Martti Silvennoisen alkuvuodesta 1964 valmistunut riipaisevan kepeä reportaasi Rio de Janeiron arjesta koostuu ällistyttävästä määrästä tietoa, suvereeneja kielikuvia ja aitoja tilanteita. Silvennoisen jäljittelemätön, alkusointuinen ilmaisu on radiokuuntelijan korvissa silkkaa runoutta.

Nimikin kuin ruhtinaan – São Sebastião Rio de Janeiro – unelmien ja syvän inhimillisyyden metropoli, mustaa ja valkoista, ristiveristä ja siniveristä, kurjaa ja upporikasta, siveyden vaaleanpunaa, riettauden tympeyttä. Karmeata primitiivisyyttä.

Silvennoisen alkuspiikki aloittaa hengästyttävän kerronnan, jonka laantuu kuiskaukseksi vasta loppumetreillä sademetsän woodoo-rituaalissa. Kerronta rytmittyy musiikilla, oivaltavilla välihuomautuksilla ja paljonpuhuvilla äänimaisemilla.

Rion vuorten takana, aivan lähellä, sademetsän keskiajassa, myrkkyjen huumaama vaarallinen nainen tiukkaa tuskaisena jumaliaan...

Haastatellessaan Riossa asuvia suomalaisia Silvennoinen toki malttaa puhua tavanomaisella nopeudella ja äänenpainolla. Kaupungin hyvin tuntevat Martti Kantanen, Ester Werner ja Aarno K. Arola kertovat asuinpaikastaan ymmärtämyksellä. Rioon vuonna 1926 muuttanut Werner ei kuitenkaan kommentoi tietoa, jonka mukaan hän olisi ollut ensimmäinen nainen, joka olisi uskaltautunut Copacabanan aaltoihin. Sitä vastoin hän kertoo kaipaansa Suomeen. "Minusta Brasilia on makea kaunis kakku, jota mielellään katselee, mutta kun on vähän syönyt, niin kyllästyy. Suomenmaa on niin kuin hapanleipä, jota ei koskaan saa tarpeeksi."

Ihminen on kokenut kauneuden, kiitollinen mieli pelkää menettävänsä jotain. Rioa ei saa nähdä liian läheltä, sen voima on vauhdissa ja etäisyydessä. Se on kuin veden kalvon kuva, se muuttuu, se särkyy – kun koskettaa.

Silvennoinen vierailee haastateltaviensa kanssa merimieskapakoissa, juttelee satamassa ilotytön kanssa, ihmettelee rikkaiden yökerhossa "rahakkaita play-tyttöjä ja -poikia" ja suree öisin ravintoloissa kiertäviä kerjäläislapsia.

Elostelijoiden tanssi on kuin rakkauden uhritoimitusta!

Lopuksi lähetystösihteeri Arola vie hänet sademetsään seuraamaan macumba-rituaalia, missä "mielipuolisina heiluvat", huumaantuneet ihmiset suhtautuvat epäluuloisesti suomalaisten läsnäoloon. "Meidäthän siunattiin poppamiehen toimesta, joten olemme tällä hetkellä turvassa", Arola toteaa heidän päästyä hieman loitommalle ja kertoo, millaisin keinoin osanottajat ovat huumanneet itsensä.

Maassa nelinkontin likomärkänä uhrialttarin vieressä transsitilaan vaipuneen naisen tyypilliset hik hik -huudot, kuin sairaan koiran uhkaava haukunta hukkuvat kuohuvan luonnon syliin karmivana.

"São Sebastião Rio de Janeiro – itse olet saanut hieman liikaa aurinkoa!", päättää Silvennoinen elämyksellisen reportaasinsa Cidade Maravilhosasta, "Suurenmoisesta kaupungista".

Dave Lindholmin, Ari Vaahteran ja Zape Leppäsen vuonna 1979 käynnistämä ja myöhemmin kosketinsoittaja Tapio Niemelällä täydentynyt orkesteri oli 1980-luvun alkuvuosien tärkeitä suomalaisyhtyeitä. Bluesoundsia oltiin viemässä ulkomaille asti ja jo sen debyyttialbumia pidetään englanninkielisen rockin Suomi-klassikkona.

Lindholmin, Vaahteran ja Leppäsen muodostama alkuperäiskokoonpano esiintyi Ylen viihdetoimituksen Rock-illassa 1981. Esityksestä nähdään yllä käynnistyvässä videossa kappaleet Know My Own, joka levytettiin samana vuonna yhtyeen live-albumille On, sekä debyyttilevyllä Blackilla julkaistu välinäytöksenomainen ABCPW.

Saman vuoden syksyllä yhtyeeseen liittyi vielä kosketinsoittaja Tapio Niemelä, joka oli soittanut kolmikon kanssa Bluesbringers-kokoonpanossa.

Radiointi Kaivopuistossa ja viimeiseksi jäänyt Lepakon keikka

Ylen radiotoimittajat olivat paikalla heinäkuussa 1982, kun Bluesounds heitti kesäkonsertin Helsingin Kaivopuistossa. Rockradion tallenteesta on napattu kuunneltaviksi konsertin avannut ja yhtyeen debyyttialbumilla Blackilla julkaistu Naked Country sekä konsertin encore Days Of Red Wine bändin viimeiseksi jääneeltä levyltä Here Come the Golden Hearts. Kappale Are We The Angels taas päätyi live-äänitteenä Taavi Kassilan Jousiampuja-elokuvaan.

Bluesoundsin viimeiseksi jäänyt konsertti koettiin Helsingin Lepakossa samana syksynä 1982. Tuubi live -ohjelman juontaja Heikki "Hector" Harma tosin väittää juonnossaan bändin menon jatkuvan vielä myöhemmin samana vuonna.

Lepakossa yhtyeeltä kuultiin bändin live-suosikki, yhdysvaltalaisen soul- ja blues-miehen Al Greenin kappale Take Me to the River, jonka lauloi rumpali Zape Leppänen. Samasta ohjelmasta on tallennettu myös Bluesoundsin viimeisen pitkäsoiton Here Come the Golden Heartsin A-puolen päättänyt Thunder.

Valitettavasti Lepakon konsertin kuvanauha on paikoin erittäin huonolaatuista.

Intensiivisesti soittanut ja tuottanut yhtye hajosi, vaikkei kulkenut tietään loppuun

Missä ja milloin aiot esittää suomenkielisiä juttujasi?― Tyttö Helsingistä, yleisökysymys Dave Lindholmille

Bluesounds oli Dave Lindholmin yhtyeeksi harvinaisen pitkään koossa, vuodesta 1979 vuoteen 1982. Yläpuolella käynnistyvässä tallenteessa radiotoimittaja Jake Nyman haastattelee Lindholmia vuonna 1981.

Bluesoundsilta oli tuolloin ilmestynyt toinen pitkäsoitto Native Sons of a Far-away Country ja yhtye oli noteerattu maan musiikkilehdistön vuosittaisäänestyksissä korkeille sijoille sekä levyjensä että soittajiensa osalta. Haastattelun ohessa Nyman esittää Lindholmille varsin omalaatuisia yleisökysymyksiä.

Kitaristi myös sivuaa haastattelussa Sleepy Sleepers -yhtyettä, jonka jäsenenä Lindholm oli kiertänyt jo aiemmin ja jonka mukaan hän myöhemmin taas lähti kiertämään, Bluesoundsin hajottua.

Monotonisuus, lainausmerkeissä, oli yksi tekijä mitä me pohdittiin.― Zape Leppänen haastattelussa

Rumpali Zape Leppänen muisteli vielä varsin tuoreeltaan yhtyettä vuonna 1982. Yläpuolella käynnistyvässä Rockradion haastattelussa rumpali pureutuu Bluesoundsin mystiseen, nakuttavaan soundiin. Alkuperäisen trion dynamiikka oli alusta alkaen ollut vertaansa vailla ja kolmikko pyrki luomaan niukkaeleisyydellä eräänlaisia varjoinstrumentteja. Soittaminen aloitettiin yhdestä äänestä, johon toinen instrumentti liittyi mukaan. Vaikka kaikki soittimet olivat periaatteessa rytmisoittimia, muodostivat ne yhdessä melodian joka myös toimi.

Leppänen myös toteaa, että Bluesounds ei hajottuaan ollut varsinaisesti kulkenut tietään loppuun: "koska ei ollut mitään tietä mitä kulkea". Kolmen vuoden aikana yhtye oli kuitenkin levyttänyt kolme studioalbumia, yhden liven ja keikkaillut jatkuvasti rinnalla. "Olisi ehkä pitänyt pitää tauko ja ottaa etäisyyttä siihen bändiin", Leppänen tuumaili.

Leppänen puhuu haastattelun lopuksi vielä yleisemmällä tasolla 1980-luvun alkuvuosien muista suomalaisyhtyeistä. Monien bändien elinaika jäi varsin lyhyeksi.

Radioselostus laitettiin päälaelleen vuonna 1956, kun asiaan perehtymätön toimittaja sai selostaa jalkapallo-ottelua radiolähetyksessä.

Ajanvietteellisessä radio-ohjelmassa annettiin näyte, "mitä syntyy, kun naisselostaja joutuu täysin oudolle alalle". Kunnian tehtävään sai toimittaja Eila Tarvanen, joka debytoi selostajana maakuntasarjan ottelussa Helsingin Käpylän kentällä.

Tapahtuu kaikki niin hitaasti. Saisi paljon nopeammin potkia.― Eila Tarvanen

Toiveiden tynnyristä -radio-ohjelmassa kuuntelijat saivat lähettää kirjeitse toiveita, joita toimittajat toteuttivat. Tällä kertaa toiveena oli "selostuksen sotkeminen ja päälaelleen asettaminen". Samassa ohjelmassa kuultiin muun muassa miehen selostus naisten muodin suuntaviivoista sekä bassojen bravuurikappale sopraanon esittämänä.

Suomalainen tv-draama ja –viihde näyttäisivät huomattavasti erilaisilta ilman Olli Tolaa, joka on ollut rakentamassa otsikon sarjojen lisäksi mm. Maalaiskomedian, Metsoloiden ja Pirunpellon kaltaisia menestyksiä. Huhtikuussa eläkkeelle jäänyt Tola kertoo keväällä 2016 tehdyssä erikoishaastattelussa työstään ja huippusarjojen taustoista.

