Suomen Eduskunta oli vuonna 1959 päättänyt hankkia helikoptereita rajavartiolaitokselle ja ilmavoimille. Puolasta ostettujen SM-1 s-600 kopterien lisäksi Suomeen saapui vuonna 1960 myös neuvostoliittolainen Mil MI-1 kopteri, jonka Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov lahjoitti presidentti Urho Kekkoselle ja Suomen Punaiselle ristille.

Presidentti Kekkoselle syntymäpäivälahjaksi lahjoitettu Mil MI-1 –helikopteri lennettiin Suomeen joulukuussa 1960 suoraan Neuvostoliitosta. Tämä lahjahelikopteri oli alkuperäisiä Kazanin helikopteritehtaalla valmistettuja yksilöitä tyypiltään Mil Mi-1M. Helikopteri oli lähtenyt pitkälle siirtolennolle 15.11. 1960 ja saapui Helsingin Malmin lentoasemalle kuuden välilaskun jälkeen juuri itsenäisyyspäivän aattona 5.12. Lahjakone sai tunnuksen OH-HRC, ja sitä alkoi operoida rajavartiolaitos sairaankuljetuskoneena.

Uutisfilmissä vuodelta 1960 nähdään, kuinka OH-HRC helikopteri saapuu sateiseen Helsinkiin vielä ilman tunnuksia venäläisen ohjaajan lentämänä. Helikopteria olivat vastassa lahjoittajan edustajana Venäjän suurlähettiläs Aleksei Zaharov ja Kekkosen edustajana adjutantti kenraalimajuri Ragnar Grönvall. Paikalla oli myös lääkintöhallituksen edustajia sekä paviljongin terassilla joukko innokkaita ilmailun harrastajia. Palvelusuransa jälkeen OH-HRC entisöitiin rajavartiolaitoksen asuun ja asetettiin nähtäville Tikkakoskelle Suomen Ilmavoimamuseoon.

Suomen itsensä ostamat helikopterit saapuivat seuraavana vuonna. Tampereella kuvatussa uutisfilmissä huhtikuulta 1961 nähdään, kuinka ilmavoimien varikko luovutti HK-1–tunnuksen saaneen kopterin Satakunnan lennostolle Tampereen Härmälän lentokentällä. Satakunnan lennosto luovutti koneet edellleen Utin kuljetuslentolaivueelle vuonna 1962. SM-1/600 SZ ja SM-1/600 W olivat kolme- tai neljäpaikkaisia Mi-1 –helikopterin lisenssiversioita, jotka erosivat lahjaksi saadusta koneesta siis lähinnä alkuperämaansa vuoksi. Venäläiset mekaanikot kokosivat kopterit Suomessa.

Luovutetun kopterin esittelijöinä toimivat Ilmavoimien varikon päällikkö everstiluutnantti Jaakko Puolakainen ja insinöörimajuri Rantala. Työuransa jälkeen HK-1 asetettiin nähtäville Suomen Ilmailumuseoon Vantaalle.

SM-1/600 SZ ja SM-1/600 W olivat kolme- tai neljäpaikkaisia Mi-1 –helikopterin lisenssiversioita. Mi-1 helikoptereita oli Suomella yhteensä seitsemän, kolme rajavartiolaitoksella ja neljä ilmavoimilla.

Teksti: Jorma Laiho ja Juhana Säilynoja

Lahjaksi saatu Mil-Mi 1 –kopteri laskeutuu Malmin lentoasemalle 1960 Mil-MI 1 –Helikopteri laskeutuu Malmin lentoasemalle 1960 Kuva: yle kuvanauha

Puolasta ostettuja helikoptereita Tampereen Härmälän kentällä 1961 Helikoptereita Tampereen Härmälän kentällä Kuva: yle kuvanauha

HK1-helikopterin lentäjä vuonna 1961 HK-1 –kopterin lentäjä 1961 Kuva: yle kuvanauha

August Wilhelm Pyölniittu (1887–1979) oli paimiolainen kyläoriginelli ja itseoppinut tiedemies. "Paimion viisaaksi" kutsutun herran kunnianhimoisimpana tavoitteena oli ikiliikkujan keksiminen. Harvinaisissa tallenteissa kuullaan ja nähdään Pyölniittua työnsä keskellä vuosina 1963 ja 1968.

Vuonna 1968 nähdyssä Kamera kiertää -ohjelmassa August Pyölniittu esitellään "merkillisenä miehenä". Hän oli ammatiltaan pienvieljelijä, joka oli käynyt vain kiertokoulua ja harrasti tähtitiedettä, fysiikkaa, korkeaa matematiikkaa, sielutiedettä ja filosofiaa.

Pyölniittu asui koko ikänsä Paimiossa Kevolan kylässä kahden siskonsa kanssa. Hänen onnistui hämmästyttää aikalaisiaan erittäin kunnainhimoisella tutkijantyöllään. Pyölniittu kirjoitti, laski ja teki muistiinpanoja hämmästyttävällä perinpohjaisuudella.

Televisiopätkässä miehen ulkoista olemusta kuvaillaan kaikkea muuta kuin tiedemiesmäiseksi. Kuitenkin kaksisormijärjestelmä oli tuonut kirjoituskoneesta julki suorastaan korkealuokkaista tekstiä. Pyölniitun tutkimusten määrää ja tekstin laatua olivat ihmetelleet monet tieteen asiantuntijatkin.

August Pyölniitusta tuli vuonna 1920 Suomen Kansanvalistusseuran Etäopiston ensimmäinen opiskelija. Hän oli tuolloin 33-vuotias.

Pyölniitun kiinnostus tieteisiin oli herännyt kansakoulussa ja itseoppineen tiedemiehen suurin tavoite oli ikiliikkujan eli neonturbiinin keksiminen.

Oheisessa radiohaastattelussa Pyölniittu kertoo kerrytelleensä ideaa neonturbiinista kaikkiaan "viitisenkymmentä vuotta". Käyttökelpoiseksi idea oli tosin jalostunut vasta viimeisten kymmenen vuoden aikana. Hän oli ehtinyt kirjoittaa turbiinitutkimuksistaan jo yli 1500 arkkia tekstiä.

August Pyölniittu tuotti kaikkiaan tuhansia sivuja erilaisia kirjoituksia, laskelmia sekä keksintöjä ja piti tekemisistään tarkkaavaisesti päiväkirjaa. Suuri osa teksteistä on säilytetty hänen myöhemmin museoidussa kodissaan Paimion Maljamäen kylässä. Paimiossa myös juhlitaan vuosittain heinäkuun viimeisenä sunnuntaina Pyölniitun päivää.

Flemming Rose oli tanskalaisen Jyllands-Postenin kulttuuripäätoimittaja vuonna 2005, kun lehdessä julkaistiin profeetta Muhammadista tehtyjä pilakuvia. Pilakuvat nostivat valtaisan raivon islaminuskoisessa maailmassa. Rose astui uudelleen valokeilaan lokakuussa vuonna 2015, kun hän oli puhujavieraana Suomessa Yleisradion järjestämässä sananvapausseminaarissa. Hän käsitteli puheessaan sananvapauden ja monikulttuurisuuden vaikeaa suhdetta, mutta viittasi myös niihin moniin tekijöihin, jotka sananvapautta uhkaavat.

Jyllands-Postenin kulttuuripäätoimittajana työskennellyt Flemming Rose tilasi 40 pilapiirtäjältä 12 profeetta Muhammadia kuvaavaa pilapiirrosta vuonna 2005. Suurimman huomion sai piirtäjä Kurt Westergaardin tekemä kuva profeetta Muhammadista. Kuvassa profeetalla oli turbaani ja siinä pommi, jossa luki islamilainen uskontunnustus. Kuvat julkaistiin, koska lehti halusi kokeilla, onko sananvapaus Tanskassa kaventunut maahan muuttaneiden muslimien vaikutuksesta niin kuin julkisessa keskustelussa usein väitettiin.

Mitä monimuotoisemmaksi yhteiskunta muuttuu, sitä suuremmalla todennäköisyydellä joku loukkaa jotakuta.― Flemming Rose, 2015

Reaktiot ympäri maailmaa olivat raivoisat. Muutamien viikkojen mittaiseksi arvioitu vastalauseiden ja vihan puuska kestikin vuosia. Lukuisat mielenosoitukset muuttuivat paikoin mellakoiksi, joissa kuoli useita ihmisiä. Tanskaa vastaan hyökättiin monella tavalla. Sen suurlähetystöihin iskettiin, ja esimerkiksi Damaskoksessa Syyriassa suurlähetystö sytytettiin palamaan, Jyllands-Postenin pilapiirtäjä Kurt Westergaard sai tappouhkauksia ja Tanskan tuotteet joutuivat boikottiin osassa Lähi-itää. Maa myös joutui lukuisten terroriuhkailujen kohteeksi. Vuonna 2010 turvallisuusviranomaiset tekivät iskusuunnitelmien vuoksi pidätyksiä. Viidestä pidätetyistä kolmella oli Ruotsin kansalaisuus. Miehet olivat alunperin Irakista, Tunisiasta ja Libyasta.

