehdon tila, jota asuttavat Alina ja Juho Tyni 19 lapsensa kera. Lähin kauppa ja puhelin on 20 kilometrin päässä, sähköjä tilalla ei ole lainkaan. Toimittaja Niilo Ihamäki tutustuu suurperheen arkeen jouluaaton kynnyksellä vuonna 1955.

"Ollaan suurten metsien, pienten peltojen ja hallaisten soiden maassa", kuvailee toimittaja Ihamäki Koillismaata. Sinne Taivalkosken perukoille miltei koskemattomaan korpeen saapui aikoinaan nuori pari Alina ja Juho, mukanaan koko vaatimaton omaisuutensa sekä kaksi lasta.

Sisukas pariskunta perusti kodin ja raivasi tiluksensa korpeen vastoinkäymisistä huolimatta. Sitkeyttä koiteltiin muun muassa silloin, kun ensimmäinen lehmä upposi suohon ja viisi seuraavaakin kuolivat ennenaikaisesti. Kaiken lisäksi salama tappoi hevosen.

Nyt tilalla on peltoa 10 hehtaaria, hevosia yksi ja lehmiä kolme. Sato on monesti vaatimaton ja ruuan saanti epävarmaa – viime vuonna halla vei perunasadon. Ruokaa on silti päivittäin jostain keksittävä 18 lapselle. Aiemmin heitä oli 19, mutta vanhin tytär on mennyt naimisiin ja muuttanut pois kotoa. Nuorimmainen on vasta puolivuotias.

Äiti Alina kertoo, kuinka aika menee pääosin lapsille ruokaa laittaessa ja tiskatessa. Vanhimmat tytöt hoitavat lehmät, pyykinpesun ja siivouksen. "Jos niistä ei ois apuja ollu, niin en minä istuiskaan tässä ennää", sanoo Alina.

On talvi, pakkasta parikymmentä astetta ja enää muutama päivä jouluaattoon. Alina aikoo valmistaa jouluruuaksi riisipuuroa. Sen keittämiseen tarvitaan 15 litran kattila. Joulukinkkuun ei ole koskaan ollut varaa, mutta isä Juho toivoo saavansa pyydystettyä teeren tai metson. Vanhimmat pojat ovat parasta-aikaa savottatöissä tienaamassa ja sen ansiosta saadaan ehkä perheen pienimmille lahjat ostettua.

Tynin perhe on ollut tiettävästi Suomen suurin perhe, jossa kaikilla lapsilla on samat vanhemmat. Vuonna 1985 Koillissanomissa julkaistun jutun mukaan lapsia oli lopulta 21. Yhteensä Alina synnytti 23 lasta, mutta kaksi heistä kuoli aivan pienenä.

Melkein 90-vuotias Dora Siivonen on pienen Lammholmin saaren ainoa vakinainen asukas. Pikkuserkku on huolissaan Doran jaksamisesta, mutta tämä ei tahdo muuttaa punaisesta puutalostaan minnekään. Dokumentti Ulkosaariston uskomaton Dora (2013) seuraa sisukkaan naisen elämää Lammholmilla vuoden ajan.

87-vuotias Dora Siivonen kumartuu nostamaan painavalta näyttävää pahvilaatikkoa. Pienen puuskutuksen jälkeen hän saa ruokatarvikkeita sisältävän laatikon nostettua kottikärryihin. Sitten hän alkaa työntää kärryjä ylämäkeen epätasaisessa kivikkoisessa maastossa. Välillä on pysähdyttävä tasaamaan hengitystä.

”Vedän vähän henkeä. Ottaa vähän sydämen päälle”, Dora huokaisee.

Mikaela Weurlanderin dokumentissa Ulkosaariston uskomaton Dora (2013) seurataan Doran elämää vuoden ajan pienellä Lammholmin saarella Turun saaristossa.

Aikoinaan Doran äidinisä rakensi talon Lammholmille. Nähdessään tyttärensä ja isänsä temmeltävän yhdessä lammholmilaisessa talossa oli Doran äiti ajatellut, että siinä olivat talon ensimmäinen ja viimeinen omistaja.

En halunnut lähteä. Itkin katkerasti, sillä en halunnut jättää kotiani ja vanhempiani, jotka olivat rakastaneet minua ensin.― Dora Siivonen

Dora tietää puutarhansa puiden tieteelliset nimet. Dora Siivonen dokumentissa Ulkosaariston uskomaton Dora (2013) Kuva: Yle kuvanauha

Pihapiirin syreenit ovat Doran isoisän istuttamia. Dora Siivonen dokumentissa Ulkosaariston uskomaton Dora (2013) Kuva: Yle kuvanauha

Dora saa ruokatarvikkeita saarelleen kerran viikossa. Lähetyksessä on ruokaa myös kissalle ja linnuille.

”Ja paljon maitoa, sillä olen maitonarkomaani”, Dora nauraa.

Saarelle tulee kesäisin väliaikaisia asukkaita, mutta talvisin Dora on yksin saarellaan. Joskus häntä on pelottanut lähteä ulos – mitä jos sähköhella on jäänyt päälle? Toisinaan hän miettii hellaa sängyssäkin. Mutta silloin auttaa se, kun hän käy itse kokeilemassa, että vivut ovat varmasti käännetty ylöspäin.

”Ylös, ylös, ylös!” hän huutaa itselleen varmistukseksi ja rauhoittuu.

Oli lähellä, että Dora olisi aikoinaan mennyt naimisiin ja lähtenyt Lammholmilta. Hänen vanhempansa eivät uskoneet, että Dora olisi onnellinen kihlattunsa kanssa. He vaativat tytärtään lähtemään saarelta, mikäli tämä aikoisi kuitenkin naida miehen.

”En halunnut lähteä. Itkin katkerasti, sillä en halunnut jättää kotiani ja vanhempiani, jotka olivat rakastaneet minua ensin.”

Halu jäädä omalle saarelle on pysynyt vahvana myös vanhemmalla iällä. Doran pikkuserkku Jarl Lindroth on kovin huolissaan hänestä ja olisi halunnut Doran jo muuttavan mantereelle palvelutaloon. Mutta Dora hakkaa edelleen halkoja Lammholmilla.

Hän on saanut jo kaksi sydäninfarktia. Dora tietää, ettei elä enää kovin kauaa, mutta haluaa olla saarella niin kauan kuin elää. Hän uskoo, että maataloustöitä tekemällä ja luonnossa olemalla hän pysyy terveenä.

Jossainhan minun on kuoltava. Kupsahdanko täällä tai muualla, sitä on turha miettiä.― Dora Siivonen

Kesäisin elo Lammholmilla on oikein mukavaa: veneellä pääsee hyvin liikkumaan ja Dora saa seuraa kesäasukkaista. Syksyllä kaivon kansi muuttuu liukkaaksi ja painavaksi, koko ajan on kosteaa. Joulua Dora viettää kaikessa hiljaisuudessa yksin hyräillen joululauluja. Kello tikittää rauhallisesti taustalla.

Syksyllä veden saaminen kaivosta käy hankalammaksi. Dora Siivonen dokumentissa Ulkosaariston uskomaton Dora (2013) Kuva: Yle kuvanauha

Doran joulu on hiljainen. Dora Siivonen dokumentissa Ulkosaariston uskomaton Dora (2013) Kuva: Yle kuvanauha

Sitten vesipumppu menee rikki. Dora kauhoo ämpärikaupalla lunta maasta sulatettavaksi. Hän keittää veden juomakelpoiseksi – näin hän elää muutaman viikon. Pumppua katsomassa käynyt Åke Björklund huolestuu siitä, että Dora sulattaa lunta juomavedeksi.

”Täytyyhän sinun saada talvella vettä, ei sulatettua lunta”, Björklund kauhistuu.

87-vuotispäivänään Dora päivystää puhelimen vierellä ja merkitsee paperille onnittelusoittajat. Moni Doran tuttava uskoo hänen elävän ainakin 90-vuotiaaksi, jotkut jopa satavuotiaaksi.

Raflaavasti nimetty Porno -68 -taidetapahtuma lupasi enemmän kuin antoi, mutta sai silti aikaan pienen kulttuurikohun Tampereella joulukuussa 1968. Siitä tehdyssä tv-reportaasissa nähdään harvinaisia välähdyksiä undergroundin ja vastakulttuurin tuolloisista edustajista.

Peräti kymmenpäiväiseksi kaavailtua tapahtumaa mainostettiin etukäteen iloiseksi, estottomaksi ja eroottiseksi. Yleisöä tosin varoitettiin siitä, että lopputulos voisi olla "yhtä hyvin farssi kuin pannukakkukin".

Aloitusmielenosoituksen päävaatimuksena oli taiteilijapalkka, mutta saman tien siinä otettiin kantaa kaikkeen muuhunkin. Puheissa ja kylteissä vastustettiin muun muassa museoita, valtionkirkkoa ja joulukinkkuja. Joku toivoi plakaatissaan "enemmän inhimillisyyttä", toisen yksinkertainen sanoma kuului: "Moi apinat."

Silmätikku-ohjelman reportaasissa kuullaan ote runoilija Kalevi Seilosen kannabista puolustavasta puheesta, joka hajotti kulttuuripäivien järjestäjäportaan lopullisesti. Tv-jutun loppupuolella pääorganisaattori Oiva Nuutinen kertoo luopuneensa tehtävästään, koska piti koko mielenosoitusta "hassiksen suosittelu- ja myyntitilaisuutena" ja hyökkäyksenä Suomen valtiovaltaa ja lakeja vastaan. Myös tiedottaja Ahti Ahonen (tunnettu myöhemmin teatterinjohtajana) irtisanoutui, koska ei voinut "vastata kaikesta roskasta, jota mulle syötettiin".

Lehtiotsikoita Porno -68-tapahtumasta. Lehtileikkeitä Tampereella 1968 pidetystä Porno-68-tapahtumasta. Kuva: Yle Elävä arkisto

Lehtikirjoittelusta päätellen järjestäjät olivat joutuneet karsimaan ohjelmasta useampia numeroita. Ilta-Sanomien (13.12.1968) mukaan Porno -68:ssa oli muun muassa tarkoitus uusia Helsingissä esitetty "underground-näytelmä jossa pariudutaan pianon kannella".

Kuvaus viitannee The Sperm -yhtyeen keulakuvan Mattijuhani Koposen performanssiin, josta hänet tuomittiin myöhemmin vapausrangaistukseen. Poliisin sopimattomana pitämä näytös jäi Tampereella kokematta, mutta tv-reportaasissa kohujulkkis itse nähdään musisoimassa päivien vapaamuotoisessa taidematineassa.

Mattijuhani Koponen soittaa trumpettia. Mattijuhani Koponen soittaa trumpettia Porno-68-tapahtumassa Tampereella 1968. Kuva: Yle kuvanauha

Undergroundrunoilija Harri Dahlström uhoaa, taustalla myhäilevät M. A. Numminen ja Markku Into. Harri Dahlström lukee runoa Porno-68-taidetapahtumassa Tampereella 1968. Taustalla M. A. Numminen ja Markku Into. Kuva: Yle kuvanauha

Taidetapahtuman ideoija Kalevi Kääriö. Porno-68-tapahtuman järjestäjä taiteilija Kalevi Kääriö istuu korituolissa haastateltavana. Kuva: Yle kuvanauha

Koposen lisäksi kotimaista undergroundia edustaa tilaisuudessa turkulais-helsinkiläinen taiteilijakollektiivi Suomen Talvisota 1939–40. Ryhmän puhemies M. A. Numminen kuvailee läsnäolijoille, kuinka "lamaantuneista" eli vanhoillisista tultaisiin tekemään lannoitusainetta uuden yhteiskunnan pelloille.

Harri Dahlström lukee runojaan lattialla kieriskellen. Tapahtumassa kuullaan myös Erkki Kurenniemen suunnitteleman Sähkökvartetti-elektronisoittimen ujellusta, joka saa yleisön joukossa olevat lapset pitelemään korviaan.

Missä porno viipyy?― Välihuuto Porno -68:n mielenosoituksessa

Varsinaista pornoa tai erotiikkaa ei päivillä näytä olleen liiemmälti tarjolla, ja sen puutetta joku ihmettelikin ääneen jo avajaismielenosoituksessa. Matineatilaan suunniteltu pornonäyttelykin supistui käytännössä muutamaan alastontutkielmaan.

Tv-reportaasin lopussa kulttuuripäivien ideoija, taiteilija Kalevi Kääriö vastaa saamaansa kritiikkiin viileän rauhallisesti. Tapahtuman ensisijaisena tarkoituksena oli "ihmisen herättäminen", ja tässä hän katsoo sen myös onnistuneen.

Ykkösdokumentissa Marian saari (1996) tutustutaan Kemiönsaaressa Holman saarella asuvaan 27-vuotiaaseen Maria Sjöbergiin. Holman lisäksi saaristolaiselämään tutustutaan muun muassa Vänössä ja Berghammissa. Saarien lähellä sijaitseva Saaristomeren kansallispuisto haluaa edesauttaa lähisaarien asukkaiden elämää.

