Sketsisarja Mutapainin ystävissä otettiin vuoden 1985 alussa kantaa Etelä-Afrikan rotuerotteluun eli apartheidiin. Sketsissä tavattiin Kari Heiskasen vimmaisesti näyttelemä Ulkoministeri, joka oli vastikään palannut Etelä-Afrikasta. Suorasanainen toiminnan mies oli kiihkeällä päällä, jolta ei edes haastattelupöytä säästynyt.

Ulkoministeri ei liiemmin peittele pöyristystään. Etelä-Afrikan rotuerottelu oli edennyt kerrassan sietämättömälle tasolle.

Ulkoministeri kertoo lyöneensä jo tervetuliaispuheessaan Etelä-Afrikan valtiojohdolle luun kurkkuun. Toiminnan mies paljastaa lisäksi karanneensa isänniltään ja tutustunut elämään mustille määrätyillä asuinalueilla eli bantustaneissa.

Maahan on mustan väestönosan rangaistussiirtola. Se on kerta kaikkiaan kuvottavaa.― Ulkoministeri

Suomen ja Etelä-Afrikan kauppaneuvotteluita Ulkoministeri ei suostunut edes harkitsemaan tällaisessa tilanteessa. Myös ulkomaankauppaministeriön tulee pitää varansa, mikäli Suomessa on nähtävissä pieniäkään merkkejä kaupankäynnistä Etelä-Afrikan kanssa.

Aseellista väliintuloa ministeri ei nähnyt oikeaksi ratkaisuksi tilanteeseen. Ainoa mikä toimii on totaalinen saarto. Ulkoministeri kertoo lopuksi suuntaavansa seuraavaksi Puolaan, josta hän ei palaisi, ennen kuin asiat saataisiin siellä järjestykseen.

Haastattelijan roolissa sketsissä nähdään Pirkka-Pekka Petelius.

Lue lisää:

Mitä apartheid meille kuuluu?

Suomen oli vaikea ottaa kantaa Etelä-Afrikan apartheid-politiikkaan. Perinteeksi muodostui, että valtioiden sisäisiin asioihin ei puututa.

Lue lisää:

Tasavallassa tapahtuu: Aiheena Etelä-Afrikan apartheid

Vastaamassa ovat talouden, politiikan ja urheilun päättäjät suorassa lähetyksessä elokuussa 1976.

Lue lisää:

Mustavalkoista kauppaa Etelä-Afrikkaan

Etelä-Afrikan kauppasaarto oli poliittisesti kannattavaa, mutta yrityksiltä se vei markkinaosuuksia. Tähän löytyi kuitenkin lääkkeitä.

"Kaamoksen pimeydessä raapaisi ihminen ensimmäiset pysyvät jälkensä vanhaan kvartsiittiin." Näin tunnelmoidaan Pyhätunturi – Pelkoseniemi -ohjelmassa vuodelta 1967. Dokumentti kertoo mystisestä tunturijonosta, sinne rakennettavasta tv-asemasta ja sen vaikutuksesta paikalliseen väestöön.

Persoonallisen mausteen ohjelmaan tuo selostuksellaan toimittaja ja ohjaaja Olavi Puusaari, joka hänelle ominaisella tyylillään risteilee jossain perinteisen asiaproosan ja runollisen kerronnan välimaastossa, antaen kuitenkin ilmaa ohjelman hienolle kuvakerronnalle.

"Keinona ämpäri kerrallaan soraa tunturin laelle. Tavoitteena insinööritaidon saavutus, tv-asema. Kuvayhteys maailman ääriltä Lappiin", toteaa Puusaari. Haastavan sijainnin vuoksi aseman valmistuminen olikin melkoinen saavutus. Esimerkiksi rakentamiseen tarkoitettu vesi oli sulatettava lumesta, sillä veden kuljettaminen tunturin huipulle koettiin turhan vaikeaksi. Tämä asetti operaatiolle myös aikarajoitteita, sillä lumien sulaessa keväällä loppui myös vesi.

Kaksi kerrosta tekniikkaa tunturissa suojassa seidan henkäykseltä. Yksi kerros tunturin laella. Sellainen on tuleva tv-asema.― selostaja Olavi Puusaari

Dokumentissa piipahdetaan seuraamaan myös rakennustyöläisten taukohetkeä, jossa jutustellaan työasioista, poltetaan tupakkia ja nautitaan lämmintä juomaa. Irwin Goodmanin Raha ratkaisee -kappaleen soidessa taustalla. Rakennustyöntekijöiden puheista käy ilmi, että tuuliset olosuhteet tuovat työhön eniten haasteita, mutta varsinainen pakkanen ei ole töitä vaikeuttanut, koska työtä voidaan tehdä katetun rakennelman alla.

Ohjelmassa tavataan pikaisesti myös alueen merkittävä matkailun kehittäjä Olavi Orava, joka tutustuttaa katsojat tuntureiden tunnetuimpiin kohteisiin. Esittelyn arvoisia paikkoja ovat muun muassa Pyhänkasteenlampi, Noitatunturi sekä Kultakero.

Vanha tunturi on saanut uuden haltijan. Se, mitä te hyvät katselijat nyt kotona näette on melkoisen tiedon ja taidon dokumenttia, tv-tekniikkaa― Selostaja Olavi Puusaari

Tv-aseman harjannostajaisissa yli-insinööri, Yleisradion teknillinen johtaja Paavo Arni pitää kutsuvieraille ja aseman rakentajille puheen, jossa kertoo tv-aseman olevan Suomen korkein rakennelma sen huipun noustessa lähes 800 metrin korkeuteen merenpinnasta mitattuna. Erityiskiitoksen Arnilta saavat myös ahkerat ja taitavat rakennustyöntekijät.

Tv-aseman valmistumisen myötä Pohjois-Suomessa päästiin nauttimaan tv-ohjelmista, vaikka verkko ei kattanut vieläkään aluetta täysin. Ohjelman lopussa Puusaari haastattelee Pelkosenniemen, Sodankylän ja Kemijärven asukkaita, jotka kertovat mielipiteensä ja toiveensa television suhteen.

"Vanha tunturi on saanut uuden haltijan. Se, mitä te hyvät katselijat nyt kotona näette on melkoisen tiedon ja taidon dokumenttia, tv-tekniikkaa", selostaa Puusaari ohjelman lopussa.

Kuvia ohjelmasta Pyhätunturi – Pelkosenniemi

Suomi huolehti 1970-luvulla naapurisuhteistaan monella eri saralla. Vuonna 1973 maamme mitteli valtioiden paremmuudesta myös pilkkionginnassa. Joensuussa vastaan asettui Ruotsin pilkkijoukkue ja Kirkkonummen Siikarannassa Neuvostoliiton kalastuskolmikko. Eräruutu-ohjelma raportoi molemmista kilpailuista.

Joensuun taistossa pilkittiin kahdeksanhenkisillä joukkueilla. Yleensä Suomi oli vahvoilla kotimaan jäillä, mutta tällä kertaa ylivoimaisen voiton vei Ruotsi. Syy kirvelevälle tappiolle löytyi paitsi ruotsalaisten reippaasta asenteesta, myös näiden paremmista välineistä.

Pilkkimaaottelut aloitettiin Suomessa jo vuonna 1967. Ensimmäiset kisat käytiin Imatran Immalanjärvellä. Suomalaiset kalastivat aluksi vain pilkeillä. Vuoteen 1973 mennessä lähes kaikki maajoukkueet olivat siirtyneet mormuskointiin, joka vaatii enemmän taitoa, mutta toimii arkoja kaloja pyytäessä paremmin kuin perinteinen pilkki.

Tässä ei ole siitä kysymys että ihminen pyydystää kalaa, vaan siitä, että kala pyydystää ihmisen. Sen jälkeen hänen on pakko olla kalastaja.― Neuvostoliittolaista pilkkifilosofiaa Kirkkonummella 1973

Suomi oli voittanut Neuvostoliiton vasta yhden kerran, kun maat kohtasivat 1973 Kirkkonummella. Kisan joukkueet olivat kolmimiehisiä, mutta ottelupakkaa saapui sekoittamaan paikallinen Uudenmaan pilkkijoukkue, joka osallistui kolmantena pyöränä mittelöön.

Eräruudun toimittaja Pentti Ruohonen jututti Kirkkonummen jäällä myös "suomalaispilkkijöiden kauhua", leningradilaista taidemaalari Lev Stroginia. Tätä jo kolmen maaottelun veteraania pidettiin yhtenä maailman parhaista talvikalastajista. Miehellä oli henkilökohtainen tulkki mukana avannolla.

Myös Neuvostoliiton joukkue osoittautui lopputuloksissa suomalaisia etevämmäksi.

Lastenmusiikkiyhtye Fröbelin Palikat kiinnitettiin vuonna 1988 Linnanmäen Satulaakson kesälavalle esiintyjiksi. Vuonna 1990 huvipuisto täytti 40 vuotta ja TV1 toteutti puolituntisen juhlaohjelman Satulaakson lavalta. Livenä yleisönsä hurmannut bändi sai tv-ohjelman myötä itselleen levytyssopimuksen.

Bändin nimeä kantanut debyyttialbumi Fröbelin Palikat julkaistiin vuonna 1991. Ahkeran keikkailun ohessa orkesteri kasvatti tunnettavuuttaan television avulla koko 1990-luvun ajan. Ylellä bändi nähtiin ensin Pikku kakkosessa ja osana lastenohjelma Veturia. Yhtyeen kappaleita kuultiin myöhemmin myös osana Ykkösen aamu-tv:tä.

Vuonna 1993 Fröbelin Palikat julkaisi seuraavan studiolevynsä (Sutsisatsi), joka myi kultaa vuonna 1994 ja lopulta tuplaplatinaa vuonna 1998. Levyn myötä bändi kiinnitettiin myös MTV3:n lastenohjelma Harlekiini-klubin vakioyhtyeeksi. Palikoilta kuultiin ohjelmassa joka viikko uusi lastenlaulu.

Fröbelin Palikat oli yhtä kuin neljä miestä: Mats Lillrank (laulu, kitara), Timo Nuutinen, (kitara, basso, laulu), Ari Bergström (kosketinsoittimet, laulu) ja Hannu Mäkelä (rummut). Bändin kaikki jäsenet olivat työskennelleet aluksi lastentarhaopettajina ja päivätyön ansiosta yhteys lapsiyleisöön löytyi takataskusta. Miehet ymmärsivät millaista musiikkia lapset halusivat kuunnella ja keikoilla yleisön leikittäminen oli olennainen osa konserttikokemusta.

Bändi nimi napattiin varhaiskasvatuksen ja päiväkotitoiminnan uranuuratajan Friedrich Fröbelin (1782–1852) kehittämistä palikoista, jotka ovat pienille lapsille tarkoitettuja leikkivälineitä.

Fröbelin Palikat on perustettu vuonna 1987. Yhtye on keikkaillut varsin aktiivisesti myös 2000-luvulla, vaikka bändin näkyvimmät vuodet ajoittuvat 1990-luvulle. Vuoteen 2016 mennessä Fröbelin Palikat on julkaissut kahdeksan pitkäsoittoa.

Lähteitä: Fröbelin Palikoiden historia

Kevät on ollut muinoin taikojen salaperäistä aikaa. Toimittaja vierailee Santtion kylässä Pyhärannassa 1965 kuulemassa muun muassa millaisilla taioilla karjaonnea tavoiteltiin. Ja miten kärpäset sai ajettua naapurin riesaksi.

Laskiaisprasujen eli laskiaistulien loimussa toimittaja Vappu-Erika Koskinen haastattelee 71-vuotiasta entistä merenkulkijaa ja laivanvarustajaa Kustaa Adolf Saariota. Mies muistaa monta tarinaa laskiaisen eli "hyppystiistain" perinteistä sekä kevään taioista.

Saario muistelee, kuinka laskiaistulilla suojeltiin lampaita noituudelta. Tarinan mukaan trullit eli noidat liikkuivat öisin keritsemässä lampaita, joten kyläläiset vahtivat niitä tulien äärellä. Tulien myös uskottiin pelottavan trulleja.

Karjataikoihin liittyivät myös karjankellot, joita käytettiin lehmillä, hevosilla ja lampailla. Kelloilla oli käytännön merkitystä lauman löytämisen ja petoeläinten karkottamisen vuoksi, mutta niiden äänessä uskottiin olevan myös taikavoimia. Keväällä ennen karjan päästämistä laitumille kelloja soitettiin ahkerasti ja niitä sidottiin myös ihmisten jalkoihin kilkattamaan.