Sanomisen vapautta ei ole koskaan ennen rajoitettu niin paljon kuin 2000-luvun alussa.― Flemming Rose, 2015

Uutiskuvat näyttivät, miten Tanskaa riepotteleva vihamyrsky löi laineita myös ympäri maailmaa eikä suurvaltapolitikoinniltakaan vältytty. Yhdysvallat syytti Syyriaa ja Irania kohun hyväksikäytöstä. Eurooppalaiset päättäjät näkivät kohun kulttuurien yhteentörmäyksenä ja yrittivät puolustaa sananvapautta. Tanskan pääministeri Anders Fogh Rasmussen pahoitteli kuvien aiheuttamaa mieliharmia, mutta kieltäytyi pyytämästä anteeksi. Kyse oli hänen mukaansa sananvapaudesta. Euroopan unionissakin sananvapautta puolustettiin. Mutta EU:n komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso kuitenkin huomautti vuonna 2006, että sananvapauden säilyminen riippui käyttäjänsä vastuullisuudesta.

Ulkoministeri Tuomioja lähettikin useille islamilaisten maiden sanomalehdille kirjeen, jolla hän pyrki rauhoittamaan pilakuvista alkanutta mellakointia.

A-studio tapasi Jyllands-Postenin pilapiirtäjän Kurt Westergaardin vuonna 2010. Useissa turvataloissa asunut piirtäjä elää vuorokaudet ympäri poliisien vartioimana. Siitäkin huolimatta hänen kotiinsa on onnistuttu hyökkäämään. Haastatteluaamunakin hän oli saanut pommihälytyksen epämääräiseltä vaikuttavan postilähetyksen vuoksi.

Westergaard kiisti haastattelussa, että lehden tarkoituksena olisi ollut hyökätä muslimeja vastaan. Hän totesi, että lehden kohteena olivat islamistiterroristit. Toisaalta hän huomautti tanskalaiselle muslimivähemmistölle näiden saaneen maalta kaiken, joten vastavuoroisesti tanskalaiset voivat edellyttää muslimeilta demokratian kunnioittamista.

Flemming Rose palasi pilapiirroskriisiin lokakuussa 2015, kun hän oli pääpuhujana Helsingin yliopiston juhlasalissa järjestetyssä sananvapausseminaarissa. Rose käsitteli puheessaan sanavapauden tilaa globaalissa maailmassa ja miten pilapiirroskohu muutti ihmisten tapaa suhtautua sananvapauteen.

Rosen mukaan olemme uudenlaisessa tilanteessa mitä tulee globaaliin keskusteluun sananvapaudesta. Keskustelua ohjaa kaksi uutta tekijää: teknologia ja maahanmuutto. Digitaaliteknologia mahdollistaa muun muassa sanallisen ja kuvallisen viestinnän nopean sekä laajan levittäytymisen. Viestin nopea saatavuus merkitsee nyt myös mahdollisuutta reagoida siihen nopeasti. Kun tieto kulkee nopeasti ja laajalle, asiayhteys helposti katoaa. Se puolestaan antaa tilaa väärinkäsityksille ja manipuloinnille.

Sananvapauskäsite sirpaloituu entisestään ja se liittyy identiteettipolitiikkaan.― Flemming Rose, 2015

Rosen mielestä sananvapauskäsite on pirstaloitumassa ja se liittyy hänen mielestään identiteettipolitiikkaan. Niin hallitusten kuin etnisten ja uskonnollisten ryhmien tasolla halutaan suojella omaa identiteettiä kritiikiltä. Keskitymme liikaa siihen, mikä erottaa meidät muista sen sijaan, että miettisimme, mitä yhteistä meillä on. Identiteetin suojelu kritiikiltä johtaa siihen, että suojelua saavat kulttuurit, etniset ryhmät, kansat ja jotkin historian versiot, eivätkä suinkaan yksilöt. Kaikissa yhteisöissä tärkein vähemmistö on kuitenkin yksilö.

Utopioiden ensimmäinen uhri on aina vapaus.― Flemming Rose, 2015

Sanomisen vapauden rajoittamisella on Euroopassa pitkät perinteet. Rose muistuttaa, että Saksassa oli 1920–1930-luvulla lakeja, joilla pyrittiin suojelemaan juutalaisia vihapuheelta. Oikeutta käytiinkin usein, ja vihapuheen levittäjät tuomittiin. Mutta kuten historia on osoittanut, lait eivät toimineet, Rose jatkoi. Hänen mukaansa ei ole olemassa näyttöä, että rajoittamalla sananvapautta vähennettäisiin rasismia. Siitäkin huolimatta koskaan aiemmin ei ole sananvapautta rajoitettu niin paljon kuin 2000-luvun alussa. Sananvapauden rajoittaminen sai alkunsa 1990-luvulla, "kun Länsi-Euroopassa ryhdyttiin säätämään lakeja juutalaisten joukkotuhon kieltämistä vastaan." Vuonna 2008 EU vaati, että kaikki jäsenmaat säätävät lakeja, jotka tekevät holokaustin vähättelystä rangaistavaa. Tarkoituksena on ikään kuin sanoa, että "pahat sanat johtavat pahoihin tekoihin ja että vihapuhe johtaa rasistiseen väkivaltaan."

Näiden lakien säätämisten takana oli myös "utopia", Euroopan unelma maailmasta, jossa ei vihata. Mutta historia on opettanut, että utopioiden ensimmäinen uhri on aina vapaus, Rose sanoo.

Monikulttuurisen yhteiskunnan opetus on se, että yhden vihapuhe voi olla toiselle runoutta.― Flemming Rose, 2015

Entä edistivätkö profeetta Muhammadia esittävät pilakuvat sananvapautta Rosen mielestä? Ajatteliko hän yhä niin, että hänellä oli oikeus loukata profeettaa? Rosen vastaus oli, että pilakuvat opettivat hänelle. että erilaiset arvot törmäävät, joku loukkaantuu. Oikea ratkaisu ei kuitenkaan ole uskonnollisen satiirin kieltäminen. Hänen mukaan uskonnollinen satiiri on vaikuttanut siihen, että Euroopassa kristinuskoa ei enää käytetä taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen vallan välineenä. Euroopassa ykslön jumalasuhde perustuu vapauteen ja valintaan. Rose totesi, että nykymaailmassa islamia ja profeetta Muhammadia välineellistetään lisäämään sortoa, horjuttamaan sukupuolten välistä tasa-arvoa ja syyttämään homoseksuaaleja sekä uskonnollisia vähemmistöjä.

Rose korosti, että ongelmat pitäisi ratkaista sanallisesti ja hyväksyä se, että monikulttuurisessa yhteiskunnassa on hyväksyttävä se, että joku joskus sanoo jotain loukkaavaa. Toisaalta hänen mukaansa ihmisten ei pitäisi loukata toista tarkoituksella, mutta huomauttaa, että yhden vihapuhe on toiselle runoutta tai yhden yhä voi olla toiselle jumalanpilkkaa. Hän ymmärtää ihmisiä, jotka tuntevat olonsa epävarmaksi erilaisuuden edessä. Erilaisuus muuttaa elinympäristöä ja siihen voi olla vaikea sopeutua.

Kirjailija ja sotakamreeri Reino Lehväslaiho on Suomen tuotteliaimpia sotakirjailijoita. Lehväslaiho on kirjoittanut kaikkiaan 45 romaania, joista kahta vaille kaikki ovat sotakirjoja. Sodan kuvaajana hänet tunnetaan suorasta ja kaunistelemattomasta tyylistään, jossa keskitytään enemmän tapahtumiin ja tekoihin kuin sotilaan tunteisiin.

Reino Lehväslaiho (s. 1922) lähti talvisotaan 17-vuotiaana vapaaehtoisena ja viipyi sotaretkellään viisi vuotta. Hän ehti osallistua talvisodan lisäksi jatkosotaan ja Lapin sotaan haavoittuen yhteensä kolme kertaa.

Kirjailijan uransa Lehväslaiho aloitti 1950-luvulla. Luettuaan aikalaistensa sotakuvauksia hän uskoi mahtuvansa joukon jatkoksi. Esikoisteos Panssarisotaa 1941-1944 ilmestyi vuonna 1958, ja se kertoo panssarivaunun ampujana toimineen Lehväslaihon omista sotakokemuksista. Vuonna 1992 valmistuneessa dokumentissa Marskin nyrkki. Panssarintuhoojat Lehväslaiho muistelee muiden panssariprikaatin veteraanien kanssa Tali-Ihantalan panssaritaisteluita kesällä 1944. Lehväslaihon omia sotakokemuksia voi lukea myös Kansa taisteli -lehden sivuilta.

Kirjailijana Lehväslaiho tukeutuu realistiseen sotakuvaukseen. Hänen kirjoissaan ei kuolla isänmaata kiittäen sydämeen osuneesta luodista, vaan verilammikon keskelle luotisuihkun tai kranaatin pahasti repimänä.

Kun ottaa sen joukon tuohon paskaiselle kämmenelle ja vie eteenpäin, niin siitä se tulee, jos kirjoittajalla on rahkeita. Täytyy olla syntyperäinen kertoja.

Lehväslaiho on kirjoittanut kirjoja myös taisteluista, joissa hän ei itse ollut mukana. Tarinat eivät kuitenkaan ole keksittyjä, vaan kirjojen runkokertomus perustuu todellisille tapahtumille. Kirjojaan varten hän on haastatellut satoja miehiä saadakseen kattavan kuvan tapahtumista. Kirjojen hahmoista osa perustuu todellisiin ihmisiin, osa on kirjailijan itsensä luomia. Parhaimmillaan vuosina 1979-80 Lehväslaihon kirjoja myytiin 25 000 kappaleen vuositahtia, mutta sen jälkeen määrät alkoivat pienentyä.