Holman saari sijaitsee Kemiönsaaren kärjessä. Holmalla on noin 200 asukasta, joista suurin osa on eläkeläisiä. Maria Sjöberg asuu samassa pihapiirissä vanhempiensa sekä veljensä ja tämän perheen kanssa.

Perhe elää pääasiassa kalasta: isä ja veli silakkatroolauksesta, Maria ja äiti kalanviljelystä. Yhden tulonlähteen varaan saarella ei voi kuitenkaan jäädä. Dokumentissa Marian saari (1996) Sjöberg kertoo, että he esimerkiksi rakennuttavat vuokramökkejä, joista voi saada tuloja siinä tapauksessa, että kalanviljelyä on vähennettävä.

Kuvakaappaus dokumentista Marian saari (1996) Kuva: Yle kuvanauha

Maria Sjöbergin äiti Eeva Sjöberg kertoo, että kalanviljely on riskihommaa, joka vaatii kallista investointia – eikä tuloksesta voi koskaan olla varma.

Kevätkiireet alkavat Holman saarella maaliskuussa, kun lampaat karitsoivat. Huhtikuun puolivälissä perataan sitten jo kaloja.

”Siinä tahtoo sitten jäädä kukkamaat ja muut ihan hunningolle”, Sjöberg kertoo.

”Ja sitten perjantaisin kun on yleensä se vapaapäivä, niin silloin äkkiä ylös Taalintehtaalle kauppoihin ja pankkiin ja postit ja kaikki.”

Saaristomeren kansallispuisto haluaa säilyttää myös ihmisten luomuksia

Marian saari -dokumentissa vieraillaan myös muilla lähialueen saarilla. Vänössä on löydetty kaivauksissa viikinkiajan tavaroita. Saareen onkin perustettu viikinkikylä, jolla se yrittää houkutella vierailijoita. Kuten Holmalla, Vänössä rakennetaan myös vuokramökkejä siltä varalta, että muu liiketoiminta sakkaa.

Käydään Boskärillä, jossa kasvatetaan lihakarjaa. Siellä Åke Jansson kertoo saaren historiasta. 1100–1300-luvulta Ruotsista muutti Boskärille paljon väestöä, karjatalous tuli kenties jo heidän mukanaan. Rehevämmät maat, laaksot ja niityt on raivattu karjan käyttöön.

Jansson asuu itse Berghammin saarella.

”Saaristolaisen on melkein pakko tehdä kaikenlaista: kalastaa vähän, viljellä maata, tehdä rakennustöitä ja kesällä tärkeä elinkeino ovat turistit. Kaiken tämän avulla saaristossakin pärjää.”

Janssonin mukaan saaristoelämän ongelma tulee aina olemaan eristäytyminen. Erityisesti hän arvioi sen koskettavan nuoria saaristolaisia, Maria Sjöbergin kaltaisia.

Ei täältä oikein halua pois, kun tottuu siihen rauhaan.― Maria Sjöberg

Sjöberg itse kertoo, ettei halua pois Holmalta. Hän opiskelee Helsingin yliopistossa maa- ja metsätaloutta, joten pääkaupunkikin on tullut tutuksi.

”Kyl ei se kaupunkilaiselämä oikein mulle sovi, kun tahtoo aina jäädä jalkoihin siellä”, hän sanoo.

”Kun tottuu, että on vettä ympärillä, ei sitä [halua olla] ilman vettä enää.”

Elämään saaristossa vaikuttaa myös läheinen Saaristomeren kansallispuisto. Vuonna 1996 puiston johtajana toimi Jouko Högmander, joka kertoi saaristolaisuudesta kansallispuiston näkökulmasta.

Högmanderin mukaan kansallispuisto pyrkii edesauttamaan lähialueen saaristolaisten toimeentuloa.

”Saariston sähköistäminen ja yhteysalusliikenteen kehittäminen tässä meidän puiston ympärillä olevissa kylissä on valtavan tärkeää ja ihan välttämätöntä, jotta tämä asutus voidaan täällä säilyttää.”

Högmanderin mukaan luonnonsuojelun lisäksi Saaristomeren kansallispuiston tärkeimpiin tehtäviin kuuluu ihmisen kädenjäljen vaaliminen.

Sadat suomalaiset rakennusmiehet lähtivät 1970-luvulla ja 1980-luvun alkupuolella Lähi-itään työn ja paremman palkan perässä. Suomalaiset rakennusyhtiöt olivat tuolloin haluttuja yhteistyökumppaneita muun muassa Saudi-Arabiassa, Libyassa ja etenkin Irakissa. Suomalaiset saivat Irakista massiivisia urakoita, kunnes vuonna 1980 syttynyt Irakin ja Iranin välinen sota hiljensi hyvään vauhtiin päässeen rakennusviennin. Arkisto-ohjelmissa rakennusmiehet kertovat työstään ja elinoloistaan eksoottisessa kohteessa.

Vuonna 1980 valmistuneessa tv-ohjelmassa Suomalainen työ Irakissa kerrotaan paitsi rakennusyhtiöiden suurista rakennusurakoista, myös suomalaisten työ- ja elinoloista Irakissa. Kotimaassa monet rakennusmiehet olivat tuohon aikaan työttömiä ja Lähi-idän rakennuskohteet kiinnostivat etenkin nuoria, naimattomia miehiä. Myös taloudellisesti ulkomaan komennus oli kannattavaa, siitä pitivät huolen Irakin matalampi verotus ja verottomat päivärahat.

Kirvesmies Birger Landen Bagdadin konferenssipalatsin työmaalla. Suomalainen rakennusmies Irakissa vuonna 1980. Kuva: Yle Kuvanauha

Paikallinen muurari työssään. Muurari muuraa seinää Irakissa vuonna 1980. Kuva: Yle Kuvanauha

Irakissa tarkenee työskennellä ilman paitaa. Kirvesmies työssään Irakissa vuonna 1980. Kuva: Yle Kuvanauha

Ensimmäiset kontaktinsa Irakiin suomalaiset saivat jo 1950-luvulla, mutta todella suuria urakoita solmittiin 1970-luvulla. Suomen puolueettomuus oli ollut avuksi hyvien suhteiden luomisessa, ja rakennusurakoiden saamisessa suomalaisten etuja olivat korkealaatuinen arkkitehtuuri, maine hyvän työn tekijöinä sekä kilpailukykyinen hinta ja toimitusaika.

Rakennusyhtiöille Irak oli lähes unelmakohde, sillä maa eli tuolloin voimakasta kehitysvaihetta: öljyrahaa käytettiin paljon investointeihin, maksut hoidettiin ajallaan ja projektit suunniteltiin järkevästi, jolloin ne oli mahdollista toteuttaa annetuissa raameissa. Esimerkiksi Vise Ky:n ja Lohjan muodostamalla yhtymällä oli vuonna 1980 Irakissa rakennuskohteita peräti 1,2 miljardin markan edestä, niistä suurin oli 28 ammattikoulun ja kuuden maatalousoppilaitoksen jättiprojekti. Koulut toivat myös suuret alihankinnat, sillä ne luovutettiin täysin viimeisteltyinä, suomalaisin kalustein ja sisustuksin.

Ensimmäinen ja suurin harrastus on työnteko ja rahan hankkiminen. Sitten kun sitä ei enää suoda, niin otetaan vaikka kaljaa tuossa pikkusen. Tai en minä tiedä mistä minä sen pikkusen sinne sain… Mutta siinä se aika mennä vierähtää.― Rakennusmies radio-ohjelmassa Herrasaunassa

Suomalaiskoulussa on noin 60 oppilasta. Suomalaisia koululaisia Bagdadissa vuonna 1980. Kuva: Yle Kuvanauha

Työmiesten perheet viettävät aikaa uima-altaalla. Suomalaiset ottavat aurinkoa "Finncampissa" Bagdadissa vuonna 1980. Kuva: Yle Kuvanauha

Suomalaiset pelaavat omaa lentopallosarjaa. Miehet pelaavat lentopalloa Irakissa vuonna 1980. Kuva: Yle Kuvanauha

Suomalaisten työkavereina paikallisilla työmailla oli paitsi irakilaisia, myös pakistanilaisia rakennusmiehiä. Kielimuuri asetti yhteistyölle omat haasteensa, samoin erilaiset työkulttuurit. Herrasaunassa-radiosarja vieraili Bagdadin konferenssipalatsin suomalaisasuinalueella Finncampissa vuonna 1979. Ohjelmassa haastatellut rakennusmiehet kertovat, että vaikka kiire-sanaa ei paikallisilla työmailla juuri tunneta, työt sujuvat silti kohtuullisen sujuvasti.

Suomalaiset työmiehet kehuvat irakilaisia hyvin ystävällisiksi ihmisiksi, joiden kanssa on helppo tulla toimeen. Herrasaunan nuoret poikamiehet kertovat päässeensä juttusille paikallisten naistenkin kanssa, vaikka se ei suotavaa olekaan. Intiimimpi kanssakäyminen filippiiniläisten, egyptiläisten ja thaimaalaisten naisten kanssa vaatii kuitenkin rahaa, minkä miehet avoimesti myöntävätkin.

Haastateltujen rakennusmiesten mukaan heidän vapaa-aikansa jää vähäiseksi, sillä ylitöitä tehdään jatkuvasti. Luottamusmies onkin huolissaan miesten jaksamisesta, kun elämä pyörii lähes kokonaan työn ympärillä. Kaikille rankka työ, kulttuurierot ja pitkä ero omaisista ei sopinut, ja noin kolmasosa rakennusmiehistä lähti kesken komennuksen takaisin Suomeen.

Lounais-Espanjassa sijaitsevassa Rocíon kylässä järjestetään helluntaisin uskonnollinen juhla, joka kokoaa satojatuhansia pyhiinvaeltajia kaikkialta Espanjasta rukoilemaan ja juhlimaan pyhää Neitsyttä, Blanca Palomaa. Hanne Alametsän ohjaamassa ja toimittamassa dokumentissa Rocio - Rakkaudentunnustus Neitsyelle (1982) seurattiin pyhiinvaeltajien matkaa kohti andalusialaista kylää ja juhlaa.

Uskonnollisen juhlan juuret pohjautuvat legendaan, jonka mukaan 1200-luvun lopussa muuan metsästäjä löysi Rosinan metsästä Blanca Paloman eli Valkokyyhkyn Neitsyen kuvan. Mies lähti kuljettamaan kuvaa kirkkoonsa, mutta yön aikana kuva katosi. Palatessaan kuvan löytöpaikalle Neitsyt odotti siellä metsästäjää. Neitsyt pyysi mieheltä, että tälle löytöpaikalle pystytettäisiin pyhäkkö hänen palvomisekseen. Nykyinen temppeli on samalla paikalla.

Rocíon juhla on koko kansan juhla, sillä kaikki Neitsyen palvojat lähtevät matkaan voimiensa ja varojensa mukaan. Pyhiinvellusmatkaa taitetaan jalan, härkävankkurein, ratsain, maastoautoin tai vaikka traktorein.

Heikon ruumiin kärsimykset eivät tukahduta hengen riemua.

Taival on ankara, sillä etelän polttava aurinko, karja- ja rantamaitten upottava hiekka ja kurkkua kuivaava pöly ovat jatkuvana riesana. Yöpymiset tehdään taivasalla. Pitkät taivallukset tuntuvat ja näkyvät turvonneissa jaloissa, joissa iho on rakkuloilla. Mutta Rocíon juhla on matkan koetteluuvestaan huolimatta ilon juhla. Jos heikko ruumis kärsikin, se ei tukahduttanut hengen riemua, dokumentissa todetaan. Pyhiinvaeltajat jaksoivat iloita ja siksi välillä laulettiin ja tanssittiin.

Mutta mikä saa ihmiset lähtemään jopa satoja kilometrejä pitkälle matkalle? Ohjelmassa haastateltujen ihmisten vastauksissa korostuu Neitsyen suuri merkitys heidän elämälleen. Blanca Paloman palvonta kokoaa ihmisiä ja perhekuntia yhteen. Rocíon matka on myös perinne, joka siirtyy sukupolvelta toiselle.

Matka Rocíoon on joillekin myös ilon ja riemun juhla. Kun ensimmäiset pyhiinvaeltajat saapuvat kylään, he ampuvat raketteja tulonsa merkiksi. Kun lopulta viimeisetkin ovat kylässä, pienessä kylässä on väkeä paikalla jopa puolisenmiljoonaa. Väenpaljous järjestyy kuitenkin vähitellen jonoksi, jossa jokaisella on paikkansa. Jonon päämääränä on kylän pääkadun toisessa päässä oleva Neitsyen temppeli.

Eläköön Rocíon Neitsyt! Eläköön Valkokyyhky! Eläköön Suoseudun kuningatar! Eläköön Jumalanäiti!