Olli Tola (s. 1951) tunnetaan tv- ja teatterialalla ehtymättömästä innostaan ja positiivisuudestaan. Siksi ei tule yllätyksenä kuulla, että eläke tarkoittaa tosiasiassa vain Yle-töiden loppumista. Motivaatiota riittää vielä muihin töihin kirjoittajana, konsulttina ja miksei vielä ohjaajanakin.

Suuremmalle yleisölle Olli tuli tutuksi Elämä pelissä –sarjan kolmannella kaudella, johon hän osallistui puolisonsa, näyttelijä Lena Meriläisen kanssa. Mutta nyt pelissä ei ole elämä, vaan ainoastaan työura Yleisradiossa, kotimaisen televisiodraaman palveluksessa.

Tilaaminen on valintaa, kehittämistä ja julkaisua

Viimeiset viitisentoista vuotta urastaan Olli toimi draaman ja viihteen tilaajana, ensin Kakkosella ja sitten koko Ylessä. Ammatin ydinsisältö ei ole tuntematon ainoastaan suuremman yleisön silmissä, vaan ainakin osittain myös alan sisällä.

- Tilaajan tehtävä on valita tarjotuista ohjelmaehdotuksista ne, joita aletaan viedä eteenpäin. Lähtökohtana on tunnistaa tekijän originaali idea ja tukea sitä matkalla kohti valmista ohjelmaa.

Lue lisää:

Peräkamaripojat

Salaliittoja, maakauppoja, koivuntuoksua, järvenrantoja.. Mitä kaikkea suomalainen maalaiskomedia kätkeekään.

Lue lisää:

Mooseksen perintö

Vankilasta vapautuvan Urmas Hakkaraisen tila menee pakkohuutokauppaan. Kilpahuutajaksi värvätään suuren perinnön saanut Turpeinen.

Valitsemisen lisäksi työhön kuuluu hankkeiden kehittämistä eli sparrausta yhdessä tuotantoyhtiöiden kanssa.

- Viime vuosina pestiin on liittynyt enenevässä määrin myös sen miettiminen, miten ja missä valmiit ohjelmat julkaistaan. Kanavien ohella se tarkoittaa nykyään tietysti Yle Areenaa.

Tulevaisuudessa on ratkaisevaa, kuinka paljon sellaisia brändejä onnistutaan luomaan, joille katsojat omistautuvat pelien, somen ja kaiken muun ajanvietteen ohessa.

Tilaamisen keskiössä on syvä, etenkin draamassa usein vasta pitkän kokemuksen myötä rakentuva tieto paitsi sisällöstä, myös katsojista.

- Tätä asiaa ei ole käsitelty kauheasti Ylessäkään. Ohjelmia ei oikeastaan voi tilata, ellei ole ymmärrystä siitä, mitä valitaan ja kenelle sitä tehdään. Asiakkuuteen liittyvää tietoa on mm. se, minkä ikäisiä ihimisiä tavoitellaan, mitä muuta he katsovat, ajattelevat elämästä jne.

Televisio on pohjimmiltaan kilpailua ihmisten ajankäytöstä. Siinä menestyäkseen pitää rakentaa ja saada aikaiseksi vahvoja, vetoavia brändejä.

- Oli kyse sitten ohjelma- tai henkilöbrändeistä, niiden merkitys on valtava. Kiinnostusta herättävät tuotteet, joita katsojat haluavat seurata ja joita he toivovat lisää, ovat korvaamattomia. Normaalin elämän ja kaiken siihen liittyvän keskellä itse kullakin on se raja, kuinka montaa sarjaa voi aktiivisesti seurata. Tulevaisuudessa on aivan ratkaisevaa, kuinka paljon sellaisia brändejä onnistutaan luomaan, joille katsojat omistautuvat pelien, somen ja kaiken muun ajanvietteen ohessa.

Pasila: Atte Järvisen kirkas havainto maailmasta

2000-luvun alkuvuosina Ylessä havahduttiin siihen, että nuoret, erityisesti 18-30-vuotiaat katsojat olivat lipumassa kokonaan muille kanaville. Asialle piti tehdä jotain, ja keskeiseen asemaan asian korjaamisessa nousivat TV2 ja Olli Tola.

- Voi sanoa, että uuden Kakkosen ensimmäinen airut oli nimenomaan Pasila. Siinä huomioni kiinnitti välittömästi tekijä Atte Järvisen omintakeinen ja tavattoman tarkka tapa katsoa maailmaa. Mielestäni tilaajan tärkeimpiä metodeita on arvioida sisällössä olevaa näkemystä ympäröivästä todellisuudesta.

Pasila luokitellaan viihteeksi ja huumoriksi, mutta sen ohella sarja oli Ollin mukaan jo alkumetreiltä lähtien myös koko Ylen yhteiskunnallisin ohjelma.

- Pasila on sekä sisällöllisesti että maailmankuvaltaan hieno yhteiskunnallinen tarina. Sarjahan ei lyönyt itseään kertalaakista läpi, etenkin kun se sijaitsi ympäristössä, joka oli kohdeyleisölle melkein erämaa. Uskoa vahvisti kuitenkin se, että kokonaisuus oli alusta asti vaikuttava. Pasila oli uudenlaista draamaa Suomessa, johon kaikkia aikuisten animaatioita tullaan jatkossa vertaamaan.

Pasilan alkuperäisissä käsikirjoituksissa ei ollut yhtä ainoaa kirosanaa!

Vaikka Pasilan olemus ja ote olivat kohdillaan jo avauskauden ensimmäisessä jaksossa, oli taustalla huolellinen, lähes vuoden kestänyt kehitysprosessi.

- Lähtöidea oli heti hyvä, mutta hiomiseen käytettiin paljon aikaa. Edes animaatiototeutus ei ollut kiveen hakattu idea, vaan muitakin vaihtoehtoja mietittiin. Ylipäätään koko tuotantoa alettiin pystyttää vasta sitten kun ensimmäisen kauden kaikki käsikirjoitukset olivat valmiina. Eli teksti edellä mentiin.

Kun studioon viimein päästiin ja valmista jälkeä alkoi syntyä, tilaaja sai eteensä melkoisen yllätyksen. Alkuperäisissä käsikirjoituksissa ei nimittäin ollut yhtä ainoaa kirosanaa!

- Kielenkäyttö muuttui tosiaan vasta näyttelijöiden eläytymisvaiheessa. Toisaalta pitää korostaa, että mikään lopputuoksesta ei ollut harkitsematonta. Atella oli ohjakset tarkasti käsissään, ja hän päätyi siihen, että tyyli toimii. Itse en usko, että kirosanat olisivat parantaneet yhtäkään käsikirjoitusta tai että ne olisivat se tarkka havainto maailmasta. Toki tiedän, että esim. lentävinä lauseina voimakkaat ilmaukset ovat oleellinen osa Pasilaa.

Olli toteaa olevansa tyytyväinen myös jatko-osa Pasila 2.5 – The Spin-Offiin. Hiljattain päättyneen, 40-osaisen seuraajan tekemisessä Atte Järvinen ei ollut enää mukana.

- Myös spin-off valmisteltiin tarkkaan. Kyseessä on selkeästi erilainen, mutta mielestäni edelleen laadukas sarja.

Uusi päivä: poikkeuksellinen draamakomedia

Kuvassa Tomi Lukkari (Antti Väre), Maria Nikko (Lotta Lehtikevari), Krista Kortelainen (Thelma Siberg) ja Reino Tuominen (Aku Sipola). Kuva: Yle/Suvi Roiko. up,uudistunut uusi päivä,uusi päivä,uusi päivä uudistuu

Syksyllä 2010 käynnistynyt Uusi päivä on Olli Tolan nupusta asti vaalima tv-hanke, jonka ensimmäiset siemenet kylvettiin niinkin varhain kuin vuosituhannen vaihteessa.

- Kaikki alkoi siitä, kun lähdimme opiskelemaan päivittäissarjan tekemistä Draama 2001 –nimisessä projektissa. Mukana olivat lisäkseni jo silloin Uuden päivän ensimmäinen ohjaaja JP Siili ja pääkäsikirjoittaja Petri Repo. Viisi vuotta kestäneeseen projektiin kuului mm. käyntejä ansioituneiden yhdysvaltalaisten ja englantilaisten showrunnereiden puheilla. Saatuamme kattavan käsityksen siitä, miten ulkomailla toimitaan, aloimme soveltaa oppeja paikallisiin olosuhteisiin ja kehittää pitkäjänteisesti Uutta päivää.

Tavoitteena oli luoda nuoremmalle yleisölle suunnattu, useana päivänä viikossa esitettävä sarja, joka näyttäisi laadukkaalta ja jonka maailmankuva olisi myönteinen. Tämä ydinkonsepti on edelleen uniikki kansainvälisessäkin mittakaavassa.

- Päivittäissarjat perustuvat yleensä toisten hyväksikäyttöön, jossa samat parit menevät yhteen ja eroavat loputtomasti. Uusi päivä on sen sijaan yhteisökuvaus, joka kehittyy ja katsoo asioita rakentavasti, tulevaisuuteen uskoen. Lisäksihän UP:n hahmot ovat eläneet alusta asti myös radiossa ja netissä. Kokonaisvaltaista monimediaisuutta ei löydy vieläkään kovin monista sarjoista - edes ulkomailta.

Televisio elää kulta-aikaansa suurempana kuin koskaan ja on kuvioissa vielä pitkään.

Myös taloudelliset rajoitukset on käännetty Uuden päivän tapauksessa tuotannon eduksi.

- Meillä on ajateltu aina liikaa, että suurin viisaus asioiden toteuttamiseen asuu ulkomailla. Tv-draamoissa sikäläisiä malleja ei voisi kuitenkaan tuoda tänne jo siitäkään syystä, että budjettimme ovat aivan murto-osa kansainvälisistä vertailukohdista. Ihan pikkudetaljina voisi mainita sen, että opintomatkalla Yhdysvalloissa kävi ilmi, että siellä täkäläisen kuvaussihteerin hommia teki kahdeksan ihmistä. Siksi mitään ei voinut tuoda Suomeen sellaisenaan, vaan jouduimme osin olosuhteiden pakosta rakentamaan myös tuotantokoneesta uudenlaisen. Sen ja sisällön ansiosta pidän Uutta päivää tulevaisuuden vientituotteena.