Markku Karvosen toimittamassa Aamutorilla-ohjelmassa vuonna 1995 Lehväslaiho kertoo kirjoittavansa sodasta etenkin Suomen nuorisolle, jotta he saisivat kuvan sodan maailman mittasuhteista ja siitä kuinka hirvittävän kovaa se on. Hänen mukaansa päättäjien pitäisi tehdä kaikkensa, jotta asiat saadaan hoidettua ilman sotaa.

Kyllä minä ylpeä olen siitä sillä tavalla, että sain olla mukana. Nyt tiedän mitä jumalauta se sota on ja se on karmee homma!

Reservin vääpeli Reino Lehväslaihon viimeiseksi jäänyt kirja Korven peura julkaistiin vuonna 2012.

Suomi kuului kuusikymmenluvulla konttauksen suurvaltoihin ainakin Ylen tv-uutisten mukaan. Vuonna 1967 kamera tallensi Jalasjärvellä keskellä talvipakkasia tehdyn uuden loistavan maailmanennätyksen, joka sekin rikottiin naapurikunnassa oitis.

Suomalaiset ovat toistaiseksi olleet täysin ylivoimaisia konttaajia, uutisjutun selostaja hehkuttaa. Jalasjärveläinen Veikko Niemistö ylsi tammikuussa 1967 maailman ykköseksi kuuden kilometrin suorituksella, johon kului aikaa 2,5 tuntia.

Uusia maailmanennätyksiä tehdään joka päivä.

Nuori varastomies ei kuitenkaan ehtinyt nauttia ME-tittelistään pitkään, sillä jo uutista televisioitaessa tiedettiin, että seinäjokelainen Raimo Huhtamäki oli lyönyt hänet etenemällä nelinkontin peräti neljätoista kilometriä 22 asteen pakkasessa.

Selostaja toteaakin, että uusia pituusennätyksiä tehtiin joka päivä, eivätkä kuvausryhmät ehtineet seurata mukana kovassa taistossa, jota käytiin eri puolilla maata. Ehkä tästä johtunee, että raportti Jalasjärveltä on Ylen arkiston ainoa kuvatallenne lajin suomalaisesityksistä 1960-luvulta.

Kansainvälisiä tilastoja ja vertailutietoja ei uutisjutussa lähemmin esitellä.

Suomen Filmiteollisuuden lyhytelokuvassa Kasvavaa Kouvolaa vuodelta 1959 tutustutaan Pohjois-Kymenlaakson vilkkaaseen rautateiden solmukohtaan Kouvolaan. Filmi tuo esille Kouvolan vireästi kasvavana Kymen läänin hallintokeskuksena ja alueen voimakkaasti kehittyvänä elinkeinokeskuksena.

Kouvolan kehityksen kannalta ratkaisevaksi muodostui rautatieyhteyksien valmistuminen neljään suuntaan: Riihimäen–Pietarin välille vuosina 1868–1870, Savon rata parikymmentä vuotta myöhemmin ja Kotkan rata vuonna 1890. Itäisen kauttakulkuliikenteen ohjautuminen Kouvolan kautta, matkustajamäärien sekä tavaraliikenteen kasvu Kotkan ja Haminan satamiin nostivat Kouvolan aseman liikenteen maamme suurimmaksi. Liikenteen kasvun myötä vanha tuttu asemarakennus kävi pieneksi ja uuden ajanmukaisen rautatieaseman rakentaminen tuli tarpeelliseksi.

Kouvola koki ripeän kehityksen. Se sai kauppalaoikeudet vuonna 1923 ja sille myönnettiin kaupunkioikeudet 1959. Viipurin läänin muuttuessa Kymen lääniksi Kouvolasta tuli läänin hallinnollinen keskus. Kaupan, yritystoiminnan ja pienteollisuuden kasvu sekä elinkeinoelämän laajentuminen yleensäkin voimistivat Kouvolaa. Lisäksi sen keskeinen sijainti Pohjois-Kymenlaaksossa vaikutti siihen, että naapurikunnista Kuusankosken kauppalasta, Valkealasta ja Elimäeltä sekä muista lähialueen kunnista asioitiin yhä useammin Kouvolassa.

Yritystoiminnan merkitys kaupungille tulee esille muun muassa filmissä esitetyssä Kalastava karhu -patsaan paljastustilaisuudessa. Patsasta luovuttaessaan lahjoittajien edustaja lausuu ilonsa siitä, että yrittäjäväki on saanut olla mukana kehittyvän Kouvolan kasvoja kaunistamassa.

Filmissä selostaja Niilo Ihamäki kertoo, että Kouvolan eri oppilaitoksissa opiskeli vuosittain yli 3000 oppilasta. Kouvola tunnettiin myös liikunnan ja urheilutoiminnan vireänä vaalijana. Salpausselänkadun varrella sijaitseva kuntatalo oli urheilutoiminnan keskus. Liikunnan ja virkistäytymisen tarpeita varten kaupungista löytyi myös puistoja ja leikkikenttiä.

Kouvolan vanha asemarakennus Kouvolan vanha asemarakennus Kuva: Yle kuvanauha

Näkymä Kouvolan torilta Kouvolan tori Kuva: Yle kuvanauha

Tuure Laurilan veistämän Kalastava karhu -patsaan paljastustilaisuus Tuure Laurilan veistämän Kalastava karhu -patsaan paljastustilaisuus Kuva: Yle kuvanauha

Vesa Toijosen vuonna 1994 kuvatussa dokumentissa vierailtiin heroiinin alkulähteillä Afganistanin vehreillä unikkopelloilla. Siinä käytiin myös katsomassa, miten valkoiseksi tai ruskeaksi jalostettu lopputuote näkyi Kööpenhaminan kaduilla. Dokumentti sijoittui aikaan, jolloin 15 vuotta käyty sota ja sen aiheuttama köyhyys olivat tuoneet Afganistanille kyseenalaisen herruuden: maasta oli tullut maailman suurin heroiinintuottaja.

Naisen oikea käsi on veltto. Sen päällä lepää valkoinen, rypistetty paperinpala, jossa loistaa muutamia kirkkaita veripisaroita. Vapisevalla vasemmalla kädellään nainen piikittää heroiinia lepäävään käteensä.

Ruiskun sisällä oleva heroiini on kulkenut pitkän matkan ennen kuin se leviää tanskalaisnaisen verenkiertoon. Ulkolinjan dokumentissa Heroin Express: Huumeita kaikille! toimittaja Vesa Toijonen vieraili siellä, missä hengenvaarallista mielihyvää tuottava aine saa alkunsa kauniin kukan muodossa. Matka vei Afganistanin suojaisissa laaksoissa kasvaville vihreille unikkopelloille. Dokumentti kuvattiin vuonna 1994 ja esitettiin televisiossa 1995.

Unikonkodat viilletään auki, jotta ne tuottaisivat oopiumiuutetta. Oopiuminviljelijä viiltää unikon siemenkotaa dokumentissa Heroin Express (1995) Kuva: Yle kuvanauha

Seuraavana päivänä oopiumiuute kerätään talteen. Oopiumiunikon uute kerätään dokumentissa Heroin Express (1995) Kuva: Yle kuvanauha

Oopiumi kääritään tuoreiden lehtien sisään, jolloin se säilyy kuivassa tilassa pitkään. Oopiumia kääritään lehteen dokumentissa Heroin Express (1995) Kuva: Yle kuvanauha

”Afganistan, Pakistan ja Iran kuuluvat alueeseen, jota kutsutaan kultaiseksi puolikuuksi. Tämän alueen oopiumintuotanto on viime vuosina todennäköisesti ylittänyt kultaisen kolmion tuotannon”, kertoi YK:n huumevalvontatoimiston aluejohtaja Matti Teräväinen dokumentissa.

Kultaisen kolmion muodostavat Myanmar, Laos, Thaimaa ja pienet osat Etelä-Kiinasta. Pelkästään Afganistanissa vuonna 1994 tuotettiin Teräväisen mukaan noin 3000 tonnia raakaa oopiumia.

Vuodenvaihteessa islamilaiset Talibani-opiskelijat lähtivät tuomaan rauhaa Kabuliin.― Vesa Toijonen

”Jos kaikki tämä 3000 tonnia jalostetaan heroiiniksi, siitä tulee noin 300 tonnia puhdasta heroiinia”, Teräväinen jatkoi.

Vuoteen 2013 mennessä Afganistanin oopiumintuotanto oli YK:n arvioiden mukaan lähes kaksinkertaistunut noin 5500 tonniin.

Huumekauppiaat hyötyvät pitkittyneestä sodasta

Perimmäisen syyn Afganistanissa kukoistavaan oopiumiunikon viljelyyn voi johtaa vuoteen 1979, jolloin maassa alkoi sota. Silloin Neuvostoliitto miehitti Afganistanin ja alkoi sotia maan kommunistihallintoa vastustavia muslimisissejä vastaan. Uskossaan fanaattiset, mujahideeneiksi kutsutut sissit saivat aseensa amerikkalaisilta.