Dokumentissa seurataan Neitsyen hartaan uskonnollisen palvonnan lisäksi sen toista hieman maallisempaa ilmenemismuotoa: laulua ja tanssia. Neitsyt onkin andalusialaisille ehtymättömän ilon ja riemun lähde. Ja jos ei enää taivu flamencon rytmeihin, juhlaan voi osallistua nauttimalla juhlajuomaa sherryviiniä, ohjelmassa kerrotaan.

Tanssi ja laulu on osa Neitsyen palvontaa naiset tanssivat flamencoa Kuva: Yle kuvanauha

Blanca Paloma väkijoukon keskellä Blanca Paloma kulkueessa Kuva: Yle kuvanauha

Kun ilta tummenee kohti yötä, kymmenettuhannet kynttilät valaisevat rukouskulkuetta, jonka hartaisiin rukouslauluihin sekoittuvat taustalla kuuluvat flamencon kiihkeät rytmit. Ilmaan kajahtaa Neitsyttä ylistäviä huutoja. Helluntaiyö on pyhiinvaeltajille tilityksen aikaa. He rukoilevat Neitsyttä ja antavat Hänelle taas uusia lupauksia. Kulkueet kiertävät kylän halki temppeliin Blanca Paloman eteen. Temppelissä uskovaiset ammentavat voimaa Neitsyen tyyniltä kasvoilta.

Aamun sarastaessa Neitsyt kannetaan temppelistä ulos. Se merkitsee ulkona odottaville juhlan huipennusta. Väki tungeksii Neitsyen ympärillä ja toivoo pääsevänsä koskettamaan Häntä. Sillä pienikin kosketus merkitsee siunausta ja onnea loppuelämäksi.

Lasse Mårtenson johdattaa katsojat Linnanmäen arkipäivään vuonna 1974 kuvatussa filmissä. Tuolloin huvipuistossa oli myös eläimiä kuten norsunpoikanen Citta, jota Mårtenson pääsi laulaen kylvettämään. Linnanmäen historiasta ja yllättävistä arjen tilanteista kertoo ohjelmapäällikkö Sara Ekelund.

Linnanmäen aamu alkaa touhukkaana, kasveja hoidetaan, laitteita tarkistetaan ja roskia lakaistaan. Harjan varressa ahkeroimassa nähdään myös Lasse Mårtenson. Aamutoimien ja huvipuiston historiikin jälkeen Mårtenson johdattaa katsojat pelikoneiden ääreen, jotka ovat olleet osa huvipuistoa jo alkuajoista asti. Yksikätistä rosvoa pelatessaan Mårtenson laulaa kappaleen Raha, raha, raha (kohdassa 13:50).

Toimittaja Usko Santavuori haastattelee Linnanmäen ohjelmapäällikkö Sara Ekelundia tämän arjesta, joka on usein yllätyksiä täynnä. Huvipuiston pyörittämiseen ei ole oppikirjaa, joten tilanteita on ratkottava kekseliäisyydellä. Kuten eräänä heinäkuisena lauantaina, kun merileijona kuoli yllättäen. Ekelund muistelee, kuinka oli keksittävä miten ”200 kiloa kuollutta lihaa” kuljetetaan ja saadaan toimitettua suljettuna olevaan eläinlääketieteelliseen sairaalaan (kohdassa 17:30).

Santavuori haastaa Ekelundia eläinten pidosta huvipuistossa kysymällä, onko se hänen mielestään oikein. Tämä toteaa asiaan olevan monta näkökulmaa, mutta hänen omasta mielestään eläimistä pidetään Linnanmäellä parempaa huolta, kuin monien perheiden lapsista. Ekelund muistelee muun muassa tapausta, jossa simpanssin hammas kipeytyi ja piti löytää hammaslääkäri sitä hoitamaan.

Linnanmäen eläinkatraaseen kuului tuolloin myös norsunpoikanen nimeltä Citta. Yksi sen päivittäisistä hoitorutiineista on pesu ja Lasse Mårtenson pääseekin vesiletkun kanssa leikkisää norsua kylvettämään. Samalla hän esittää kappaleen Eläinten kieltä jos oppisin (kohdassa 21:05).

Filmillä nähdään myös Linnanmäeltä sittemmin poistuneita laitteita, kuten Troika ja Round Up, sekä vuonna 1964 avattu maailmanpyörä, jonka edustalla Mårtenson laulelee ”Ja kun sä maailmanpyörässä lennät, niin koet siipies kantavuuden…”

Sara Ekelundilla oli ohjelman kuvausten aikaan takana jo 24 vuoden ura Linnanmäellä ja siitä oli tullut hänen elämäntyönsä. Hän näkee huvipuistolla kaksi arvokasta tehtävää: se tuo ihmisille rentoutusta ja tuottaa rahaa lastensuojelutyöhön. Peacock-teatteria Ekelund uskaltautuu vertaamaan jopa kirkkoon ja toivoo, että ihmiset voivat siellä rentoutua ja irtautua arjesta samaan tapaan kuin kirkossakin.

Kotimaassaan melkoisen tuntematon brittibändi The Renegades nousi 1960-luvun Suomessa huippusuosioon. Ratsuväen univormuissa esiintyvä energinen ryhmä herätti miltei beatlemaniaan verrattavaa hysteriaa.

Renegadesin musiikki oli rämäkkää, perinnetietoista rock and rollia ja osuvasti valittuja tunteikkaita slovareita. Käheä-äänisen solistin Kim Brownin ulosanti oli oleellisesti rajumpi kuin useimpien hänen suomalaisten kollegojensa. Bändin lisävaltteja olivat vauhdikas lavashow, huomattavan pitkät tukat ja ajan normeihin nähden muutenkin epäsiisti (tai ainakin epämuodollinen) olemus.

Birminghamissa vuonna 1960 perustetun bändin soolokitaristina toimi Denys Gibson, basistina Ian Mallet ja rumpalina Graham Johnson. Yhtyeen toi maahan ohjelmamyyjä Leo Heinonen, joka kierrätti Suomessa monia muitakin ulkomaisia artisteja.

The Renegades tv-ohjelmassa Uudet tuulet vuonna 1964. The Renegades -yhtye tv-ohjelmassa Uudet tuulet vuonna 1964. Kuva: Matti Ristimäki/Yle 1964 (Yhtye),rock,The Renegades,uudet tuulet,yhtyeet

Renegadesin tavaramerkkinä olivat siniset, keltaraitaiset esiintymisasut, jotka muistuttivat pohjoisvaltioiden ratsuväen asepukuja Yhdysvaltain sisällissodan ajalta. Innokkaat ihailijat askartelivat itselleen samankaltaisen vaateparren.

Keikoilla bändi villiinnytti yleisöä joukkomitassa. Hurmioituneet tytöt pyörtyilivät, ja lehdet kertoivat katsomoiden muuttuvan "huutavaksi ja nyyhkyttäväksi massaksi".

Univormuasuiset Renegades-fanit ja peikko Ohimennen-ohjelman nauhoituksessa vuonna 1966. The Renegades -yhtyeen faneja ja peikkonukke, joka kantaa kylttiä "I love Renegades". Kuva: Antero Tenhunen/Yle 1966,ihailijat,Peikko,The Renegades

Intoutunutta yleisöä Helsingin B-Messuhallissa luultavasti vuonna 1965. The Renegadesin innostunutta yleisöä Helsingin Messuhallissa 1964. Kuva: Kalle Kultala/Yle Kuvapalvelu 1964,ihailijat,konsertit,rock,The Renegades,Töölön kisahalli

Kolme ihailijaa basisti Ian Malletin kimpussa Messuhallin konsertissa. Renegades-yhtyeen ihailijat basisti Ian Malletin kimpussa konsertissa vuonna 1964. Kuva: Kalle Kultala/Yle Kuvapalvelu 1964,ihailijat,konsertit,rock,The Renegades

Vuonna 1997 tehdyssä haastattelussa Kim Brown muistelee soittajien nauttimaa suosiota: "We did have a lot of girlfriends." Joskus tähteys tuntui pelottavaltakin, esimerkiksi kun riehaantunut fanilauma oli kaataa bändin keikka-auton. Kotona Birminghamissa kukaan ei uskonut bändin kertomuksia kuuluisuudestaan kaukaisessa Suomessa.

Kuusikymmenluvun puolivälin jälkeen suurin menestys alkoi olla jo takana päin, eikä vaihtaminen kepeämpään levytysmateriaaliin auttanut asiaa. Näytteitä vuonna 1966 ilmestyneeltä Pop-albumilta kuultiin Kuusiston linnanraunioissa kuvatussa Ohimennen-sarjan jaksossa.

Renegades esittää ohjelmassa myös italialaisen sävelmän Un giorno tu mi cercherai, jolla se edellisenä keväänä osallistui San Remon iskelmäkilpailuun. Yhtye siirtyi keikkailemaan Italiaan ja levytti siellä tulevina vuosina melko runsaasti.

Vielä vuoden 1966 aikana kokoonpano alkoi kuitenkin rakoilla. Bändi jatkoi silti kitaristivaihdosten jälkeen vuoteen 1971 asti. Kim Brown perusti Italiassa 1970-luvulla uuden ryhmän nimeltä Kim & The Cadillacs. Haastattelussaan hän kertoo jääneensä kaipaamaan Suomesta tyttöjä, nakkikioskeja ja rantasaunaa.

Kim Brownin kitaran koppaan on montteerattu kuvat bändin muista jäsenistä: keskellä vasemmalla Ian Mallet, hänen vieressään Graham Johnson, alinna Denys Gibsonin tilalle kiinnitetty Joe Dunnett. Kaikilla on päässään ihailijoiden lahjoittamat neljän tuulen hatut. The Renegades yhtyeen Kim Brown ja kitara, johon on upotettu kuvat yhtyeen muista jäsenistä. Kuva: Antero Tenhunen/Yle 1966,rock,The Renegades,yhtyeet

Videoissa esitetyt kappaleet

Thirteen Women, säv. ja san. Dickie Thompson. Tv-tallenteen alkuosa ei ole säilynyt, video alkaa kesken kappaleen.
Un giorno tu mi cercherai, säv. Girolamo ja Francesco Campanino, san. Armando Sciascia. Too Many Heartaches, Hey Look Over Here, Working And Smoking, Love Love Love, säv. ja san. Kim Brown, Denys Gibson, Ian Mallet ja Graham Johnson. Juontajana Markku Veijalainen.

The Renegades teki Suomessa yhteensä neljä albumia. Isoin singlehitti oli vuoden 1964 lopussa julkaistu Cadillac, omiin nimiin kirjattu versio Vince Taylorin 1950-luvulla levyttämästä Brand New Cadillacista. Muita suosittuja numeroita olivat Do the Shake, Seven Daffodils, My Heart Must Do the Crying, Matelot ja Take a Heart. Bändin ihailijoihin ovat kuuluneet mm. Tuomari Nurmio, Topi Sorsakoski, Esa Pulliainen ja Esa Kuloniemi. Renegadesin musiikkia on kuultu monissa Aki Kaurismäen elokuvissa. Kitaristi Denys Gibson erosi (tai erotettiin) yhtyeestä kesällä 1966, ja hänen tilalleen astui Joe Dunnett, joka runsaan vuoden päästä korvautui Mick Webleyllä. Renegades koottiin 1990-luvun lopulla uudelleen revival-esiintymisiä varten. Ian Mallet kuoli vuonna 2007, Kim Brown vuonna 2011 ja Denys Gibson vuonna 2016.

Kirjallisuutta: Jake Nyman, The Renegades – härmärockin vierastyöläiset, teoksessa Suomi soi 2, Tammi 2004.

Kun Viro, Latvia ja Liettua itsenäistyivät, avautui suomalaisille suorin reitti Keski-Eurooppaan niiden kautta. Syksyllä 1991 auennut Via Baltica oli ollut viimeksi auki 1930-luvulla. Ylen Kotimaan katsaus -ohjelma oli mukana ryhmässä, joka testasi Via Baltican vain viikko sen avaamisen jälkeen.

Kotimaan katsauksen toimittajia lähti viikon matkalle Via Balticalle syyskuussa 1991. He olivat osa testiryhmää, jonka tarkoituksena oli selvittää suomalaista matkailijaa ajatellen, millaisessa kunnossa reitin tiet olivat ja mitä palveluita matkan varrelta löytyisi.

Toimittaja Eila Tiainen esitteli kuljettavan reitin. Ensin otettaisiin laiva Helsingistä Tallinnaan, sieltä ajettaisiin kylpyläkaupunki Pärnuun. Pärnusta matka jatkuisi Latvian pääkaupunki Riikaan ja sieltä Liettuan Kaunasiin ja Vilnaan. Vilnasta matkaajat menisivät Puolan puolelle käyttämällä alle viikon auki ollutta Lazdijain rajanylityspaikkaa. Puolassa kohteina olisivat Varsova ja satamakaupunki Gdansk, josta testiryhmä ottaisi laivan kohti Helsinkiä. Matkan aikana yövyttäisiin vain leirintäalueilla.

Syyskuun 23. päivä Tiainen lähetti ensiterveiset matkalta Vilnan tv-tornilta.

