Kun Viro, Latvia ja Liettua itsenäistyivät, avautui suomalaisille suorin reitti Keski-Eurooppaan niiden kautta. Syksyllä 1991 auennut Via Baltica oli ollut viimeksi auki 1930-luvulla. Ylen Kotimaan katsaus -ohjelma oli mukana ryhmässä, joka testasi Via Baltican vain viikko sen avaamisen jälkeen.
Kotimaan katsauksen toimittajia lähti viikon matkalle Via Balticalle syyskuussa 1991. He olivat osa testiryhmää, jonka tarkoituksena oli selvittää suomalaista matkailijaa ajatellen, millaisessa kunnossa reitin tiet olivat ja mitä palveluita matkan varrelta löytyisi.
Toimittaja Eila Tiainen esitteli kuljettavan reitin. Ensin otettaisiin laiva Helsingistä Tallinnaan, sieltä ajettaisiin kylpyläkaupunki Pärnuun. Pärnusta matka jatkuisi Latvian pääkaupunki Riikaan ja sieltä Liettuan Kaunasiin ja Vilnaan. Vilnasta matkaajat menisivät Puolan puolelle käyttämällä alle viikon auki ollutta Lazdijain rajanylityspaikkaa. Puolassa kohteina olisivat Varsova ja satamakaupunki Gdansk, josta testiryhmä ottaisi laivan kohti Helsinkiä. Matkan aikana yövyttäisiin vain leirintäalueilla.
Syyskuun 23. päivä Tiainen lähetti ensiterveiset matkalta Vilnan tv-tornilta.
Tämä Lazdijain raja-asema on tottuneellekin matkailijalle kauhistus.
Varsinainen matkapäiväkirja kaikista reitin pääkohteista alkoi viikkoa myöhemmin. Ensimmäisenä rantauduttiin Tallinnaan, jonka leirintäalue Pirita ei saanut kovin kummoisia arvioita. Viron pääkaupungissa saatiin kuulla heti yksi näkökulma testireitin kunnosta.
"Tie on ajettavassa kunnossa, loistavassa kunnossa jo nyt, mutta peruspalvelujen puuttuminen sen reitin varrelta on tietysti se hankaluus", tuumi huoltoasemayhtiö Traffic Servicen toimitusjohtaja Osmo Haaki.
Matka jatkui Pärnuun pitkin kauniita maalaismaisemia, jotka olivat tuolloin monille suomalaisille tuntemattomia. 1930-luvulla suosittu kylpyläkaupunki uskoi itsenäisyyden tuovan turismia ja sen myötä uuden kukoistuksen – nyt vedet olivat liian saastuneita uimiseen.
Seuraavaksi matkalaiset ottivat haltuun Latvian pääkaupunki Riian. Yö oli vietetty riikalaisella parkkipaikalla ilman peruspalveluja. Toisaalta paikallisillakin oli ongelmia saada peruselintarvikkeita. Kieltenopettaja Vila Taurina kertoi, että esimerkiksi maitotuotteita sai vain aamuisin. Liettuassa tilanne oli hänen mukaansa paljon parempi.
Matkapäiväkirjan seuraava merkintä onkin Liettuasta, jossa matkustajat yöpyivät kaunasilaisen hotellin parkkipaikalla. Vilnassa Tiainen haastatteli paikallista tulkkia Anele Guszinskienea. Hänellä oli sana sanottavana viimeisestä viidestäkymmenestä vuodesta:
"Täällä on paljon tehtävää erityisesti taloudessa, mutta se ei käy päivässä, sillä viisikymmentä vuotta neuvostovaltaa on pahempi kuin viisi päivää helvetissä."
Kokeneen Baltian-kävijän nyrkkisääntö kehottaakin tekemään aina kaksi asiaa, kun se vain on mahdollista, eli tankkaamaan auton ja ottamaan puhdasta vettä.
Liettuan ja Puolan välinen raja-asema Lazdijain kaupungissa oli ollut auki vain noin viikon ennen kuin suomalaiskomppania sinne saapui. Huhut kertoivat jopa viikon pituisesta jonosta, jonka ohi testimatkaajien piti päästä Liettuan liikenneministeriön luvalla. Jonotukselta matkaajat eivät kuitenkaan välttyneet – Tiainen kutsui rajanylityspaikkaa matkailijan kauhistukseksi.
Kun he lopulta pääsivät Varsovaan, näyttäytyi Puolan pääkaupunki länsieurooppalaisena. Kommunismin pölyt oli pudisteltu pois.
Gdanskissa matkaajat summasivat jo kokemuksiaan Via Balticasta. Puolassa palvelut toimivat heidän mielestään paljon paremmin kuin Baltiassa. Yhden testimatkalaisen mielestä ikävintä matkalla olivat vessat ja suihkut.
Tammikuussa 1992 Via Baltica oli jälleen Kotimaan katsauksen aiheena. Puutteistaan huolimatta Via Baltica oli alkanut kiinnostaa suomalaisia matkailijoita. Ohjelmassa haastateltu Ritva Niemistö kertoi, miksi hän aikoi matkata tulevana kesänä pitkin tätä uutta tietä.
Toukokuussa 1992 kävi ilmi, etteivät hitaat rajanylityspaikat, kuten Lazdijai, olleet vieläkään sen nopeampia kuin testimatkan aikaan.