Yksi kesän riesa olivat kärpäset. Niiden torjumiseksi lakaistiin keväällä lattiat ja vietiin roskat naapurin pihalle, muistelee Saario. Tällä konstilla uskottiin kärpästen päätyvän oman talon sijasta naapuriin.

Jos kirnussa epäiltiin olevan vikaa, eikä sillä saatu enää kunnolla kirnuttua voita, sitä noiduttiin monin keinoin. Jos naapuria epäiltiin "kirnun pahentajaksi", niin uskottiin, että naapurin emännän suututtamalla tilanne korjaantuu.

Santtion kylässä meren äärellä kevääseen liittyi myös vesille lähtö ja kalastus. Jotta vene kestäisi tuulessa ja myrskyssä, uskottiin, että mastopuu piti hakea suorannasta ja käyttää muurahaispesässä.

Kaikissa laivoissa uskottiin asuvan haltijan. Saario kertoo, kuinka haltija kerran taisi pelastaa hänen veljensä, kun tämä oli töissä rahtialuksella.

Merille ei ollut sopivaa lähteä perjantaisin eikä sunnuntaisin. Epäonnea oli luvassa myös silloin, jos lähti rukouspäivänä kalaan. Siitäkin Saario muistaa värikkään tarinan, jossa vanhalle kalastajaukolle meinasi käydä köpelösti.

Pieni maalaiskylä on saanut sähköt. Muihin taloihin ihmejohdot vedetään, mutta nuukuudestaan kuulu Israeli ei tuhlaa rahojaan moiseen joutavuuteen. Sähkön tuloa juhlistetaan pidoilla, jonne sahdille person Israelinkin tekee mieli Ruura-vaimon vastusteluista huolimatta. Otteet vuonna 1974 valmistuneesta tv-näytelmästä Valojuhlat kertovat, kuinka Israeli saa juonittua itsensä juhliin ja kuinka hänen siellä lopulta käy.

Vaikka Israeli (Martti Kainulainen) kovaan ääneen toitottaa olevansa perheensä pää, koko kylä tietää kuka Israelin taloutta oikeasti johtaa: Israeli on pahasti vaimonsa Ruuran (Irma Tanskanen) tossun alla. Niin tuliluontoinen on Ruura, ettei epäröi antaa Israelille korvatillikkaa edes kyläläisten edessä.

Israelilla on paha tapa puhua ihmisistä pahaa selän takana, eikä hän sen vuoksi ole erityisen suosittu kyläläisten keskuudessa. Kasvokkain Israeli lepertelee kauniita puheita ystävistään, mutta heti näiden poistuttua haukkuu heidät milloin mistäkin asiasta. Erityisen kipakasti sanan säilä lentelee naapurissa asuvan Huugo Kreinin (Mauri Kuosmanen) suuntaan.

Aina Israeli ei muista olla tarpeeksi varovainen muita arvostellessaan, ja tällöin hankalaan välikäteen joutuu hänen renkinsä Freetrikki (Paavo Liski). Useaan kertaan Freetrikki pelastaa Israelin vannomalla tosiksi hänen valh… puheensa. Sen verran asia Freetrikkiä harmittaa, että hän juottaa juhlissa Israelille rahkaista sahtia, jonka tietää rikkovan Israelin herkän vatsan.

Sahti on Israelille kohtalokasta toisellakin tapaa, sillä äärimmäisen nuukana tunnettu mies alkaa juopuessaan lahjoitella rahojaan kylän naisille. Kuten arvata saattaa, Ruura ei miestään rahojen katoamisesta kiitoksilla kruunaile...

Sadetta Postareff ja Samael Innanen ovat pitkän linjan larppaajia. Vuonna 2003 kuvatussa Kamera kiertää -jaksossa tutustutaan liveroolipelaamisen maailmaan.

Kamera vierailee Lappeenrannassa Luukkaan tilalla. Sadetta Postareff on erikoistunut lateksiaseiden ja muun larppirekvisiitan valmistukseen. Hevostalleja pyörittävä Postareff on myös kouluttamassa hevosestaan täysveristä larppiratsua – tarkoitus on, että taistelut voitaisiin käydä hevosen selästä.

Postareff kertoo lateksiaseiden eduista:

"Nämä on miellyttävimpiä aseita tulla lyödyksi. Piikit ja kaikki on superlonia. Tulee iskua päähän tai silmään, niin nämä ei vahingoita."

Valmistusprosessissa lasikuitutangon päälle leimataan solumuovia ja siitä lähdetään muotoilemaan miekkaa, tehdään väistimet, pommelit ja muut yksityiskohdat. Hän on löytänyt ohjeet netistä ja lähtenyt niiden avulla kokeilemaan, erehtymään ja lopulta onnistumaan. Miekat viimeistellään nestemäisellä kumilla ja ruiskumaalaamalla. Yhden naisen yritys valmistaa jopa kymmeniä aseita viikossa. Tilauksia tulee ympäri Eurooppaa ja Yhdysvalloista. Myös jälleenmyyjät ovat kiinnostuneita tuotteista.

Postareff kouluttaa hevosestaan täysveristä larppiratsua. Sadetta Postareff liveroolipelaamista varten kouluttamansa hevosen selässä. Kuva: Yle kuvanauha

Lateksiaseiden viimeistelyssä yksityiskohdilla on suuri merkitys. Sadetta Postareff koristelee roolipeliasetta. Kuva: Yle kuvanauha

Aseiden piikitkin ovat pehmeitä – tämä nuija ei satuta. Liveroolipelaamisessa aseena käytettävä vaahtomuovinen nuija. Kuva: Yle kuvanauha

Kaikista paras kysymys mikä miulle esitettiin oli, että onko minulla sivuliikettä Lontoossa.― Sadetta Postareff

Yrityksen paperihommat hoitaa asuinkumppani Samael Innanen, niin ikään roolipelien harrastaja. Innanen kertoo larppauksen kiehtovuuden pohjautuvan siihen, että pääsee kokemaan erilaisia tunteita ja tutustumaan erilaisiin ihmisiin, näkemään eri puolia roolipelaamisesta:

"Larppaaminen on improvisoitua näyttelemistä. Hahmolle annetaan tietyt säännöt tai ehdot. Tiedät minkälainen sun hahmo on perusluonteeltaan ja sen mukaan edetään."

Innanen kertoo, että toisin kuin jotkut larppaajat, hän ei jää kiinni hahmoon pelaamisen jälkeen:

"Peli kun vihelletään poikki, se on siinä. Sitten saa taas rauhassa olla oma itsensä."

Larppaamisessa viehättääkin se, että saa vähän aikaa olla joku toinen.― Samael Innanen

Reportaasin lopussa päästiin myös seuraamaan liveroolipelitilannetta. Postareffin ja Innasen lisäksi mukana on Kaisu Kärri, jolle Postareff kiinnittää haltiakorvia. Kärri kertoo, miten lähti ensimmäiseen larppiinsa villapaidassa:

"Huomasin että kaikilla muilla on ties mitä rensseliä ja vehjettä. Ei ole niin väliä, onko ihan viimeisen päälle kaikista kalleimmat vehkeet. Sekin, että on vähän sinnepäin, on parempi ja luo tunnelmaa – kaikille."

Pelaajat esittelevät kameralle muodonmuutoksen tavallisista ihmisistä roolipelihahmoiksi. Joukkio hajaantuu niitylle. Tilanne kärjistyy ja Innasen hahmo hyökkää Kärrin keijun kimppuun:

"Nyt lähtee keijulta henki!"

Toinen pelaaja halvaannuttaa Innasen ja pelastaa keijun.

Toisessa maailmassa: Postareff, Innanen ja Kärri eläytyneenä peliin. Sadetta Postareff, Samael Innanen ja Kaisu Kärri liveroolipelaamassa 2003. Kuva: Yle kuvanauha

Haltiakorvat sulautuvat omaan ihoon puuterin avulla. Kairu Kärrillä keijukorvat liveroolipelaamista varten Kuva: Yle kuvanauha

Miekkataistelu päättyy halvaantumisloitsuun. Samael Innanen taistelun tuoksinassa liveroolipelissä 2003. Kuva: Yle kuvanauha

"Ihmisethän aina unelmoi siitä, että saisivat tehdä sellaista mitä tekisivät muutenkin. Mie en näe mitään syytä, miksi mie lopettaisin tätä. Koko ajan tulee vain uusia ideoita: mitä voisi vielä tehdä, mitä voisi tehdä paremmin – miten voisi vaikka laajentaa vähän", toteaa Sadetta lopuksi.

Kahdeksankymmentäluvulle tultaessa jääkiekon SM-liiga oli alkanut pyöriä rahan voimin. Laji oli noussut Suomen suosituimpien joukkoon ja se oli myös varsin kaupallinen viihdemuoto. Oheinen uutisraportti on Ylen ainoa säästynyt kuvatallenne vuoden 1980 finaalista. Voiton vei HIFK Helsingistä.

Kolmen pelin mittaisessa finaalisarjassa HIFK jätti Porin Ässät SM-hopealle. Ratkaiseva loppuottelu päättyi HIFK:n 6–5-voittoon. HIFK:n riveissä pelasivat mm. Heikki Riihiranta ja Esa Peltonen sekä runkosarjan paras pistemies Matti Hagman, joka oli palannut SM-liigaan ensimmäiseltä NHL-vierailultaan. Ässien kapteenina pelasi Veli-Pekka Ketola.

Menestys sarjassa merkitsee erittäin paljon. Se on lähes menestymisen ja tuhon ero.― HIFK:n puheeneenjohtaja Frank Moberg raportissa

SM-seurat rahoittivat toimintansa pääasiassa pääsylipputuloin. Sarjalla olikin vuosittain lähes miljoona maksanutta katsojaa.

Taloudellista edistystä oli tapahtunut myös pelaajien osalla. Amatöörisarja oli kehittynyt vuoteen 1980 mennessä puoliammattilaissarjaksi ja arvokkaimmat kiekkoilijat saivat jo tuntuvan korvauksen työstään. Pelaajille maksettiin pääasiassa urheilijapalkkiota.

Koko SM-liigassa arvioitiin vuonna 1980 liikkuvan noin 25 miljoonaa markkaa. Sarjassa oli kymmenen joukkuetta. Miljoonista lohkesi osansa myös pelaajille. Vuonna 1980 liigavoitto toi mestarijoukkueelle kunnian lisäksi lähes 270 000 markan lisätienestit.

Esa Peltonen haastattelussa mestaruuden jälkeen. Esa Peltonen haastattelussa SM-voiton jälkeen (1980). Kuva: Yle kuvanauha

Helsinkiläisyleisö riemuitsi HIFK:n neljättä Suomen mestaruutta. Yleisöä HIFK:n ja Porin Ässien finaaliottelussa 1980. Kuva: Yle kuvanauha

Uutisraportissa muistutettiin etenkin mestaruudesta jaetusta rahapalkinnosta. HIFK:n joukkue juhlii SM-kultaa 1980. Kuva: Yle kuvanauha

Lapuan patruunatehtaalla tapahtui huhtikuussa 1976 Suomen rauhanajan tuhoisin räjähdysonnettomuus. 40 ihmistä sai surmansa ja kymmeniä loukkaantui voimakkaassa räjähdyksessä, jonka syytä ei saatu koskaan varmuudella selville. Uhreista valtaosa oli perheellisiä naisia, yli kuusikymmentä lasta menetti toisen vanhempansa, lapsia jäi myös orvoksi. Tapahtuma järkytti suomalaisia, ja hautajaisiin osallistui tuhansia ihmisiä. Surunvalittelunsa kävi esittämässä myös presidentti Urho Kekkonen.

13. huhtikuuta 1976 aamulla kello 7.42 Lapuan patruunatehtaan lataamossa räjähti. Rakennus, jossa lataamo sijaitsi, tuhoutui täysin. Tapahtuneesta annettiin välittömästi suurhälytys.

