Reijo Nikkilän vuonna 2000 valmistunut kaksiosainen dokumentti esitti ensimmäisen kerran kokonaiskuvan viime sodissamme puolin ja toisin otettujen vankien kohtaloista. Ensimmäisessä osassa Suomalaiset sotavankileirien saaristossa suomalaisvangit kertovat ankarista oloistaan neuvostoleireillä. Ohjelman toisessa osassa Ryssä perkele – sotavankina Suomessa venäläisvangit muistelevat aikaansa Suomessa ja syitä eloonjäämiseensä. Joka kolmas jatkosodassa vangittu mies kuoli vieraassa maassa.
Talvi- ja jatkosodan aikana puna-armeija otti vangiksi noin 4 500 suomalaista, suomalaiset puolestaan ottivat samana aikana vangiksi noin 70 000 neuvostoliittolaista. Luvut ovat varmat vain Suomen osalta: Neuvostoliiton viralliset tilastot ovat asiassa osin ristiriitaiset eikä suomalaisten sotavankien määrää tiedetä tarkasti edelleenkään. Varmasti tiedetään vain palautettujen määrä: rajan takaa palasi hieman alle 3 000 suomalaista. Viisi heistä oli naisia.
Lukujen suuri epäsuhta selittyy osittain sillä, että suomalaiset onnistuivat jatkosodan hyökkäysvaiheessa motittamaan suuria määriä neuvostosotilaita. Suuresta lukumääräisestä erosta huolimatta kuolleisuusaste oli sama: liki kolmaosa sekä suomalais- että venäläisvangeista menehtyi vankileireillä. Suomalaisista kuoli noin 1 400 miestä, venäläisistä liki 20 000.
Siinä tuli elämäni pisin sekunti, kun ymmärsin, mistä oli kysymys. Nousin pystyyn ja pudotin kiväärin ja vaistomaisesti nousi sitten kädet ylös.
Nikkilän dokumentin ensimmäinen osa käsittelee suomalaisvankeja Neuvostoliitossa. Ohjelmantekohetkellä vuonna 2000 heistä oli elossa vielä viitisensataa, ja Nikkilä haastatteli heistä useaa. Myös venäläistutkijat saavat dokumentissa äänensä kuuluviin. Heidän mukaansa suomalaiset vangit erottuivat muista vangeista hyvän terveytensä puolesta.
Yhtenä dokumentin kerronnallisena elementtinä seurataan, miten Teuvo Alava pääsee Petroskoissa tutkimaan itseään ja entisiä sotavankitovereitaan koskevia arkistoja. Partisaanien toiminnasta kertovat lähteet tarjovat vastauksia aiemmin selvittämättömiksi jääneisiin tapauksiin.
Olli Nortia, Arvi Nyman, Olavi Martikainen, Toivo Järvelä ja Toivo Lahtinen kertovat hetkestä, jolloin heidät vangittiin. Heikki Eränen demonstroi oman kiinnijäämishetkensä paikan päällä Viipurin kirjaston kellarissa. Hänen johtamansa joukko tallentui vangittuna myös filmille. ”Sitten ne marssitti meitä Viipurin katuja pitkin, kuvaskin meitä aika paljon. Mutta ei siinä niitä kameroita liioin ajatellut”, muistelee Lahtinen.
Oli vain se ajatus, että tulis nyt pommi tähän paikkaan ettei tarvitsis mihkään mennä.
Huomattavan suuri osa suomalaisvangeista otettiin kesä-heinäkuussa 1944. Vangitsemista seurasivat öisin pidettävät kuulustelut, jotka saattoivat kestää parinkin viikon verran. Kuulustelut olivat välistä väkivaltaisia. "Siellä tuli nyrkistä, siellä potkittiin, siellä tuli tuolinjalasta", kertoo Arvi Nyman.
Kuulustelun päätyttyä vangit siirrettiin rautateitse härkävaunuissa leireille. Ääriolosuhteissa tehdyt siirrot koettelivat myös pituutensa puolesta: pisin kuljetus kesti 53 vuorokautta. Pitkien siirtojen tarkoitus lienee ollut miesten yleiskunnon heikentäminen. Moni kuoli kuljetusten aikana, heidät heitettiin radanvarteen. "Siellä (junassa) ei ollu mitään muuta kun se ripulin tuoksu. Kaikkein kauheinta oli, kun ei ensin saanut ruokaa ja sitten vielä kauheempa oli se, kun ei saanut vettä", Esko Luostarinen kertoo.
Ne, jotka olivat konttorityötä tehneet, ne eivät selvinneet.