Tämä Lazdijain raja-asema on tottuneellekin matkailijalle kauhistus.― Eila Tiainen.

Varsinainen matkapäiväkirja kaikista reitin pääkohteista alkoi viikkoa myöhemmin. Ensimmäisenä rantauduttiin Tallinnaan, jonka leirintäalue Pirita ei saanut kovin kummoisia arvioita. Viron pääkaupungissa saatiin kuulla heti yksi näkökulma testireitin kunnosta.

"Tie on ajettavassa kunnossa, loistavassa kunnossa jo nyt, mutta peruspalvelujen puuttuminen sen reitin varrelta on tietysti se hankaluus", tuumi huoltoasemayhtiö Traffic Servicen toimitusjohtaja Osmo Haaki.

Matka jatkui Pärnuun pitkin kauniita maalaismaisemia, jotka olivat tuolloin monille suomalaisille tuntemattomia. 1930-luvulla suosittu kylpyläkaupunki uskoi itsenäisyyden tuovan turismia ja sen myötä uuden kukoistuksen – nyt vedet olivat liian saastuneita uimiseen.

Seuraavaksi matkalaiset ottivat haltuun Latvian pääkaupunki Riian. Yö oli vietetty riikalaisella parkkipaikalla ilman peruspalveluja. Toisaalta paikallisillakin oli ongelmia saada peruselintarvikkeita. Kieltenopettaja Vila Taurina kertoi, että esimerkiksi maitotuotteita sai vain aamuisin. Liettuassa tilanne oli hänen mukaansa paljon parempi.

Matkapäiväkirjan seuraava merkintä onkin Liettuasta, jossa matkustajat yöpyivät kaunasilaisen hotellin parkkipaikalla. Vilnassa Tiainen haastatteli paikallista tulkkia Anele Guszinskienea. Hänellä oli sana sanottavana viimeisestä viidestäkymmenestä vuodesta:

"Täällä on paljon tehtävää erityisesti taloudessa, mutta se ei käy päivässä, sillä viisikymmentä vuotta neuvostovaltaa on pahempi kuin viisi päivää helvetissä."

Kokeneen Baltian-kävijän nyrkkisääntö kehottaakin tekemään aina kaksi asiaa, kun se vain on mahdollista, eli tankkaamaan auton ja ottamaan puhdasta vettä.― Eila Tiainen

Liettuan ja Puolan välinen raja-asema Lazdijain kaupungissa oli ollut auki vain noin viikon ennen kuin suomalaiskomppania sinne saapui. Huhut kertoivat jopa viikon pituisesta jonosta, jonka ohi testimatkaajien piti päästä Liettuan liikenneministeriön luvalla. Jonotukselta matkaajat eivät kuitenkaan välttyneet – Tiainen kutsui rajanylityspaikkaa matkailijan kauhistukseksi.

Kun he lopulta pääsivät Varsovaan, näyttäytyi Puolan pääkaupunki länsieurooppalaisena. Kommunismin pölyt oli pudisteltu pois.

Gdanskissa matkaajat summasivat jo kokemuksiaan Via Balticasta. Puolassa palvelut toimivat heidän mielestään paljon paremmin kuin Baltiassa. Yhden testimatkalaisen mielestä ikävintä matkalla olivat vessat ja suihkut.

Tammikuussa 1992 Via Baltica oli jälleen Kotimaan katsauksen aiheena. Puutteistaan huolimatta Via Baltica oli alkanut kiinnostaa suomalaisia matkailijoita. Ohjelmassa haastateltu Ritva Niemistö kertoi, miksi hän aikoi matkata tulevana kesänä pitkin tätä uutta tietä.

Toukokuussa 1992 kävi ilmi, etteivät hitaat rajanylityspaikat, kuten Lazdijai, olleet vieläkään sen nopeampia kuin testimatkan aikaan.

Lapin korpien läpi kulkeva mutkainen, mäkinen ja huonokuntoinen Jäämerentie toimi suomalaisten elämänlankana välirauhan aikana 1940–41. Tie lähti Rovaniemeltä ja päättyi 531 kilometriä myöhemmin Jäämeren rannalle, Petsamon Liinahamarin satamaan. Tätä reittiä kuorma-autot hoitivat Suomen ulkomaankauppaa yli vuoden ajan, kun Itämeren kauppareitti oli sodan vuoksi tukossa. Valtavassa kuljetusurakassa mukana olleet autonkuljettajat kertovat radio-ohjelmassa tarinoitaan Jäämerentien varrelta.

Suomi oli keväällä 1940 hankalassa tilanteessa. Takana oli Neuvostoliitolle hävitty talvisota, ja maassa oli pulaa kaikesta elintarvikkeista lähtien. Perinteinen Itämeren kauppareitti oli Keski-Eurooppaan siirtyneen sodan vuoksi suljettu eikä Suomeen saatu kipeästi kaivattuja tarvikkeita.

Onnekseen Suomella oli yhä pohjoisessa Liinahamarin satama, Euroopan toinen yhä Atlantille auki oleva syväsatama. Ainoa pulma oli, että Liinahamari sijaitsi yli 500 kilometrin päässä Rovaniemeltä ja lähimmästä rautatiestä.

Hallitus ymmärsi nopeasti tilanteen vakavuuden ja huhtikuussa 1940 perustettiin neuvottelukunta pohtimaan Petsamon liikennekysymystä. Ratkaisuksi päätettiin perustaa valtio-omisteinen kuljetusyhtiö Oy Pohjolan Liikenne Ab, joka ottaisi hoidettavakseen Jäämerentien kuljetukset. Yhtiön johtoon asetettiin jämäkistä otteistaan tunnettu kenraali Paavo Talvela.

Vuonna 1985 valmistunut Olli-Pekka Ihamäen toimittama radio-ohjelma Jäämeren tie - elintärkeä henkireikä kertoo Petsamon hurjasta kuorma-autorallista välirauhan aikana 1940-41.

Projektissa riitti haasteita. Petsamo oli vuonna 1920 Suomeen liitettäessä lähes pelkkää erämaata. Suomen puolella tie ulottui Ivaloon, mistä sitä lähdettiin jatkamaan kohti Petsamoa. Tielinjaa raivattiin vuosikausia umpimetsään, yli vaarojen, upottavien soiden ja lukuisten jokien. Tie saatiin valmiiksi vuonna 1931, mutta siitä tuli kapea ja mäkinen, joka kelirikkojen aikaan meni hyvin huonoon kuntoon ja jota oli talvisin hankala pitää auki. Välirauhan ajan liikennöintiä varten tie vaati mittavia kunnostuksia, sillä suomalaiset olivat talvisodan vetäytymisessä mm. tuhonneet kaikki taakseen jääneet sillat.

Se oli hemmetin pitkä, hemmetin huono ja hemmetin kapea. Tie joka päättyi Jäämereen ja just ja just siinä pääsi kääntymään ja saman tien takaisin.― Art Virmola, autonkuljettaja

Omat ongelmansa aiheutti kehno kuljetuskalusto. Pohjolan Liikenne alkoi palkata yksityisiä kuorma-autoilijoita Jäämerentielle, mutta kiinnostus oli aluksi melko laimeaa. Suomen kuorma-autokalusto oli talvisodassa otettu armeijan käyttöön ja autot olivat sen jäljiltä surkeassa kunnossa. Liikennöitsijät eivät halunneet rikkoa ajokkejaan lopullisesti Jäämerentiellä. Liikenne saatiin kuitenkin käyntiin kesäkuussa 1940 ja Suomella oli jälleen henkireikä läntiseen maailmaan.

Monenlaisia mutkia matkassa

Liinahamarin satama oli ennen talvisotaa palvellut käytännössä vain kalastajia, joten mittavan tavarankuljetuksen aloittamiseksi siellä oli tehtävä rakennus- ja kunnostustöitä. Ensimmäinen suuri satamaan saapunut rahtilaiva oli Espanjasta ostettuja aseita kuljettanut SS Greta, joka saapui Liinahamariin 14. huhtikuuta 1940. Suomalaiset sotilaat purkivat lastin ja kuljettivat sen puolustusvoimien autoilla Rovaniemelle, aivan kuten kaikki muutkin lastit alkuvaiheessa.

Tykkiä nostetaan laivasta Petsamon Liinahamarin satamassa maaliskuussa 1940. Tykkiä nostetaan laivasta Petsamon Liinahamarin satamassa maaliskuussa 1940. Kuva: Museovirasto Jäämerentie,Liinahamari,Liinahamarin reitti,Petsamo,satamat,tykit

Laiva Liinahamarin satamassa. Liinahamarin satama 1941-1944 Kuva: Museovirasto jatkosota,Liinahamari,Liinahamarin reitti,Petsamo,satamat

Varastotilojen puute Liinahamarissa aiheutti suuria ongelmia ja niitä alettiin rakentaa pikavauhtia. Rakennus-, satama- ja automiehet tarvitsivat majoitustiloja, ja parakkeja rakennettiinkin lähes yhden rakennuksen päivävauhtia. Myös reitin varrelle perustettiin levähdyspaikkoja, ruokaloita ja autokorjaamoja, sillä reitin tietöissä oli jatkuvasti 1 400 miestä, pahimpina kelirikko- ja lumipyryaikoina jopa 4 000.

200 autoa minä kerran laskin kun Rovaniemeltä lähin. Sen verran niitä oli siellä pyllyllään ojassa.― Uuno Alaräisänen, autonkuljettaja

Ensimmäisten laivojen purun jälkeen myös Suomen vienti alkoi jälleen vetää. Jopa 99 prosenttia Suomen viennistä oli puunjalostusteollisuuden tuotteita, mutta Mikko Uolan Petsamo 1939–1944 -kirjan mukaan maailmalle lähti myös mm. Arabian posliinia, Karhulan lasia, Artekin huonekaluja ja Valion juustoja. Jäämerentien kautta kulki myös ruotsalaisten kauppatavaraa, ja jopa hävittäjälentokoneita kuljetettiin kuorma-autojen lavoilla.

Liikenteen päästyä toden teolla vauhtiin meno oli hurjaa. Parhaimmillaan Jäämerentiellä liikennöi yli 2 000 autoa. Autot ajoivat Rovaniemen ja Liinahamarin väliä yötä päivää, toisinaan edestakainen reissu – joka nopeimmillaankin kesti 36 tuntia – ajettiin samoilla silmillä alusta loppuun. Väsyneet kuljettajat, kiire, liukkaus, pimeys, kylmyys, kapea ja huono tie sekä vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tottuneet ruotsalaiskuljettajat aiheuttivat jatkuvasti vaaratilanteita ja ulosajoja. Joulukuuhun 1940 mennessä Petsamon-liikenteessä oli saanut surmansa jo yli 50 ihmistä.

Oheisella audiolla Jäämerentiellä välirauhan aikana kuorma-autoa ajaneet Uuno Alaräisänen ja Einari Lehtonen kertovat hankalista tilanteista, joihin he reissuillaan joutuivat.

Jäämerentien tuntumaan oli muutamassa kuukaudessa tullut tuhansia uusia ihmisiä eikä tilanteesta selvitty ilman lieveilmiöitä. Maassa oli pulaa lähes kaikesta, eikä vähiten kahvista. Kahvia alkoikin selittämättömällä tavalla hävitä matkalla Liinahamarista Rovaniemelle. Kahvivarkauksiin syyllistyivät kuljettajat, lastaustyötä tekevät, varastomiehet sekä matkan varrella lastia verottavat rosvot, vaikka vartiointiin ja tarkastuksiin oli värvätty kymmeniä apulaispoliiseja. Hitaasti ylämäkeen etenevän kuorma-auton lavalle oli helppo kivuta ja pudottaa muutama kahvisäkki tielle. Väärässä paikassa lepotaukoa pitänyt kuski saattoi herätä autostaan ilman renkaita.

Lääninhallituksen tietoon tuli reilussa puolessa vuodessa yli varkautta sekä 124 törkeää varkautta tai murtoa Petsamon-liikenteessä. Petsamo 1939–1944 -kirjan mukaan tilanne parani vasta keväällä 1941, kun kuljetuksista muodostettiin vartioituja saattueita.

Vastavalmistunutta Jäämerentietä vuonna 1931. Jäämerentiellä vuonna 1931. Kuva: Enwald Olavi (kuvaaja), Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto. Jäämerentie,Lappi,Petsamo

Liinahamarissa oli lähes villin lännen meininki, kun korttihuijarit, viinatrokarit ja muut ei-niin-rehelliset yrittäjät ilmestyivät kokeilemaan onneaan. Kun väsynyt ja humalainen työmies hävisi korttipöydässä kovalla työllä ansaitsemansa rahat, pinna katkesi helposti. Väkivaltarikokset olivatkin välirauhan aikaan yleisiä Petsamossa, ja henkirikoksiakin sattui lähes joka kuukausi.