Sarja ja siihen sidottu, kustannustehokkuudesta huolimatta mittava panostus ovat saaneet osakseen myös kritiikkiä, joka ei kuitenkaan Ollia vakuuta.

- Suosio kohderyhmässä on niin vastaansanomatonta, että Uusi Päivä on pikemminkin suuri menetys kuin mikään floppi. Areenassa sarja on koko ajan yksi katsotuimmista ohjelmista. Lisäksi mukana kasvaa koko ajan uusia sukupolvia, jotka oppivat, että tältä kanavalta tai palvelusta tulee itselle sopivaa ohjelmaa. Sillä tavoin Salkkaritkin on imuroinut katsojansa, joita riittää vuodesta toiseen, vaikka harva sarjaa tunnustaakaan seuraavansa.

Televisiolle välineenä on povattu madonlukuja jo pitkään. Alaa aitiopaikalta seurannut konkari ei usko uhkakuviin.

- Toki katalogien eli kokonaisten tuotantokausien katsominen yleistyy koko ajan, mutta televisiokin elää kulta-aikaansa suurempana kuin koskaan ja on kuvioissa vielä pitkään. Lisäksi iso osa nuorista katsoo jo draamaakin puhelimesta. Tv on silti tottumuksen taidetta, eikä sen voimaa kannata väheksyä. Ihminen on peruslaiska, ja siihen saumaan television valmis valikoima uppoaa kuin veitsi voihin.

Oudon normaali Kimmo

Ollin löytöihin lukeutuu myös hieman Uutta päivää ronskimpi draamakomedia Kimmo. Kuten kuka tahansa sarjaa edes vilkaissut tietää, sen jos minkä kohdalla täyttyy perusedellytys – eli tekijöiden omaperäinen havainto maailmasta.

- Kimmokin lähti liikkeelle hyvästä ehdotuksesta. Sarjan maailma on normikatsojan mielestä outo, lähes friikkisirkus. Kimmolle ympärillä olevat henkilöt ja tapahtumat ovat kuitenkin täysin normaaleja. Se on hedelmällinen asetelma rakentaa komediaa.

Toimivan kokonaisuuden aikaansaamista ei haittaa myöskään se, että pääosan Jussi Vatanen tuntuu suorastaan syntyneen rooliin.

- Onnistumisen kannalta casting eli näyttelijöiden valinta on aivan ratkaiseva. Käsikirjoituksen päälle tuleva, esittäjän oma luova panos tuo sen ratkaisevan eron, jolla päästään huipputuotteeksi. Aivan kuten Pasilassa.

Tilaamisen sopimuskäytäntöihin kuuluu, että myös näyttelijävalinnoissa viimeinen sana on Ylellä.

- Joskus tuotantoyhtiö on miettinyt valmiiksi, kenelle sarjaa kirjoitetaan, mutta casting saatetaan tehdä myös vasta tuotantopäätöksen yhteydessä – ja kaikkea tältä väliltä. Kyseessä on joka tapauksessa sekä ohjelmien että Ylen kannalta niin tärkeä asia, että olen puuttunut siihen vuosien varrella paljonkin.

Kimmon kaksi ensimmäistä tuotantokautta julkaistiin hiljattain yli kahdeksi ja puoleksi vuodeksi Yle Areenaan. Sarjasta kuvataan paraikaa myös kolmatta kautta, joka alkaa Ylen kanavilla marraskuussa 2016.

- Hyvän sarjan tunnistavat toki muutkin kuin tilaaja, mutta mukavahan omien projektien taivalta ja menestystä on seurata.

Neljän tähden Siskonpeti

Ensisilmäyksellä saattaisi ajatella, että jos Pirjo Heikkilän, Niina Lahtisen, Krisse Salmisen ja Sanna Stellanin kaltaiset, maan johtavat naiskomediennet ilmaisevat aikeensa tehdä sketsisarjaa, se yksin riittäisi vihreäksi valoksi ohjelman tekemiselle. Olli Tola painottaa, ettei se itsessään vielä olisi riittänyt ohjelman toteuttamiseen.

- Ei ollut tietenkään ensimmäinen kerta, että jotkut tähdet ilmaantuvat paikalle ja sanovat tekevänsä sketsejä. Aika usein asia on kuitenkin jäänyt siihen, ettei luvassa olisi ollut katsojille mitään uutta. Mutta kun nämä leidit pölähtivät toimistooni, selvisi heti, että heillä oli intoa yhdistää komedian, musiikin ja sketsien kaltaisia genrejä raikkaalla tavalla. Kun siihen yhdistettiin hirmuinen draivi ja kyky kertoa huumorilla naisen maailmasta itseään säästämättä, yhdistelmä oli aika vastaansanomaton. Kaiken lisäksi Siskonpeti sopi vielä strategiseen tavoitteeseen nuorten naisyleisöjen tavoittamisesta.

Siskonpedin tapauksessa minut lyötiin ällikällä aika monta kertaa.

Ollin mukaan juuri tekijöiden valmius panna itseään halvalla oli yksi Siskonpedin suurimmista valteista.

- Häpeä on valtava voima kaikessa draamassa ja varsinkin huumorissa. Kaikki, jotka tuntevat minut, tietävät että sen korostaminen oli yksi tilaamistyöni keskeisistä ohjenuorista. Silti on sanottava, että Siskonpedin tapauksessa minut lyötiin siinäkin asiassa ällikällä aika monta kertaa.

Siskonpedin edetessä sai tilaaja tuta muitakin, vastustamattomia lainalaisuuksia.

- Annoin kirjallisen palautteen jokaisesta käsikirjoituksesta, mutta onhan se tunnustettava, että sitä joko kuunneltiin tai sitten ei. Kyllä Siskonpeti on ennen kaikkea tekijöidensä ja heidän heittäytymisenä näköinen. Sarjan aikana syntyi lentävä lause siitä, että Ollihan se tietää kaiken nuorten naisten sielunelämästä. Ei sillä, kyllä ikäiseni kuusikymppiset osaavat laajemminkin arvostaa hyviä ohjelmia.

Syke: pitkän jatkumon huipentuma

Sykkeen hoitajat 2016 syke

Sairaalasarja Syke on noussut kolmen tuotantokautensa aikana hurjaan suosioon, ja se on mm. Yle Areenan kaikkien aikojen katsotuin draamasarja.

- Syke on rakennettu sisällöllisesti, visuaalisesti ja rytmin osalta eri tavalla kuin mikään muu sarja Suomessa aiemmin. Siinä mielessä se on oman tilaajaurani ja suomalaisen sarjadraaman uusi lehti.

Olli kuitenkin korostaa, ettei Syke ole mikään erillistapaus, vaan osa johdonmukaista jatkumoa.

- Kun aloimme miettiä fiktiosarjojen tekemistä uudelta pohjalta, en olisi ikinä voinut kuvitella, että siinä kestää näin halvatun kauan. Viimeistään Sykkeen myötä monet aikoinaan asetetut kriteerit täyttyivät, ja tuntuu hienolta ellei peräti symboliselta, että tällainen läpimurto ja oma lähtöni Ylestä ajoittuvat tavallaan samaan kohtaan. Mutta kokonaisuutta ajatellen Syke on tosiaankin selkeä osa yhtenäistä kaarta jonkun irrallisen pompun sijaan.

Draamakonkarin mielestä Yle suhtautuu onnistumisiin liian vaatimattomasti.

- Vaikka olisi aihetta, Yle ei ole kovin hyvä lyömään itsestään rumpua. Ei ole oikeastaan koskaan ollut. Ja silti koko ajan syntyy Sykkeen ja monien muiden ohjelmien kaltaisia merkkituotteita, jotka herättävät suomalaisissa vastakaikua ja joista voi olla ylpeä.

Suomalaisen draaman nousukausi

Viisi Kultaista Venlaa voittanut rikosdraama Koukussa nähtiin Kakkosella ja Yle Areenassa syksyllä 2015. Koukussa-sarjan Oskari (Tommi Eronen) ja Krista (Matleena Kuusniemi). Kuva: Yle koukussa,yle tv2

Kotimaisten draamasarjojen ja elokuvien tasosta käydään jatkuvaa keskustelua. Alaa pitkään aitiopaikalta seurannut konkari on nykytilanteesta hyvillään.

- Kaiken takana on tietysti se, että käsikirjoittamisen taso on noussut. Sitä ei voi oppia kuin tekemällä, missä pitkään pyörineet koneet kuten Kotikatu, Salatut elämät ja Uusi päivä ovat auttaneet ja mahdollistaneet ratkaisevalla tavalla. Niiden myllyjen läpi on kulkenut paljon kirjoittajia, jotka ovat saaneet hiottua keinot tarinoiden kuljettamiseen ja eväät tuleviin projekteihinsa.

Ylipäätään ne ajat ovat menneet, jolloin pelkkä suomalaisuus riitti ohjelman vetonaulaksi.

- Tiedostava yleisö on tottunut katsomaan maailman parhaita sarjoja. Jo siitä syystä fokus on pitänyt suunnata kohti mahdollisimman modernia ja nykyaikaista kerrontaa.

Televisiota pidettiin pitkkään halpa-arvoisena ja kannattamattomana viihteenä, mutta nykyään se on noussut jopa elokuvien ohi laadussa ja kunnianhimossa.

Myös television 2000-luvulla kokema arvonnousu on vaikuttanut suotuisasti tilanteeseen.

- Kun aloitin, tv:tä pidettiin halpa-arvoisena ja kannattamattomana viihteenä. Ja nythän se on tosiaankin noussut jopa elokuvien ohi laadussa ja kunnianhimossa. Rohkeimmat kokeilut ovat tapahtuneet jo vuosien ajan sarjadraaman puolella. Urani alkupuolella kirjoittamista ei arvostettu, vaan sitä pidettiin materiaalina, josta sitten ohjaaja loihtii jotakin hienoa. En usko enää pätkääkään siihen, että joku ohjaisi hyvän ohjelman huonosta käsikirjoituksesta. Nyt on kauniilla tavalla näkyvissä se entisaikojen sanonta, että elokuva on ohjaajan ja televisio käsikirjoittajan taidetta.