Perillä leirillä alkoi raskas ruumiillinen työ heikossa kunnossa. Ripulit suomalaiset oppivat hallitsemaan syömällä salaa hiiltä. Alkeellisissa oloissa akuutit infektiot jylläsivät, tulirokon ja kurkkumädän lisäksi kuoltiin myös nälkään. Jokaiselta kuoli toveri vierestä, osa myös oman käden kautta mm. syömällä myrkyllistä juurikasvia.
Sotavankien oloja selvittäneen lääkärin Reino Hiltusen mukaan parhaiten selvisivät "pienet, jäntevät ja sitkeät" miehet, jotka usein olivat kotoisin Peräpohjolasta, Kainuusta tai rajan tuntumasta. Huonoimmin selvisivät "tukevat, tanakat, lihavat ja urheilijat".
Esko Luostarinen muistaa hyvin myös erään naisvangeista, lotta Kirsti Ruotsalaisen, joka oli leirillä vauvan kanssa. Molemmat voivat olosuhteisiin nähden hyvin.
Ilmeisesti tämä äitiys hänelle siellä suotiin, niissä olosuhteissa kuin se oli mahdollista.
Leireillä tarjottiin mahdollisuutta loikata neuvostoliittolaiseksi. Venäläistutkijan mukaan vain harvaa suomalaista tämä kiinnosti, "antifasistisen toiminnan luominen suomalaisten keskuuteen ei onnistunut".
Palautukset alkoivat marraskuussa 1944. Ennen palauttamista kysyttiin, olisiko kiinnostunut "yhteistoiminnasta" Neuvostoliiton kanssa. Kuulusteluissa Suomen puolella tarkistettiin, oliko palautettu "loikkari vai onko ollut tosi tilanteessa". Maaliskuussa 1945 palautettu sotavanki Lauri Salo saa dokumentissa ensi kertaa luettavakseen häntä koskevan lausunnon, ja tuohtuu sen harhaanjohtavasta sisällöstä.
Kun itse pystyin vaa’alle nousemaan, painoin 38 kiloa.
Sodan päätyttyä Suomi pyysi Neuvostoliitolta useaan otteeseen selvitystä edelleen kateissa olevista noin 4 500 sotilaasta, joiden oletettiin joutuneen sotavangeiksi. Tiedustelut tuottivat tulosta vasta 1950-luvulla, jolloin Neuvostoliitto palautti 67 vankia.
Dokumentin toinen osa on saanut nimensä sanoista, jonka jokainen Suomessa ollut neuvostovanki täällä oppi. ”Perkele, saatana, ryssä, laiskuri”, luettelee tarinassa seurattava Aleksei Golovin hymyssä suin. Myöhemmin ilmenee, että Golovin oppi itsekin puhumaan suomea sujuvasti.
Suomalaiset lääkintämiehet sitoivat minut nopeasti. Kuinka ihmeessä? Suomalaisethan olivat pahoja. Nyt he kuitenkin raahasivat puolikuollutta pitkin suota.
Jatkosodan alkuvaiheessa suomalaiset ottivat vangeiksi suuren määrän myös haavoittuneita neuvostosotilaita ja hoitivat heidät kuntoon. Heti ensimmäisenä sotakesänä 1941 otettiin peräti 20 000 vankia. Joukossa oli runsaasti myös naisia.
Vaikka jäin vangiksi haavoittuneena, olin syyllinen. Vangiksi ei saanut joutua. Oikea soturi ei jää vangiksi.
Suomen puolella haavoittuneet vangit pääsivät ensin sotavankisairaalaan. Dokumentissa keskitytään Kokkolan sairaalaan, joka kirvoittaa niin henkilökunnan kuin entisten potilaidenkin mielissä lämpimiä muistoja. Sairaalassa oli ”puhdasta, kelvollista ruokaa, suomalainen henkilökunta ja venäläiset lääkärit”. Ilmapiiri oli olosuhteisiin nähden lämmin ja luottavainen, ja vankien oli sallittu viettää aikaa myös sairaala-alueen ulkopuolella. Alue säästyi myös pommituksilta, huhupuheiden mukaan juuri sotavankisairaalan vuoksi.
Ensimmäinen potilas ja ensimmäinen päivä. Se kyllä sammutti minussa tämän ns. ryssävihan.
Kun vanki oli terve, hänet siirrettiin työleirille. Määräysvalta leireillä oli annettu suojeluskunnille, mikä osoittautui pian huonoksi ratkaisuksi. Suojeluskunnat eivät kyenneet organisoimaan kymmenien tuhansien vankien huoltoa, ja kuolleisuusluvut nousivat korkeiksi. Ruokaa annettiin liian vähän ja töitä liikaa. Myös kuljetuksissa tapahtui vakavia rikkeitä, jotka johtivat joukkokuolemiin.