Lapuan patruunatehdas toimi tuolloin puolustusministeriön alaisuudessa. Patruunoiden valmistuksen lisäksi tehtaalla oli myös muuta metalliteollisuuden alan tuotantoa. Lapuan noin 500 työntekijästä neljännes toimi räjähdysvaarallisissa töissä. Lataamo II:ssa, jossa räjähdys tapahtui, oli onnettomuushetkellä 69 työntekijää, joista 58 oli naisia. Varsinaisen patruunoiden lataamisen lisäksi tilassa tehtiin myös muita töitä.

Tv-uutisten haastattelussa paikallinen palopäällikkö kertoo, että räjähdyksestä ei ehtinyt tulla hälytystäkään, kun asemalle kuului paukahdus. Palokunnan saapuessa paikalle koko rakennus oli maan tasalla. Raivaustöiden keskellä oli jo tässä vaiheessa selvinnyt, että räjähdys vaati 40 kuolonuhria. Toimittaja Risto Johnson arvioi, että lataamon yläpuolella oli ruutivarasto, jossa saattoi olla jopa 1 200 kiloa ruutia.

Yleisradio kertoi tapahtumasta heti aamulla, mikä ruuhkautti etenkin Suomen kaukopuheluverkkoa, kun monet yrittivät saada selville läheistensä kohtaloa.

Potilaita Lapualta Seinäjoelle

Seinäjoen keskussairaalaan tuotiin onnettomuuspäivänä kolmisenkymmentä potilasta Lapuan räjähdyspaikalta. Sairaalassa käynnistettiin välittömästi aamulla katastrofitoiminta, ja henkilökuntaa hälytettiin töihin lisää. Valmiudet onnettomuuden uhrien hoitamiseen olivat hyvät, sillä kaikki kirurgit olivat aamulla paikalla sairaalassa.

Sairaalavuoteella haastatellut patruunatehtaan työntekijät kertovat, että räjähdys tapahtui juuri kun tehtaalla oli ehditty aloittaa päivän työt. Työntekijöillä oli ollut puhetta tehtaan turvallisuudesta, sillä yksikössä oli tapahtunut jo aiemmin pienempiä räjähdyksiä.

Räjähdys rikkoi rakennuksia

Räjähdys teki suurta tuhoa tehdasta ympäröiville rakennuksille. Vahinkoja aiheutui noin 150 kiinteistölle.

Toimittaja Agneta Gladin haastatttelussa lapualainen perheenäiti kertoo, miten lapset heräsivät aamulla paukkeeseen. Patruunatehtaalla työskennellyt perheen isä selvisi räjähdyksestä hengissä.

Aineellisista tuhoista maksettiin seuraavana kesänä korvauksia yhteensä 523 000 markkaa. Lisäksi puolustusministeriö maksoi korvauksia reilut 200 000 markkaa.

Hallitus hätäistuntoon

Puolustusministeri Ingvar S. Melin sai tietää räjähdyksestä onnettomuusaamuna kello yhdeksän jälkeen. Hallitus kokoontui heti aamupäivällä hätäistuntoon ja asetti tutkijalautakunnan tutkimaan onnettomuutta.

Melin lähti tutkijalautakunnan kanssa välittömästi Lapualle. Tutkijalautakunnan tehtäväksi annettiin tutkia räjähdysonnettomuuden syitä. Samalla lautakunnan tuli tehdä esityksiä vastaavanlaisten onnettomuuksien välttämiseksi.

Melinin mukaan Lapualla oli syytä harkita patruunatehtaan siirtämistä keskustan ulkopuolelle.

Pääesikunnan mukaan tehtaalla oli asiaankuuluvat sammutuslaitteet ja varastot olivat maavalleilla suojattuja. Myös tupakanpoltto oli laajalti kielletty. Räjähdysainetarkastaja oli käynyt kohteessa edellisenä syksynä. Automaattista hälytysjärjestelmää tehdasalueella ei ollut.

Radiossa kuultiin turmapäivänä Tänään 12.05 -lähetyksessä yhteenveto onnettomuuden seurauksista. Lähetyksen loppupuolella käsitellään patruunatehtaan turvallisuusmääräyksiä ja onnettomuustutkintaa.

Tutkimuksissa todettiin tapahtumien alkulähteen olleen omatekoinen pulttipistoolin patruunoiden latauskone, mutta oikeus ei kuitenkaan pystynyt selvittämään räjähdyksen syttymissyytä. Onnettomuuden laajuuteen vaikutti myös suuri ruutimäärä ja ruudin sijoittelu varastoinnissa sekä lataamorakennuksen ja tehdasalueen muiden rakennusten läheiset etäisyydet. Kuolonuhreja ja haavoittuneita oli paljon, sillä lataamossa tehtiin varsinaisen lataustoiminnan lisäksi myös muita useita henkilöitä vaatineita töitä. Tehtaalla oli kuitenkin noudatettu ohjeita ja määräyksiä, ja asiassa vastuuseen pannut vapautettiin syytteistä.

Suomi hiljentyi surujuhlaan

Viikkoa ennen vappua 1976 koko Suomi hiljentyi Lapuan räjähdyksen uhrien muistoksi. Lapuan kirkkopihalle kokoontui yli 5 000 ihmistä jättämään jäähyväisensä surmansa saaneille.

Siunaustilaisuuteen saapuivat myös tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja valtioneuvoston edustajina pääministeri Martti Miettunen, puolustusministeri Ingvar S. Melin sekä ministerit Eero Y. Rantala ja Kauko Hjerppe.

Lapuan tuomiokirkon pihalla siunattiin 40 vainajaa valkoisissa arkuissa. Seppeleenlaskun lopuksi tehtaan työntekijät laskivat kukkalaitteen jokaiselle arkulle työtovereidensa muistoksi. Arkut saatettiin Puolustusvoimien ajoneuvoilla Simpsiön hautausmaalle.

Valokuvia siunaustilaisuudesta

Lapuan patruunatehtaan räjähdysonnettomuuden uhrien hautajaiset 24.4.1976 Kalle Kultalan valokuvissa.

Patruunatehtaan räjähdyksen uhreista valtaosa oli perheellisiä naisia. Yli kuusikymmentä lasta menetti toisen vanhempansa, jotkut lapset jäivät täysin orvoiksi. Tragedian seurauksena auttamishalu valtasi suomalaiset. Lapsia haluttiin adoptoida ja heidän koulutuksensa turvata. Lapuan räjähdyksen uhrien omaisille perustettiin rahasto. Avustusohjelma päättyi vuonna 1999, ja jäljelle jääneet puoli miljoonaa markkaa eli vajaa 90 000 euroa annettiin SPR:n katastrofirahastoon.

Uhrien omaisten ja erityisesti vanhempansa menettäneiden lasten surutyö jatkuu. Satunnaiset sankarit -ohjelmasarjassa tarinansa kertonut Sari Mäenpää on yksi vanhempansa menettäneistä lapsista. Huhtikuun 13. päivänä 1976 Sari Mäenpää oli bussissa matkalla kouluun Lapualla, kun kuului kova pamaus. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin Mäenpää pystyi käsittelemään tragediasta aiheutunutta surua.

Martin Saarikangas toimi vuonna 1994 Suomen Liikunta ja Urheilu ry:n sekä jääkiekon SM-liigan puheenjohtajana. Saarikankaan perustama telakkayhtiö Masa-Yards Oy taas oli samana vuonna Turun Palloseuran jalkapallojoukkueen pääsponsori. Urheiluvaikuttajan arvovallan kunniaksi Saarikangas nimettiin kauden alkajaisiksi osaksi TPS:n joukkuetta ja hän debytoi Veikkausliiganurmilla elokuussa. Saarikangas oli 57-vuotias ja temppu huomioitiin ulkomailla asti.

Saarikankaan muutaman minuutin mittainen aloituskokoonpanossa esiintyminen toi hänelle Veikkausliigan kautta aikojen vanhimman pelaajan meriitin. Erikoislaatuista ennätystä ei ole vuoteen 2016 mennessä rikottu.

Ottelu päättyi HJK:n voittoon 3–0, mutta erityishuomiota ottelu sai jälkeenpäin kuitenkin juuri Saarikankaan peliesiintymisen takia. Toimitusjohtajan debyytti huomioitiin Ylen Urheiluruudun lisäksi lehdistössä aina jalkapallon emämaa Englantia myöten. Myös ruotsalainen Aftonbladet-lehti oli saanut reportterinsa paikalle seuraamaan liigaottelua.

Martin Saarikankaan pahoittelut Urheiluruudussa. Urheiluruudun grafiikkaa elokuussa 1994. Kuva: Yle kuvanauha

Ruotsalaislehtimies tyrmäsi Saarikankaan esiintymisen otsikolla: "Tätä emme halua nähdä Ruotsissa". Brittien World Soccer -lehdessä TPS:n temppu kuitattiin astetta informatiivisemmin otsikolla: "Martin starts at 57". Myös suomalainen urheilulehdistö teroitti kritiikkikynänsä ja Helsingin Sanomat nimesi tapauksen koko kauden "jalkapallolimboksi".

Polvivaivoista kärsineen toimitusjohtajan pelaamista Suomen korkeimmalla sarjatasolla pidettiin erityisen haitallisena suomalaisen jalkapallon uskottavuudelle. Selityksiä penättiin niin seuralta kuin toimitusjohtaja Saarikankaalta itseltään.

Saarikangas pahoitteli tapausta henkilökohtaisesti ja kertoi olleensa itse siinä uskossa, että hänen oli tarkoitus suorittaa vain ottelun avauspotku. Toimitusjohtajan mukaan kyse oli TPS:n arviointivirheestä.

TPS:n manageri Tapio Harittu totesi tuoreeltaan Helsingin Sanomille, että idea pääsponsorin johtajan pelaamisesta oli ollut seuran ja Saarikankaan yhteinen. Idea oli syntynyt sponsorisopimusta tehtäessä. Päätös muutaman minuutin mittaisesta pestistä syntyi, koska pelkän aloituspotkun antamisen ajateltiin olevan liian vanhanaikainen idea. Saarikankaan pelaaminen taas olisi jotain ennennäkemätöntä Suomen jalkapallossa.

TPS:n valmentaja Juha Malinen arvioi julkisuustempun olleen virhe.

Erikoinen tapaus harmitti myös valtion rahapeliyhdistystä, jalkapalloliigalle nimensä antanutta Veikkausta. Tiedotuspäällikkö Risto Nieminen kommentoi Urheiluruudulle, että mikäli Saarikankaan esiintyminen olisi ollut tiedossa (ja jos siihen olisi suhtauduttu vakavasti), olisi ottelu suljettu ulos vedonlyönnistä. Vakioveikkauksesta peliä ei kuitenkaan olisi voitu poistaa.

Martin Saarikangas sai myöhemmin urallaan vuorineuvoksen arvonimen. Hänet on myös nimetty Suomen Jääkiekkoleijonaksi numerolla 154. Vuosina 2003–2007 Saarikangas toimi kansanedustajana Kokoomuksen riveissä.

Töiden tekeminen, metsästys ja juhliminen. Järjestys vaihtelee päivän mukaan. Näistä elementeistä koostuu pohjoiskarjalaisen poikamiehen elämä 2000-luvun alussa kuvatussa Erkko Lyytisen dokumentissa Rajaseudun poikamiehet. Jotain miesten elämästä kuitenkin puuttuu. Jotain, jonka vuoksi käydä töissä ja metsällä tai jättää tivolin pyörittäminen vähemmälle. Tuo puuttuva on nainen, manteli elämän puurossa.

Mujunen on muuttamassa pois kotoaan. Hetki on sopiva, kun poika on yhä poika eikä peräkammarin poika. Pasi viihtyy vielä piha-aitassaan, mutta haave omasta “lukkaalista” elää jo hänenkin mielessään.

Mujunen ja Pasi ovat kaveripiirin leikkimielisen poikamiesklupin kantavia voimia. Nimensä mukaisesti klupilaiset ovat poikamiehiä, mutta yritys tilanteen korjaamiseksi on kova. Omat haasteensa naisten löytymiselle asettavat syrjäinen asuinpaikka pohjoiskarjalaisessa pikkukylässä sekä ajoittain lapasesta lähtevä rohkaisuryyppyjen nautiskelu.