Niinpä merkittävimpien ja onnistuneimpien sarjojen keskiöön ovat nousseet niiden pääkäsikirjoittajat eli showrunnerit, joilla on päävastuu koko tuotannon toteuttamisesta.

- Parhaat käsikirjoittajat maailmalla ovat huippuammattilaisia, jotka pystyvät suurin piirtein määrittelemään sen, kuinka paljon tekevät töitä. Tästä syystä joissakin sarjoissa, kuten vaikka Uudessa Sherlockissa, ei ole ollut enempää jaksoja per tuotantokausi. Vähempikin on riittänyt kirjoittajalle mainioon elintasoon. Ja sillä välin kaikki muut tuotantoyhtiöstä kanavan kautta katsojiin eivät voi tehdä muuta kuin odottaa kieli pitkällä! Kehitys on ollut melkoista, kun ottaa huomioon sen, että kirjoittajat ovat usein introvertteja, jotka eivät halua lähtökohtaisesti päsmäröidä ja loistaa, kuten näyttelijöiksi tai ohjaajiksi hakeutuvat ihmiset.

- On silti väärää yksinkertaistamista sanoa, että showrunnerit yksin pelastaisivat kaiken. Sarjojen tekeminen on yhteistyötä, jossa tärkeää on etsiä parhaat tiimiläiset jokaiselle osa-alueelle. Niinpä hyvä showrunner esim. valitsee ohjaajan, joka tuo kokonaisuuteen vielä pari kerrosta lisää.

Kansainvälistymistä kohti

TV1:llä lokakuussa 2016 alkava rikossarja Sorjonen on kansainvälinen tuotanto Kuva sarjasta Sorjonen (2016), Lena Jaakkola (Anu Sinisalo, vas.), Kari Sorjonen (Ville Virtanen) ja Pauliina Sorjonen (Matleena Kuusniemi) Kuva: Fisher King Production Anu Sinisalo,Matleena Kuusniemi,rikossarjakuvat,Ville Virtanen

Käsikirjoittamisen eteen tehty työ on luonut mainion pohjan tavoitteelle, jonka Yle on asettanut draamatuotannolleen. Suomalainen draama viedään maailmalle!

- Yleisradion kunnianhimo ja sen ilmaiseminen rohkeasti ääneen ovat tarpeellisia signeeleja koko alalle. Eikä tarkoituksena ole ainoastaan myydä omia draamoja ulkomaille, vaan myös saada sieltä rahoitusta niiden tekemiseen jatkossa. Itse asiassa on jo useampi tuotanto, joiden kustannuksista tulee yli puolet Suomen rajojen ulkopuolelta.

Olli toivottaa myös kotimaisen kilpailun tervetulleeksi.

- Pidän tärkeänä, että Suomessa mahdollisimman monet tahot Ylen lisäksi tekevät draamaa. Kaikki, mikä lisää kilpailua ja tilaisuuksia tehdä lisää, kirittää myös muita. Siksi on ilahduttavaa, että Maikkarin ja Nelosen lisäksi myös operaattorit ovat tulleet markkinoille. On hienoa, kun täällä on tajuttu, että täällä ollaan samassa veneessä. Se on paljon parempaa kuin keskinäinen nokittelu.

Kuten Uuden päivän tapauksessa, muunkin Suomi-draaman myönteiseen kehitykseen ovat vaikuttaneet omat, täkäläisiin oloihin sovelletut toimintamallit.

- Mielestäni voi hyvällä omallatunnolla sanoa, ettei ainoastaan käsikirjoitusten vaan koko osaamisen taso on korkea. Vaikkapa Syke on kokonaisuutena sellainen, että se on vertailukelpoinen missä tahansa päin maailmaa. Ja saavutuksen arvoa nostaa tieto siitä, kuinka pienillä budjeteilla täällä kaikesta huolimatta edelleen toimitaan. Edellinen on johtanut jopa absurdeihin tilanteisiin, kun rahoitusta ja yhteistyökumppaneita on haettu muualta, eikä ole meinattu uskoa, että tuotannot on tehty sellaisilla kustannuksilla kuin olemme sanoneet.

Ei kannata keskittyä siihen, mikä on vaikeaa, vaan asioiden ratkaisuun.

Käytännön toimien ohella draaman eteneminen on edellyttänyt alan sisällä myös henkistä asennemuutosta.

- Tekijät ovat lopettaneet marisemisen siitä, että miksi olemme syntyneet Suomeen, ja lähteneet rakentamaan parasta mahdollista jälkeä siitä, mitä meillä on. Kannustaisin meitä kaikki ajattelemaan menestystä niin, että se on myös asenne, eikä ikuista nihkeyttä sitä kohtaan, jos joku toinen menestyy. Ei kannata keskittyä siihen, mikä on vaikeaa, vaan asioiden ratkaisuun. Se on kyllä kieltämättä yhä totta, ettei draaman tekemisellä kukaan täällä rikastu. Palkkataso on ihan muuta jo lahden toisella puolella.

Kansainvälistymispyrintöjen yhteydessä tulee mieleen myös suomalainen näyttelijäntyö, johon ainakaan kotimaassa ei aina ole ollut varauksetonta uskoa. Olli ei tätä väitettä allekirjoita.

- Tämäkin käsitys liittyy käsikirjoitusten tasoon. Pitkään tehtiin kökköjä juttuja, joiden tekstiä oli hankalaa puhua, eivätkä näyttelijät päässeet loistamaan. Toki otanta viisimiljoonaisesta kansasta on pienempi, mutta kyllä täälläkin on talenttia. Osin on kyse myös markkinoinnista. Ruotsalaisia näyttelijöitä on ollut maailmalla vaikka kuinka pitkään, eivätkä he ole sen kummoisempia.

- Ja onhan meilläkin ollut jo enenevässä määrin näyttöpaikkoja, myös isoissa tuotannoissa. Sarjoissa näyttelijän merkitys korostuu jo siinä, että heidän rakentamansa roolihahmot tuovat pysyvyyttä tarinoihin, joissa muut tekijät ja jopa sisältö muuttuvat radikaalistikin. Yleisö on tässäkin asiassa valistunutta eli he ovat oppineet odottamaan merkkituotteiden eli jatkuvien sarjojen tuotantokausilta jotakin uutta ja yllättävää.

Tilaajan testamentti

Olli Tola viettää kiireisiä eläkepäiviä käsikirjoittajana ja konsulttina. Yleisradion pitkäaikainen tilaaja Olli Tola. Kuva: Yle/Ilmari Fabritius Olli Tola,yle elävä arkisto,Yle TV2

Kun jäähyväiset ainakin Ylelle ovat väistämättä edessä, Olli Tolan katse suuntautuu tehtyjen ohjelmien lisäksi myös tilaajan työnkuvaan ja sen rooliin draamatuotannon kokonaisuudessa.

- Tilaajan keskeinen työkalu on se, miten ja millaista palautetta ohjelmien tekijöille annetaan. Tässä olen tietoisesti itse kehittynyt ja muuttunut vielä muutamien viime vuosien aikana. Minun piti kulkea pitkä tie ennen kuin tajusin, ettei tehtäväni ole määrätä, vaan yksiselitteisesti auttaa. On suuri ero siinä, millainen palaute on pelkkää sen antajan pätemistä ja mistä on oikeasti hyötyä.

Uusi, jalostettu menetelmä perustuu kannustavuuteen ja rakentavuuteen.

- Kutsun mallia palvelevaksi palautemetodiksi, jonka tarkoituksena on olla käytännönläheinen ja konkreettinen. Kirjoitetun palautteen jälkeen istumme ohjelmien tekijöiden kanssa yhdessä alas ja puhumme, mistä ja miksi on kyse. Näin syntyy vuorovaikutusta, jossa päästään kokonaan pois arvoasetelmista. Suurena apuna metodin kehittämisessä olivat sellaiset kollegat, pääasiassa dramaturgit, joilla oli tapaani myönteinen asenne.

Oman missionsa Olli määrittelee yhdellä, selkeällä lauseella.

- Haluan tuottaa ihmisille iloa. Se ei tarkoita yksiselitteisesti pelkkää nauramista, vaan merkityksen ja toivon tuntua missä tahansa lajityypissä.

Vuonna 1981 Tänään iltapäivällä -radio-ohjelman haastattelussa kuullaan Mirri-tädin muistoja hänen juontamastaan Perheen pienimmille -ohjelmasta. Mirri-tädin, oikealta nimeltään Mirjami Suonion (1906–1987) kanssa studiossa vieraana on myös Suvi Päivikki, joka oli suositun lastenohjelman vakiovieraita.

Mirri-tädin Perheen pienimmille -lastenohjelma sai alkunsa vuonna 1949, kun Markus-setä eli Markus Rautio ehdotti Suoniolle ohjelmaa lauantai-illalle. Ohjelmaa tehtiin kaiken kaikkiaan kymmenen vuotta. Sen viimeinen jakso kuultiin radiossa tammikuussa vuonna 1959.

Mirri-täti kertoo toimittaja Päivi Istalan haastattelussa ohjelman tavoitteen olleen varsin yksinkertainen; lapset saivat laulaa ja lausua runoja. Ohessa katseltiin myös piirustuksia ja keskusteltiin mitä kaikkea niissä näkyi, kertoo Mirri-täti. Hän muistelee, että varsinkin alle kouluikäisten piirustukset olivat "kerrassaan riemastuttavia". Mikrofonikammosta kärsinyt Mirri-täti kertoi jännittävänsä kovasti jokaista lähetystä, Osittain tähän oli syynä huoli siitä, että kaikki lapset saisivat varmasti esiintyä, toteaa Mirri-täti.

Kun lapset kuulevat kaunista, he puhuvat kauniisti.― Mirri-täti

Ohjelmassa Mirri-tädin lisäksi kuullaan Suvi-Päivikki Ylöstä (o.s. Ala-Könni) (1951–2010), joka oli Suomen ensimmäisiä lapsiartisteja. Hän esiintyi myös tv-mainoksissa. Myöhemmällä iällä hän toimi erikoispäiväkotien johtajana Helsingissä. Tänään iltapäivällä -ohjelmassa häneltä kuullaan muun muassa Aleksille taikinaa -lastenlaulu vieraillessaan Mirri-tädin ohjelmassa 7-vuotiaana.