Vuonna 1992 mujahideenit syrjäyttivät Afganistanin viimeisen vasemmistolaispresidentti Mohammad Najibullahin. Tämän jälkeen valta jaettiin maltillisen presidentti Burhanuddin Rabbanin ja fundamentalistisen pääministeri Gulbuddin Hikmatyarin välillä. Pääministeri kuitenkin kääntyi presidenttiä vastaan ja alkoi joukkoineen pommittaa Afganistanin pääkaupunki Kabulia. Satojatuhansia joutui pakenemaan Hikmatyarin pommituksia pakolaisleireille.

Hieman ennen dokumentin kuvausaikaa Afganistanin sotaan oli liittynyt jälleen uusia osapuolia.

”Vuodenvaihteessa islamilaiset Talibani-opiskelijat lähtivät tuomaan rauhaa Kabuliin”, Toijonen selosti Ulkolinjassa.

Taliban-sotilaan aseen päähän kiinnitetty kukka luo rauhanomaisen vaikutelman Taleban dokumentissa Heroin Express (1995) Kuva: Yle kuvanauha

Sekavassa ja pitkittyneessä sodassa talibanit saattoivat hyvinkin vaikuttaa rauhan kannalta ratkaisevilta, sillä he onnistuivat murtamaan Kabulia pommittaneen Hikmatyarin piiritysjoukon ja karkottamaan heidät kauemmas. Talibanit olivat valmiita muodostamaan hallituksen presidentti Rabbanin kanssa, kun presidentin tukijoukot iskivätkin yllättäen heidän asemiinsa. Kapinallisille opiskelijoille kävi siis samoin kuin Hikmatyarin joukoille: heidät karkoitettiin yli tykinmatkan päähän Kabulista.

”Islamilaiset Talibani-opiskelijat, jotka taistelevat Afganistanin hallitusta vastaan, vastustavat kiihkeästi huumeita”, Toijonen raportoi talibanijoukon keskeltä.

Hän kertoi, että talibanit olivat onnistuneet kyllä vähentämään huumekauppaa hallitsemillaan alueilla, mutta jatkamalla taistelua Afganistanin hallitusta vastaan he samalla mahdollistavat huumekaupan jatkumisen.

Kun talibanit pääsivät valtaan dokumentin kuvauksien jälkeen vuonna 1996, he muodostivat maahan hirmuhallinnon, joka muun muassa kielsi taiteen ja naisten työssäkäynnin sekä rankaisi homoudesta kuolemalla. Taliban kielsi huumetuotannon hallitsemillaan alueilla ja huumetuotanto väheni maassa merkittävästi. Yhdysvaltain armeija liittolaisineen hyökkäsi maahan vuonna 2001 ja syrjäytti talibanit vallasta. Sen jälkeen liike on rahoittanut sotaa Afganistanin hallitusta vastaan huumerahalla, selviää Ulkopolitiikka-lehdestä vuodelta 2009.

Vehnästä ja muunlaisista viljelykasveista saa vain vähän tuloja unikkoon verrattuna. Olemme köyhiä. Meidän on pakko viljellä.― unikonviljelijä Sultan Mahmud

Toijosen dokumentista kävi ilmi, että huumeparonit olivat hyötyneet selvästi Afganistanin sodasta. Kun hallituksen huomio ja rahat menevät sotimiseen, sillä ei ole resursseja kitkeä huumetuotantoa. Köyhyydessä elävät kansalaiset näkevät unikonviljelyssä tavan pysyä leivän syrjässä kiinni.

”Vehnästä ja muunlaisista viljelykasveista saa vain vähän tuloja unikkoon verrattuna. Olemme köyhiä. Meidän on pakko viljellä”, unikonviljelijä Sultan Mahmud sanoi dokumentissa.

YK oli yrittänyt saada viljelijöitä luopumaan unikosta tarjoamalla heille parempilaatuisia vehnänsiemeniä, hedelmäpuiden taimia ja lannoitteita sekä parantamalla markkinointiolosuhteita. Viljelijöihin oli myös yritetty vaikuttaa vetoamalla islamiin, kertoi Andrew Pryce YK:n huumevalvontatoimistosta.

”On totta, että islam kieltää huumeet, mutta mehän emme käytä oopiumia huumeena”, perusteli unikkoa viljelevä Nazrah Big.

Afganistanista oopiumi matkaa Pakistanin kautta länsimaihin

Afganistanissa tuotettu oopiumi kuljetetaan jalostettavaksi Pakistaniin. Dokumentin aikaan 1994 maiden rajoilla toimi arviolta kaksisataa heroiinilaboratoriota. Niistä heroiini jatkaa salakuljettajien matkassa kohti Eurooppaa ja Yhdysvaltoja, jossa huumekauppiaat myyvät niitä eteenpäin. Tässä vaiheessa heroiinin hinta on moninkertaistunut.

Huumekauppa on rikastuttanut Pakistania, Toijonen kertoi Ulkolinjassa. Se näkyi linnamaisina omakotitaloina, pankkien luksusasuntoina ja maailman kalleimpina autoina. Kuitenkin nähtävissä oli myös asian lohduton kääntöpuoli: Pakistanissa oli dokumentin aikaan jopa 1,5 miljoonaa heroiininkäyttäjää. Luku on niin suuri, että pelkästään Pakistanissa on enemmän heroiininkäyttäjiä kuin koko Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa yhteensä, kertoi Matti Teräväinen.

Tanskassa narkomaaneja oli vuonna 1994 noin 10000, arvioi Toijosen haastattelema huumepoliisin osastopäällikkö Mogens Bruhn. Hän kertoi huumeita käyttävien nuorten uudesta ilmiöstä: nyt heroiinia poltettiin, koska uskottiin, ettei siihen voi jäädä siten koukkuun.

Tanskalaisnuoret polttavat heroiinia, koska uskovat, ettei siihen jää siten koukkuun. Nainen kuumentaa heroiinia ohjelmassa Heroin Express Kuva: Yle kuvanauha

Kööpenhaminan hilpeässä katukuvassa heroiini saattoi näkyä ulkopuoliselle, jos sitä osasi etsiä oikeasta paikasta, kuten poliisi, jonka matkassa dokumentti kulki. Heroiininkäyttäjälle se oli kaikki, mitä elämässä on – aivan kuin tekisi töitä koko ajan, kuten eräs käyttäjä kuvaili:

”Pitää hankkia rahaa. Sitten etsit ainetta. Otat sitä ja olet pilvessä muutaman tunnin, heräät – ja taas on lähdettävä liikkeelle.”

Yleisradion toimittaja lähti talvella 1953 kadulle selvittämään, oliko Helsingissä prostituutiota. Yöllisessä radioreportaasissa tavataankin seksin myyjiä, joita viranomaiset kohtelivat kiinniotettavina irtolaisina. Ohjelma Rakkautta harhateillä kysyy yllättävänkin kärkevästi, mikä teki prostituoiduista uhkan yhteiskunnalle ja miksi tämä rankaisi haureudesta vain naisia.

Seksuaalisuuteen liittyvät aiheet olivat 1950-luvun radiossa melko harvinaisia, mutta silti tehtiin joitakin ohjelmia, joissa asioita käsiteltiin varovaisin sanakääntein. Tämä selostus alkaa tietosanakirjan määritelmällä prostituutiosta, ja muutenkin ohjelman alkupuolen puheenparsi tuo mieleen tieteellisen tutkimusretken alamaailmaan. Toimittaja Marjatta Koskikallio tarkkailee ihmisiä Esplanadin vaiheilla kuin luonnontieteilijä villieläimiä tehden päätelmiä heidän liikkeistään ja eleistään.

Olen jo vakuuttunut, että tuossa on sellainen nainen, joka katsotaan aiheelliseksi pidättää.― Toimittaja Marjatta Koskikallio

Yksinäinen nainen liittyy ensin yhteen miesporukkaan, sen jälkeen toiseen, jonka autoon hän lopulta asettuu. Silloin jännittävä draama huipentuu: puistosta ilmestyy kaksi poliisilta vaikuttavaa siviilipukuista miestä, jotka korjaavat naisen mukaansa. Reportteri kiiruhtaa kolmikon perään toivoen, että kyseessä todellakin olisi hänen etsimänsä ammattiryhmän edustaja.

Pidätetty on kuitenkin niin järkyttynyt, ettei pysty nyyhkytykseltään puhumaan. Myöhemmin käy ilmi, että hän on poliisin vanha tuttu, useasti pidätetty ja monesti pakkotyöhön tuomittu, sukupuolitaudin sairastanut ja toistuvasti itsemurhaakin yrittänyt maalaisnainen.

Kiinnioton myötä koko reportaasin sävy muuttuu. Koskikallio hämmästelee, millä perusteella voitiin pidättää kansalainen, joka ei ole häirinnyt yleistä järjestystä. Huoltopoliisin johtajan Kauko Hyppölän mukaan laki velvoitti poliisin ottamaan talteen irtolaisuudesta epäillyt henkilöt. Armoa annettiin vain, jos Katulähetys otti kyseisen yksilön huomaansa.

Vuonna 1936 säädetty (ja vasta vuonna 1986 kumottu) irtolaislaki piti irtolaisina mm. ihmistä, joka hankki tuloja "siveellisesti hylättävillä" keinoilla tai tuotti muulla elämäntavallaan ilmeistä vaaraa yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle tai siveellisyydelle. Illan tapauksessa (ja ilmeisesti useimmiten muulloinkin) lainkohta koski pelkästään naista, koska – kuten poliisi sanoo – tapaukseen liittyneet miehet "eivät olleet hankimassa tuloja hyvien tapojen vastaisesti".

