Kun islamistiset vallankumoukselliset syöksivät Iranin šaahin vallasta 1979, muutoksia vaativat sekä naiset että miehet. Naisille uuden islamilaisen tasavallan aika tiesi kuitenkin heikennettyjä ihmisoikeuksia. Ulkolinja vieraili Iranissa 20 vuotta vallankumouksen jälkeen tutkimassa naisten asemaa vuonna 1999. Iranin toisinajattelijanaiset olivat toiveikkaita: islamin uudelle ja vapaammalle tulkinnalle löytyi kannatusta.
Kulkipa sitten Iranin pääkaupunki Teheranin kaduilla tai jossain syrjäkylillä, vastaan tulevat naiset ovat poikkeuksetta pukeutuneet hiukset peittävään hijabiin. Ja parasta olisikin – vapaaehtoiset siveyspoliisit valvovat naisten pukeutumista ja käyttäytymistä julkisesti.
Hijabista on tullut iranilaisen naisen symboli, toimittaja Liisa Liimatainen sanoo Ulkolinja: Iran huivin alta -dokumentissa (1999). Hijabista tuli naisille pakollinen asu Iranin vallankumouksen 1979 jälkeen. Silloin vasemmistolaiset yhdessä islamistien kanssa syrjäyttivät länsimielisen šaahi Mohammad Reza Pazlavin, ja valta siirtyi palvotun Ruhollah Khomeinin ja hänen kannattajiensa käsiin. Uuden, Iranin islamilaisen tasavallan perustuslakia alettiin päivittää. Se ei saisi olla ristiriidassa islamin lakien kanssa.
Millainen perhe naittaa tyttärensä 9-vuotiaana?
Vallankumouksen alussa esillä ei ollut naisille haitallisia lakeja, joten suurin osa naisista hyväksyi uusien vallanpitäjien lait. Mutta tilanne on sittemmin muuttunut, ja moni nainen on asettunut vastustamaan järjestelmää, kertoo asianajaja Merenghis Kar dokumentissa. Hän on yksi iranilaisten naisten tasa-arvoa kiihkeimmin ajavista henkilöistä, ja hän käy puhumassa aiheesta ympäri maan oman työnsä ohella.
Kar kertoo, että ennen vallankumousta moni nainen käytti hijabia jo vapaaehtoisesti, mutta merkittävä osa ei pukeutunut siihen. Valtaan pääsivät uskonnolliset äärikonservatiivit, jotka päättivät tehdä hijabista pakollisen.
”Se symboloi äärimmäisen radikaalia tulkintaa perinteisestä uskontokäsityksestä”, Kar summaa Ulkolinjassa.
Avioerossa nainen menettää usein lastensa huoltajuuden
Hijabia voi oikeastaan pitää symbolina iranilaisten naisten yleisesti heikentyneeseen asemaan vallankumouksen jälkeen. Silloin alettiin ajatella, että naisten erilaisuus teki heistä eriarvoisia, heidän seksuaalisuutensa oli miehille uhka ja heidän ainoa oikea paikkansa oli kotona hoitamassa lapsia.
Juuri perheeseen ja avioliittoon kiteytyvät iranilaisten naisten kannalta kenties kaikkein ongelmallisimmat lakipykälät.
Šaahin aikana naisten oikeuksissa oli tapahtunut parannuksia. Syrjäytetyn šaahi Mohammad Reza Pahlavin isän aikana vuonna 1928 lakiin oli esimerkiksi kirjattu, että pojat saivat mennä naimisiin täytettyään 18 vuotta ja tytöt 15-vuotiaina. Kolmisen vuotta vallankumouksen jälkeen vuonna 1982 lakiin kirjattiin, että murrosikäinen oli naimaikäinen. Lain mukaan pojan murrosikä alkoi 15-vuotiaana, mutta tytöillä jo 9-vuotiaana.
”Millainen perhe naittaa tyttärensä 9-vuotiaana?” Kar kysyy yliopistolla pitämässään keskustelutilaisuudessa. ”Tuollaiset lait eivät arvosta yhteiskuntaamme, joka on edistyksellisempi kuin nämä lait.”
Toinen naisten oikeuksia polkeva laki on perhesuojelulaki. Kun Ulkolinja vieraili Iranissa vain puoli vuotta vallankumouksen jälkeen, oli tullut tieto, että lakia oltaisiin muuttamassa naisille epäedullisemmaksi. Laki oli siihen asti suojannut naisia avioerotilanteissa.
Iran – islamin tasavalta -dokumentissa (1979) haastateltu asianajaja rouva Shambiatan mielestä perhelaki oli naisten kannalta kaikkein tärkein laki. Hänen pelkonsa sen muuttamisesta kävi toteen. Uuden lain mukaan lapsen huoltajuus siirtyi aviomiehelle tyttölapsen täytettyä seitsemän vuotta ja pojan kaksi vuotta. Isän kuollessa lapsen huoltajuus siirtyisi isoisälle. Avioerotilanteissa naiset siis usein menettivät lapsensa.