Britannia katkaisi Jäämeren meriliikenteen

Arka maailmanpoliittinen tilanne piti huolen siitä, että Petsamoon suuntautuva meriliikenne oli ollut sekä saksalaisten, brittien että neuvostoliittolaisten tarkkailussa syys-kesästä 1940 alkaen. Britannian suhtautuminen Suomeen oli sitten talvisodan päivien viilentynyt huomattavasti, eikä saksalaissotilaiden lisääntyminen Pohjois-Suomessa keväällä 1941 suinkaan parantanut tilannetta.

Toukokuussa 1941 Jäämeren laivaliikennettä valvova Britannia pidätti muutamia Liinahamariin matkalla olevia kauppalaivoja ja otti kesäkuussa haltuunsa jo suomalaisaluksiakin. Lopullisesti britit katkaisivat Petsamon meriliikenteen 18. kesäkuuta. Jatkosota alkoi vain muutama päivä myöhemmin.

Jääkärit Jäämerentiellä syksyllä 1944. Jääkärit Jäämerentiellä vuonna 1944. Kuva: SA-kuva jääkärit,Jäämerentie,Lapin sota,Lappi,Petsamo

Pioneerit rakentavat väliaikaista siltaa tuhotun tilalle lähellä Ivaloa vuonna 1944. Pioneerit rakentavat väliaikaista siltaa tuhotun tilalle lähellä Ivaloa vuonna 1944. Kuva: SA-kuva Ivalo,Jäämerentie,Lapin sota,pioneerit,sillat

Jäämerentie oli vilkkaassa käytössä noin vuoden ajan. Tuona aikana sitä kautta tuotiin Suomeen 340 000 tonnia tavaraa, josta suurin osa oli elintarvikkeita. Vientiin meni samassa ajassa 180 000 tonnia pääosin puuteollisuuden tuotteita. Yhden kuorma-auton keskikuorma oli noin 4,5 tonnia.

Jäämerentien liikenne työllisti välirauhan aikaan kaikkiaan noin 10 000 ihmistä, joiden ponnistelujen avulla Suomi selvisi yli vaikean ajan. Jatkosodan jälkeen Petsamo ja Liinahamari jäivät Neuvostoliiton puolelle ja Suomen yhteys Jäämereen katkesi lopullisesti.

Ohjaaja Eero Tuomikosken runollinen filmikertomus nuoruudesta käsittelee aihettaan aidosti, myötäeläen ja näkemyksellisesti. Neliosainen, palkittu dokumenttikokonaisuus ensiesitettiin vuosina 1977–1979.

Elämän kevät on elokuva siitä, kuinka nuoret etsivät paikkaansa yhteiskunnasta ja millaisia elämän edellytyksiä se heille tarjoaa. Mammuttimaista aihetta lähestytään eri keskushenkilöiden kautta: jaksojen pääosissa ovat helsinkiläinen varastoapulainen Kale, maalta muuttava kehitysalueen nuori Hannu, tuore sähköasentaja-isä Reijo ja kokonainen lukioluokka Helsingin Kalliosta.

Sarjan ote on aikansa tyyliin yhteiskunnallinen, kriittinen ja ajattelemaan yllyttävä. Se nostaa esiin nuorten eriarvoiset kasvuolosuhteet ja muistuttaa tylysti, että osa heistä päätyy pienipalkkaiseen työhön tai työttömien jonoon.

Tuloksena ei kuitenkaan ole puiseva tai säälivä sosiaaliraportti vaan ilmaisultaan monipuolinen elokuvateos, jossa limittyvät karu realismi ja nuorten unelmat – tai "todellisuus ja haaveet, järki ja tunteet, informaatio ja taide, dokumentti ja fiktio", kuten kriitikko Markku Varjola listaa Filmihullu-lehdessä (3/1979).

Tuomikoski käyttää hyväkseen uusia ajatusyhtymiä synnyttävää leikkausta, ironiaa ja itsenäisesti kuvaa kommentoivaa musiikkia. Filmi maalaa ajoittain tummiakin tulevaisuudenkuvia, mutta – jälleen Varjolaa lainaten – nuoruuden elinvoima ja vapauden tunne murtautuvat silti väkisin esiin. "Sinnikkään toiveikas työ", summaa Markku Koski Elämän kevään samassa Filmihullun numerossa.

Osa 1: Kale

En mä ainakaan nyt ajattele tulevaisuutta pitemmälle. Elän päivän kerrallaan.― Kale, varastoapulainen

”Mulle aihe alkoi siitä, kun törmättiin tähän Kale-nimiseen henkilöön siinä pelihallissa, joka tässä filmissäkin näkyy. Se oli siltä näkemältä selvä, että tästä lähdetään”, Eero Tuomikoski muisteli vuonna 2006 tehdyssä tv-haastattelussa.

Elämän kevään aloitusjakson pääosassa on 16-vuotias varastoapulainen Rauno Kalevi Viro (1959–1986), ikäisjenginsä vauhtipyörä. Hänen mukanaan tutustutaan Kallion kulmien nuorten elämään.

Urheilu, popmusiikki ja jengin touhut askarruttavat mieliä enemmän kuin oma tulevaisuus, joka tuntuu olevan jossain kaukana aikuisuuden rajan toisella puolella.

Nuorison muoti ja musiikki ovat muuttuneet, mutta Tuomikosken dokumentti tavoittaa edelleenkin yleispätevyyttä ja tuoreelta tuntuvaa kuvausta katkeransuloisesta uhman ja epävarmuuden ajasta nimeltä nuoruus.

Osa 2: Maailmalle

Joensuussa kun olin, ei enää kiinnosta maalla eläminen.― Hannu, koulunsa päättävä pientilan poika

Toinen osa "Maailmalle" kuvaa kehitysalueen nuoren tilannetta hetkellä, jolloin koulu on takana ja työnhaku edessä. Elokuvan päähenkilönä on Hannu Halonen, 16-vuotias pienviljelijän poika Pohjois-Karjalasta.

Kun kotipaikkakunta ei tarjonnut töitä eikä ammattikoulutusta, oli Hannun ja monen muunkin nuoren lähdettävä etsimään työtä kaupungista.

Elokuva seuraa Hannun tulevaisuutta koskevia ratkaisuja. Hannun vanhempien kautta avataan näkökulmaa myös Halosen perheen historiaan.

Osa 3: Unessa useasti

Kyllähän sääntöjä oppii noudattamaan, mutta ei me pärjätä tuolla isossa maailmassa. Me ollaan aika orpoja siellä.― Koululainen Kallion yhteiskoulusta

Sarjan kolmas osa "Unessa useasti" seuraa oppikoululaisnuorten elämän ratkaisuhetkiä koulun alkamisesta ylioppilaaksi pääsyyn. Ihmisen tulevaisuus riippuu luovuudesta, mutta opetetaanko sitä kotona ja koulussa, jakso kysyy.

Pääosassa ovat nyt helsinkiläisen Kallion yhteiskoulun oppilaat. Tuomikoski on onnistunut saamaan päähenkilönsä puhumaan harvinaisen vapautuneesti, pohdiskelemaan ääneen, lukemaan omia kirjoituksiaan ja myös dramatisoimaan arkensa tilanteita. Välillä tuntuu kuin he olisivat itse tekemässä dokumenttia itsestään.

Osa 4: Miehen tie

Naistenklinikalta sanottiin että kyllä täällä tyttö nyt on maailmaan tullut. Se oli elämän hurjimpia kokemuksia.― Reijo, tuore isä

Helmikuussa 1979 esitettiin Elämän kevään neljäs osa, joka kertoo nuoren sähköasentajan kehitystarinan.

Keväällä 1976 kuvatussa elokuvassa 26-vuotias Reijo Neuvonen avaa muistojensa kerroksia ja kertoo nuoruutensa käännekohdista. Neuvonen työskentelee telakalla, laivanrakennusteollisuudessa. Hän on osastonsa luottamusmies.

Porttien ulkopuolella, mahdollisuuksien maassa, on vapaus. Neuvonen opiskelee työnsä ohella, osallistuu järjestötoimintaan ja kulttuuririentoihin. Ja sitten hänestä tulee isä. Uusi seikkailu alkaa.

Ohjaaja äänessä

Elämän kevät -nimessä on poeettisuutta ja optimismia, ja ehkä sen kautta se on vähän ironinen. Koska eihän se elämän kuva tässä leffassa niin pumpulinen ole.― Ohjaaja Eero Tuomikoski

Ohjaaja Eero Tuomikoski sai dokumenttisarjastaan elokuvataiteilijoiden valtionpalkinnon vuonna 1978. Toimittaja Timo-Erkki Heino haastatteli häntä vuonna 2006, jolloin elokuvan ensimmäinen osa nähtiin TV1:n dokumenttiuusinnoissa.

"Joku sanoi että tämähän on eräänlaista näytelmää", Tuomikoski kertoo aloitusjakson vastaanotosta. Luonnehdinta miellytti häntä, koska dokumentti ei ollut pelkkä "tallennus, jossa juostaan kundin perässä ja katsotaan mitä se tekee".

Työryhmä perehtyi ensin päähenkilön elämän puitteisiin kotona, työssä ja vapaa-ajalla. Tämän pohjalta kuvattaviksi valittiin tiettyjä tilanteita, joista asianomaiset eivät tienneet etukäteen. "Tästä tulee osin se elämän maku", ohjaaja sanoo.

Teksti: Jukka Lindfors & Rita Landström

Musiikkiohjelma Rockstopin neljäs kausi esitettiin vuosina 1990–1991. Kauden 12 jaksossa artisteilta kysyttiin muun muassa heidän unelmistaan, uriensa huippukohdista ja jopa elämän tarkoituksesta. Myös kylmän sodan päättyminen ja juontaja Heli Nevakareen viehtymys ympäristöasioihin näkyivät ohjelmassa. Rockstopille ominaisia hassutteluja ja edeltäviltä vuosilta tuttuja special-jaksoja nähtiin tälläkin kaudella. Vuoden aikana kunnioitettiin myös kahta menehtynyttä Hurriganes-jäsentä.

Tähän artikkeliin on koottu musiikkiohjelmasarjan neljännen tuotantokauden kaikki jaksot. Edeltävien vuosien ohjelmat löydät alla olevien linkkien takaa.

Neljäs vuosi startattiin isosti maailman suurimmalta lavarakennelmalta

Rockstopin neljäs vuosi aloitettiin syyskuussa vuonna 1990 suureellisesti Berliinistä, jossa juontaja Heli Nevakare katsasti Roger Watersin The Wall-spektaakkelin. Berliinin Potsdamer Platzilla yli 300 000 silmäparia paikalle keränneen konsertin lava oli tuolloin kaikkien aikojen suurin. Pink Floyd -legenda piti sanansa lupauksestaan, jossa hän kertoi tuovansa The Wall-shown takaisin, jos Berliinin muuri murtuu. Syksyllä vuonna 1989 muuri murtui ja noin puoli vuotta myöhemmin spektaakkeli koettiin Berliinin sydämessä.

Olen tällä hetkellä maailman suurimmalla lavalla. En ole Roger Waters, mutta hyvältä tuntuu.― Heli Nevakare

Watersin lisäksi The Wall -konsertissa nähtiin runsas joukko vierailevia tähtiä kuten muun muassa The Band, The Hooters, Bryan Adams, Van Morrison, Sinéad O'Connor, Cyndi Lauper, Marianne Faithfull, Scorpions ja Joni Mitchell. Rockstopin haastateltavaksi napattiin Bryan Adams, The Hootersin -yhtyeen David Uosikkinen ja Eric Bazilian, muusikko Thomas Dolby, Scorpionsin kitaristi Rudolf Schenker ja The Band -yhtyeen basisti Rick Danko (1943–1999).

Paikalle oli saatu myös kotimaista musiikkiväkeä. Tunnelmia paikan päältä kommentoi Dingon managerinakin toiminut musiikin ja viihteen monitoimimies Lasse Norres.

Aloitus jakson toinen puolisko keskittyi shokkirokkari Alice Cooperiin, joka oli konsertoimassa Oulun Kuusrockissa. Trash-levyllään jälleen listojen kärkikahinoihin yltäneen, tuolloin 52-vuotiaan Cooperin kanssa keskusteltiin maailman tilasta ja romantiikan käsityksestä 1990-luvulla.

Glam-bändejä pitäisi rajoittaa heti, koska heidän hiuslakkansa aiheuttaa otsonikadon pään päälle.― Alice Cooper

Jo noin 25 vuotta rockbisneksessä viihtynyt konkari harmisteli haastattelussa sitä, mihin vaara on kadonnut rock 'n' rollista. "Olen kuitenkin iloinen siitä, että meillä Guns N' Roses, joka tekee sitä, mitä rockin pitääkin olla", toteaa Cooper. Vuonna 1991 ilmestyneellä Guns N' Rosesin Use Your Illusion I -levyllä Cooper vierailikin laulamassa The Garden -kappaleella.

Musiikkivideoina ohjelmassa kokonaisuudessaan nähdään Roger Watersin Another Brick In The Wall, Bryan Adamsin Victim Of Love ja Alice Cooperin House Of Fire, Poison ja Bed Of Nails.