Vanhan kansan oppien mukaan uutta ongenkoukkua tuli pitää muutaman päivän ajan vainajan suussa. Alkukesästä järveen oli hyvä vuolla hieman hopeaa onnea tuottamaan. Kalavarkaita ja lapamatoja rankaistiin niin ikään taikakeinoilla. Toimittaja Tapio Kautovaara muistelee vuoden 1956 radio-ohjelmassaan Savossa elänyttä Hermo-nimistä miestä. Hermo tunsi kalaonnen ja tiesi oikeat kalastusvälineet. Näitä hän höysti erilaisilla taikaloruilla ja -tavoilla.

Hermon mukaan kesän ensimmäinen saaliskala pitäisi aina keittää niin hellävaroen, ettei ruotokaan vahingoittunut. Säilynyt ruoto tuli palauttaa takaisin järveen. Tämä takasi kalamiehelle onnistuneen kalakesän. Hermo tehosti taikaa myös vuolemalla hopearahastaan kolme sirua järveen ja lausumalla loitsun: "Nosta ruotoinen rovio, kankota kalainen parvi, minun pyytöpaikoilleni, oltavillen ovillen." Se toi kalaonnea kesään.

Jos kala ei napannut heti ensimmäisellä yrityksellä, tulkittiin sekin hyväksi merkiksi. Saaliksi siunautuneista kaloista ei kuitenkaan saanut pitää lukua, koska turhamaisuus pilasi myöhemmän kalaonnen. Järveen ei myöskään sopinut palauttaa pienintäkään saalista.

Kuule ahven arholainen, sinihäntä sirholainen, tule onkeen ottamaan, väkärautoo viäntämmään. Nyt on hyvä ongen ottoaika, väkärauan viäntöaika.― Hermon kalataika

Järven rannalla tapahtunut kinastelu ja riitely saattoi viedä kalaonnen tyystin. Mutta mikäli kalastaja kohtasi matkallaan onkipaikalle hevosmiehen tai sananalaisen naisen, ennusti sekin hyvää kalaonnea. Muut vastaantulijat pilasivat sen.

Sananalaisella naisella tai miehellä tarkoitettiin yhteisön paheksunnan kohteeksi joutunutta henkilöä. Usein nämä ihmiset tunsivat taikakeinot. Heidän loitsuihinsa turvauduttiin usein, mutta samalla henkilöt herättivät taikauskoisessa väessä pelkoa.

Ongenkoukku kalmon kantapäähän

Lausuttujen loitsujen lisäksi taikuus oli läsnä myös Hermon rutiineissa ja kalastusvälineiden valmistuksessa. Paras ongenkoukku syntyi, jos kalastajan onnistui varastaa sananalaiselta naiselta neula ja vääntää siitä itselleen koukku.

Koukun vääntäminen tuli tehdä auringonpimennyksen aikana tai juuri sillä minuutilla, kun uusi kuu oli syntymässä. Muita hyviä hetkiä olivat kuukausien viimeiset perjantaipäivät tai laskiainen. Vääntäminen tuli suorittaa etelätuulen puhaltaessa kirkon kynnyksellä istuen.

Tuominen tuottaa, pihlajainen pitää, katajainen karkoittaa, leppäinen levittää, mutta koivuinen kokoo kaloja.― Vanhan kansan sanonta ongenvavan materiaalipuusta

Väännettyä koukkua saatettiin vielä purettaa käärmeellä. Koukku saatettiin myös asettaa kuolleen ihmisen suuhun tai ripustaa ruumiin kantapäähän kolmen vuorokauden ajaksi. Myös koukun piilottaminen muutamaksi viikoksi kirkon seinään oli oiva lisätaika.

Astetta helpompi keino oli yksinkertaisesti ostaa hyvä onki jostain muualta. Ostokset piti kuitenkin maksaa hautausmaalta löydetyllä rahalla.

Kalavarkaan vatsakipu vieköön

Kalamiehelle kalavarkaus oli pahimman laatuista rikollisuutta. Taikakeinoin oli myös mahdollista rangaista tällaisia väärintekijöitä.

Hermo oli kertonut kuullensa tarinan miehestä, jonka kaloja oli varastettu. Uhri päätti kostaa varkaalle. Hän laittoi kolme lankaa jokeen lausuen samalla loitsun: ”Että niin kuin vesi velloo näitä lankoja niin vellokoot kalat syöjän vatsaa.”

Harmi vain, että kalavaras ei ollut itse syönyt kalaa vaan myynyt sen eteenpäin. Tällöin kirous siirtyi tietenkin ostajaan, jota alettiin tämän johdosta kutsua kino-Antikaiseksi. Hänelle tuli kovia vatsavaivoja ja hänen suupieliinsä nousi kinoa eli vaahtoa.

Hermolla löytyi taikakeinoja jopa kalojen mukana leviäviä lapamatoja vastaan: kalat piti syödä ruotoineen päivineen tai sitten piti syödä markan edestä karttanuppeja.

Artikkelin kuvituksena on käytetty Pekka Kyytisen valokuvaa Museoviraston kuvakokoelmasta.

Lue lisää:

"Kun kerran kipunsa tiäsi, niin mitäs sitä lääkäriin mentiin"

Aikana jolloin lääkärit ja apteekit olivat vielä harvinaisuuksia monilla seuduilla, oli ihmisen itse yritettävä hahmottaa sairauksiensa syitä ja keksittävä hoitoja. Jos omat konstit eivät riittäneet turvauduttiin kansanparantajiin ja tietäjiin.

Lue lisää:

"Että pahat paraneisi" – loitsujen jäljillä

Vielä vuosisata sitten uskottiin, että loitsujen sanoilla on voima parantaa ja tuhota, nostattaa henkiä ja karkottaa paholaisia. Jokaisessa suomalaisessa pitäjässä oli parantaja, joka taisi muun muassa ”verensulkusanat” verenvuodon pysäyttämiseksi.

Ryhtyvätkö aviomiehet uskottomiksi jäädessään yksin kaupunkiin, kun muu perhe kesälomailee maalla? Pastori Risto Nivari arvostelee vuoden 1968 uutisissa suomalaisperheiden tapaa viettää kesä erillään.

Vielä 1960-luvun Suomessa aviomies oli perinteisesti perheen pääasiallinen elättäjä. Perheiden äidit huolehtivat jälkikasvusta ja kodista siinä missä mies taloudesta.

Kaupungistuvassa Suomessa monet perheet haikailivat etenkin kesäisin takaisin maaseudulle. Olikin tyypillistä, että perheiden äidit viettivät jälkikasvunsa kanssa jopa koko kesän maalla tai kesäasunnollaan. Miehet joutuivat usein viettämään ainakin osan kesästä kaupungeissa töiden takia. Tällaista kaupunkiin jäävää miestä kutsuttiin leikkisästi kesäleskeksi.

Pastori Risto Nivalan mielestä oli erityisen väärin, että toinen perheen vanhemmista sidottiin koko kesän ajaksi lasten kaitsijaksi. Nivarin mukaan suomalaisilla oli tapana yliarvioida maallaolon tuoma hyöty. Kuviteltiin, että lasten piti olla koko kesä maalla, eikä kaupunkeja pidetty miellyttävinä kesänviettopaikkoina.

1960-luvulla perheet lähtivät pitkiksi ajoiksi maalle ja aviomies jäi kaupunkiin töihin. 1960-luvulla oli yleistä, että perheen äiti hoiti lapsia kesäisin. Perheet lähtivät pitkiksi ajoiksi maalle ja aviomies jäi kaupunkiin töihin. Kuva: yle kuvanauha yle elävä arkisto

Pastori Risto Nivari piti kesäleskeyttä ja perheiden erilläänoloa ongelmallisena. Pastori Risto Nivari piti kesäleskeyttä ja perheiden erilläänoloa ongelmallisena. Kuva: yle kuvanauha yle elävä arkisto

Naisilta tiedusteltiin flirttailivatko suomalaiset miehet kesäisin tavallista enemmän. Galluphastattelu puistossa. Naiselta kysytään ovatko suomalaiset miehet kesäisin flirttailevia. Kuva: yle kuvanauha yle elävä arkisto

Pastori Nivari tunnisti myös vaikeudet, joihin miesten kesäleskeys saattoi johtaa: "Kun mies jää kaupunkiin yksin, niin hänen tekee mielensä seikkailla ja huvitella. Sitten syntyykin suhteita, jotka häntä itseään viehättävät. Mutta suhteita solmittaessa mies ei tajua mikä tragedia voi alkaa."

Nivarin mukaan avioerohankkeet lisääntyivät Suomessa etenkin syksyisin. Hän näki pariskuntien kesän mittaiset erilläänelot yhtenä syynä tälle.

Suomalainen psyyke pettyy usein syksyllä, kun ei olekaan tullut kesällä terveeksi.― Pastori Risto Nivari

Myöhäisuutisia varten toteutettiin myös galluphaastattelu kaupungin puistossa, jossa tiedusteltiin olivatko suomalaiset miehet kesällä flirttihaluisempia kuin esimerkiksi talvella.

Pastori Nivarin mukaan suomalaisilla oli tapana odottaa kesältä aina erittäin paljon. Eroottisen elämän mahdollisten vaikeuksien uskottiin karisevan kesällä, mutta useimmiten syksyllä oltiin kuitenkin pettyneitä meneeseen suveen.

Kesäleskeys on ollut 1900-luvun alusta lähtien aiheena suomalaisessa viihdemusiikissa

Taiteilijaelämää Pariisissa viettänyt Albert Edelfelt kirjoitti äidilleen vuosina 1873–1901 satoja kirjeitä. Kirjeissä piirtyy Edelfeltin tie taiteilijaksi, epävarmuus ja menestys, ystävät, seurapiirit ja koko värikäs Pariisi.

Toimittaja Eeva Luotonen haastattelee Edelfeltin kirjeet kirjaksi koonnutta tutkija Anna Kortelaista Viisasten kerho -ohjelmassa. Millainen oli suuri taiteilija ja "äidin Atte"?

Porvoossa 1854 syntynyt Albert Edelfelt oli perheensä esikoinen. Isä arkkitehti Carl Edelfelt kuoli Albertin ollessa vasta 15-vuotias. Äiti Alexandra Brandt joutui tekemään paljon työtä sen eteen, että Albert ja tämän kolme sisarta saivat talousvaikeuksista huolimatta hyvän kodin ja koulutuksen.

