Ryhtyvätkö aviomiehet uskottomiksi jäädessään yksin kaupunkiin, kun muu perhe kesälomailee maalla? Pastori Risto Nivari arvostelee vuoden 1968 uutisissa suomalaisperheiden tapaa viettää kesä erillään.
Vielä 1960-luvun Suomessa aviomies oli perinteisesti perheen pääasiallinen elättäjä. Perheiden äidit huolehtivat jälkikasvusta ja kodista siinä missä mies taloudesta.
Kaupungistuvassa Suomessa monet perheet haikailivat etenkin kesäisin takaisin maaseudulle. Olikin tyypillistä, että perheiden äidit viettivät jälkikasvunsa kanssa jopa koko kesän maalla tai kesäasunnollaan. Miehet joutuivat usein viettämään ainakin osan kesästä kaupungeissa töiden takia. Tällaista kaupunkiin jäävää miestä kutsuttiin leikkisästi kesäleskeksi.
Pastori Risto Nivalan mielestä oli erityisen väärin, että toinen perheen vanhemmista sidottiin koko kesän ajaksi lasten kaitsijaksi. Nivarin mukaan suomalaisilla oli tapana yliarvioida maallaolon tuoma hyöty. Kuviteltiin, että lasten piti olla koko kesä maalla, eikä kaupunkeja pidetty miellyttävinä kesänviettopaikkoina.
Pastori Nivari tunnisti myös vaikeudet, joihin miesten kesäleskeys saattoi johtaa: "Kun mies jää kaupunkiin yksin, niin hänen tekee mielensä seikkailla ja huvitella. Sitten syntyykin suhteita, jotka häntä itseään viehättävät. Mutta suhteita solmittaessa mies ei tajua mikä tragedia voi alkaa."
Nivarin mukaan avioerohankkeet lisääntyivät Suomessa etenkin syksyisin. Hän näki pariskuntien kesän mittaiset erilläänelot yhtenä syynä tälle.
Suomalainen psyyke pettyy usein syksyllä, kun ei olekaan tullut kesällä terveeksi.
Myöhäisuutisia varten toteutettiin myös galluphaastattelu kaupungin puistossa, jossa tiedusteltiin olivatko suomalaiset miehet kesällä flirttihaluisempia kuin esimerkiksi talvella.
Pastori Nivarin mukaan suomalaisilla oli tapana odottaa kesältä aina erittäin paljon. Eroottisen elämän mahdollisten vaikeuksien uskottiin karisevan kesällä, mutta useimmiten syksyllä oltiin kuitenkin pettyneitä meneeseen suveen.