Tätä ammattia on vastustettava muun muassa siksi, että se levittää veneerisiä tauteja.― Huoltojohtaja Osmo Toivola

Helsingin huoltoviraston huoltojohtajan Osmo Toivolan asenne prostituution on voimakkaan moralistinen. Siveellisen vahingollisuuden lisäksi "ammattihaureuteen" liittyi rikollisuutta ja sukupuolitauteja. Toimittajan huomauttaessa, että sairauksiin oli jo saatavilla lääkkeitäkin, Toivola tunnustaa sen heikentävän viimeksi mainitsemaansa perustetta.

Kun Koskikallio perää seksin ostajien vastuuta, huoltojohtaja myöntää, että asiassa toki vaadittiin miehiäkin. Heidän osuutensa oli kuitenkin "tuollaista välttämätöntä osallisuutta", jota laki ei määrännyt rangaistavaksi.

Ravintolassa haastatellut miehet suhtautuvat asiaan huomattavasti viranomaisia tasapuolisemmin. Yhden mukaan prostituutiossa syyllinen on aina aktiivisempi osapuoli, toinen sanoo naisen luisumisen johtuvan aina miehestä.

Onko naisen vapauden ryöstäminen se hinta, jolla miessukupuoli pyrkii suojelemaan itseään?― Helsinkiläinen prostituoitu

Ohjelman tekijä on tavannut myös nuoren prostituoidun, joka kritisoi kärkevästi kontrollitoimien kohdistamista pelkästään naisiin. Vonkaajia ja viettelijöitä vastaan ei ollut lakia.

Virkavalta vainosi silmätikuiksi joutuneita ja kohteli heitä loukkaavasti. Yhteiskunnalle pitäisi kuitenkin olla samantekevää, miten yksityinen kansalainen järjestää elämänsä, nainen toteaa ajankohtaan nähden radikaalisti.

Reportaasin loppuosassa kuullaan hänen vaiheitaan koskeva haastattelu, jota toimittaja pohjustaa pitkällisesti aiheen arkaluontoisuuden tähden. Nainen arvelee epäsäännöllisten elämäntapojensa juontuvan katkeruudesta, jonka synnytti isäpuolen ankaruus ja kylmyys. Toisaalta elämää tuntui johtavan "joku näkymätön kohtalo".

Hekin ovat olleet viattomia, kilttejä tyttöjä, jotka ovat rakkaudessaan joutuneet harhateille.― Toimittaja Marjatta Koskikallio

Ohjelman lopussa kysymykset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta vaihtuvatkin pohdiskeluun prostituution psykologisista tai peräti biologisista syistä. Toimittaja pohtii, määräytyikö ihmisen "viettielämä" perinnöllisesti vai johtivatko epäedulliset olosuhteet kyseiseen elämäntyyliin. Joka tapauksessa hän tähdentää empaattisesti, että "siveellisen suuttumuksemme tai säälimme kohteet ovat hekin kerran olleet viattomia kilttejä tyttöjä, jotka sitten ovat rakkaudessaan joutuneet harhateille".

Vuonna 1994 aloittaneesta Lista Top 40 -ohjelmasta muodostui nuorten suosikki sen toisena ja kolmantena vuonna. Helsingin Pop & jazz konservatoriolla, Tavastialla ja Jumo Jazz Clubilla kuvattua Listaa tehtiin myös tien päällä. Ohjelman tuottaja ja ohjaaja Olof Qvickström muisteli Elävälle arkistolle ohjelman tekoa vuonna 2016.

Elävä arkisto julkaisee TV1:n Lista Top 40 -musiikkiohjelmasarjan alusta alkaen, ja jaksot tulevat pysyvästi katsottaviksi Yle Areenaan. Sarjaa täydennetään jatkossa viikoittain samaan osoitteeseen katsottavaksi.

"Uusiutunut Lista luottaa yhä enemmän live-musiikkiin, joka kattanee kolmasosan syksyn ohjelmien lähetysajoista."― Lista-ohjelman uusi ohjaaja Olof Qvickström Katso-lehdessä 1996.

Lista Top 40 -ohjelman vuosina 1994–1999 tuottajana ja ohjaajanakin toimineen Olof Qvickströmin mukaan tavoitteena ohjelmaan oli saada mahdollisimman paljon live-musiikkia. "Ajatuksena oli se, että saadaan erittäin laaja läpileikkaus koko vuoden populaarikulttuurista musiikin osalta. Sen takia siellä esiintyi artisteja laidasta laitaan aina Eija Kantolasta Rehupiiklesiin. Me haluttiin sinne kaikkea mahdollista musiikkia", kertoo Qvickström. Vuoteen 1996 mennessä Lista-ohjelmassa olikin vieraillut lähes 200 artistia ja bändiä.

Live, singback vai playback?

Vaikka ohjelman runkona oli itse lista musiikkivideoineen, kykeni se esittelemään melko suuren kattauksen vierailevia artisteja. Ohjelmaan saatiinkin laaja valikoima ajan suosituimpia esiintyjiä kuten pitkään listoilla viihtyneet ruotsalaiset Anneli Magnusson alias Pandora ja Rednex-yhtye, joista jälkimmäistä haastateltiin Sami Aaltosen ja Remu Aaltosen toimesta ohjelmaan kuuluvalla rennolla tyylillä venäjäksi.

"Lähtökohtana live-esityksiä tehdessä oli se, että mitä lähempänä artistin tai yhtyeen sijoitus oli listan kärkisijaa, haluttiin oikeasti liveä. Jos sijoitus oli top 20:n ulkopuolella oli esitys yleensä singback ja siitä ylöspäin playbackiä. Oli siinä tavallaan sellainen arvostuskysymys", paljastaa Qvickström.

Joskus ohjelmassa nähtiin mitä kummallisempia esityksiä, joista Qvickströmille muistuu mieleen esimerkiksi Pauli Hanhiniemen playback-esitys (18.4.1996) , jossa laulaja ja yhtyeen jäsenet esiintyivät vain laskimet kädessään. Joskus bändit kävivät penkomassa Ylen rekvisiittavarastolla esitykseen sopivia ja sopimattomiakin asusteita.

Siinä oli punkia, perkele!

Eräät tapaukset, jotka muistuvat elävästi Qvickströmin mieleen olivat Apulannan esitykset vuosina 1995 ja 1996. Yhtyeen ensimmäisen hitinMitä kuuluu -playback-esityksessä käynyt inhimillinen virhe raivostutti yhtyeen niin, että kitarat ja rummut kokivat astetta rajumpaa käsittelyä. Tapauksessa Apulannan taustanauha katkesi kesken esityksen ilmeisesti Lista-ohjelmassa toimineen legendaarisen valomies Valo Virtasen paiskatessa lähetysauton ovea, jonka seurauksena levy oli pompannut soittimessa ja näin hitti oli katkennut tylysti noin minuuttia ennen loppua.

"Apulannan kundit olivat todella vihaisia. Mä katsoin, että tämä ei ole ollenkaan hyvä homma. Sanoin Nina Honkaselle, että menee äkkiä lauteille ja hoitaa homman. Samalla Remu huutelee siellä eturivissä jotain. Onneksi Nina sai hoidettua asian sopivan pyöreästi", nauraa Qvickström noin 20 vuotta myöhemmin. Asiaa kovasti Apulannan levy-yhtiön edustaja Ari "Arska" Tiaiselle pahoiteltuaan oli tämä tokaissut tuottajalle vain viileästi: "Ei se mitään. Veto oli hyvä."

"Mutta siinä oli sitä punkia, perkele", tunnelmoi Qvickström.

Apulanta pääsi kuitenkin maksamaan kalavelkansa seuraavana vuonna. Helsingin Pop & Jazz konservatoriossa tehdyssä lähetyksessä yhtye oli saanut päähänpistoksen kastella itsensä ja sen jälkeä pyöriä epämääräisessä jauheessa, jota löytyi Arabianrannassa sijainneen konservatorion ulkopuolelta. "Mä katselin, että mitäs nämä kundit oikein tekee ja olin, että ei kai tässä kummempia", toteaa Qvickström.

Live-esityksen alkaessa studion kuumat valot aiheuttivat sen, että epämääräinen tahna alkoi kuivumaan soittajien iholla ja pölyämään ympäri studiota. "Se oli kyllä hienon näköistä, kun kundit vetää täysiä ja nousee semmonen usva, mutta tulihan siitä meille aika iso lasku. En tiedä oliko se mietitty kosto, mutta silloin ajattelin, että pojat saivat maksettua takaisin", muistelee Qvickström. Apulanta esiintyi ohjelmassa tulevina vuosina vielä useaan otteeseen ja hyvästä yhteistyöstä Qvickströmin työhuoneen seinää koristaakin yhtyeeltä saatu kultalevy.

Tähtiä ja paluumuuttajia Yhdysvalloista

Vuoden 1995 toiseksi menestyksekkäimmän singlen julkaisseen John Larkinin (1942-1999) alias Scatmanin musiikissa yhdisteltiin jazzahtavaa scat-laulua ja 90-luvulle ominaisia tanssirytmejä. Tuolloin 53-vuotias yhdysvaltalainen herrasmies saatiin vierailulle Lista-ohjelmaan. Kyseinen visiitti on jäänyt elävästi mieleen myös tekijöille. "Voi vitsit mikä ukkeli se olikaan. Todella ystävällinen, niin kuin vieraat yleensä olivatkin, mutta hänestä kumpusi sellaista oikeaa ison artistin karismaa. Totta kai tuosta haastattelusta jäi mieleen myös se, kun Remu alkaa scattaamaan maestron mukana", naureskelee Qvickström vuonna 2016.