Eipä siinä paljo oo töppönen muata tappaillu sen (eron) jälkeen. En voe oikeestaan sannoo että oes yhtään viikonloppua ettenkö oes käyny tuola rallattelemassa. Kyllä se jossain se elämän manteli on. Sitä ei tiiä minkä puun oksalla se keikkuu.― Mujunen

2000-luvun alkupuolella eletään vielä “vanhassa maailmassa": elokuvia katsellaan VHS-kaseteilta ja puhelimet ovat nokialaisia. Joka paikkaan mukana kulkeva internet, tabletit ja älypuhelimet ovat vielä tulevaisuutta. Tästäkin huolimatta Mujunen ja Pasi kokevat elävänsä väärää aikakautta: saunailloissa soi vanhat suomi-iskelmät ja mieli halajaa 50-luvulle, pokasahojen ja pöllipinojen maailmaan. Nostalgiaan liittyy usein menneen aikakauden ihannointia ja siitä lienee tässäkin kysymys. Pöllisavotassa heiluminen marraskuisessa räntäsateessa on tuskin missään vaiheessa ollut kenenkään unelma-ammatti, mutta sitä on jouduttu aikoinaan paljon tekemään muun työn puuttuessa.

Mujunen ja Pasi matkalla lähibaariin. Mujunen ja Pasi matkalla lähibaariin. Kuva: Yle Kuvanauha

Mujunen muistelee kuollutta koiraansa. Mujunen muistelee kuollutta koiraansa. Kuva: Yle Kuvanauha

Klupilaisten naistenhakumatkat suuntautuvat yleensä lähimpään kaupunkiin Joensuuhun. Menomatkalla porukan mieli ja toiveet ovat korkealla, mutta jo paluukyydissä ystävykset pohtivat pettyneinä reissujen mielekkyyttä. Harmi jatkuu seuraavana aamuna, kun metsästyspäivä on vaihtunut krapulassa makailuun.

Pakko vuan lähtee tuonne, saatananmoinen ralli piälle ja tivoli! Mutta sillä kun et mittää suavuta. Se alakaa se muurahaisten leikki heti kun alakaa ne hittaat. Se ottaa niin paljo pannuun!― Pasi

Poikamiehistä Mujusella on kovin kaipuu naisen kainaloon. Treffeille päästyään hän tunnustaa, että porukan hauskuuttajan ja pellen rooli tuntuu välillä raskaalta, naisen seurassa saa olla oma itsensä. Orastava suhde päättyy kuitenkin, kun Mujunen pitkäksi venähtäneen “tivolireissun” vuoksi myöhästyy pahasti sovituilta treffeiltä.

Poikamiehet ymmärtävät kyllä, että hommasta on punainen lanka kadoksissa. Potkuhousuista halutaan etenkin krapulapäivinä päästä eroon, mutta lopullinen aikuistuminen ei suju niin helposti. Mitään Hollywood-loppua Rajaseudun poikamiehet ei tarjoa, mutta hyvän mielen ja toiveikkuuden kuitenkin. Kyllä klupilaiset vielä mantelinsa löytävät.

Eletään vuotta 1912, kun 18-vuotias Anna Turja päättää muuttaa sisarensa luokse Amerikkaan. Anna lähtee satojen muiden suomalaisten tapaan Pohjanmaalta kohti Hankoa ja sieltä edelleen Southamptoniin. Oulaisista lähteneellä Annalla on lippu neitsytmatkalle 10.4.1912 lähtevälle Titanicille.

Laivalla Anna jakaa hytin Panuloiden perheen, äidin ja viiden pojan sekä heidän lastenhoitajansa kanssa. Matka upouuden loistoristeilijän 3. luokassa ehtii kestää vain neljä päivää, kun se törmää jäävuoreen 14.-15.4. välisenä yönä.

Vuoden 1970-alussa veteliläinen Simo Kangas lähti sukuloimaan Kaliforniaan. Paikallisen suomalaisen seurakunnan kirkkokahveilla muut seurakuntalaiset kertovat, että heidän joukossaan on varsin kiinnostava henkilö - Titanicilta selviytynyt Anna Lundi. Nyt 81-vuotias vanha rouva oli se samainen Anna, joka selviytyi Titanicin uppoamisesta vuonna 1912.

Simo lainasi kasettinauhurin ja haastatteli Annaa turmayöstä. Anna kuvaili kuva kuvalta kauhean yön tapahtumat

Anna Turja pelastusveneessä Kuva: Katariina Hirvonen

Anna olisi saattanut olla hukkuneiden joukossa. Nuori nainen jäi törmäyksen jälkeen kuuntelemaan orkesterin soittoa eikä ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Pelastukseksi koituivat kansimiehet, jotka vetivät Annan pelastusveneeseen, josta Carpathia-niminen alus poimi pelastuneet. Laiva toi pelastuneet New Yorkiin, jossa heitä odotti valtava joukko haastattelua kärkkyviä lehtimiehiä. Annan perhe sai tietää tyttären pelastumisesta vasta 5-6 viikkoa turman jälkeen.

Anna asettui Amerikkaan eikä koskaan vieraillut Suomessa. Simo Kankaan haastattelun jälkeen hän eli vielä kahdeksan vuotta. Anna kuoli Long Beachissä Kaliforniassa 89-vuotiaana.

104 vuotta Titanicin uppoamisen jälkeen Yleisradio herätti henkiin Titanicin kohtalonmatkan -#Titanicilla. Liveprojekti kuvasi sitä, kuinka suomalaiset lähtivät siirtolaiseksi Atlantin taakse paremman elämän toivossa. Yksi liveprojektin keskeisistä henkilöistä oli Helmi Juurakko. Hänen esikuvanaan toimi Anna Turja.

Sitten kun se laiva painu, ei ollu kun musta taivas ja musta vesi...

Korkeasaari 100 vuotta -dokumentissa (1989) nähdään vanhoja filmejä eläintarhan alkuvaiheilta, kuullaan sen värikästä historiaa sekä tutustutaan tarhan asukkeihin ja työntekijöihin. Dokumentti on kuvattu Korkeasaaren 100-vuotisjuhlavuonna.

Ensimmäiset kiinnostavat tiedot Korkeasaareen liittyen ovat jo 1500-luvulta Suomen suurisuhtinas Juhanan ajalta, tietää Korkeasaaren intendentti Ilkka Koivisto. Juhana-herttua päätti, että saaresta tulisi Helsingin omaisuutta. Ihmiset kävivät saarella ulkoilemassa jo silloin.

“Myöhemmin saarta ruvettiin käyttämään esimerkiksi lammaslaitumena, puutavaran säilytyspaikkana ja täältä tuotiin myöskin juomavettä kaupunkiin”, Koivisto kertoo.

1800-luvun lopulla saaresta tuli suosittu ajanviettopaikka, ja siellä kelpasi myös juopotella. Kaupunki kyllästyi levottomuuksiin ja rähinöihin, joten saari vuokrattiin Helsingin Anniskeluyhtiölle, joka säännösteli alkoholin tarjontaa ja ylläpiti järjestystä. Samalla syntyi ajatus, että yhtiö perustaisi saarelle eläintarhan. Ehdolla Helsingin eläintarhaksi oli myös toinen paikka, joka tunnetaan nykyään Eläintarhana. Eläintarha hävisi yhdellä äänellä Korkeasaarelle, joka kirjattiin perustetuksi 1889.

Merimiehet toivat mukanaan apinoita, papukaijoja ja tämän kaltaisia eksoottisia eläimiä, joita tänne tarjottiin ja yritettiin parhaimman mukaan sijoittaa.― intendentti Ilkka Koivisto

Koivisto jatkaa Korkeasaaren esittelyä historiallisesta näkökulmasta. Aivan laiturin kupeessa nököttävä vuonna 1887 rakennettu koristeellinen rakennus on nykyään neuvontapiste. Aikoinaan se oli laivoja odottavan väen odotushuone ja myös vartijoiden käytössä.

Ilkka Koivisto ja Dick Forsman neuvontapisteen edessä. Ilkka Koivisto ja Dick Forsman seisovat Korkeasaaren neuvontarakennuksen edessä dokumentissa Korkeasaari 100 vuotta. Kuva: Yle kuvanauha

Höijerin suunnittelema Korkeasaaren ravintola Pukki. Kuvakaappaus Korkeasaaren ravintolasta dokumentissa Korkeasaari 100 vuotta (1989) Kuva: Yle kuvanauha

Vuonna 1884 rakennettu ravintola Pukki on arkkitehti Theodore Höijerin suunnittelema. Höijerin muita suunnittelemia rakennuksia Helsingissä ovat muun muassa Rikhardinkadun kirjasto, Hotelli Kämp ja Ateneumin taidemuseo.

“Täällä verannalla on istunut kuuluisuuksia. Muun muassa Jalmari Finne kirjoitti pitkän runoelman, oodin ylistykseksi tälle ravintolalle vuonna 1934”, Koivisto kertoo.

Koivisto on varsinainen tietopankki, jonka suusta putoavat niin nimet kuin vuodetkin kuin apteekin hyllyltä. Samalla kun Koivisto kierrättää dokumentin toimittaja Dick Forsmania ympäri saarta ja puhuu paikan historiasta, nähdään paljon vanhaa hienoa filmimateriaali 1930-50-luvuilta.

Korkeasaarella on kunniatehtävä

Koivisto kertoo, että kun sana aikoinaan kiiri eläintarhasta, halusivat monet lahjoittaa sinne asukkaita. Monilla suomalaisilla oli esimerkiksi karhuja, jotka olivat jääneet orvoiksi, kun niiden emät oli ammuttu. Ensimmäiset Korkeasaaren karhut tulivat kuitenkin Leningradista lahjoituksena.

“Samaan aikaan oli päätetty, että tänne tulisi vain pohjoisen eläimiä, mutta tilanne karkasi vähän käsistä”, Koivisto sanoo.

“Merimiehet toivat mukanaan apinoita, papukaijoja ja tämän kaltaisia eksoottisia eläimiä, joita tänne tarjottiin ja yritettiin parhaimman mukaan sijoittaa.”

Meininki Korkeasaaressa oli alkuaikoina muutenkin kovin vauhdikasta, ja se muistutti huvipuistoa kaikkine aktiviteetteineen. Oli keilarataa ja ampumarataa. Pikku hiljaa Korkesaaren eläinkannan kasvaessa se keskittyi enemmän juuri eläintarhatoimintaan.

Eläimet eivät ole niinkään meitä varten, ne ovat itseään varten. Ne ovat meidän sisariamme ja veljiämme.― Ilkka Koivisto

Forsman tapaa Korkeasaaren työntekijöitä. Eläintenhoitaja Pirjo Hirvensalo maanittelee ahmoja syömään lihakimpaleita:

“Palleroiset, tulkaas syömään sieltä! Tulkaa! Pian pian! Katoppas! Nappulat, tulkaas kattomaan! Noh! Pian pian pian!”

Hirvensalo kertoo lumileopardeista, jotka ovat eläintarhan ylpeys. Korkeasaarella on kunnia säilyttää lumileopardien kantakirjaa, eli kirjaa kaikista maailman eläintarhojen lumileopardeista. Kun leopardeja halutaan käyttää siitokseen, kysytään Korkeasaaresta, keiden kanssa siitos voisi onnistua. Näin vältytään myös sukusiitoksella. Korkeasaari sai tämän kunnian, sillä eläintarhassa on onnistuttu erinomaisesti lumileopardien kasvattamisessa.

Ensimmäiset karhut tulivat Korkeasaareen Leningradista. Karhu ohjelmassa Korkeasaari 100 vuotta (1989) Kuva: Yle kuvanauha

Korkeasaaressa säilytetään lumileopardien kantakirjaa. Lumileopardi aitauksessaan dokumentissa Korkeasaari 100 vuotta Kuva: Yle kuvanauha

Kili juo ahnaasti Mary-Ann Vest-Tempestin sille antamasta tuttipullosta. Mary-Ann Vane-Tempest juottaa kilille maitoa dokumentissa Korkeasaari 100 vuotta (1989) Kuva: Yle kuvanauha

Yksi eläintarhojen tärkeimmistä tehtävistä on säilyttää sukupuuttoon kuolemassa olevia lajeja. Koivisto kertoo, että eläintarhassa kasvatetuista kannoista yksilöitä pyritään päästämään myös takaisin luontoon, mikäli se on mahdollista. Onnistunut esimerkki tällaisesta on visentti eli euroopanbiisoni. Koivisto sanoo, että märehtijöiden totuttaminen luontoon onkin varsin helppoa niiden kaavamaisen käytöksen vuoksi.