Minulla on velvollisuus rakastaa miestäni. Ja se on käsky. Lakiin kirjoitettu määräys.
Iran huivin alta -dokumentissa (1999) tavattiin nainen, jolle oli käynyt juuri näin. Toimistopäällikkö Vardin Razawi sanoo, että iranilainen yhteiskunta ei hyväksy sitä, että nainen olisi itsenäinen. Hän käy töissä ja joutuu siksi maksamaan 6-vuotiaan poikansa elatusmaksuja. Jos hän olisi vielä naimisissa, olisi hänen miehestään kiinni, saisiko hän tehdä töitä. Rikkaisiin pohjoisteheranilaisiin kuuluva rakennusyrittäjä Suheila Tabekoli kertoo irtisanoutuneensa työstään miehensä pyynnöstä.
”Mieheni ei ansainnut tuolloin yhtä hyvin kuin minä. Ehkä hän oli vähän mustasukkainen asemastani”, Tabekoli pohtii.
Ylipäänsä avioeron saaminen on naiselle vaikeampaa kuin miehen. Mies voi erota vaimostaan milloin vain, mutta naisen täytyy esittää oikeudessa todisteita siitä, että mies on esimerkiksi väkivaltainen tai huumeidenkäyttäjä.
”Minulla ei ole oikeutta vihata miestäni”, Merenghis Kar sanoo. ”Minulla on velvollisuus rakastaa häntä. Ja se on käsky. Lakiin kirjoitettu määräys.”
Naisten oikeuksia voi parantaa ijtihadin avulla
Iranin islamilainen lainsäädäntö oli dokumentin aikaan täynnä ristiriitaisuuksia. Toisaalta 9-vuotias tyttö oli lain mukaan kypsä avioliittoon, toisaalta tytön perhettä rangaistiin, jos lapsi ei ollut siinä iässä vielä koulussa. Naisen on pakko pukeutua hijabiin, mutta hän voi myös käydä töissä tai opiskella yliopistossa.
Juuri nämä vallankumouksen ajoista asti kyteneet ristiriidat voivat auttaa taistelussa naisten tasa-arvon puolesta. Naisten kanssa uudistusrintamaan ovat asettuneet erityisesti yliopistoväki sekä edistyksellinen islamilainen älymystö.
Koraani ei kiellä yhdenkään naisen oikeuksia eikä yksilön oikeuksia.
Poliittisesti naisten on kovin vaikea edistää asiaansa. Parlamenttiin kuuluu ylivoimaisesti enemmän miehiä, ja parlamentin naisetkin ovat vanhoillisemmasta päästä. Vaikka parlamentti olisikin uudistusten kannalla, esteenä on vielä kuuden papin muodostama vartijoiden neuvosto, jolla on veto-oikeus parlamentin päätöksiin. Neuvostolla on oikeus sanoa, mikä on tai mikä ei ole islamin mukaista. Vaaleilla valitun presidentinkin yläpuolella on hengellinen johtaja.
Azam Taleqani on naisten oikeuksien puolestapuhuja ja naisten pohdiskelulehden päätoimittaja. Hän edustaa edistyksellistä islamistista älymystöä, ja hän on jopa yrittänyt pyrkiä presidentiksi. Taleqanin ehdokkuutta ei kuitenkaan hyväksytty, koska hän on nainen.
Taleqani katsoi, että koska on lähes mahdoton vaikuttaa naisten tasa-arvoon politiikan kautta, voisi vastaus löytyä ijtihadista. Ijtihad tarkoittaa koraanin ja islamin tulkintaa tavalla, joka sopii paremmin nyky-yhteiskuntaan.
”Islamissa naisesta voi tulla oppien tulkitsija, tuomari, korkein hengellinen johtaja ja valtionpäämies. Asia on kiistaton, Jumalan kiitos!” Taleqani julistaa dokumentissa.
Hänen mukaansa naisten on oltava tietoisia oikeuksistaan ja hyväksyä itsensä itsenäisinä ihmisinä.
”On islamin ja islamilaisen hengen mukaista kunnioittaa ihmisoikeuksia.”
Taleqani sanoo, että monet älykkäät miehet ajavat naisten oikeuksia paremmin kuin parlamentin naiset. Eräs dokumentissa haastateltu, nimettömäksi jäänyt mies sopii Taleqanin väitteeseen. Mies summasi iranilaisten naisten ongelmien syyt muutamalla lauseella:
”Koraani ei kiellä yhdenkään naisen oikeuksia eikä yksilön oikeuksia. Vaikeudet johtuvat tulkinnoista, joita kerta kerran jälkeen tehdään.”
Vuonna 1999 kuvatun dokumentin jälkeen tyttöjen naimaikään ja perhelakiin liittyen on tapahtunut käänne parempaan. Vuonna 2002 tyttöjen naimaikä nostettiin 13 ikävuoteen ja samana vuonna päätettiin, että äidillä on ensisijainen huoltajuus alle 7-vuotiaaseen lapseen, oli lapsi poika tai tyttö. Asiat selviävät Iran Human Rights Documentation Centren vuoden 2013 raportista.