Ohjelmaformaatti näyttää toimivan, sillä katsojamäärä on noussut 150 000:sta 400 000:een asti.― Olof Qvickström Katso-lehdessä 1996.

Suomeen takaisin muuttaneet Hanoi Rocks -kitaristit pääsivät nauttimaan myös härmäläisistä listasijoituksista. Andy McCoyn Building On Tradition -levy oli korkeimmillaan sijalla viisi toukokussa vuonna 1995. Nasty Suiciden eli Jan Stenforsin Vinegar Blood -albumi ei yltänyt listalla kärkikahinoihin, mutta on saanut myöhemmin kiitosta tasapainoisesta ja kypsemmästä otteesta.

Huipputiimin kanssa työnteko maistui

"Meillä oli tosi hyvä porukka, koska tiimiläiset osasivat olla rentoja ja reloja. Samihan oli tehnyt jo vuosikausia tv-ohjelmia ja sillä oli tosi hyvä läsnäolo ja myös tämä punainen tukka, joka oli kova juttu." Nina Honkasen Qvickström kertoo olleen porukan koossa pitävä voima. "Ninalla oli myös loistava tilannetaju, joka näkyi hyvin, kun hän teki haastatteluja. Hänellä oli myös uskallusta heittäytyä erilaisiin tilanteisiin", sanoo Qvickström tiimistään.

Nina Honkanen ja Sami Aaltonen Nina Honkanen ja Sami Aaltonen Lista Top 40 -ohjelmassa. Kuva: Päivi Bourdon/ Yle kuvapalvelu

Remu Aaltonen ja Nina Honkanen Remu Aaltonen ja Nina Honkanen Lista Top 40 -ohjelmassa vuonna 1994. Kuva: Seppo Sarkkinen/ Yle kuvapalvelu

"Tiedättekö, miksi naiset menevät kuoroon? Koska siellä saa kiljua ja välillä myös kirkasta.― Sami Aaltonen kertoo vitsin Lista-ohjelmassa.

Hurriganes-legenda Remu Aaltonen oli saatu Listaan mukaan jo vuonna 1994, kun ohjelman tekijät olivat halunneet ohjelmalle tietynlaista uskottavuutta. "Tämä juttu syntyi ohjaaja Risto Vuorensolalta, kun hän sai idean, että meidän pitää saada ohjelmaan niin 'iso muna' kuin mahdollista ja kelläs muulla sitä olikaan kuin Remulla, vaikka ei siitä saanut aina selvää mitä se puhu", naureskelee Qvickström.

Kun ohjelmaa tehtiin oli tavoitteena myös luoda jotain uutta. "Me haettiin tiukkaa asialinjaa, mutta löysin rantein. Mielestäni tässä onnistuttiin Lista-ohjelmissa hyvin". Tarkasti käsikirjoitettu ohjelma sisälsi kuitenkin rosoista yllätyksellisyyttä, jota toi mukanaan Remu Aaltonen: "Eihän Remulle voinut käsikirjoittaa mitään. Mutta noin siinä hommassa oli sitä yllätyksellisyyttä, jota tarvittiin myös", kertoo Qvickström.

Välillä oman yllätyksellisyyden toi myös Remun saapumiset paikalle vasta viisi minuuttia ennen ohjelman alkua. "Remun saaminen tiimiin oli upea asia. Niillä oli Ninan ja Samin kanssa hauskaa ja se oli pääasia", sanoo Qvickström.

Yhden vuoden 1995 suurimmista hiteistä tarjosi Aikakone-yhtye kappalellaan Odota.

Lista lähtee tien päälle vuonna 1995

Vuonna 1995 Lista-ohjelma aloitti kotimaan kierroksensa The Rolling Stonesin konsertista Helsingin Olympiastadionilta. Kesän aikana ohjelmia tehtiin muun muassa Down by the laituri -ja Ruisrock -festareilla Turussa, Ilosaarirockissa ja Porin Jazzeilla. Kevyemmällä tuotannolla tehtyjä ohjelmia juonsivat vuoroviikoinen tutut Nina Honkanen ja Sami Aaltonen.

Ilta-Sanomissa heinäkuun 19. päivä vuonna 1995 Honkanen kertoi kuluvasta kesästä: "Minulla on ollut erittäin mukavaa. Ihmiset ovat kesällä vapautuneita ja heidät saa helposti mukaan. Festareilla olemme tavanneet esiintyjiä laidasta laitaan aina Aaron Nevillestä Bon Joviin. Onneksi senkin tasoisilta tähdiltä riittää aikaa suomaiselle televisio-ohjelmalle."

The Rolling Stonesin jäseniä ei tällä kertaa saatu Lista-ohjelman haastateltaviksi, mutta yhtyeen taustatiimistä kysymyksiin vastasi muun muassa kiertueen tuotantopäällikkö Ted Perry. Suomalaista vapautuneisuutta tarjosivat fanit, joita Honkanen haastatteli Olympiastadionin edustalla ennen massiivista Voodoo Lounge -kiertueen konserttia.

Vuosista 1995 ja 1996 Qvickströmille on jäänyt hyvä tunne. "Se oli erittäin hyvää tiimityötä vaikka lomia ei pidetty. Myös se, että jokainen sai jättää oman kädenjälkensä ohjelmaan oli arvokasta. Jälkeenpäin katsottuna ja kuunneltuna olen huomannut, että äänellisesti lähetykset olivat pirun laadukkaita, sillä siellä oli ihan Suomen huippu äänisuunnittelijat ja valomiehet mukana", tunnelmoi Qvickström.

"Lista Top 40 oli iso projekti ja me satsattiin todella myös siihen ääneen, ja se on kannattanut näin myöhemminkin", sanoo Qvickström. J. Karjalainen ja Electric Sauna esiintyivät ohjelmassa komean kuuloisena vuonna 1996.

Hän kertoo myös olleensa tyytyväinen siihen, kuinka ohjelman konsepti näytti toimivan yleisön keskuudessa. "Se on äärimmäisen vaikeaa tehdä sellaista ohjelmaa, jossa on musiikkia, asiaa ja viihdettä. Jos jollekkin näistä elementeistä antaa liikaa tilaa, niin se alkaa kallistumaan väärään suuntaan. Noin 300 000 katsojaa oli ihan ok, mutta kun lukemat alkoivat olla 400 000–500 000 siinä sai olla jo melko tyytyväinen. Ohjelman tekeminen oli hyvä oppikoulu minullekin, koska tässä oppi todella tuntemaan kotimaisen populaarimusiikin helvetin hyvin", kiteyttää Qvickström.

Olof Qvickström työn ääressä vuonna 2012. Lähetystoiminnan päällikkö Olof Qvickström Pasilan lähetyskeskuksessa vuonna 2012 Kuva: Jari Flinck/ Yle kuvanauha

Lista-ohjelmien jälkeen Olof Qvickström on ollut monissa tehtävissä kuten muun muassa Yle Viihteen esimiehenä. Haastattelun ajankohtana vuonna 2016 Qvickström toimii Ylen TV-lähetystoiminnan päällikkönä.

Artikkelin lähteenä on käytetty Jake Nymanin toimittamaa Suomi soi 4, Suuri suomalainen listakirja -teosta (Tammi 2002) ja Timo Pennasen Sisältää hitin -teosta (Otava 2006)

Suomen metsiä hoidettiin 1970-luvun alussa niin tehokkaasti, että linnuille sopivat kolopuut olivat kiven alla. Kansaa kehotettiinkin joukolla pöntöttämään, jottei lintujen pesiminen vaikeutuisi. Eräruutu-ohjelmassa 1973 esiteltiin erilaisia linnunpönttöjä ja selostettiin oikeaoppisen pöntön rakennetta.

Valmistettavan pöntön koon määrittää tietysti se, minkälaiselle linnulle pönttöä rakennetaan. Perusperiaatteiltaan linnunpöntöt ovat kuitenkin hyvin samankaltaisia.

Huhtikuussa 1973 esitetyssä pönttöraportissa kehotettiin olemaan suosimatta kottaraisia. Vuodenaika oli parempi rakentaa pönttöjä pienemmille hyönteissyöjälinnuille. Nämä pikkulinnut myös viihtyvät kaupunkialueilla kottaraisia paremmin.

Tilanne lintumarkkinoilla ja lintujen pesäkolomarkkinoilla on erittäin kriitillinen, kiitos sen, että meillä hoidetaan metsiä nykyisin niin tehokkaasti.― Linnunpönttöasiantuntija

Hyvän linnunpöntön perusteet m/1973

• Hyvä linnunpönttö tehdään kokopuusta, esimerkiksi sorvaamalla puupölkky lieriöksi. Kuitenkaan lahosuoja-aineita ei suositella käytettävän, koska ne voivat olla linnuille haitallisia.
• Muovisia linnunpönttöjä ei tule suosia, koska hengittämätön muovi voi kuumentua linnuille jopa hengenvaaralliseksi.
• Pöntön katon tulisi olla tasainen ja mieluiten hieman viistosti sivulle kalleellaan. Katon ei tule viettää pöntön eteen, jottei pöntön sisäänmenoaukko jää varjoon.
• Pöntön pohja olisi hyvä suunnitella irrotettavaksi. Tämä helpottaa pöntön puhdistamista jälkikäteen.
• Pienemmissä pöntöissä sisäänmenoaukko olisi hyvä vahvistaa peltilevyllä, jottei tikka tai orava pysty suurentamaan aukkoa.
• Sisäänmenoaukon eteen ei missään nimessä tule asettaa ns. "seisontatikkua", koska se tarjoaa petolinnuille liian hyvän alustan tunkeutua pesään.
• Linnunpöttöä ei tulisi naulata puuhun. Parempi kiinnitystapa on käyttää esimerkiksi rautalankaa.