Entä miten on eläinten hyvinvoinnin laita Korkeasaaressa? Varsinkin maailman muihin eläintarhoihin verrattuna oikein mainio, Koivisto kertoo. Se on suorastaan pakko, sillä eläinsuojelulaki velvoitti paikan tekemään tietyn suuruiset aitaukset eläimille.

“Näin laajoja tiloja ei ole missään muualla maailmassa määrätty, vaan muualla sallitaan varsin kehno eläintenpito”, Koivisto sanoo.

Loppuun Koivisto kertoo, mitä toivoisi kaikkien Korkeasaaren kävijöiden ymmärtävän.

“Eläimet eivät ole niinkään meitä varten, ne ovat itseään varten. Ne ovat meidän sisariamme ja veljiämme.”

Lastenlääkärin töitä sodan runteleman Afganistanin syrjäseuduilla, kamppailua hiviä vastaan Botswanassa ja tavallisten perheiden auttamista Sri Lankassa. Kolme maailmalle lähtenyttä suomalaista auttajaa kertoo tarinansa vuoden 2006 Tosi tarinan dokumenteissa.

“Minä avasin sitä jalkapakettia ja siinä törrötti luu paljaana, ei sitä ollut sitä jalkaa sitten” lastenlääkäri Leena Kaartinen kertoo tyynenä. Afganistanilaispojan ystävät olivat sitoneet pojan jalan lehmään kiinni, jalka meni lehmän mukana. Paljaaksi jääneen luun Kaartinen sahasi linkkuveitsen pienellä sahalla.

Tämä on vain yksi esimerkki 1970-luvulta asti Afganistanissa lastenlääkärin töitä tehneen Kaartisen vaikeista potilastapauksista. Hän kertoo tarinansa dokumentissa Lumikenttien lääkäri (2006). Hän on tehnyt töitä niin sodan polttopisteessä Kabulissa kuin vuoristoseuduilla, jossa hänen täytyy toisinaan hiihtää vuoren yli päästäkseen potilaidensa luo. Joskus hän ratsastaa paikalle aasilla.

Kyllä mä olisin miehen saanut, mutta mä nyt valitsin sitten tämän.― lastenlääkäri Leena Kaartinen

Kaartinen oli julistanut lapsena, että hänestä tulisi mustien lasten lääkäri. Hän tekikin töitä Etiopiassa neljä ja puoli vuotta, kunnes vuonna 1971 hän siirtyi Afganistaniin. Lääkäri on evakuoitu sodan riivaamasta maasta monta kertaa. Toisinaan hän on halunnut muutenkin heittää hanskat tiskiin, kun potilaita kuoli eikä kukaan tuntunut ottavan onkeensa opeista.

Vuonna 2005 hän oli päättänyt lähteä työskentelemään Suomeen, kun hänelle soitettiin Lontoosta. Time-lehti oli valinnut hänet yhdeksi eurooppalaiseksi sankariksi sinä vuonna. Tunnustus antoi taas lisää sitkeyttä jaksaa Afganistanissa.

Vuonna 2006 Kaartinen palasi vihdoin Suomeen, mutta on käynyt Afganistanissa senkin jälkeen lyhyemmillä työjaksoilla.

“Varmaan journalistina tiedät, mikä myy. Ei se varmaan kauheasti myy, kun meikäläiset täällä jotain paperia nyhertää, ja sit nähdään joskus kolmen kuukauden tai vuoden päästä, että ihmiset voi paremmin. Siitä puuttuu se dramatiikka”, lääkäri Terhi Heinäsmäki sanoo dokumentissa Työmaana katastrofi (2006).

Heinäsmäki on ollut hoitamassa Botswanassa hiv-potilaita. Työmaata on ollut paljon: vielä 2000-luvun alussa Botswana oli maailman ykkönen aidsiin sairastuneiden osalta. Vuonna 2001 maassa alkoi lääkeohjelma, jossa botswanalaisille ruvettiin antamaan hiv-estolääkitystä. Vuonna 2004 Botswana ei ollut enää ykkönen aidsin esiintymisessä. Koko maa oli saatu lääkityksen piiriin.

Afrikkalaiset on sata kertaa vahvempia kuin eurooppalaiset tai amerikkalaiset, kyllä täällä tauteja siedetään.― lääkäri Terhi Heinäsmäki

Heinäsmäki on ollut SPR:n komennuksilla myös esimerkiksi tsunamin jälkeen Thaimaassa. Hänen mukaansa katastrofityöntekijät ovat toistensa kaltaisia, päämäärätietoisia ihmisiä.

“Nää on kaikki sellaisia ihmisiä, että ne ei etsi ongelmia vaan ratkaisuja.”

Kolmas dokumentti Sri Lankan kummisetä (2006) kertoo naantalilaisesta höyrylaiva Ukkopekan kapteeni Pentti-Oskari Kankaasta ja hänen Marja-vaimostaan, jotka ryhtyivät hyväntekijöiksi lempilomapaikassaan.

Aviopari oli lomalla Sri Lankassa myös tapaninpäivänä vuonna 2004, kun tsunami teki tuhojaan Kaakkois-Aasiassa. He olivat itse pahimmalla alueella, mutta selvittyään ehjin nahoin he alkoivat evakuoida alueen muita suomalaisia. Ihmisten auttaminen jäi päälle.

Eiköhän tämä ole tyypillistä itsekkään ihmisen toimintaan. Itsekkäänä ihmisenä sitä nauttii suunnattomasti siitä, että saa aikaan hyvää.― höyrylaivan kapteeni Pentti-Oskari Kangas

Kankaat tutustuivat Baddegaman munkkien Sri Lankassa tekemään hyväntekeväisyystoimintaan. Marjan aloitteesta he aloittivat yhteistyön paikallisen munkin kanssa. Pentti-Oskaria ei tarvinnut kauaa suostutella.

“Mä olen vähän niin kuin höyrylaiva, että lähtee, kun lämpenee. Pikkuhiljaa lähdin sitten mukaan siihen. Kyllä höyrykonehan on semmoinen, että se kyllä käy sitten vahvasti ja vetovoimaa riittää, kun kone lähtee käyntiin."

Kankaiden työ Sri Lankassa on hyvin käytännönläheistä. Heillä on ystäväperheitä, joille he tekevät ruokaostoksia ja joille he ovat hankkineet suomalaiset kummit. Tavallisten perheiden lisäksi aviopari puuttui paikallisen vammaiskodin oloihin. Tsunamin jälkeen hirvittävässä kunnossa oleva koti jynssättiin puhtaaksi Marjan suuresti arvostamalla suomalaisella juuriharjalla sekä maalattiin ja varusteltiin uudelleen.

Missä ikinä Marja ja Pentti-Oskari kulkevatkit saarivaltiossa, heitä vastassa on hymyileviä ja kiitollisia ihmisiä. Heidän kohtaaminen on Pentti-Oskarin mielestä auttamisen suola.

Jääkiekon SM-liigan kauden 1985–86 viides finaaliottelu miteltiin Tampereen Hakametsän jäähallissa. Mestaruus oli katkolla kotijoukkue Tapparalle, jota vastaan luisteli HIFK Helsingistä. Koosteessa on katsottavissa finaaliottelun kaikki maalit. Kevään finaalisarja oli alkanut Tapparan osalta järkyttävällä tavalla, kun joukkueen pitkäaikainen huoltaja Raimo Paavola sai surmansa auto-onnettomuudessa.

Traaginen tapahtuma näkyi finaalisarjassa myös kaukalossa, kun Tapparan pelaajat kunnioittivat Paavolaa pelaten mustat surunauhat hihoissaan. Tragediasta huolimatta tamperelaisjoukkue oli kirinyt finaalisarjassa reiluun johtoon ja halusi päättää kauden kotihallissaan. Finaalit pelattiin ensimmäistä kertaa neljään voitettuun otteluun ja sarja oli Tapparalle katkolla otteluin 3–1.

Molemmat joukkueet olivat esiintyneet edukseen jo SM-liigan runkosarjassa. Tappara voitti runkosarjan yhden pisteen erolla HIFK:hon, joka taas saalisti runkosarjassa eniten voittoja.

Kotijoukkue meni viidennessä finaalissa lopulta menojaan. Tamperelaiset hallitsivat läpi ottelun, vaikkakin ensimmäinen maali nähtiin vasta ottelun toisessa erässä. Tapparan 1–0 osuman viimeisteli Jorma Sevon.

Kolmannessa erässä maalihanat aukenivat kunnolla. Tapparan toisen maalin iski NHL:stä Suomeen palannut Timo Jutila ja kolmannen osuman sai nimiinsä Erkki Lehtonen. HIFK kavensi vielä aivan loppuhetkillä Harri Tuohimaan maalilla, mutta liian myöhään ja Tapparan saavutti vuosikymmenen kolmannen mestaruutensa loppunumeroin 3–1.

Rauno Korven toisella päävalmentajakaudella Tappara voitti SM-liigan kolme kertaa peräkkäin vuosina 1986–1988. Tapparan valmentaja toimi Rauno Korpi, joka oli palannut joukkueen päävalmentajaksi. Korven toisella päävalmentajakaudella Tappara voitti SM-liigan kolme kertaa peräkkäin vuosina 1986–1988. Kuva: Yle kuvanauha

Tapparan kapteeni ja puolustuksen johtaja Lasse Litma päätti uransa kuudenteen liigamestaruuteen. Tapparan kapteenina ja puolustuksen johtajana toimi Lasse Litma, joka päätti uransa kuudenteen mestaruuteensa. Kuva: Yle kuvanauha

Vasta 17-vuotias puolustaja Teppo Numminen teki debyyttinsä miesten SM-liigassa ja pääsi heti nostamaan mestaruusmaljaa. Vasta 17-vuotias puolustaja Teppo Numminen taas teki tällä kaudella debyyttinsä miesten SM-liigassa ja pääsi nostamaan mestaruusmaljaa heti ensimmäisellä yrityksellään. Kuva: Yle kuvanauha

Pudotuspelien paras pistemies oli Tapparan Timo Susi, josta tuli seuraavalla kaudella kirvesrintojen kapteeni.

Helsingin IFK:n joukkueen tähtenä tuikki mm. keskushyökkääjä Christian Ruuttu, joka siirtyi hopeakevään jälkeen NHL:ään. Todelliseksi HIFK:n kulttipelaajaksi urallaan noussut kanadalaishyökkääjä Darren Boyko taas pelasi helsinkiläisjoukkueessa ensimmäistä kauttaan. Boyko sai myöhemmin kautta aikain toisena kanadalaisena Suomen Jääkiekkoleijonan tittelin.

Ratkaisevan finaaliottelun päätuomarina toimi SM-liigan moninkertainen vuoden erotuomari Seppo Mäkelä.

Yleisradion alkuvuosina radiokuuluttajat toimivat uutistenlukijoina, ohjelmien kuuluttajina, ulkolähetysten selostajina ja esiintyjien vastaanottajina. Radioäänen lisäksi kuuluttaja saattoi vastata laaja-alaisesta ohjelmaosastosta. Kuuluttajalegendat Markus Rautio, Carl-Erik Creutz, Kaisu Puuska-Joki ja Ebba Jacobson-Lilius muistelevat vanhoja aikoja radion 40-vuotisjuhlakahveilla marraskuussa 1960. He ovat kokoontuneet tuttuun Fabianinkadun studioon.

Ohjelman toimittaja Martti Silvennoinen aloittaa Markus Raution esittelyllä: "Päivälleen tasan 40 vuotta sitten tuli radion palvelukseen merkillinen mies, josta vuodet ovat muovanneet unohtumattoman radiokäsitteen."

Markus Rautio aloitti Yleisradion toimittajana ja kuuluttajana joulukuun alussa 1926. Hän tuli radioon töihin tilapäiseksi avustajaksi Alexis af Enehjelmille: "vain väliaikaisesti, ehkä kevääseen saakka, ja päätin heti alussa että lapset pitää saada mukaan."

Heti iltapäivän lopulla lähetettiinkin ensimmäinen Lastentunti. Siitä muodostui vuosien varrella Markus-sedän tunnetuin ohjelma, jota esitettiin vuosina 1926-1956. Rautio ja Enehjelm muodostivat myös radion ohjelmaneuvoston. Ohjelmaa suunniteltiin viikon tähtäimellä, kahden miehen voimin. Radio oli tuolloin alimiehitetty ja aliresursoitu: esimerkiksi levyvarastoa ei ollut. Ohjelman täytteeksi kuuluttaja joutuikin tekemään "melkein mitä tahansa". Kerran esitelmöitsijä peruutti tulonsa viime tingassa, joten Rautio improvisoi kaksikymmentä minuuttia ohjelmaa kertomalla omista ulkomaanmatkoistaan.