Elämän tarkoitus ja Amsterdamin Musiikki & media -konferenssi

Elämän tarkoitus ja maailman parantaminen nousi teemaksi neljännen vuoden toisessa jaksossa. Haastavaan elämän tarkoitus -kysymykseen vastasivat muun muassa A New England -kappaleestaan tunnettu laulaja Billy Bragg, Tommy Lee, Bob Geldof, Boris Grebenshikov ja Dr. John. Laulaja-lauluntekijä Suzanne Vega kertoo uransa alkuvaiheista ja lauluäänestään.

Laulaja Bruce Dickinsonin unelmat ovat toteutuneet. 1990-luvun alussa lentolupakirjan hankkinut Dickinson lensi itse Iron Maidenin Boeing 757 -kiertuekonetta jo 2000-luvun puolessavälissä. Vaimokin on pysynyt matkassa mukana. Bruce Dickinson kertoo unelmistaa Rockstop-ohjelmassa. Kuva: Yle kuvanauha Bruce Dickinson,Iron Maiden,Rockstop

Ohjelmassa tavattiin myös elokuvaohjaaja Renny Harlin, joka oli saapunut Suomeen puhuakseen saimaannorppien puolesta. Suomen maisemista matkataankin nopeasti Lontooseen, missä Nevakare tapaa muusikko-tuottaja Rupert Hinen, joka kertoo One World One Voice -projektistaan, jonka tarkoituksena oli valottaa ympäristöllisiä teemoja musiikin voimin.

Laulaja Dan Reedin hulmuava hiuskasvusto oli vaihtunut helposti hoidettavaan kaljuun. Vertaile muuttunutta hiustyyliä liikuttamalla kuvaa oikeasta reunasta. Kuva: Yle kuvanauha

Rockstop reissasi myös Göteborgiin The Rolling Stonesin konserttiin. Vierivät kivet olivat saapuneet Eurooppaan Urban Jungle -kiertueen merkeissä kahdeksan vuoden odotuksen jälkeen. Nevakareen kysymyksiin vastasi yhtyeen tuotantomanageri Steve Howard. Kirsikkana kakun päällä kuullaan Dan Reed Networkin ja Heli Nevakareen yhteislaulu yhtyeen Rainbow Child -biisistä, jossa Nevakare saa kiitosta hyvästä fraseerauksestaan.

Musiikkivideot: The Boomtown Rats: I Don't Like Mondays, Suzanne Vega: Book Of Dreams, Soul II Soul: Get a Life, Bruce Dickinson: All The Young Dudes, Thinkman: Har Hat Zone, Bob Geldof: The Great Song Of Indifference Ohjelmasta on leikattu pois Oliver Stonen haastattelu tekijänoikeuksien vuoksi.

Kolmannessa jaksossa Rockstop matkasi Amsterdamiin, jossa pidettiin jo aiemmilta kausilta tuttu Musiikki & Media -konferenssi. Jakson aikana haastatellaan muun muassa Paul Youngia, joka oli juuri julkaissut Other Voices -pitkäsoittonsa. Saksalainen Doro "Metal Queen" Pesch kertoo näkemyksensä, mikä on heavy metallin suosion salaisuus. Hän valotti myös tuoreen Doro-levynteon olleen elämänsä parasta aikaa. Olihan albumin tuottajana häärinyt mukana pitkäkielinen Gene Simmons amerikkalaisesta Kiss-yhtyeestä.

Televisio ei tee huonosta laulusta hyvää.― MTV Europen pääjohtaja Bill Roedy

Nevakareen kynsiin pääsee myös Music Televisionista tuttu juontaja Steve Blame, joka kertoi puolestaan vihaavansa heavy metallia. Rockin kuninkaallinen, paremmin Queen-yhtyeestä tuttu rumpali Roger Taylor oli promoamassa hänen sivuprojektinsa The Crossin Mad, Bad And Dangerous To Know -levyä. Taylor muun muassa paljastaa katsojille, missä hän pitää käsiä, kun on siirtynyt rumpupallilta lavan etuosaan.

Tapahtuman paneelikeskusteluissa puhutaan seksismistä musiikkivideoissa sekä niiden asemasta musiikkibisneksessä.

Ohjelman lopussa rupatellaan vielä tapahtumassa esiintynyttä Pepe Ahlqvistia H.A.R.P. -yhtyeensä kanssa. Music & Media -tapahtuman pääjärjestäjän Theo Roosin mielestä Pepe Ahlqvist tulee menestymään Euroopassa ja muuallakin: "Skandinaviassa ja Suomessa on hyviä artisteja", sanoo Roos.

Musiikkivideot: Queen: Bohemian Rhapsody, Paul Young: Come Back And Stay ja Softly Whispering I love You, Doro: Unholy Love, The Creeps: Uuh – I Like It, The Cross: Power To Love, Queen: Breakthru ja Dyna: Limon

Totoa ja mustaa samettia

Lauantaina 20. päivä lokakuuta vuonna 1990 esitetyssä Rockstopissa esillä oli AOR-yhtye Toto. Amerikkalainen bändi oli saapunut konsertoimaan Helsingin Jäähalliin syyskuun 24. päivä.

Maailman parhaaksi studiobändiksi tituuleerattu Toto oli palkannut laulajaksi etelä-afrikkalaisen Jean-Michel Byronin, jonka pesti yhtyeessä jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä jo saman Planet Earth -kiertueen aikana vokalisti siirretiin bändin taustalaulajaksi ja lopulta potkittiin ulos kokoonpanosta. Rockstopin haastattelussa parivaljakko rumpali Jeff Porcaro (1954–1992) ja kitaravelho Steve Lukather kuitenkin ylistivät diivan elkeet hallitsevan Byronin lahjoja ja elämänkokemusta, jotka toivat yhtyeen sanoituksiin ja sointiin syvyyttä ja musikaalisuutta.

Vuoden 1990 parhaan rock-naisesityksen Grammy-palkinnon Black Velvet -kappaleesta pokannut Alannah Myles esitellään jaksossa myös. Hittivideollaan ajalle ominaisiin chaps-housuihin sonnustautunut kanadalaislaulaja kertoi lehdistötilaisuudessa taktiikastaan menestyä sekä kuinka pitää itsensä kunnossa konsertteja varten.

Suomalaisen hardrock-yhtye Peer Güntin haastattelussa turistiin suomalaisen rock'n'rollin asemasta ulkomailla. Tunnelmaltaan erikoinen haastattelu saa koomisia piirteitä, kun vahvassa laitamyötäisessä kekkuloiva laulaja-kitaristi Timo Nikki alkaa sisustaa studion lavasteita uuteen järjestykseen.

Peer Güntin laulaja-kitaristi Timo Nikillä oli liian jyrkkä takakeno. Timo Nikki kaatuu tuolilla. Kuva: Yle kuvanauha Peer Günt,Rockstop,Timo Nikki

Näkökykynsä nuorena menettänyt kitaristi Jeff Healey (1966-2008) kertoo herkkään tyyliinsä tavallisesta poikkeavasta soittotekniikastaan. "Niin se vain on, että Jeff Healeyn kitara itkee yhtä herkästi kuin Eric Claptonin sooloilu George Harrisonin säveltämällä klassikolla Beatlesin valkoisella tuplalla. Joten itkekää vain vapaasti jos siltä tuntuu, kun syksykin tulee, bussitkin on myöhässä ja opintolaina on lyhentämättä", Heli Nevakare alustaa Healeyn haastattelua.

Musiikkiesitykset: Alannah Myles: Black Velvet ja Love Is, Raptori: Raptori, Peer Gunt: Southbound Drivin' Man, Stalker: Rakkaudesta elämään, Toto: Africa, Juliet Jonesin sydän: Cowboy, Kelpo Pojat: Syys, Jeff Healey: While my gently weeps

Kauden viidennessä jaksossa tavattiin Deep Purplesta tuttu hardrock-legenda Ian Gillan, joka oli jälleen irtautunut soolouralle. Ensimmäisen kerran Deep Purplesta vuonna 1973 eronnut laulaja lähti jo toisen kerran bändistä vuonna 1989 liittyäkseen siihen jälleen takaisin vuonna 1992.

Minusta tuli laulaja, koska halusin olla filmitähti.― Ian Gillan

Vuonna 1990 Naked Thunder -levyn julkaisseen Gillanin kanssa puheenaiheeksi nousee muun muassa ero Deep Purplesta, varhaiset studiokokemukset ja konserttien äänenvoimakkuudet. Vuonna 1972 Deep Purple oli nimitetty maailman kovaäänisimmäksi yhtyeeksi Guinnesin ennätystenkirjan toimesta. Gillan itse kuitenkin vähättelee kyseistä titteliä. "Soitimme kyllä aina kovaa, mutta ei sitä voi verrata nykyisiin äänenvoimakkuuksiin", sanoo Gillan.

Heli Nevakare lupaa jakson sisältävän "rokkiva!". Heli Nevakare Rockstop-ohjelmassa vuonna 1990. Kuva: Yle kuvanauha Heli Nevakare,mustavalkokuvat,rockstop

Laulaja Ian Gillan kertoo kommunikoinnista Deep Purple -basisti Roger Gloverin kanssa. Laulaja Ian Gillan Rockstop-ohjelmassa. Kuva: Yle kuvanauha Ian Gillan,Rockstop

Suomalaista hardrock-osaamista jaksossa esittelee tamperelainen Horsepower-yhtye, jonka vokalisti Juha Junttu saa myös suunvuoron.

Musiikkivideot: Bob Dylan: Subterranean Homesick Blues, Ian Gillan: No Good Luck, Horsepower: A New Rose Every Day, The Balls: Tall Man, Hurriganes: Say Mama, Caron Wheeler: Livin' In The Light, Kingston Wall: Not The One To Blame, Mary Coughlan: Invisible To You, George Michael Careless Whisper. Jaksosta leikattu pois George Michaelin haastattelu tekijänoikeuksien vuoksi.

Katsaus vuoteen 1990

Rockstopin vuosikatsauksessa tarkasteltiin menneitä. Joulun kynnyksellä esitetyn ohjelma teemaksi nousi uskonnollisuus. Rafaelin enkeli -hitillä läpimurtonsa tehnyt Pekka Ruuska kertoi haastattelussa uransa alkutapaleesta.

Minun pitäisi olla kuollut, mutta en ole. Kiitos Jumalalle.― Stryper-yhtyeen basisti Timothy Gaines

Hengellisessä teemassa pysyttiin myös yhdysvaltalaisen mustaan ja keltaiseen kuosiin luottavan kristillistä hardrockia soittavan Stryper-yhtyeen haastattelussa. Uran alkuvaiheessa Roxx Regime -nimellä esiintynyt bändi oli siirtänyt sivuun rock'n'rollille tyypilliset maneerit, kun Jeesuksen opetukset tulivat mukaan yhtyeen toimintaan. Basisti Timothy Gaines avautuu haastattelussa, kuinka olisi saattanut kuolla villien elämäntapojensa takia. "Periaatteessa olemme samanlaisia kuin muutkin yhtyeet, mutta elämme Raamatun mukaan. Emme harrasta huumeita, bailaamista tai seksiä kuten useimmat muut", toteaa Gaines.

Tampere talolla konsertoineen yhdysvaltalaisen Suzanne Vegan kanssa jutustelun ytimeksi nousee puolestaan ympäristökysymykset.

Musiikkiesitykset: Mel & Kim: Rocking Around the Xmas Tree, Clifters: Miss Q, Santa Lucia: Harhaa, Pekka Ruuska: Rafaelin enkeli, Stryper: Always there for you, Suzanne Vega: Luka, Cliff Richard: Daddy's home, Bob Geldof: Gospel Song, Traveling Wilburys: Nobody's Child, Moko: Enkeli, Hanna Ekola: Jää hiljaisuus

Skandinaavista hardrockia ja Billy Idol

Kauden seitsemäs jakso oli painotteeltaan skandinaavisen hardrock voittoinen. Ohjelmassa tavattiin tanskalainen korkeat ylä-äänet harjaava King Diamond, joka kertoi muun muassa kärhämästä amerikkalaisen Kiss-yhtyeen kanssa. Tuolloin maskittoman maskiyhtyeen lakimiehet olivat ottaneet yhteyttä King Diamondiin, koska hänen kasvomaalauksessa oli liikaa yhtäläisyyksiä Gene Simmonsin The Demon -hahmon meikkeihin. Rokkarin mielestä koko kohu oli naurettava. "Mutta myös me saimme runsaasti julkisuutta tapauksen johdosta", toteaa Diamond.