Voi kun ne itki kun ne lähti täältä leirille. Niillä oli hyvä olla täällä. Ja mekin melkein itkettiin.
Tuurista riippuen vanki saattoi päästä hyviinkin töihin. Nikolai Djakov muistelee kiitollisena kaivostyötään Pirkanmaan Viljakkalassa paroni Aminoffin alaisuudessa. ”Emme eläneet huonommin kuin suomalaiset työtoverimme. Ruoka oli erinomaista ja saunaan pääsi säännöllisesti.” Aminoffin lisäksi Djakov arvosti työnjohtajaansa toisessa paikassa, tilanomistaja Leo Alakanttia, joka asemastaan huolimatta oli ollut myös uuttera työmies.
Isäntä mönki pellolla 15–16-vuotiaiden tyttäriensä ja poikansa kanssa, he uurastivat jopa enemmän kuin me kuusi vankia.
Aleksei Golovin palaa dokumentissa maatilalle, mihin hän pääsi vankeusaikanaan työmieheksi isännän kaaduttua sodassa. Jälleennäkeminen Pekka Rossin kanssa on lämmin. Miehet muistelevat aikaa, joka yhdisti heidät, isättömän koulupojan ja neuvostovangin.
Vangit tekivät työtä usein suomalaisnaisten kanssa ja heidän välilleen syttyi välistä myös romansseja. Sotavangin poika Matti Aspholm kertoo, miten tieto hänen isänsä henkilöllisyydestä on vaikuttanut hänen elämäänsä.
Moni haastateltu vanki kertoo dokumentissa pakoreissuistaan. Jos karkasi, sai kiinnijäätyään 25 raipaniskua. Jos karkasi monta kertaa, sai kuolemantuomion.
Te makaatte täällä, mutta isänmaa on teidät unohtanut.
Syksyllä 1943 Mannerheim uudisti sotavankiorganisaation ja vankien olot kohenivat. Samana vuonna aloitti myös Suomen sukuisten kansojen sotilaista vapaaehtoispohjalta koottu tuhannen miehen vahvuinen Heimopataljoona 3. Palkkioksi heille luvattiin Suomen kansalaisuus. Kun sota päättyi, lupausta ei voitu lunastaa, vaan miehet palautettiin Neuvostoliittoon. Valtaosa heistä pakeni ennen rajanylitystä.
Kysyttiin, haluanko kotiin Leningradiin vai armeijaan. Vastasin, että jos voin sovittaa erheeni, haluaisin armeijaan.
Paluu Neuvostoliittoon oli kaikille vangeille karu. Pitkien kuulustelujen jälkeen vangit sijoitettiin kuka mihinkin, osa katosi. Vankeusaikana tulkkeina toimineet tuomittiin kuolemaan.
Suomi otti moninkertaisesti enemmän vankeja
Sotavankien lukumäärästä ei ole täsmällistä tietoa puolin eikä toisin. Neuvostoliiton virallisen tilaston mukaan suomalaisia sotavankeja otettiin jatkosodan aikana 2 377, joista Suomeen palautettiin 1 969 vankia. Suomalaistutkijoiden mukaan todennäköisempi luku on 3 402, joista kotimaahan palautettiin 1 938. Talvisodasta palautettiin noin 850 ja Lapin sodasta 150 suomalaista.
Suomalaiset puolestaan ottivat jo talvisodan aikana noin 5 700 vankia, nämä vangit selvisivät kohtuullisen hyvin. Jatkosodan aikana suomalaiset vangitsivat 64 000 neuvostoliittolaista, lähes 200 heistä oli naisia. Kolmannes vangeista (eri tietojen mukaan 19 000 – 23 000) kuoli Suomessa. Yleisin kuolinsyy oli sairaus, mutta yli tuhat miestä ammuttiin. Määrä on kansainvälisesti vertaillen korkea. Lisäksi noin 200 vankia ammuttiin ilman komentoa, syynä olivat mm. "ryssäviha", heikko kuri, ruokapula ja vartijoiden mielenterveysongelmat.
Leo Berkovits tallensi sotavankien tunnelmat, jopa hymyt
Sotilaspoika Leo Berkovits työskenteli 13–14-vuotiaana Kokkolan sotavankisairaalassa vuosina 1941–1942. Vapaa-ajallaan Berkovits valokuvasi sairaalan henkilökuntaa ja neuvostoliittolaisia sotavankeja.
Suomen kansan sähköinen muisti: Sotavangit
Kirjallisuutta:
Reijo Nikkilä, Dmitri Frolov ja Teuvo Alava: Rukiver! Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa. Edita 2002.