Toukokuussa 1874 Edelfelt lähti Pariisiin ja pääsi opiskelemaan arvostettuun taidekouluun École des Beaux-Artsiin ranskalaisen taidemaalarin ja kuvanveistäjän Jean-Léon Gérômen johdolla.

Albert kirjoitti äidilleen Pariisista ja allekirjoitti kirjeet aina sanoin "äidin Atte". Toisinaan hän tituleerasi äitiä sanoilla "Minun parempi minäni...".

Jokainen rivi kertoo, miten kiihkeästi Äiti toivoo minulle menestystä ja kuinka Gérômen sanat ovat ilahduttaneet Äitiä.

Albert Edelfeltin kirjeet olivat pohjana myös Birgitta Wegeliuksen ohjaamassa dokumentissa Rakas äiti, josta oheiset otteet on poimittu. Niissä kuljetaan läpi Pariisin kirjeiden luodessa tarinaa Edelfeltin elämästä kaupungissa, joka innoitti häntä suuresti.

Pelkään että niin kutsuttu sydämeni on kuollut.

Yllä olevassa otteessa Edelfelt kirjoittaa merkillisestä tyhjyydestä ja kertoo olevansa välinpitämätön naissukupuolta kohtaan. Edelfelt pohti paljon mieheyttä ja asetti jatkuvasti asioita mieheys-naiseus-akselille, kuvailee Kortelainen Viisasten kerhossa. Naisiin hänellä oli ristiriitainen suhde. Itsenäiset naiset hän koki uhkaavina ja arvosteli "röyhkeitä" naisia, jotka eivät olleet hänen mielestään tarpeeksi häveliäitä. Ystävänsä Ville Vallgrenin avioliittoa taiteellisessa ammatissa olevan naisen kanssa, hän epäili suuresti, mutta liitto oli lopulta hänen ystäväpiirinsä onnellisimpia, Kortelainen kertoo. Edelfelt itse päätyi useiden naissuhteiden jälkeen kaavamaiseen avioliittoon aatelisen Anna de la Chapellen kanssa.

Kunpa urani ei vain kääntyisi laskuun.

Edelfelt ylistää Pariisia äidilleen ja kertoo olevansa siellä kuin kala vedessä. Pariisin lisäksi Edelfeltin elämän tärkeimpiä paikkoja oli Porvoo. Hänen äitinsä vuokrasi sieltä kesähuvilan Haikon kartanon mailta vuonna 1879 ja muutama vuosi myöhemmin Edelfelt rakennutti sinne itselleen ateljeen.

Anna Kortelainen luonnehtii Edelfeltiä herkäksi ja velvollisuudentuntoiseksi mieheksi, joka kyseenalaisti itseään jatkuvasti. "Ilman kehuja ja taputuksia, hän ei olisi edes pystynyt olla taiteilija", sanoo Kortelainen. Edelfelt oli ristiriitainen persoona, jota miellyttämisenhalu ajoi toisinaan hovimaalariksi ja joka toisaalta kyseenalaisti aiheitaan ja tavoitteli suurta taiteilijuutta.

En tiedä miten minun kävisi sinä päivänä, kun Äiti olisi poissa.

Läpi vuosikymmenten äiti pysyi Edelfeltin elämän tärkeimpänä ihmisenä ja tukijana. Edelfelt maalasi äidistään yhteensä kuusi muotokuvaa, joista viimeisen 1902, vuosi äidin kuoleman jälkeen. Menetys oli Edelfeltille musertava. Vain muutama vuosi myöhemmin elokuussa 1905 Edelfelt kuoli sydänkohtaukseen Haikon ateljeessaan.

Voisinpa olla kuuntelematta poikasia ja sanoa: Minä olen minä, en ole kuten te. Annan arvoa sille, että olen minä. Tässä on elämäntyöni: paljon roskaa, epäröintiä, mutta jotakin hyvää, jota ette pysty jäljittelemään.

Edelfeltin kirjeisiin voi tutustua lisää kirjoissa ja netissä esimerkiksi:
Niin kutsuttu sydämeni. Albert Edelfeltin kirjeet äidilleen 1873-1901 (kirjeiden suomennos Sirpa Kähkönen. Otava 2001).
Svenska litteratursällskapet i Finland on julkaissut Edelfeltin kirjeitä internetissä osoitteessa edelfelt.sls.fi.

Näyttelijä Esko Hukkanen muisteli uraansa ja puhui politiikkaa Esiripun takaa -ohjelmassa, joka esitettiin vuonna 1995. Artikkeliin on myös koottu Ylen arkistovalokuvia Hukkasen pitkän uran varrelta.

Vuonna 1927 syntynyt Hukkanen ehti näytellä Oulun, Imatran, Kouvolan, Joensuun, Lappeenrannan, Mikkelin ja Lahden teattereissa. Teatterin lisäksi mies työllisti itseään läpi uransa television näytelmissä, sarjoissa ja elokuvissa. Oheisen haastattelun kuvauksen aikaan ajatuksissa oli päällimmäisenä näytelmä Kolkutan tiellä, jossa Hukkanen oli näyttelijätyön lisäksi käsikirjoittajana.

Näyttelijöiden kotioloihin kurkistanut ohjelmasarja päästi tunnetut näyttelijät ääneen ilman rooleja ja omina itsenään.

Esko Hukkasen näyttelijänura Ylen arkistovalokuvien kautta

Teollista muotoilua ja mainontaa käsittelevässä ohjelmassa vuodelta 1970 haastateltiin Anttila-tavarataloketjun perustajaa ja silloista johtajaa Kalle Anttilaa.

Suomen ensimmäisen postimyyntiyrityksen vuonna 1952 perustanut Kalle Anttila avasi ensimmäiset Anttilan myymälät Helsingin Sörnäisiin 1954 ja Joensuuhun 1957. Tavarat ostettiin aluksi tiskin kautta, kunnes vuonna 1960 avattiin ensimmäinen itsepalvelumyymälä Helsingin Tennispalatsiin.

Todennäköisesti Tennispalatsin Anttilassa kuvatussa (arkistotiedot epävarmoja) haastattelussa Kalle Anttila kertoo, että yrityksen tuloista käytetään mainontaan vain noin prosentti. Se oli hänen mukaansa vähemmän kuin normaalisti tavarataloilla. Kalle Anttila toimi itsekin yrityksensä mainoskasvona ja tuli tutuksi Anttilan televisiomainoksista 1970-luvulla.

Kuvagalleria

Ennen vanhaan maaseudulla kiersi monenlaisia tarinoita kummallisista ja selittämättömistä tapahtumista. Tarinoihin liittyi usein kuollut ihminen tai kuolemaan liittyvä ennustus. Vanhoissa radiohaastatteluissa ihmiset muistelevat kuulemiaan tai kokemiaan kummitustarinoita.

Urbaanilegendojen tavoin selittämättömät tapaukset ovat usein tapahtuneet kertojan sukulaiselle tai tutulle. Tapahtumista on poikkeuksetta aikaa kymmeniä vuosia, yleensä ne ovat sattuneet kertojan lapsuudessa.

Yleisimpiä kummitustarinoita ovat erilaiset kuolemaan liittyvät ennustukset tai vainajan viimeiset jäähyväiset. Yhdessä kertomuksessa nämä jopa yhdistyvät, kun oman kuolemansa ennustanut tyttö näyttäytyy kuoleman hetkellä tädilleen.

Poltergeist-tarinat ovat yleisiä ympäri maailman ja ensimmäisen kerran niistä on kirjoitettu jo antiikin Roomassa. Suomalaisista “räyhähengistä” kertovat Rantsilassa koululla asuneet äiti ja tytär. Alastarolla puolestaan kerrotaan tarinaa Tonttu-Annasta, joka heräsi yllättäen kuolinliinansa alta pelästyttäen talon asukkaat pahanpäiväisesti.

Erään talon rengit saivat jouluyönä korttirinkiinsä uuden jakajan, kauniin naisen, joka tarkemmassa tarkastelussa paljastui hevosenjalkaiseksi piruksi. Tarina ei kerro, kuinka monta päivää rengit olivat ennen välikohtausta juopotelleet.

Fennada-Filmin vuonna 1953 tuottama Kolmiapila oli ensimmäinen kotimainen episodielokuva. Valistushenkinen sanoma kerrotaan kolmen itsenäisen tarinan kautta, episodit ovat ohjanneet Esko Töyri, Kyllikki Forssell ja Roland af Hällström. Pääosissa nähdään komea kavalkadi aikakauden nimekkäimpiä näyttelijöitä.

Episodielokuva rakentuu useasta tarinasta, joilla kaikilla on yhtä suuri merkitys. Tyylilajia kokeiltiin Yhdysvalloissa ensimmäisen kerran 1930-luvulla, Euroopassa se nousi suosituksi 1950-luvun alussa. Trendin innoittamana Kaarlo Nuorvala kirjoitti Kolmiapilan episodimuotoon.

Tarinan teemoina ovat vanhemmuus ja lapsettomuus, niiden aiheuttamat ongelmat ja ongelmien ratkaisut. Elokuvan kehyskertomuksessa nähdään lääkäriperhe, joka pohtii adoptiolapsen hankkimista ja vierailee siksi lastenkodissa. Siellä he saavat kuulla kolmen lapsen tarinan.

Ensimmäisen episodin, Marjan tarinan ohjasi Esko Töyri, joka oli jo opittu tuntemaan palkittuna kuvaajana. Töyrin tavoin myös seuraavan tarinan ohjaaja oli ensikertalainen: Onnellisen perheen ohjasi näyttelijä Kyllikki Forssell. Kolmas, Eevan tarina oli konkariohjaaja Roland af Hällströmin käsialaa. Hän ohjasi myös elokuvaa kannattelevan kehyskertomuksen. Töyri kuvasi itse oman osuutensa, muun elokuvan filmasi Unto Kumpulainen.

Elokuvan pääosissa näyttelevät Eeva-Kaarina Volanen, Tauno Palo, Leena Häkinen, Jussi Jurkka, Sirkka-Liisa Wilén, Matti Ranin ja Leif Wager.