King Diamond kertoo kiistasta Kiss-yhtyeen Gene Simmonsin kanssa. Laulaja King Diamond Rockstop-ohjelmassa. Kuva: Yle kuvanauha kind diamond,laulajat (muusikot),Rockstop

Laulaja Billy Idol lähettää terveisiä Rockstopin katsojille. Laulaja Billy Idol lähettää Rockstopin katsojille terveisiä. Kuva: Yle kuvanauha 1991,Billy Idol,Rockstop

Lisää skandinaavista hardrock-asennetta tarjosi ruotsalainen kitaradiiva Yngwie Malmsteen, joka kertoi, että harjoitellessaan soittimet ovat päätyneet monesti muualle kun kitaralaukkuun. Ohjelmassa tavataan myös ruotsalaistunut suomalaisyhtye Oz, jolta esitetään pieni ote hevipiireissä legendaariseksi muodostuneesta ABBA-yhtyeen Money, Money, Money -livecoverista. Hilpeyttä herättävän version laulutulkinnasta vastasi Ape De Martinez.

Ohjelmassa tavataan myös ruotsalaiset Swedish Erotica, Treat sekä Glorious Bankrobbers, jotka kertovat Tukholman rock-piireistä.

Jakso huipentuu lyhyeen vierailuun 1980-luvun supertähden Billy Idolin lehdistötilaisuudessa. Vakavaan moottoripyöräonnettomuuteen joutunut Idol kertoo tapauksesta, jossa menetti melkein toisen jalkansa. Idolin omaelämäkerran (Dancing With Myself, 2014) mukaan onnettomuus maksoi hänelle osan Terminator 2: Judgement Day -elokuvassa, jossa hänelle oltiin pedattu rooli T-1000-kyborgin ominaisuudessa. Lopulta roolin suoritti kiitetysti näyttelijä Robert Patrick.

Jakson lopussa kunnioitetaan joulukuun 26. päivänä vuonna 1990 menehtynyttä Cisse Häkkistä.

Musiikkivideot: Gorky Park: Bang, Iron Maiden: Holy Smoke, King Diamond: Sleepless Nights, Madonna: Justify My Love, Yngwie Malmsteen: Making Love, Glorious Bankrobbers: Dynamite Sex Doze, Billy Idol: L.A. Woman

Rumpali-special

Kauden kahdeksas jakso oli omistettu rumpaleille. Rumpalispesiaali esitteli "kannuttajia" laidasta laitaan. Puheenvuorot saavat muun muassa Phil Collins, Alex Acuna turkkilainen jazz-mestari Okay Temiz, studiorumpali Sonny Emory ja maineikas Earl Palmer (1924–2008), jonka ansioluettelo on vertaansa vailla. Muun muassa Little Richardin, Fats Dominon ja Frank Sinatran äänitteissä soittaneella maestrolla on myös teoria, miksi hän ei ikinä soittanut Elvis Presleyn seurassa.

Timo Kahilainen näyttää miten syntyy rumpukomppi. Timo Kahilainen näyttää Rockstop-ohjelmassa miten syntyy rumpukomppi. Kuva: Yle kuvanauha Kosketinsoittajat,kosketinsoittimet,Rockstop,syntetisaattori,timo kahilainen

Teijo "Twist Twist" Erkinharju tunnetaan tanakoista rytmeistään. Rumpali Teijo Erkinharju soittaa rumpuja. Kuva: Yle kuvanauha Rockstop,Teijo Erkinharju

Raskaamman osaston tekijöistä tavataan Anthrax-yhtyeen Charlie Benante. Kotimaisista nahkanpaukuttajista ääneen pääsee Anssi Nykänen , Erkki "Twist Twist" Erkinharju sekä legendaarinen Matti Oiling (1942–2009). Jakson eksoottisinta antia on kuitenkin tuleva Kummeli-tähti Timo Kahilaisen lyhyt oppitunti, jossa hän näyttää, miten rumpukomppi syntyy tietokoneen ja synteteettorin avulla.

Musiikkivideot: Phil Collins: In the Air Tonight, Animal Logic: There's a Spy in the house of love, Mötley Crue: Without You, Earth, Wind & Fire: Heritage, Queen: Miracle, Anthrax: In My World, Phil Collins I Wish It Would Rain Down, Phil Collins: Something Happened On The Way To Heaven

"Alussa oli suo, kuokka ja Reddie Redford"

"Alussa oli suo, kuokka ja Reddie Redford". Kauden yhdeksännen jakson aloitti ensimmäiseltä Rockstopin ensimmäseltä vuodelta tuttu Bogart Co. -raportti, jossa värikkäisistä kuoseista tunnetut turkulaispopparit olivat lähteneet etsimään menestystä Lontooseen. Tuoreempia ajatuksia kuullaan soolouralle siirtyneeltä Ressu Redfordilta. Studiohaastatteluun on saapunut myös lahtelainen rockyhtye Royal Tramps, jonka laulaja Jaakko Vitikainen (1963–2005) ja kitaristi Olli Kykkänen kertoivat muun muassa Mean Woman Shuffle -musiikkivideon kuvauksista sekä yhtyeen tulevaisuuden näkymistä.

Royal Tramps -yhtyeen laulaja Jaakko Vitikainen Royal Trampsin laulaja Jaakko Vitikainen (1963–2005). Kuva: Yle kuvanauha jaakko vitikainen,Rockstop,Royal Tramps

On tyhmää ajatella, ettei amerikkalainen bändi voisi olla terroristien kohde.― Winger-yhtyeen Kip Winger

Saksalaisen Scorpionsin Helsingin konsertin lämmittelijänä toimineen Winger-yhtyeen keulakuva ja 1980-luvun lopun tukkarockin seksisymboli Kip Winger ja rumpali Rod Morgenstein oli saatu Rockstopin haastateltaviksi. Alice Cooperin yhtyeessä käärmeennahkasaappaidensa kannukset luonut Winger kertookin kauhurokkarin olevan hänelle kuin kummisetä, mitä tulee kiertämiseen ja rock 'n' rolliin yleisesti ottaen.

Scorpionsin lehdistötilaisuudessa kitaristi Michael Schenker, rumpali Herman Rarebell ja basisti Francis Bucholz avaavat Scorpionsin tuoreen Crazy World -albumin teemoja. Kylmän sodan päättymistä ja terrorismiä sivutaan myös, vaikka Bucholz uskoo yhtyeen ja fanien olevan terroristeille varsin epätodennäköinen iskun kohde.

Musiikkiesitykset: Ressu Redford: Älä mee, Royal Tramps: Colder, Royal Tramps: Mean Woman Shuffle, Krister: Ei tuu junia mistään, Yö: Vie mut minne vaan, Penniless People of Bulgaria: Not An Angel, Winger: Miles Away, Scorpions: Tease Me, Please Me, Scorpions: Wind Of Change

Rock-lehdistön valta, moottoriturpa David Lee Roth ja englantilainen mäkikotka

Rocklehdistön asemaa ja suhdetta bändeihin analysoivat Suosikki-lehden päätoimittaja Jyrki Hämäläinen (1942–2008) ja Soundi-lehden toimittaja Juho Juntunen. Rumba-lehdestä lehdiston valta-asemaa kommentoi Santtu Luoto ja Rami Kuusinen. Englantilaisen Melody Maker -lehden toimittajan Steve Sutherlandin mielestä lehdistö pystyy luomaan yhtyeelle "hypen", mutta tuhota ei. Hämäläisen mielestä kriitkoiden ja lehdistön tulee olla keskustelun avaajia.

Hän (Ian Gillan) on hyvin peroonallinen faxaaja. Sen sijaan, että hän lähettäisi yhden monisanaisen faxin, hän lähettää 29 sivua. Yksi sana kullakin sivulla.― Deep Purple basisti Roger Glover kertoo yhtyetoveristaan

Deep purple Joe Lynn Turner ja Roger Glover avautuvat myös mielipiteistään rock-lehdistöä kohtaan. Miehet kertovat myös tapauksesta, jossa kadottivat kiertuerekkansa Tšekkoslovakiaan. Laulaja David Lee Rothilla on tuttuun tapaan myös sanottavaa lehdistöteemaan. Erinomaisena tarinankertojan tunnettu Roth paljastaa Heli Nevakareelle myös minkäläinen hän on olleessaan allapäin.

Pienenä minua sanottiin ylivilkkaaksi. Nykyään minua sanotaan motivoituneeksi.― David Lee Roth

"Tasokas englantilainen tenori Eddie Edwards on päättänyt laulaa maansa pois maailmankartalta." Brittiläinen mäkikotka Eddie Edwards kertoi haastattelussa muun muassa singlensä synnystä. "Saman päivänä kun tulin laulamaan biisiä, Irwin kuoli. Niinpä levy-yhtiö pyysi minua laulamaan sen yksin", toteaa Edwards.

Ohjelman lopussa hattu nostetaan päästä Kitaristi Albert Järvisen poismenon johdosta.

Musiikkiesitykset: Pääkköset: Rock 'n' Rollin kuningas, Vixen: Not A Minute Too Soon, Deep Purple: Love Conquers All, Feedback: Ain't Such A Bad Thing, Gasoline Girls & Petrol Boys: Peiton alle, David Lee Roth: A Lil' Ain't Enough, Laulavat Leijonat: Ice, Eddie Edwards: Mun nimeni on Eetu

Suomalaisia rokkareita, poikabändihysteriaa ja nostalgiaa 1970-luvulta

Neljännen vuoden toiseksi viimeisessä Rockstopissa keskusteltiin taiteilija ja EMI-levy-yhtiön tuotantopäällikkö Pertti "Nipa" Neumannin kanssa. Porilainen D.C. Klowns -yhtye kertoi Neumannilla olleen iso osa siihen, että bändi sai levytyssopimuksen. Ruotsalainen menestysduo Roxette valotti Joyride-hittinsä musiikkivideon taustoista. Kolme päivää kuvattu video maksoi yhteensä 230 000 dollaria.

Mä en voisi ikinä tehdä semmoista, että ottaisin Dingon omiin nimiini ja liudan sällejä taakseni. Se ei ole mun staili.― Neumann vuonna 1991

Jaksossa tavataan lahtelainen rock and roll -yhtye Francine ja Viitasaarelta kotoisin oleva Hausmylly, Dingon kitaristi Jonttu Virran Spanish Fly -yhtye, thrash/speed metal -yhtye Airdash ja rennosti polkeva Gusano. Ohjelman lopussa Tommi Läntinen kertoo Boycott-yhtyeen nauhotuksista Topanga Skyline -studiossa Californiassa. "Teimme myös pari klubikeikkaa Yhdysvalloissa ja vastaanotto oli käsittämättömän positiivinen. Oli virhe, että tultiin sieltä pois", harmittelee Läntinen

Musiikkiesitykset: AC/DC: Thunderstruck, Pelle Miljoona: Kun kevät taas saa, Dingo: Kunnian kentät, Roxette: Joyride, Hausmylly: Se mustamies, Francine: Rumble On The Bayou, Spanish Fly: Here She Comes, D.C. Klowns: World Gone Mad, Airdash: Liquid Bliss, Gusano: Sinitaivas, Boycott: Giving it all Up For Love

Viimeisen jakson cocktailin aineksiksi valikoitui 1970-luvun artistit ja poikabändisensaatio New Kids On The Block. Suomessa ensimmäistä kertaa esiintynyt bostonilainen yhtye aiheutti aitoa hysteriaa Lahden mäkimontussa järjestetyssä konsertissa. Tuolloin paikalla oli 25 000 kirkuvaa fania. Rockstopin haastatteluun oli saatu jäsenet Danny Wood sekä Hollywood-näyttelijä Mark Wahlbergin veli Donnie Wahlberg.

New Kids On The Blockin Danny Woodilla ja Donnie Wahlbergillä oli haastattelun aikana hauskaa. New Kids On The Blockin Danny Wood ja Donnie Wahlberg Rockstopin haastattelussa vuonna 1991. Kuva: Yle kuvanauha Danny Wood,Donnie Wahlberg,New Kids on the Block,Rockstop

Vanhempaa kaartia edustivat Suzi Quatro, The Rubettes ja The Sweet, jotka olivat saapuneet yhteiskeikalle Suomeen. The Rubettes -yhtyeen jäsenet Alan Williams sekä Bill Hurd vitsailivat haastattelussa myyvänsä enemmmän t-paitoja, jos soittaisivat heavy-musiikkia. Suzi Quatro puolestaan kertoi pysyvänsä kunnossa syömällä lihaa vain sunnuntaisin. The Sweet-yhtyeen tuoreilta jäseniltä Jeff Brownilta ja Steve Mannilta udeltiin tietävätkö he Neumannia, koska hän on suuri The Sweetin fani.

Musiikkivideot: New Kids On The Block: Step By Step, New Kids On The Block: This One's For The Children, New Kids On The Block: Tonight, New Kids On The Block: I'll Be Loving You (Forever), New Kids On The Block: Games, New Kids On the Block: Call It What You Want, Suzi Quatro: Can The Can, The Sweet: Teenage Rampage, Peace Choir: Give Peace A Chance

Lue lisää:

Rockstopin ensimmäinen vuosi

Rockstopin ensimmäisen kauden 1987–88 herkullisimpiin kohtauksiin kuuluvat mm. Sex Pistolsista tutun Johnny Rottenin ketään kumartelematon haastattelu sekä toimittaja Heli Nevakaren kömmähdys kanadalaisrokkari Bryan Adamsin esittelyssä.