Pöntön sisäänmenoaukko on hyvä vahvistaa peltilevyllä Linnunpönttö suojapellillä. Kuva: Yle kuvanauha

Irrotettava pohja palkitsee pesän puhdistajan syksyllä. Irrotettava pohja palkitsee pesän puhdistajan syksyllä Kuva: Yle kuvanauha

Kirjailija Juhani Ahoa (1861–1921) voidaan pitää suomalaisen urheilukalastuksen isänä. Ikänsä kalavesillä liikkuneen Ahon rakas harrastus muuttui intohimoksi hänen päästyään ensimmäistä kertaa “mullosten ongintaan” Huopanankoskelle Keski-Suomeen.

Juhani Aho oli jo 44-vuotias, kun hänet kutsuttiin ensimmäisen kerran Huopanankoskelle vuonna 1906. Perhokalastus tempaisi kirjailijan kerralla mukaansa ja sen jälkeen hän vierailikin Huopanankoskella joka kesä vuoteen 1920 saakka. Ahon rakkaus taimenen – tai mullosen, kuten Aho niitä kutsui – pyyntiin ja Huopanaan välittyy parhaiten hänen kirjastaan Lohilastuja ja kalakaskuja, joka yhä edelleen on hienoin kotimainen kalastusta käsittelevä novellikokoelma.

Ensimmäinen mulloseni ampuu kiven takaa ensin ylös ilmaan, sitten siitä perhoon ja siima oikiaa ja vapa tutisee ja rulla räikyy. Voi taivahan tekijä! Minulla on siinä silmänräpäyksessä se tietoinen tunne, että nyt ei ole kala kiinni, vaan minä. En minä ole ottanut kalaa, vaan kala on ottanut minut. Olen lumottu, huumattu.― Juhani Aho: Ensimmäiset mulloseni

Aho kävi Huopanankoskella kahdesti kesän aikana: ensimmäinen retki ajoittui yleensä juhannuksen seutuun, toinen elo-syyskuun vaihteeseen. Reissut kestivät parista viikosta kuukauteen, muutaman päivän takia ei Helsingistä Huopanalle kannattanut lähteäkään heikkojen kulkuyhteyksien vuoksi. Vuonna 1961 valmistuneessa Mauri Soikkasen radio-ohjelmassa Juhani Aho kalamiehenä kirjailijan haavipoikana toiminut Eemeli Kokko sekä kalakaveri Eivind Ahonius muistelevat yhteisiä hetkiään Ahon kanssa.

Juhani Aho ja insinööri Georg Holm esittelevät päivän saalista Huopanankoskella 1920. Kuva: Museovirasto

Kansanomainen ja vaatimaton Aho oli pidetty vieras kyläläisten keskuudessa. Hän vieraili alueen taloissa, rupatteli ihmisten kanssa, tarjoili lapsille makeisia ja isännille tupakkia sekä saamiaan kaloja. Kirjailijan – tai tohtorin, kuten häntä kyläläisten parissa tituleerattiin – täyttäessä 50 vuotta kylän lapset herättivät kamarissaan nukkuvan päivänsankarin lauluesityksellä heti aamuviideltä.

Ahon haavipoikana lapsena kulkenut myllärin poika Eemeli Kokko koki kirjailijan kanssa monet seikkailut Huopanankoskella. Kokolla oli kalareissuilla mukanaan muistikirja, johon merkittiin jokaisen kalan mitat, vallitseva säätila, kellonaika ja muita mahdollisia huomiota. Parhaimpana kesänä vuonna 1912 Aho narrasi koskesta peräti 388 taimenta.

Toisessa, vuonna 1967 valmistuneessa radio-ohjelmassa Juhani Ahon haavipoika muistelee Eemeli Kokko kertoo, että Ahon kanssa kalalla ollessa noudatettiin tarkkoja sääntöjä ja tapoja. Mukaan otettavat kalat piti tainnuttaa ja verestää aina samalla tavalla. Mikäli kalareppu ei ollut mukana, kalaa kannettiin oksanhaarassa, mutta vihta piti käydä taittamassa kauempaa rannasta. Koskeen varjoa antaviin oksiin ei saanut koskea.

Aho antoi mielellään neuvojaan myös muille kalamiehille. Suolahden asemapäällikön Rudolf Ahoniuksen poika Eivind Ahonius oli vuonna 1919 heittämässä perhoa Huopanalla, kun Aho tuli nuhtelemaan miestä. Kirjailija ei ollut tyytyväinen nuoren jääkärivänrikin piiskaavaan heittotyyliin, vaan muistutti tätä aikaisemmin antamistaan ohjeista.

Perho pitää saada putoamaan veteen aivan niin kuin luonnonperho. Se jää veden pintaan siivet harillaan ikään kuin hätäisen näköisenä. Pahin vika heitossa on se, että siiima putoaa veteen ennen perhoa. Silloin siima etukäteen varoittaa kalaa ja tekee mutkan alaspäin, joka vetää nykäistessään perhon väärään asentoon. Perhon on ikään kuin leijailtava ilmassa ja sitten tasaisesti ja nätisti pudottava veteen ennen siimaa.― Juhani Ahon neuvoja perhokalastajalle

Sairasvuoteellaan, ymmärtäessään ettei hän enää koskaan pääsisi rakkaalle koskelleen, Aho kirjoitti kirjeen kalakaverilleen Conrad Rosenlewille. Kirjeessä hän testamenttasi kalastusvälineensä Rosenlewille, mutta pyysi tältä vastapalvelusta tuleviin hautajaisiinsa. Rosenlew luonnollisesti toteutti ystävänsä viimeisen toiveen, ja niin Ahon mukaan arkkuun aseteltiin hänen tärkeimmät perhonsa sekä englantilainen Hardy-perhovapansa.

Aho puhui ensimmäisten joukossa Suomessa kalavesien hoidon ja kalakantojen vaalimisen puolesta, ja hänen opetuksensa ovat sittemmin jääneet suomalaisen urheilukalastuksen kulmakiviksi. Aholla oli suuri rooli Suomen Urheilukalastajain liiton perustamisessa ja hän oli mukana järjestön perustamiskokouksessa vuonna 1919. Liiton tarkoituksena on työskennellä urheilukalastuksen edistämiseksi Suomessa ja saada kalastuksen harrastajat myös aktiivisesti hoitamaan kalavesiään. Tänä päivänä Ahon perintöä kalakantojen puolestapuhujana kantaa näkyvimmin näyttelijä ja vannoutunut kalamies Jasper Pääkkönen.

Artikkelissä on käytetty lähteenä Jarmo Kovasen, Erkki Markkasen ja Osmo Rintalan kirjaa "Huopana – Juhani Ahon koski" sekä Juhani Ahon novellikokoelmaa "Lohilastuja ja kalakaskuja".

Helsingin Teiniteatterin Sex-kabaree pilkkasi koulujen terveyskasvatuksen häveliäisyyttä ja vaati asiallista sukupuolivalistusta. "Tuhansittain abortteja tehdään rikollisesti, raskaana on joka kolmas morsian", tammikuussa 1967 nähty esitys kuvasi tietämättömyyden seurauksia.

Tv-uutiset näytti välähdyksen Helsingin työväenopistossa toteutetusta esityksestä ja sitä seuranneesta ns. "teach-in"-keskustelusta. Valistuksen tarpeellisuudesta oltiin yhtä mieltä, sen hengestä ja aloitusajasta ei.

Lääkäri Aaro Miettinen arvosteli puheenvuorossaan sitä, että sukupuoliopetus oli sotkettu osaksi kansalaistaidon oppiainetta "paloturvallisuuden ja hengenpelastuksen joukkoon". Teologi ja kouluneuvos Martti E. Miettinen sen sijaan korosti korkealentoiseen tyyliinsä "suurten siveellisten, henkisten ja hengellisten arvojen" tärkeyttä seksikasvatuksessa.

Opettaja vastaa punastellen, että se äitisiili menee ja hankkii niitä siittiösoluja.― Koululainen Marjut Kaarela Sex-kabareen teach-in-keskustelussa

Kabareen olivat suunnitelleet Jyrki Näsänen, Risto Repo ja Tarleena Sammalkorpi. Näyttelijöinä toimivat Sammalkorven lisäksi Aulikki Lehtimäki, Kirsti Saraheimo, Pekka Milonoff ja Eero Soininen.

Esitystä tuki Teinilehden samanaiheinen teemanumero. Lehden mukaan seksivalistuksen puolesta puhuivat "masentavat aborttitilastot, pakkoavioliitot, sukupuolisairaudet ja lukuisat tuhoutuneet nuoret elämät".