Tyylillisesti tarinat eroavat toisistaan selvästi. Ensimmäinen on kuvaaja-ohjaajansa ansiosta korostetun visuaalinen, toinen Forssellin otteessa hersyvän komediallinen ja kolmas episodi kokeneissa käsissä kolmikon huolitelluin.

2000-luvun katsoja kiinnittää huomionsa onnistuneeseen ajankuvaukseen: kolmen kodin täysin erilaiset kulttuurit välittyvät harkituin keinoin. Marjalla on vain veljensä, modernin perheen innokas isä on pitelemätön, hauraan Eevan kohtaloksi koituu salongin hämärissä palavakatseinen iskelmälaulaja. Karrikoitu kuvaus kertoo karua tarinaa aikakauden lasten olemattomista oikeuksista.

Ette te mitään lapsenpiikaa tarvitse, vaan teknikon!― Talonmiehen rouva Eedla episodissa Onnellinen perhe

Aikalaisarvioissa uusi elokuvalaji otettiin vastaan innostuneesti. "Hauskaa, että tuodaan uusia, moderneja tyylejä myös kotimaisen elokuvan monet kokeneelle työkentälle", kirjoitti Valma Kivitie Elokuva-Aitassa. Helsingin Sanomien Paula Talaskivi kiinnitti arviossaan huomiota myös siihen, että elokuva sopii hyvin Fennadan tuotantolinjaan: ajanviete yhdistyi ajankohtaiseen sanomaan.

Käsikirjoitus jakoi mielipiteitä. Yleisesti ottaen sitä pidettiin onnistuneena, jopa taiteellisena. Moni kriitikko kuitenkin vieroksui sen sisältämiä "propagandistisia" eleitä ja ajatuksia ja katsoi, etteivät tekijät luottaneet katsojan omaan harkintakykyyn.

Ohjaajista kehuttiin eniten Töyriä. Myös Forssellin ohjauksessa nähtiin "omaa tyyliä". Af Hällströmin ohjausotetta kiitettiin "joustavammaksi ja tiiviimmäksi kuin aikoihin".

Joka metri on vahvan filmaattisen näkemyksen leimaamaa sekä taitavan kamerataiteilijan käsialaa.― Jaakko Hurme (Uusi Suomi) Esko Töyrin ohjauksesta

Näyttelijöistä kiitettiin etenkin ensimmäisen episodin näyttelijöitä Jussi Jurkkaa, Leena Häkistä ja nuorta, Marjan veljen roolissa näytellyttä aiemmin tuntematonta näyttelijää Arto Mäkelää. Myös jonkin aikaa valkokankaalta pois olleen Eeva-Kaarina Volasen paluusta iloittiin.

Jussi Jurkka on pelottavan hyvä.― Greta Brotherus, Hufvudstadsbladet

Valma Kivitie kritisoi Tauno Pylkkäsen musiikkia. "Kenties musiikki olisi voinut antaa myös enemmän tukea tälle rönsyilevälle episodielokuvalle, jos se olisi varta vasten sävelletty juuri tätä elokuvaa varten ja sen hengessä eikä ainoastaan kiireellä sommiteltu säveltäjän aikaisemman filmimusiikin aineksista vain laulut lisäämällä."

Kiitoksista huolimatta Onnellinen perhe jäi Kyllikki Forssellin ainoaksi ohjaukseksi. Töyri sen sijaan ohjasi vuonna 1957 vielä kaksi kokoillan elokuvaa (Pää pystyyn Helena ja Vääpelin kauhu) ja ryhtyi sitten Fennadan studiopäälliköksi.

Kuvia elokuvasta Kolmiapila (1953)

Lähde:
Suomen kansallisfilmografia 5 (vuodet 1953–1956).

Jörn Donner piirsi kesällä 1965 elokuvassaan Täällä alkaa seikkailu ääriviivat sellaiselle kansainväliselle Helsingille, jonka hän itse toivoi näkevänsä. Kohde oli hänelle tuttu, mutta näkökulma korostetun vieraantunut. Uusin, kansainvälisin ottein toteutettu Harriet Anderssonin tähdittämä elokuva oli menestys sekä Suomessa että Ruotsissa.

Jörn Donner (s. 1933) on korostanut elokuvainnostuksensa syttyneen vasta aikuisena, hän on kuvaillut sitä "tahdonnäytteeksi, joka on lähes vastahakoisesti kehittynyt intohimoksi." Ohjaajauransa helsinkiläinen Donner oli aloittanut 1950-luvun puolivälissä kahdella kotikaupunkiaan kuvaavalla lyhytelokuvalla. Näissä kuvissa ja äänimaisemissa Helsinki esittäytyi välähdyksinä, joiden omintakeinen, harkitun irtonainen tyyli alkoi sittemmin kantaa tekijänsä nimeä.

1960-luvun alussa Donner muutti Tukholmaan, toimi siellä elokuvakriitikkona ja -kirjailijana sekä ohjasi yhden lyhytelokuvan. Ensimmäinen pitkä elokuva En söndag i september / Syyskuinen sunnuntai valmistui vuonna 1963, seuraava elokuva Att älska / Rakastaa vuotta myöhemmin. Molempien pääosassa nähtiin nimekäs ruotsalaisnäyttelijä Harriet Andersson. Elokuvat herättivät kiinnostusta myös Suomessa, ja vuonna 1965 Donnerille tarjoutui mahdollisuus ohjata elokuva Fennada-Filmille.

Fennadan ja ruotsalaisen elokuvayhtiön Sandrewsin yhdessä tuottama Här börjar äventyret / Täällä alkaa seikkailu oli monin tavoin kansainvälinen hanke. Elokuvan pääkieli on ruotsi, osa repliikeistä lausutaan suomeksi, englanniksi ja ranskaksi. Pääkuvaaja, Ranskassa työskennellyt unkarilaissyntyinen Jean Badal kuvasi filmin anamorfisella Franscope-laajakuvaoptiikalla mustavalkoisena Helsingissä ja Berliinissä. Elokuva leikattiin Ruotsissa.

Elokuva lähtee liikkeelle tilanteesta, missä ruotsalainen muotisuunnittelija Anne Englund (Andersson) saapuu kesäiseen Helsinkiin tapaamaan suomalaista arkkitehtiä Toivo Pajusta (Matti Oravisto), jonka kanssa hänellä on ollut viikon kestänyt suhde Berliinissä. Annen perässä Helsinkiin saapuu myös ranskalainen liikemies Jacques (Claude Titre), jonka kanssa Anne on elänyt kolme vuotta.

Kansainvälinen menestys kävi toteen

Jo elokuvan kuvausvaiheessa kerrottiin, että se oli myyty "noin 15 maahan". Ensiesitys oli 17.12.1965 samanaikaisesti Helsingissä, Tukholmassa ja Oslossa, seuraavana keväänä elokuva tuli esitykseen myös Kööpenhaminassa.

Elokuva menestyi erinomaisesti sekä Suomessa että Ruotsissa. Suomessa se palkittiin valtion elokuvapalkinnolla ja sai Jussit vuoden parhaasta käsikirjoituksesta ja naissivuosasta. Myös esityskerroin mitattuna se oli vuoden parhaiten menestynyt kotimainen elokuva. Ruotsissa Svenska Filminstitutet myönsi sille ruotsalaisten elokuvien laatupalkinnon ja elokuva edusti Ruotsia useilla kansainvälisillä elokuvajuhlilla.

Jörn Donnerin kolmas pitkä filmityö on hyvin alakuloinen, lähes apeasti surumielinen ja kaunis elokuva.― Paula Talaskivi Helsingin Sanomissa 1965

Aikakalaisarvioissa mielipiteet jakautuivat. Donneria kiitettiin ”rohkeudesta tulla filmaamaan tähän elokuvajumalattaren hylkäämään kotimaahansa" (Martti Savo, Kansan Uutiset) ja erityisesti ihailtiin elokuvan korkeaa teknistä tasoa.

(…) häikäisevän valkoisin tai pehmeän harmaan sävytyksin Jean Badalin kamera tallettaa niitä tervehdyttäviä ajatuksia, joita Jörn Donnerilla on esitettävänä välimatkan päähän siirtyneestä ja siksi viileän viisaasta näkökulmastaan: että tämä hyvä Helsinkimme ei ole juuri sellainen kaiken elämän kuohunnan keskipiste kuin omahyväisesti kuvittelemme, vaan kaupunki, vähän niin kuin rajakaupunki, jonka yllä outo melankolia lepää keskellä kauneinta kesääkin", kirjoitti Heikki Eteläpää Uudessa Suomessa.

Ajatus ohjaajan ”viileästä”, modernista ja kansainvälisestä otteesta toistuu useassa arviossa. "Se on sangen modernia sanontaa ja filmiä, mondeenin suhtautumisen ilmaisua ja viileä hengeltään", määritteli Paula Talaskivi Helsingin Sanomissa.

Käsikirjoituksessa sen sijaan nähtiin puutteita. ”(…) puheteksti on paikoin kankeaa ja huonompaa kuin Donnerilla tavallisesti, ja lisäksi on aiheellista esittää kritiikkiä Donnerin ihmiskäsityksiä vastaan. Kokonaisuutena Täällä alkaa seikkailu antaa kuitenkin lujaa luottamusta Jörn Donnerin taitavuuteen nimenomaan ohjaajana ja elokuvien mahdollisuuksien tuntijana: muutamat jaksot ovat loistokkaasti toteutettuja ja muistettavia näytteitä siitä menetelmästä, jonka mukaan tehdään modernia, joskin hieman viileätä elokuvaa", Erkka Lehtola kirjoitti Aamulehdessä.

Katsoja jätetään tyytymättömäksi, vangituksi ja pettyneeksi, tunnetilaan, jonka hän ehkä jakaa Jörn Donnerin kanssa.― Henry G. Gröndahl Hufvudstadsbladetissa 1965

Elokuva sai osakseen hyvin samansuuntaista kritiikkiä myös Ruotsissa. ”Muodollisesti elokuva on paikoin huomattavan epäkiinnostava. (…)Rytmiä ei synny hitaan tempon takia. Kaunis, mutta pysähtynyt. Poikkeuksiakin on, esimerkiksi loppukuva, missä pieni vene porautuu hopeiseen merenpintaan. Siinä liike on vahva, valkokangas laulaa. Olisi ollut hienoa voida sanoa samaa koko elokuvasta”, kirjoitti Carl Henrik Svenstedt Svenska Dagbladetissa.