Lue lisää:

Rockstopin toinen vuosi

Vauhti kiihtyi ja jaksomäärä kasvoi, kun Rockstop palasi ensimmäiseltä kesätauoltaan televisioruutuihin. Ohjelmaa lähetettiin nyt kahdesti kuussa ja syksystä 1988 kevääseen 1989 pyörineellä toisella kaudella lanseerattiin erikoisjaksot eli specialit, joista tuli olennainen osa Rockstopia.

Lue lisää:

Rockstopin kolmas vuosi

Musiikkiohjelmasarjan kolmannella kaudella vuosina 1989–1990 nähtiin peräti 21 ohjelmaa. Erikoisimmat jaksot olivat hard rock -yhtye Skid Row'lle räätälöity yleisötoivejakso sekä tunnin mittainen videoteatteri ranskalaislaulaja Édith Piafin elämästä.

Kalifornian Redwood Valleyn osuusfarmi on yksi tuntemattomimmista suomalaisista utopiasiirtokunnista. Kaivostyöläisten vuonna 1912 perustama sosialistinen yhdyskunta kaatui maanviljelyvaikeuksiin ja lopulta pula-aikaan 1930-luvulla. Vuosikymmeniä myöhemmin pastori Jim Jones perusti samaan paikkaan Kansalaisten temppeli -uskonlahkon. Suomalaisyhdyskunnassa varttuneet sisarukset muistelevat radio-ohjelmassa molempia utopioita.

1900-luvun alussa suomalaisia lähti sankoin joukoin Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan paremman elämän toivoissa. Toisinaan tämä tarkoitti jopa oman ihanneyhdyskunnan perustamista uuteen kotimaahan. Näistä tunnetuin on Matti Kurikan Kanadaan perustama Sointula, kun taas kenties vähiten tunnettu on Kalifornian Redwood Valleyn suomalainen osuusfarmi.

Teuvo Peltoniemen toimittamassa radio-ohjelmassa Redwood Valley (1980) osuuskunnassa asuneet Irene Carlson sekä sisarukset Signe ja Veikko Soinila kertovat lyhytikäisen utopian vaikeasta arjesta.

Redwood Valleyn osuusfarmin perustivat töistä Montanassa asuneet, töistään lomautetut kaivosmiehet vuonna 1912. Miehiä oli purrut maanviljelyskärpänen, ja he ajattelivat toteuttaa unelmansa farmin pitämisestä Kalifornian paahtavan auringon alla. Itse maanviljelystä innokkaat kaivosmiehet eivät kuitenkaan tienneet hölkäsen pöläystäkään.

Well, se oli vaikeaa vanhemmille but hauskaa lapsille, we had a lot of fun, didn’t we?― Signe Soinila

Parhaimmillaan Redwood Valleyssa asui parisenkymmentä perhettä samaan aikaan. Tilalla oli jo valmiina suuri bungalowiksi kutsuttu rakennus, jonne muutti kuusi perhettä. Kirkossa ei käyty, ja varsinkin alussa työväen ihanneyhdyskunnassa puhuttiin paljon sosialismista.

Signe Soinilan mukaan osuusfarmin lapsilla oli lokoisat oltavat, mutta vanhemmilla oli rankkaa. Kun Peltoniemi kysyy, mikä oli kaikista vaikeinta, Soinila vastaa:

“Well, they didn’t have much money and had to work so damn hard.”

Redwood Valleyn toinen utopia oli Jim Jonesin Kansan temppeli

Alkuun kaikki tekivät töitä yhden dollarin päiväpalkalla ja päivät venyivät pitkiksi. Tullakseen toimeen miesten täytyi edelleen mennä myös kaivoksiin töihin. Naiset lähtivät piikomaan toisinaan jopa vuodeksi.

Monenlaiset viljely-yritelmät aina humalasta ja viinistä alkaen epäonnistuivat kuivassa maaperässä. Redwood Valleyssa pidettiin välillä myös liha- ja lypsykarjaa ja kasvatettiin jopa hevosia, mutta sekin muuttui kannattamattomaksi, kun autot yleistyivät.

Redwood Valleyn osuusfarmin vaikea taival jäi lopulta kymmenen vuoden mittaiseksi. Farmin luhistumiseen vaikuttivat osaamattomuus maanviljelyssä sekä erimielisyydet työnjaosta: toiset vaikuttivat pääsevän aina vähemmällä kuin toiset.

Vuonna 1922 osuusfarmi jaettiin useiksi erillisiksi maatiloiksi laaksoon jäävien perheiden kesken. Seitsemän jäljelle jäänyttä perhettä otti pankista lainaa ja yritti tulla toimeen viljelyllä seuraavat noin kymmenen vuotta. Tuli pula-aika, eikä rahaa jäänyt korkojen ja velkojen maksuun. Lopulta United California Bank otti maat haltuunsa.

Me tiesimme, että se (Jim Jones) oli paha mies, mutta en voinut, couldn't comprehend it.― Veikko ja Signe Soinila uskonlahkon joukkoitsemurhasta.

Noin neljäkymmentä vuotta myöhemmin Redwood Valleyyn perustettiin toinen utopiasiirtokunta, joka oli paljon kuuluisampi kuin edeltäjänsä. Karismaattinen pappi Jim Jones perusti sinne People’s Templen eli Kansan temppelin.

Veikko Soinila kuvailee miestä todella karismaattiseksi ja suostuttelevaiseksi. Jonesin seuraajat olivat “hyviä ihmisiä”, ja tätä ominaisuutta Jones käytti hyväkseen. Hän otti haltuunsa seuraajiensa rahat ja maat ja sanoi pitävänsä niistä huolta. Soinilan vuokralainenkin lähti mukaan kulttiin. Tämä oli yksi yli 900:sta, jotka tekivät Jonesin johdolla joukkoitsemurhan 18. marraskuuta vuonna 1978 Guyanan viidakossa.

Kirjallisuutta: Teuvo Peltoniemi: Kohti parempaa maailmaa, Otava (1985)

Vuosina 1982–1983 toiminut Turppi-ryhmä kuului suomalaisen performanssin ja maataiteen pioneereihin. TV2:n dokumenttiin tallentui hetkiä ympäristötaideteoksista, jotka vastasyntynyt kollektiivi toteutti Lehtimäen hylätyillä soramontuilla.

Turppi kukoisti hetken suomalaisen taiteen hedelmällisessä murrosvaiheessa 1980-luvun alkuvuosina. Ympäristöteoksia, tilateoksia, performansseja, valokuvateoksia ja videoteoksia toteuttanut ryhmä oli kiinnostunut rituaaleista ja rituaalisista tiloista. Se yhdisti maataiteeseen performatiivista, esityksellistä ruumiillista läsnäoloa.

Turppi-ryhmä syntyi kesällä 1982 Lehtimäellä järjestetyssä pohjoismaisessa Experimental Environmental III -kuvanveistosymposiumissa. Ryhmän perustivat mukaan kutsutut Taideakatemian koulun opiskelijat Marikki Hakola, Lea Kantonen ja Jarmo Vellonen sekä taidekriitikko Pekka Kantonen.

Symposiumiin osallistuneet taiteilijat muuttivat Lehtimäen hylätyt, metsiköityvät hiekkakuopat ympäristötaidepuistoksi, jossa teokset ja ympäröivä luonto elivät rinnakkain. Turppi toteutti laajalla maa-alueella useita maataideteoksia. Niiden sisältöön vaikutti teollisen toiminnan aiheuttama raju maiseman muutos.

Fossiileja ja mytologiaa

Muurahaiskuningatar: käpyjen ympäröimä "fossiili" hiekalla. Haalaripukuinen henkilö makaa hiekassa käpyjen keskellä punainen huivi kasvojen suojana Turppi-ryhmän maataideteoksessa Muurahaiskuningatar Lehtimäessä 1982. Kuva: Turppi-ryhmä 1982,Lehtimäki,maataide,performanssi (esittävät taiteet),turppi-ryhmä,ympäristötaide

Lepopaikka: puista roikkuu köysien varassa jääkauden hiomia kiviä. Ihminen puussa ja kaksi maassa puiden keskellä, joista roikkuu kiviä köysien varassa Turppi-ryhmän maataideperformanssissa Lepopaikka Lehtimäessä 1982. Kuva: Turppi-ryhmä 1982,Lehtimäki,maataide,Performanssi,turppi-ryhmä,ympäristötaide

Oheisella videolla nähdään otteita Antti Maasalon ohjaamasta tv-dokumentista Kokeellinen ympäristö. Alussa kamera kuvaa "luonnontilaista" soramonttumiljöötä ja symposiumin pohjoismaisten taiteilijoiden ensitutustumista siihen.

Seuraavaksi nähtävä hiekkaan haudattu "fossiili" on osa Turppi-ryhmän maataideteosta Muurahaiskuningatar, johon kuului kontakti-improvisaatioon perustuva performanssi. Hieman myöhemmin symposiumin osanottajat käyvät tutustumassa Jarmo Vellosen Muumioitumisen varjoon.

Turpin teoksista laajimmin on ohjelmassa dokumentoitu Lepopaikka, joka toteutettiin rauhallisessa honkametsikössä hiekkakuoppien reunamilla. Siinä yhdistyivät ryhmän kiinnostus esittävyyteen, ympäristöön ja luontoaiheiseen mytologiaan. Korkeiden honkien oksistoon ripustettiin pitkillä hamppuköysillä kiviä, jotka jääkausi oli hionut pyöreiksi. Kivet heiluivat tuulen mukana kuin vastaliikkeenä huojuville puille.

Lepopaikka: puussa keinuja. Turppi-ryhmän jäsen roikkuu puussa performanssissa Lehtimäellä. Kuva: Yle kuvanauha 1982,kuvakaappaus,Lehtimäki,maataide,performanssi (esittävät taiteet),turppi-ryhmä,yle elävä arkisto,ympäristötaide

Lepopaikka: kontakti-improvisointia kiven alla. Turppi-ryhmän jäseniä polvillaan köydessä roikkuvan kiven alla performanssissa Lehtimäellä. Kuva: Yle kuvanauha 1982,kuvakaappaus,Lehtimäki,maataide,performanssi (esittävät taiteet),turppi-ryhmä,yle elävä arkisto,ympäristötaide

Lepopaikka: varjo tanssii hiekalla. Tanssivan Lea Kantosen varjo hiekassa Turppi-ryhmän performanssissa. Kuva: Yle kuvanauha 1982,kuvakaappaus,lea kantonen,Lehtimäki,performanssi (esittävät taiteet),turppi-ryhmä,yle elävä arkisto

Metsikön maaperään kaivettiin isoja tynnyreitä, jotka täytettiin vedellä. Tynnyrit muodostivat pieniä lähteiden kaltaisia vesipeilejä, jotka heijastivat kivien ja honkien liikkeitä. Tältä pohjalta inspiroitunut liikekieli muovautui Lepopaikassa esitykseksi, jossa ihmisluonto kommentoi metsäluonnon liikettä, samastui siihen ja reagoi sen tapahtumiin.

Kehojen vuorovaikutus ja kontakti maahan oli erityisesti Lea ja Pekka Kantosen kontakti-improvisaation lähtökohta. Sille loi kontrastia Marikki Hakolan keinuskelu kovassa tuulessa korkeiden honkien latvustoissa. Teokseen liittyy myös Lea Kantosen tanssi ja kuperkeikkailu hiekkakuopassa ja sen ympäristössä.

Esityksiä ilman yleisöä

"Teosten kantava elementti on luontoympäristö henkisen hyvinvoinnin lähteenä ja ihmisenä olemisen keskeisimpänä periaatteena", Turppi-ryhmä luonnehtii toimintaansa historiikissaan. Metsässä liikkumisen aistikokemukset yhdistettiin ritualistiseen toimintaan, esittävyyteen ja aikaan sidottuun dramaturgiaan.

Kiinnostus performatiivisuutta kohtaan ei tarkoittanut esittävyyttä siinä mielessä, että ryhmä olisi valmistanut julkisen esityksen katsojille. Teokset tuotiin yleisön koettaviksi lähinnä dokumenttien, ensisijaisesti valokuvien välityksellä. Lehtimäen symposiumissa kuvattiin myös ryhmän ensimmäinen video Earth Contacts, joka lienee Suomen ensimmäisiä performanssivideoita.

Artikkelin tekstin pohjana on käytetty Marikki Hakolan ja Lea Kantosen kirjoittamaa Turppi-ryhmän historiaa 1982–1983. Otsikot, ingressi ja viittaukset Ylen mediasisältöihin ovat Elävän arkiston toimituksen.
Alkuperäisen ohjelman tekijät: ohjaaja ja käsikirjoittaja Antti Maasalo, kuvaaja Timo Torpo, äänittäjä Ville Halmesmäki, leikkaaja Jouko Vaaranmaa, toimittaja Heikki Hissa, tuottaja Heimo Palander.
Videon musiikki: Otto Romanowski, Reactions in Sonic Environment; Jarmo Sermilä, Electrocomposition I; Jarmo Sermilä: Invocation.