Minä uskoin radioon ja sen tulevaisuuteen. Uskoin vuorenvarmasti, että tästä kehittyy jotain ennennäkemätöntä.― Markus Rautio

Työkenttä oli laaja ja tekemistä paljon. Monesti ei ollut edes hengähdystaukoa, kun illan kuulutusten jälkeen oli jo suunniteltava seuraavan päivän ohjelmaa.

Rautio kertoo, että työintoa ylläpiti usko radion tulevaisuuteen. Enehjelmin hän kertoo olleen hyvä työkaveri, leppoisa ja sympaattinen. Oli vain yksi asia, josta he eivät olleet yksimielisiä. Rautio maalaili Enehjelmille radion tulevaisuutta: "Kyllä tästä radiosta tulee vielä suuri juttu. Mitäs sanoisit, jos lisenssit nousisivat vaikka sataantuhanteen?"

Enehjelm toppuutteli häntä: "Kyllä sä olet Markus hyvä sadunkertoja, mutta kyllä saduillakin sentään on rajansa."

Edelläkävijät keskellä sirkusta, ulkomailla ja yksinäisten ihmisten tukena

Alkuaikoina kuuluttajan tehtävät olivat moninaiset. He lukivat radiossa suorana uutiset, jotka saapuivat aina viime hetkellä ja huonosti kirjoitettuina. He vastasivat puhelimeen, hoitivat kirjeenvaihdon ja maksoivat esiintyjien palkkiot. Rautio toimi vieläpä kuunnelma- ja teatteriosaston johtajana. Hän loi Radioteatterin kokeilemalla näyttelijöiden kanssa, miten mikrofoni reagoi missäkin tilanteessa. Ensimmäiset äänitehosteet syntyivät herneillä ja pahvilaatikolla.

Markus Rautio teki myös Yleisradion ensimmäisen ulkomaanlähetyksen suorana Tallinnasta. Se lähetettiin kaapelia pitkin ja Rautio kertoo olleensa henki kurkussa jännittäessään, kuuluuko lähetys.

Carl-Erik Creutz sai innoituksen kuulokuvien tuottamiseen toiselta kuuluttajalta, Lars von Willebrandilta: "Kerran ohjelman puuttuessa Lars von Willebrand keksi sellaisen idean, että hän menee studioon, istuu siellä silmät ummessa, hänellä on kaksi tehostelevyä – toisella naurua, toisella kättentaputuksia – ja hän kuvailee, miten sirkuksessa ollaan."

Ainoa ihminen, joka minulle moniin vuosiin on sanonut hyvää yötä, on radion kuuluttaja.― Kuuntelijapalaute

Creutz kehitti ideaa, hankki tehosteita ja vei kuulijat mukanaan äänimatkoille teatteriin ja kabareehen. Vuosien aikana hän tuotti yli kaksikymmentä kuulokuvaa. Astuessaan jatkosodan aikana palvelukseen, eversti kysyi häneltä: "Kuulkaa Creutz, ettehän te ole olleet ulkomailla? Minä kuuntelin eilen radiosta ohjelmaa ja siinä väititte olevanne kabareessa, jollaisia meillä ei ainakaan täällä ole."

Kaisu Puuska-Joki muistelee, miten hän ymmärsi juhlapyhien työvuoroissa radion ja radiokuuluttajien suuren merkityksen kuulijoille: "Jouluaattona kun toivottaa hyvää joulua, joutuu toivottamaan sen monellekin, jolle kukaan muu ei toivota."

Puuska-Joki kertoo, että on saanut paljon kuuntelijapalautetta etenkin yksinäisiltä ihmisiltä. Yksi radion suurista tehtävistä onkin auttaa yksinäistä ihmistä.

Raskaimmat hetket eetterissä ja sen ulkopuolella

Kuuluttajat muistelevat myös radiotyön raskaita hetkiä. Kollegan Alexis af Enehjelmin äkillinen kuolema heinäkuussa 1939 kosketti kaikkia. Enehjelm oli lähdössä Englantiin juttumatkalle ja kuvaili vielä vuoronsa päätteeksi Puuska-Joelle kaikkia niitä kohteita, joissa hänen oli tarkoitus käydä. Ohjelmapäivystäjän päiväkirjaan Enehjelm kirjoitti punaisella kynällä "Huomenna tämä poika lähtee Englantiin!" Seuraavana päivänä Kaisu Puuska-Joki joutui lukemaan radiossa tiedon hänen poismenostaan.

Jatkosodan päätyttyä Creutz määrättiin lukemaan ylipäällikön jäähyväispäiväkäsky. Hän sai ohjeita päämajasta asti. Mannerheimin adjutantti kertoi ylipäällikön haluavan nimenomaan Creutzin lukevan päiväkäskyn ja se tulee lukea "arvokkaasti, muttei hitaasti, silti eloisasti". Päiväkäskyn lukua ei saanut tallentaa nauhalle, vaan se piti lukea suorana uutislähetysten jälkeen. Silloin Creutz oivalsi miten suuri merkitys kuuluttajalla on, vaikka kyseessä oli näennäisesti yksinkertainen tehtävä: paperista lukeminen.

Ebba Jacobson-Lilius oli pohjoismaiden ensimmäinen naiskuuluttaja. Hän kertoo pelänneensä alussa kovasti, koska on luonteeltaan niin ujo. Kuuluttajalla oli siihen aikaan paljon tehtäviä: ohjelmakuulutusten lisäksi piti vastaanottaa esiintyjät ja seurata kuuluttamon toisesta ikkunasta orkesteria, toisesta esitelmää. Uutiset luettiin monta kertaa päivässä. Heidät lähetettiin myös ulkotehtäviin kuuluttamaan teatteria ja opperaa. Jacobson-Lilius muistelee, miten silloin piti lukea uutiset "pimeässä komerossa" ja hän pelkäsi näkisikö lukea niitä, huononäköinen kun oli.

Arvokkaasti, muttei hitaasti, silti eloisasti.― Mannerheimin adjutantin ohje siitä, miten päiväkäsky tulisi lukea

Ebba Jacobson-Lilius oli kuuluttajavuorossa 13.3.1940. Hänen kohdalleen tuli velvollisuus lukea kuulutus talvisodan päättymisestä. Ne olivat raskaita minuutteja. Hän pidätteli tunteitaan odottaessaan hetkeä, jolloin sai ilmoittaa Moskovan rauhansopimuksesta. Kuulutuksen jälkeen ulkoministeri Väinö Tanner piti radiossa puheen talvisodan päättymisestä ja sen raskaista rauhanehdoista.

Sodan aikana kuuluttajien tutut äänet ohjelmien alku- ja loppukuulutuksissa vahvistivat yleisölle, että kyse oli Yleisradion lähetyksestä, eikä vihollisen porpagandasta. Kuuluttajat lukivat sodan aikana myös "tärkeitä nimitiedotuksia", jotka olivat salakoodattuja sanomia, nk. Viesti Wihureita. Nillä saatiin rintamalle tieto esim. lisävahvistukseksi lähetetystä partiosta. Autenttisia Viesti Wihureita ei ole tallella radioarkistossa, mutta yksi on rekonstruoitu vuonna 1993. Se on kuultavissa Elävän Arkiston artikkelissa Asemasotaa 1942-1944. Näistä aiheista ei kuitenkaan keskustella juhlakahveilla, vaan jutustelu kääntyy kevyempiin aiheisiin: miten kuuluttajan työ on ollut niin sidoksissa kelloon, että heille on kehittynyt aikavaisto, jonka avulla tietävät ajan katsomatta kelloa.

Ohjelman lopulla Martti Silvennoinen arvelee, että radio on keksinyt ikuisen nuorennuspillerin: "Te ette koskaan vanhene."

Vielä vuosisata sitten uskottiin, että loitsujen sanoilla on voima parantaa ja tuhota, nostattaa henkiä ja karkottaa paholaisia. Jokaisessa suomalaisessa pitäjässä oli parantaja, joka taisi muun muassa ”verensulkusanat” verenvuodon pysäyttämiseksi. Osa loitsuista oli arkisempia ja käytössä jokapäiväisessä elämässä karjanhoidosta kipujen lievitykseen.

Kun ihminen on halunnut hallita yliluonnollisia voimia ja vaikuttaa tapahtumien kulkuun, on avuksi otettu sanan voima. Loitsuja tutkinut professori Anna-Leena Siikala kirjoittaa kirjassaan ”Suomalainen samanismi” , kuinka loitsuissa käytettyjen sanojen uskottiin olevan todellisessa yhteydessä kohteeseensa. Yliluonnollisia ilmiöitä tai olentoja koskevissa sanoissa oli kohteensa voimaa eli väkeä. Myös väkevistä teoista ja tapahtumista kertominen ajankohtaisti nuo tapahtumat uudelleen.

Yksi vanhimpia äänitettyjä suomalaisia loitsuja on karjalaisen runonlaulajan Petri Shemeikan (1821/1825–1915) lausuma tulen loitsu. Suomalainen kansanmusiikintutkija, säveltäjä ja toimittaja Armas Launis taltioi sen fonografilla vuonna 1905.

Synty, rukous, manaus ja kertomus

Loitsuja käytettiin moniin tarkoituksiin, kuten parantamiseen karjanhoitoon, ja metsästykseen. Osa loitsuista kuten kotitalouteen liittyvät loitsut ovat olleet laajemmalti käytössä ja perinne kulkenut kansan keskuudessa suusta suuhun. Osa on ollut salaisempia ja vain tiettyjen parantajien ja tietäjien hallussa.

Loitsu voitiin lausua, kuiskata, ajatella tai laulaa. Esitystapa valittiin tilanteen mukaan, joskus yhdistellen kaikkia tyylejä hiljaisesta mutinasta laulamiseen. Oikea esitystapa ja sanamuoto olivat tärkeitä, mutta loitsut myös muokkaantuivat paikkakunnan oman murteen ja sanontojen mukaan.

Karjalaisia tapoja käsittelevässä ohjelmassa vuodelta 1965 nähtiin harvinainen demonstraatio, kun Suojärveltä kotoisin oleva Elmi Tsokkinen esitti loitsuja. Studioon lavastetussa saunassa Tsokkinen kylvettää nukkevauvaa ja loitsii. Aluksi hän suorittaa ns. mittuuta, eli tutkii jäsenten välisiä etäisyyksiä ja kehon eri puoliskoja, sillä aikoinaan uskottiin monien vaivojen johtuvan siitä, että kehon eri puoliskot eivät olleet symmetrisiä. Sitten Tsokkinen pirskottaa vihdalla vettä kiukaalle ja lausuu muun muassa sanat "Puun löyly, kiven lämmin, hiki vanhan Väinämöisen". Lauteilla istuessaan hän loitsii ja sivelee vauvan selkää vihdalla.

Loitsut jaetaan usein neljään ryhmään: synty-, rukous-, manaus-, ja kertomus- eli vertausloitsuihin. Syntyloitsut perustuvat loihdittavan kohteen alkuperän eli synnyn tuntemiseen ja sen julkilausumiseen. Rukousloitsut muistuttavat rukousta, mutta niiden ajatellaan tehoavan suoraan ja sanojen toistaminen synnyttävän halutun ihmeen. Manausloitsut ovat muodoltaan käskyjä tai kieltoja. Kertomus- eli vertausloitsussa kuvataan tapahtumaa, joka halutaan saada aikaan parantamistilanteessa. Monet kertomusloitsut ovat peräisin kristilliseltä ajalta ja niissä kerrotaan yleensä Jeesuksen tai jonkin pyhimyksen elämästä tilanteeseen sopiva tapaus.

Synty eli jonkin asian myyttinen alkuperä on ollut oleellinen osa muinaista maailmankuvaa. Uskottiin, että asioita voitiin hallita tuntemalla niiden synty ja loitsimalla vaikkapa sairauden, vihollisen, raudan, veren tai pedon alkuperästä ja kehityksestä saatiin siihen vaikutettua. Esimerkiksi käärmeiden syntysanoja käytettiin niiden karkottamiseen ja puremiin. Alla olevassa näytteessä kuullaan käärmeen loitsu Pekka Tuovisen lausumana. Tuovinen oli Pohjois-Karjalassa Valtimossa asunut pelätty noita ja tietäjä, joka oli oppinut taitonsa isältään. Toisessa näytteessä Vienan Uhtualla vuonna 1888 syntynyt Jenni Lampinen esittää tulen loitsun.