"Paljon elokuvasta on tyhjäkäyntistä, opittua vaeltelua Helsinki-kulississa, tai sitten konflikteja, jotka eivät syty oikein ymmärrettävään muotoon (...) mutta: sympaattinen, enimmältään rehellinen filmi, joka on saanut tarpeettoman kovan vastaanoton Ruotsissa ja osittain Suomessakin." Näin summasi Peter von Bagh Ylioppilaslehdessä.

Näin tämän hieman vieraantuneen ihmisen kuvan Helsingistä. Ei mulla ollut siihen aikaan suomalaiseen todellisuuteen juuri mitään kontaktia.― Jörn Donner elokuvastaan Fennadan tarinassa 1993

Donner itse on myöhemmin todennut pitävänsä joitakin elokuvan kohtauksia "naiiveina ja amatöörimäisinä" ja moittinut sen dialogia paikoin "kuolleeksi". Itse elokuvan hän on nostanut "erikoisimmaksi", jonka teki teki yhdessä pitkäaikaisen elämänkumppaninsa Harriet Anderssonin kanssa. Andersson näytteli pääosan kaikkiaan viidessä Donnerin elokuvassa. Fennadan tarina -dokumentin osassa Kukoistus ja sen jälkeinen elämä Donner kertoi tarkemmin, miksi hän halusi tehdä elokuvan, jossa oli ”vähän kansainvälistä touchia.”

Kuvia elokuvasta Täällä alkaa seikkailu (1965)

Italolaulaja Roberto Loreti nousi 1960-luvun alussa Pohjoismaiden suursuosikiksi alle murrosikäisenä. Kirkasääninen tenavatähti hullaannutti suomalaisyleisöäkin moneen otteeseen.

"Robertino" Loretin (s. 1946) läpimurto Skandinaviassa tapahtui syksyllä 1960 Tanskan TV:n välityksellä. Mainos-TV:n ohjelma Aikamme huiput sai hänet vieraakseen jo samana syksynä joulun alla.

Tanskassa levyjä tehtaillut Robertino kävi Suomessa seuraavana vuonna kolme kertaa ja esiintyi tuolloin muun muassa Linnanmäellä. Huvipuiston ohjelmapäällikkö Sara Ekelund muistaa hänet kilttinä, "aivan ihanana" lapsena. Esiintymispalkkiokaan ei ollut vielä kohonnut päätähuimaavan korkeaksi.

Elokuussa 1961 Robertino vieraili Turun Messuilla, joille hän palasi uudelleen 50 vuotta myöhemmin. Puolen vuosisadan takaisesta keikasta oli mieleen jäänyt "pieni paniikkitilanne", josta hän pääsi turvaan poliisin saattelemana.

Ulos polvihousuista

Lapsitähteyden aikaa kesti vain muutaman vuoden, ja saapuessaan Suomeen joulukuussa 1964 (viidettä tai kuudetta kertaa) hän oli ehtinyt jo 18-vuotiaaksi. Kuten toimittaja Sinikka Tuomola toteaa ohjelmassaan, "polvihousuja käyttävä pikkupoika" oli kasvanut nuorukaiseksi.

Ylen haastattelussa Loretilta kyseltiin haastattelussa mielipiteitä suomalaisista tytöistä, suomalaisesta ruuasta sekä hiljattain uudeksi ja vielä suuremmaksi nuorisoidoliksi kohonneesta Beatles-yhtyeestä. Hän kertoo myös joululahjatoiveistaan ja urheiluharrastuksistaan, kuten ratsastuksesta ja hiihdosta. "Ihmeellistä kyllä, Italiassakin voidaan hiihtää", toimittaja kertoo kuulijoille.

Robertino kertoo levyttäneensä paljon perinteisiä italialaisia lauluja lähinnä yleisön odotuksia ajatellen. San Remon festivaaleille hän oli kuitenkin menossa esittämään hieman vauhdikkaampaa ja nuorekkaampaa popmusiikkia. Hän aikoi levyttää myös saksaksi ja suunnitteli englannin opiskelua.

Robertino saavutti suosiota myös muualla Euroopassa, etenkin Neuvostoliitossa sekä Amerikassa, Japanissa ja Australiassa. Aikuisiässä hän jatkoi uraansa all-round-laulajana, jonka repertoaari ulottui kevyestä musiikista oopperaan.

Lentopallo oli presidentti Mauno Koiviston suosikkiharrastuksia. Hän pelasi mielilajiaan myös monilla ulkomaanmatkoillaan – virkatehtävissä sekä lomalla. Artikkeliin on koottu lyhyitä ohjelmavälähdyksiä näistä pelituokioista presidentin ensimmäisen virkakauden ajalta.

Artikkelin ensimmäinen video on tallennettu Texasissa presidentin Yhdysvaltain-vierailun jälkilöylyissä. Vierailun virallisen osuuden jo päätyttyä Koivisto vieraili houstonilaisella karjatilalla ja pääsi mittelemään lentopallokuntoaan paikallisten liikemiesten kanssa.

Seuraavana talvena tasavallan presidentti lomaili puolisoineen Kanarian saarilla. Kanarialla järjestettiin samanaikaisesti kaupallinen seminaari. Lomallaan presidentti pelasi lentopallon lisäksi myös mm. tennistä. Valitettavasti Kanarian saarilta tallennetun filmiotteen esitysääni on kadonnut.

Huhtikuussa 1985 presidentti Koivisto suuntasi Bulgariaan. Artikkeliin valikoitu uutsiote on vierailun toiselta päivältä, jolloin Koivisto tapasi maan presidentin Todor Zhivkovin. Matkan neuvotteluiden aiheina olivat maiden kahdenväliset suhteet ja kansainvälinen tilanne. Neuvotteluissa puhuttiin erityisesti idän ja lännen välisistä suhteista sekä ETYKin 10-vuotisjuhlasta.

Kiireisen päivän iltapäivällä Koivisto ehti kuitenkin pelaamaan lentopalloa paikallisen urheiluseuran kanssa.

Kesällä 1985 presidentti Koivisto ja rouva Tellervo Koivisto saapuivat viralliselle vierailulle Romaniaan. Koivisto tapasi maan presidentti Nicolae Ceausescun. He keskustelivat maiden energiapoliittisista näkemyksistä. Lentopallokentällä Koiviston nähtiin viilettävän isäntämaan väreissä.

Presidentin pelikumppanit ovat entisiä mestaripelaajia.― Ylen kirjeenvaihtaja Reijo Nikkilä Azerbaidžanissa

Syyskuussa 1985 presidentti lomaili viikon ajan Neuvostoliitossa Azerbaidžanissa. Lentopallon ohessa presidenttipari tutustui kattavasti alueen talous- ja kulttuurielämään.

Kahden viimeisen ohjelmaotteen alkuperä on epäselvä. Ensimmäisessä tallenteessa presidentti pelaa Suomessa ja ulkokentällä. Jälkimmäinen klipeistä taas on esitetty televisiossa vuonna 1986 osana Yleisradion 60-vuotisjuhlaohjelmaa.

Myöhemmin Koivisto pelasi osana Sikariporras-nimistä lentopalloseuraa ja voitti veteraanisarjan Suomen mestaruuksiakin. Suomen presidenttinä Koivisto toimi vuodet 1982–1994.

Lue lisää:

Kekkonen hiihtää, Kekkonen kalastaa...

Presidentti Kekkonen oli urheilumiehiä. Hän voitti 23-vuotiaana Suomen mestaruuden korkeushypyssä tuloksella 185 ja oli koko elämänsä aktiivinen liikkuja ja harrastaja.

Kännykkäpelien klassikko eli Nokian matopeli, viralliselta nimeltään Snake oli suuressa suosiossa vuosituhannen vaihteen Suomessa. Välituntien ja taukohuoneiden suosikkipeli sai myös omat suomenmestaruuskisat, kun alan parhaat pelaajat kokoontuivat Helsingin messukeskuksessa järjestettyihin finaaleihin.

Matopelin kännykkäversio oli ohjelmistosuunnittelija Taneli Armannon luomus. "Nokian salainen ase" kertoi A-studion haastattelussa vuonna 2001 hittipelin synnystä. "Markkinointi oli saanut jostain ajatuksen, että pelejä täytyisi laittaa kännykkään ja pohdittiin sitten sitä, kuka nämä pelit tekisi. Mä sain sen sitten tehtäväkseni", muistelee Armanto.

Matopelin luoja Taneli Armanto A-studion haastattelussa vuonna 2001. Matopelin luoja Taneli Armanto vuonna 2001. Kuva: Yle kuvanauha kännykkä,matkapuhelimet,Nokia 6111,pelit,taneli armanto,taneli armanto, nokia, a-studio, 2001,

Snake II -pelin uutuuksina olivat muun muassa väliseinät. Nokian matkapuhelimen Snake II -peli. Kuva: Yle kuvanauha 1990-luku,2000-luku,kännykkä,matkapuhelimet,Nokia,pelit

Ensimmäinen kännykkäversio pelistä julkaistiin Nokian 6110-puhelinmallissa vuonna 1997. Armanto suunnitteli myös myöhemmin Nokian puhelimissa olleet Memory-muistipelin ja Logic-logiikkapelin. Pelien lisäksi hän oli mukana keksimässä myös toista nuorisovillitystä, ladattavia soittoääniä. Haastattelussa suunnittelija toteaa itse olevan tyytyväinen teoksistaan ja kertoo pelien suosion hivelevän itsetuntoa.

Vuonna 2000 tv-uutisissa kerrottiin Helsingin messukeskuksessa pidetyissä matopelin suomenmestaruuskisoissa jopa kahdessa lähetyksessä. Kahdellatoista paikkakunnalla pelatuista karsinnoista finaaliin päätyi noin 40 matopeliässää. Edellisenä vuonna matopelin mestauus oli irronnut 1044 pisteellä, mutta vuonna 2000 sama tulos ylitettiin reippaasti jo karsinnoissa. Kilpailun voittaja sai palkinnoksi Nokia 3310 -puhelimen lisävarusteineen sekä matkan Alpeille ystävänsä seurassa.