Parantava loitsu

Yksi loitsujen merkittävimmistä käyttötarkoituksista oli parantaminen. Lähes jokaiselle taudille ja vaivalle oli omat loitsunsa.

Loitsujen vaikutuksia on tutkittu melko vähän. Lääketieteellisesti niitä on selitetty suggestiolla. Usko loitsun tehoon voi aiheuttaa paranemisen placebo-vaikutuksen tapaan.

Verenpysäyttäminen tai seisauttaminen sanan ja tahdon voimalla on tunnettu tapa monilla kansoilla. 1900-luvulle tultaessa Suomessa oli verenpysäyttäjiä vielä lähes joka pitäjässä, joissain useampikin. Alunperin vuonna 1973 taltioidussa otteessa kuullaan Suojärven kylässä Karjalassa asuneen Jaakko Köpösen lausuvan verenseisautusloitsun. Jos haavan oli aiheuttanut veitsi, purtiin veistä ja hoettiin loitsu, sitten puhallettiin ja sylkäistiin. Sylkeminen oli yleinen loitsujen yhteydessä käytetty tehokeino.

Suomenkielisiä loitsuja on taltioitu myös Venäjän puolelta. Taltiossa vuodelta 1937 Inkerissä Väikylän kylässä syntynyt Paro Mägi lausuu verenseisautusloitsun. Toisessa otteessa kuullaan verenseisautusloitsu ja loitsu tulehtumista vastaan karjalaissyntyiseltä Olga Hepoaholta.

Vedä vihas, paranna sijas, pidä itte kipus

Kirveen taikka veitsen aiheuttama haava oli aikoinaan yleinen vaiva. Verensulkuloitsujen lisäksi niitä hoidettiin raudan sanoilla, joilla pyrittiin vaikuttamaan tilanteeseen puhuttelemalla vaivan aiheuttajaa eli rautaista kirvestä aina raudan olemukseen saakka. Alla olevassa näytteessä parantaja Aatu Kela lausuu "raudanvihan" parantamisloitsun.

Rautaan liittyvän loitsun muistaa myös Sodankylän Moskuvaarassa asunut Miina Moskuvaara eli Mosku-Miina. Jos haavan oli aiheuttanut veitsi tai kirves, niin sitä purtiin, syljettiin kolme kertaa ja lausuttiin: "Rauta raiska saatana, vedä vihas, paranna sijas, pidä itte kipus". Mosku-Miina paransi ihmisiä sekä eläimiä loitsuilla, joita hän oli oppinut äidiltään. Lappilainen kirjailija Annikki Kariniemi haastatteli 75-vuotiasta Mosku-Miinaa vuonna 1953. Rautaloitsun lisäksi Miina lausuu muun muassa loitsun, jota käytettiin, jos lehmä oli vahingossa niellyt naulan.

Mene tuonne kiven alle, kidu siellä kinnahainen, paru siellä pannahainen

Monien sairauksien kuten syövän ajateltiin olevan pahojen henkien aiheuttamia. Ohjelmaotteessa vuodelta 1965 toimittaja Tapio Kautovaara kertoo syöpään liittyvistä uskomuksista ja esittää koin loitsun. Perinnetiedon mukaan ilkeällä henkiolennolla Loviattarella on yhdeksän pienen pientä lasta. Jokainen niistä aiheuttaa ihmiselle erilaisia sairauksia. Yksi sairauksista on syöpä eli koi. Koin ja Jeesuksen kohtaamisesta kertova loitsu tunnettiin latinalaissaksalaisena versiona jo 1200-luvulla. Suomeen se tuli Norjasta ja Ruotsista. Henrik Gabriel Porthan talletti sen jo 1700-luvulla ja itään levinneen version Elias Lönnrot 1800-luvulla.

Nosta niin et nori notkahtais, aitan palkki paukahtais

Inkeriläinen Valpuri Vohta muistaa liian loitsun, jota käytettiin muun muassa haavan parantamiseksi, jottei siihen kasvaisi liikalihaa, sekä norin nosto -loitsun, jolla parannettiin nyrjähtänyttä niveltä.

Lasken lehmäni lehoilla, haatasarvet huovikolla

Arkiset ja myyttiset loitsut

Loitsuja käytettiin myös metsästysonnea ja karjaonnea turvaamaan. Näytteessä vuodelta 1963 kuullaan loitsu, jota rantasalmelainen metsästäjä kertoi käyttäneensä asetettuaan ansalangan paikoilleen. Loitsua lausuessa hän heitti oikealla lapasellaan lunta vasemman olkapään yli. Toisessa näytteessä kuullaan, kun Anni Tenisova esittää laululoitsun, jota käytettiin lehmiä laitumelle laskettaessa.

Kielletyt, vainotut ja varjellut loitsut

Varhaisimmat loitsut ovat peräisin muinaisista korkeakulttuureista ja loitsujen käytön historiaa voidaan jäljittää kirjoitustaidon syntyvaiheisiin saakka. Vanhin itämerensuomalainen kirjoitettu loitsu löytyi vuonna 1957 Novgorodin alueelta. Tuohenpalalle kirjoitetun salaman loitsun on arvioitu olevan peräisin 1200-luvulta.

Suomalaisia ja karjalaisia loitsuja tunnetaan muistiinmerkittyinä paljon, useimmat niistä kalevalamittaisia. Tarkkaa tietoa loitsujen alkuperästä ja iästä ei ole. Osa loitsuista on peräisin jo pakanuuden ajoilta. Kristinuskon myötä pakanallinen ja kristillinen perinne osittain sekoittuivat toisiinsa. Varhaisin suomenkielinen loitsu on löytynyt Korsholman kuninkaankartanon tilikirjasta, johon vouti Hannes Ingenpoika kirjoitti vuonna 1564 ruton sanat.

Verenvuodon pysäytykseen tarkoitetut verensulkusanat, kuten monet muutkin loitsut ovat olleet salaisia, eikä niitä yleensä esitetty julkisesti. Vanhoja loitsuja on tallessa 1600-luvulta muun muassa noitaoikeudenkäyntien pöytäkirjoissa.Tutkijat ovat myös onnistuneet keräämään lukuisia näytteitä ihmisiltä, jotka eivät ole enää tiukasti perinteitä noudattaneet. Asenteet loitsuja kohtaan ovat vaihdelleet noituussyytöksistä aina arvokkaan kansanperinteen vaalimiseen. Elias Lönnrotin lisäksi suomalaisia loitsuja ovat keränneet, tutkineet ja niistä inspiraatiota ammentaneet lukuisat tieteen ja taiteen tekijät.

Loitsijoita, noitujia ja runonlaulajia

Artikkelin lähteinä on käytetty seuraavia kirjoja: Suomalainen šamanismi, Anna-Leena Siikala, Suomalaisen kirjallisuuden seura 1992, Tietäjistä kuppareihin, kansanparannuksesta ja parantajista Suomessa, Jane Tuovinen, WSOY 1984.
Verkosta löytyy laaja kokoelma loitsuja Suomen kirjallisuuden seuran laatimasta tietokannasta osoitteesta http://skvr.fi/

April Jazz on Espoossa kevään äänimerkki. Pääkaupunkiseudun suurimmalla jazzfestivaalilla on sen kolmikymmenvuotisen historian aikana esiintynyt lukuisia kansainvälisiä tähtiä ja kotimaisia huippuja. Kevättä ovat suuren maailman tahtiin rytmittäneet mm. legendaarinen pianisti ja laulaja Ray Charles sekä jazzrumpali Elvin Jones. Tapahtumassa on nähty myös Iiro Rantalan Trio Töykeät -yhtyeen ensiesiintyminen, ja April Jazzista kantautuvat myös Lenni-Kalle Taipaleen muusikon uran alkusävelet. April Jazzin järjestäjänä toimii Espoo Big Band ry.

Jokakeväinen April Jazz sai alkunsa Espoo Big Bandin johtajan ja musiikinopettajan Martti Lappalaisen (1941–2011) intohimosta. Tapiolalainen jazzvaikuttaja perusti ensin Tapiola Big Bandin, josta muotoutui vuonna 1980 Espoo Big Band. Huhtikuussa 1987 kuultiin Lappalaisen ja Espoo Big Bandin voimin April Jazzin ensisointi.

Ensimmäisessä April Jazzissa kotimaisen jazzin huipulta kuultiin mm. Jukka Linkola Quintetia ja Jukkis Uotila Bandia. Jukka Linkola Quintet -yhtyeen riveissä soittivat huhtikuussa 1987 Teemu Salminen (saksofoni), nimimies Jukka Linkola (piano), Markku Kanerva (kitara), Eerik Siikasaari (basso) ja Jari-Pekka Karvonen (rummut).

April Jazz on tukenut nuoria muusikoita ja tarjonnut heille esiintymistilaisuuksia. Festivaalilla on kuultu mm. Iiro Rantalan Trio Töykeät -yhtyeen ensiesiintyminen. Huhtikuussa 1988 April Jazzissa nähtiin Iiro Rantala pianossa, Pekka Suominen bassossa ja Raimo Eskelinen rummuissa.

Keväällä 1997 April Jazz teki siihenastisen yleisöennätyksensä. Menestystä siivittivät sekä yksityisten sponsorien että julkisen puolen kasvanut tuki. Yhdysvaltalaisten tähtien lomassa Espoossa kuultiin aiempaa enemmän myös eurooppalaista jazzia. Ruotsalainen The Real Group -lauluyhtye ammensi jazzin lisäksi vaikutteita myös popista, reggaesta ja balladeista.

Yleisöä vetävän tapahtuvan nähtiin tuovan positiivista mainetta Espoolle. April Jazzin taiteellinen johtaja Martti Lappalainen, kauppaneuvos ja Jazzrytmit-lehden kolumnisti Hans Westerberg sekä Espoon kehittymisjohtaja Sampo Suihko ja kaupunginjohtaja Marketta Kokkonen puhuvat April Jazzista ja tapahtuman vaikutuksista vuonna 1997. Jazzsuomi-ohjelmassa Lappalainen kertoo, että April Jazzin tavoitteena on tarjota jokaiselle jotakin, vaikka se vaikeaa onkin. Jazzkolumnisti Westerberg näkee, että April Jazz on Suomen festivaaleista se, joka seuraa jazzin päävirtaa, vain harvalle esiintyjälle voitaisiin antaa jokin muu musiikkileima. Espoon kehittymisjohtaja ja kaupunginjohtaja kehuvat, että Espoon jazz-maineella kelpaa ylpeillä ulkomailla saakka.

Monen nuoren jazztaitajan tapaan myös Lenni-Kalle Taipaleen muusikon ura on saanut alkunsa April Jazzista. Keväällä 1999 Ykkösen aamu-tv viritti Espooseen suoran satelliittiyhteyden, jonka ansiosta heräilevät tv-katsojat saivat nauttia Lenni-Kalle Taipaleen musisoinnista. Tunnelma oli letkeä ja myös taiteellinen johtaja Martti Lappalainen oli tyytyväinen festivaalin henkeen. Jazztunnelma sai juontaja Petri Sarvamaankin jammailemaan.

Samana keväänä legendaarinen Ray Charles nähtiin April Jazzin pääesiintyjänä.

Vuonna 2000 April Jazzissa esiintyi Elvin Jones, joka oli yksi harvoista tuolloin vielä elossa olleista bepop-ajan rumpaleita. Jones on vaikuttanut voimakkaasti rumpalin roolin muuttumiseen pelkästä rytmin antajasta aktiiviseksi solistiksi. Jones on monen jazzmuusikon esikuva, itse hän kertoo kantavansa aina mukanaan vaikutteita mm. John Coltrainesta, jonka kvartetossa rumpali soitti 1960-luvulla. Ja kun Jonesia pyydetään puhumaan rytmistä, hän ei suinkaan ala puhua jazzrummuista vaan Igor Stravinskyn Kevätuhrista ja keväästä vuodenaikana. April Jazz -tapahtumassa 72-vuotias Jones esiintyi Jazz Machine -yhtyeensä kanssa. Maailman parhaaksi rumpaliksikin tituleerattu jazzmuusikko kuoli neljä vuotta myöhemmin. Jones toteutti haaveensa ja jatkoi keikkailua kuolemaansa saakka. Elvin Jones oli ollut myös yksi ensimmäisen April Jazz -tapahtuman kansainvälisistä tähdistä.

April Jazzin koti on Espoossa Tapiolassa. Tapiolalaisen jazzvaikuttajan Martti “Mape” Lappalaisen (1941–2011) perustaman tapahtuman kaksi ensimmäistä kertaa järjestettiin Sokos Hotel Tapiola Gardenissa. Vuonna 1989 April Jazz laajeni vastavalmistuneeseen Espoon kulttuurikeskukseen, jonka tiloissa festivaali on toiminut tähän päivään saakka. Osa konserttipaikoista on vaihtunut vuosien varrella ja April Jazzin konsertteja on kuultu muun muassa Espoon Teatterissa, Sellosalissa, Kino Tapiola -elokuvateatterissa, Tapiolan kirkossa sekä Espoon modernin taiteen museo EMMA:ssa. Useana vuotena Tapiolan kulttuuriaukiolle on noussut myös April Jazz -teltta.

Keväällä 2016 April Jazz juhlii 30-vuotista taivaltaan. Jazzin maailmaa avasivat aamu-tv:ssä April Jazzin festivaalijohtaja Matti Lappalainen sekä Espoo Big Bandin kitaristi-säveltäjä Jarmo Saari.

Teksti: Elina Yli-Ojanperä / Yle Elävä arkisto & Valtteri Pokela / April Jazz

Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui lauantaina 26. huhtikuuta 1986 Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa lähellä Prypjatin kaupunkia. Ydinvoimalan reaktorin ydin suli ja radioaktiivisia saasteita levisi laajalti Eurooppaan. Radioaktiiviset säteilyarvot kohosivat myös Suomessa, mutta säteilyn syytä ei aluksi tiedetty. Tšernobylin katastrofi oli historian vakavin ydinvoimalaonnettomuus ja näin siitä uutisoitiin Suomessa.

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa mitattiin vuoden 1986 vapun alla kohonneita säteilyarvoja. Säteilyn syytä ei tiedetty, sillä Neuvostoliitto ei tiedottanut Ukrainassa sattuneesta ydinvoimalaonnettomuudesta.

Onnettomuuspäivänä lauantaina 26. huhtikuuta Helsingissä osoitettiin mieltä kaavailtua, Suomen viidettä ydivoimalaa vastaan.

Säteilyarvot nousivat Pohjoismaissa jopa kuusinkertaisiksi normaaliin verrattuna. Ruotsissa tilanne johti Forsmarkin ydinvoimalan evakuoimiseen. Maan puolustusvoimat kuitenkin arvioi, että tuulen suunnan mukaan säteilyn täytyi olla peräisin Neuvostoliitosta.

Neuvostoliitto kiisti asian.

Ydinpommin mahdollisuus suljettiin Pohjolassa pian pois. Säteilyturvakeskus (STUK) arvioi, että kyseessä oli todennäköisesti ydinvoimalavuoto. Maanantaina 28. huhtikuuta, kesken illan uutislähetyksen, neuvostoliittolainen TASS-uutistoimisto kertoi, että Kiovan pohjoispuolella oli sattunut ydinvoimalaräjähdys.

Neuvostoliitto viivytti tiedottamista Tšernobylin räjähdyksestä

Virallinen tiedotus onnettomuudesta annettiin vasta kolme päivää sen jälkeen. Neuvostoliitossa Moskovan tv kertoi ensitiedot onnettomuudesta tiistaina 29. huhtikuuta. Kansalaisille kerrottiin onnettomuuden pääkohdat. Ylen tv-uutiset keskittyivät aiheissaan lähes täysin Tšernobyliin ja sen asukkaiden evakuointiin.

Neuvostoliiton tv:n mukaan onnettomuudessa oli kuollut kaksi ihmistä. Uutisissa jätettiin kertomatta, ettei ydinvoimalan tulipalo ollut vieläkään hallinnassa. Neuvostoliitto oli kuitenkin pyytänyt sammutusapua mm. Länsi-Saksalta. Tätäkään ei kerrottu Neuvostoliiton tv-uutisissa.

Suomalaiset evakuoitiin Ukrainasta – kaikkiin kysymyksiin ei vieläkään vastattu

Ukrainan pääkaupungissa Kiovassa oli ydinvoimalaräjähdyksen sattuessa parisensataa suomalaista. Ainakin turisteille oli tiedotettu onnettomuudesta tuoreeltaan. Ulkoministeriö päätti vappuaattona, että alueen suomalaiset evakuoidaan.

Kiovan yliopistossa opiskeli tuolloin viitisenkymmentä suomalaista. Lisäksi Ukrainassa oli mm. suomalaisia rakennusmiehiä ja matkailijoita. Helsinkiläisen keskusliikkeen työntekijä Ritva Eloranta kertoi tv-uutisille, että neuvostoliittolainen matkaopas oli kertonut heille onnettomuudesta tuoreeltaan.

Opas oli kertonut, että turma oli sattunut noin 160 kilometriä Kiovasta. Hän oli myös korostanut, ettei mitään suurempaa säteilyvaaraa pitäisi olla.

Osuusliikkeen työntekijät kritisoivat Suomen Säteilyturvakeskusta, joka ei ollut vastannut heidän kyselyihinsä. STUK oli tiedottanut työpaikkalääkärin kautta suomalaisille, ettei vaaraa ollut.

Vappuaattona Suomen ulkoministeriö ilmoitti evakuoivansa kaikki Ukrainassa olevat suomalaiset. Ministeriö perusteli ratkaisua sillä, ettei Neuvostoliitto ollut vieläkään antanut kattavaa tietoa onnettomuudesta, tapahtumien kulusta ja räjähdyksen vaikutuksista.

Ensimmäiset kuvat Tšernobylistä vappuaattona

Neuvostoliiton televisio näytti ensimmäisen valokuvan Tšernobylin tuhoutuneesta reaktorista vapunaattona 1986. Samalla tv:ssä annettiin hieman lisätietoa ydinvoimalaonnettomuudesta.

Kuolonuhrien määräksi kerrottiin edelleen kaksi ihmistä. Loukkaantuneita kerrottiin olevan vajaa kaksisataa. Tiedotteen mukaan tilanne oli hallinnassa eikä tuhoutuneesta reaktorista päässyt enää ympäristöön säteilyä. Yhdysvallat julkaisi samana päivänä satelliittikuvia onnettomuusalueelta.

Suomessa tv-uutisissa nähtiin onnettomuuspaikan valokuvien lisäksi kirjeenvaihtaja Yrjö Länsipuron raportti, jossa hän esitteli grafiittiydinreaktorin pienoismallin. Vastaavanlainen reaktori oli tuhoutunut Tšernobylissä. Suomen viranomaiset tiedottivat uutisissa, ettei ydinvoimalaonnettomuudesta aiheutunut terveydellistä haittaa Suomessa.

Ensimmäiset helikopterikuvat Tšernobylistä nähtiin reilun viikon päästä onnettomuudesta. Uutisten 4. toukokuuta lähetetyltä tallenteelta näkee, että koko Tšernobylin kaupunki oli tuolloin evakuoitu. Muille rakennuksille räjähdys ei aiheuttanut tuhoa.

Kuvissa näkyy myös tuhoutunut reaktori.

Samaan aikaan Hampurissa vierailulla ollut Neuvostoliiton puoluejohtaja Boris Jeltsin täsmensi lännen tiedotusvälineille tapahtumien kulkua. Jeltsinin mukaan Tšernobylin ympäristöstä evakuoitiin noin 49 000 ihmistä. Jeltsinin mukaan alueen säteilyarvot olivat edelleen tappavalla tasolla, vaikkakin TASS-uutistoimisto oli aiemmin kertonut niiden laskeneen jo puoleen korkeimmista mitatuista.

Jeltsinin vierailun aikana ilmoitettiin, että kansainvälisen atomienergiajärjestön johtaja Hans Blix oli kutsuttu Moskovaan.

Vappu Tšernobylin varjossa

Moskovan Punaisella torilla järjestettiin näyttävä vappumarssi Tšernobylin onnettomuudesta huolimatta. Neuvostojohto antoi myös osana juhlallisuuksia lyhyen tiedotteen onnettomuuden vaikutuksista.

Tiedotteen mukaan onnettomuudessa loukkaantui 18 ihmistä vakavasti. Kuitenkin noin 150 ihmistä oli edelleen sairaalassa. Ulkomaalaisia ei loukkaantuneiden joukossa neuvostojohdon mukaan ollut.

Vappuna säteilyn kerrottiin jo laskeneen, mutta säteilyn lähtötasoa ei vieläkään paljastettu. Epävirallisen tiedon mukaan alkuperäinen räjähdys ei sattunut itse reaktorissa, vaan putkistossa, joka vei kuumentunutta höyryä pois. Reaktorin grafiittisydämen räjähdystä ei kuitenkaan voitu vielä sulkea pois.

Suomalaiset evakuoitiin Kiovasta vapunpäivän iltana. Suomen säteilytaso ei noussut enää vappuna, sillä tuuli oli kääntynyt Ukrainasta etelään päin.

Toukotyöt ja säteilymittaukset Tšernobyl-keväänä

Suomalaisviranomaiset antoivat heti toukokuun alussa suosituksia ydinvoimalaonnettomuuden haittojen estämiseksi. Ruokaa koskevia rajoituksia ei kuitenkaan annettu.

Säteilyturvakeskus arvioi, että Tšernobylistä leijaillut säteily ei aiheuta suoraa terveysriskiä Suomessa. Suurimmat arvot mitattiin Uudessakaupungissa, Kotkassa ja Hämeenlinnassa. Suositusten mukaan sadevettä ei saanut käyttää juomavetenä myöskään eläimillä. Lisäksi matkustamista Ukrainaan ja sen eteläpuolisiin alueisiin tuli välttää.

Tšernobylin laskeuma ei vaikuttanut juurikaan suomalaisiin toukotöihin. Viranomaiset tosin tarkkailivat elintarvikkeita erityisen tarkasti. Etenkin maidon jodipitoisuus oli suurennuslasin alla.

Jodipitoisuudet nousivat keväällä 1986 korkeiksi, mutta Säteilyturvakeskus ei kuitenkaan pitänyt sitä vaarallisena.

Uutisgrafiikka esittää etäisyydet paitsi Moskovan ja Tšernobylin, myös Suomen ja onnettomuusalueen välillä. Uutisgrafiikkaa Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta vuonna 1986. Kuva: yle uutisgrafiikka

Suomen viranomaiset kuitenkin suosittelivat, että lehmien kevätlaitumille lähtöä siirrettäisiin hieman. Säteilyturvakeskuksen mukaan viljan kylväminen sekä juureksien ja perunan istuttaminen voitiin tehdä normaalikevään tapaan.

Lasten leikkeihin kehotettiin kiinnittää huomiota. Suosituksena oli, että lapset välttäisivät leikkimistä kuralätäköissä ja varoisivat hiekkalaatikkojen hiekan joutumista suuhun.

Onnettomuuden vaikutukset olivat pitkäikäisempiä kuin aluksi arvioitiin

Maidon ja lihan säteilyarvot olivat koholla vielä keväällä 1987. Sähkeuutisissa kerrottiin korkeimpien arvojen löytyvän poronlihasta ja sisävesien kaloista. Tšernobylin onnettomuuden säteilyannos vastasi puolen vuoden luonnosta saatavaa säteilymäärää.

Tšernobylin ydinvoimalaitoksen suunnittelussa ei noudatettu turvallisuusperiaatteita. Ydinvoimalassa tehtiin onnettomuuden sattuessa koetta, jota eivät olleet hyväksyneet voimalaitoksen suunnittelijat. Kokeen suorittaminen edellytti reaktorin käyttämistä tavalla, joka oli nimenomaan kielletty käyttömääräyksissä.

Lue lisää:

Kolme vuotta jälkeen Tšernobylin

Neuvostoliitossa syntyi Tšernobylistä kärsimään joutuneiden ihmisten järjestöjä sekä ydinvoiman vastaisia kansalaisliikkeitä.