Kabareessa vuorottelivat sketsit, laulut ja faktatiedot. Tekstiaines oli peräisin piispa Elis Gulinin, Bertolt Brechtin, Marja-Leena Mikkolan, Klaus Mäkelän, Aaro Miettisen ym. kirjoituksista. Näytöksessä oli useampia Kaj Chydeniuksen ja Ilari Lampilan sävellyksiä, mutta melodioita lainattiin myös mm. Bob Dylanilta ja virsikirjasta. Uutisvälähdyksessä kuultu Suikulainen-laulu pohjautui Rolling Stonesin Play With Fireen

Raskaana on joka kolmas morsian, kirkko vain rienaajistaan löytää vian.― Laulu sukupuolikasvatuksesta

Kabareehen sisällytettiin myös Chydeniuksen ja Veronica Pimenoffin jo aiemmin tekemä Laulu sukupuolikasvatuksesta. Kappale kritisoi kaksinaismoraalia, rooliajattelua, vahingollista häveliäisyyttä ja siinä sivussa – laittomien aborttien ja esiaviollisten raskauksien yhteydessä – kirkon piintyneitä asenteita. Teinilehden mukaan laulun tv-esitys nostattikin rienaussyytöksiä. Kyseinen lähetys ei ole säilynyt jälkipolville, mutta vuonna 1971 Seinäjoen nuorisoteatterin näyttelijät lauloivat kappaleen uudelleen Kapsäkki-ohjelmassa.

Sex-kabareen lauluista julkaistiin äänilevy, joka sisälsi kappaleet He rohkeina syntiä tekevät, Elämän jatkuminen, Äidin ja tyttären kirjeenvaihto, Nuoren neidon laulu, Laulu nuoresta lemmestä ja Laulu sukupuolikasvatuksesta.

Seksiopetuksen kohentumista saatiin vielä odottaa monia vuosia, ja kriittisillä koululaisilla riitti aiheessa työsarkaa. Esimerkiksi Seinäjoen nuorisoteatteri teki aiheesta vuonna 1969 oman esityksensä. Tilanne muuttui olennaisesti 1970-luvulla, jolloin valistuksesta pääsi osalliseksi teini-ikäisiä huomattavasti nuorempikin väki.

Artikkelin lähteenä on käytetty mm. Teinilehden vuosikertaa 1967.

Vuoden 2002 dokumentissa Sama Jumala kaikilla (2002) tavataan muualta Euroopasta, Lähi-idästä, Afganistanista sekä Somaliasta Suomeen muuttaneita muslimeita. He ovat kaikki sopeutuneet suomalaiseen kulttuuriin unohtamatta omia juuriaan. Ohjelmassa käsitellään islamin uskoa myös laajemmin ja puhutaan siitä, kuinka yhteneväinen se onkaan kristinuskon kanssa.

Irakista Suomeen paennut taiteilija Abdulamir Khatib myöntää, että on vaikeaa muuttaa omasta synnyinmaastaan pois.

“Juuret aiheuttavat konfliktin. Ihminen puolustaa omia juuriaan tällä Mannerheimintiellä, mutta Suomellakin on omat juurensa”, Khatib sanoo dokumentissa.

Taiteilija kiteyttää kulttuurista toiseen muuttamisen hyvin kuvaavaan lauseeseen:

“Kuvitelkaa taatelipalmu Mannerheimintiellä.”

Khatib lähti Irakista vuonna 1986, kun maa soti Irania vastaan. Julman sodan lisäksi Irak oli Saddam Husseinin diktatuurin alla.

“Älymystö ei voinut jatkaa Irakissa normaalia elämää. Oli oltava mukana propagandakoneistossa tai lähdettävä”, taiteilija kertoo.

Joskus minusta tuntuu, että kaikki ovat täällä muslimeja.― Fehmi Bushi

Fehmi Bushi on muuttanut Suomeen Kosovosta.

“Siellä ei voinut elää vapaana. Serbipoliisi ahdisteli jatkuvasti”, Bushi kuvailee hänen ja perheensä elämää Kosovossa.

Dokumentissa vieraillaan Ramadanin-aikaisessa Iftar-juhlassa. Ruokaa Iftar-juhlassa ohjelmassa Sama Jumala kaikilla (2002) Kuva: Yle kuvanauha

Bushin mielestä uskonto ei erota kansaa Suomessa, kuka tahansa voisi olla muslimi, luterilainen tai ortodoksi. Välillä hänestä tuntuu jopa siltä, että kaikki Suomessa ovat muslimeja.

Islamia tutkineen Sylvia Akarin mukaan islamissa ja kristinuskossa onkin paljon enemmän yhteistä kuin eroavaisuutta. Kristityillä ja muslimeilla on sama Jumala ja samankaltainen käsitys Luoja-Jumalasta, joka säätelee ihmisten elämää maan päällä.

“Tärkein erottava tekijä on Jeesuksen asema, eli islamin mukaan Jumalalla ei voi olla poikaa, vaan Jeesus on yksi erittäin tärkeä profeetta islaminuskossa. Muslimit korostavat nimenomaan sitä, että on vain yksi Jumala.”

Islam rakentuu hyvin pitkälle kristinuskon perinteelle.― Sylvia Akar

Afganistanista Suomeen muuttanut Hamed Normand kertoo, että aikoinaan levitessään Afganistaniin islamin usko ei pakottanut ketään mihinkään – uskonnollisia fanaattikoja ei ollut. Sylvia Akar kuvaileekin islaminuskoa joustavaksi. Levitessään uusille kulttuurialueille se on sulattanut itseensä osan paikallista kulttuuria ja siksi islamin usko ilmentyy niin monin eri tavoin eri puolilla maailmaa. Siinä piilee Akarin mukaan myös uskonnon elinvoimaisuus.

Akar kertoo, ettei Muhammad luultavasti edes ajatellut perustavansa uutta monoteistista uskontoa juutalaisuuden ja kristinuskon rinnalle – hän oikeastaan ajatteli vain korjaavansa näiden uskontojen virheet.

“Islam rakentuu hyvin pitkälle kristinuskon perinteelle”, Akar sanoo.

Ja aivan kuten kristinuskossakin, on myös muslimien kirjo laaja. Toisille islam on koko elämä ja identiteetti, toisille islam näyttäytyy tärkeänä lähinnä elämän käännekohdissa ja jotkut saattavat syödä jopa porsaanlihaa tai juoda alkoholia, vaikka ne ovatkin muslimeilta kiellettyjä.

Somaliasta Suomeen muuttanut Shukri Omar vahvistaa Akarin näkemyksen. Hänen mukaansa on vain hänen ja Jumalan välinen asia, viettääkö hän esimerkiksi Ramadania. Jos hän ei jaksa, sitten hän ei vietä sitä.

Tutkija Sylvia Akarin mukaan islaminuskossa ja kristinuskossa on paljon samaa. Arabiankielinen juliste ohjelmassa Sama Jumala kaikilla (2002) Kuva: Yle kuvanauha

Akarilla on kiinnostava näkemys myös naisten asemaan islaminuskossa. Joillain seuduilla islam paransi naisten asemaa, koska islamilaiseen lakiin kirjattiin naisten oikeus periä miehensä omaisuus tämän kuoleman jälkeen sekä oikeus hallita omaa omaisuuttaan. Tutkija lisää kuitenkin, että joissain paikoissa naisten asema saattoi islamia ennen olla niin vahva, – nainen saattoi esimerkiksi ottaa useita aviomiehiä – että niillä seuduilla islam heikensi naisten oikeuksia.

Minusta suomalainen yhteiskunta on kuin jäätä. Ulkomaalaisen on rikottava se ja mentävä sisään. Silloin hän huomaa, ettei se ole kylmä. Jään alla on lämmintä vettä.― Hamed Normand

Siitä huolimatta, että Abdulamir Khatib puhuu dokumentin alussa vaikeudesta muuttaa toiseen maahan, hän on saanut Suomessa tunnustusta kyvyistään ja tekemästään taiteesta. Myös muut ohjelmassa haastatellut tuntuvat löytäneen paikkansa olla muslimi suomalaisessa yhteiskunnasta: Irakin Kurdistanista kotoisin olevan Hero ja Abid Sadiq asuvat Tammisaaressa, jossa heillä oli paljon ystäviä. Egyptistä kotoisin olevan Ahmed Khalil työskentelee kulttuurikeskus Caisassa toimittajana ja viettää Ramadania, kuten harras muslimi tekee.

Hamed Normand on perustanut Helsingin Wushu Kung Fu -seuran sekä rekisteröinyt täkäläisen Afganistanin ihmisoikeusjärjestön. Hänellä on kuvaava näkemys suomalaisesta yhteiskunnasta:

“Minusta suomalainen yhteiskunta on kuin jäätä. Ulkomaalaisen on rikottava se ja mentävä sisään. Silloin hän huomaa, ettei se ole kylmä. Jään alla on lämmintä vettä."

Rockmuusikot ja viihdealan ammattilaiset ottivat syksyllä 2011 mittaa toisistaan kalastuksen jalossa taidossa. Rockonki 2011 -kilpailu järjestettiin Tervon Äyskoskella ja paikalle oli suunnannut myös Erätulilla-ohjelma juontajansa Mikko Peltolan johdolla.

Kaunis syyskuinen päivä on kerännyt Äyskosken Lohimaahan parisenkymmentä kalastuksesta innostunutta viihdetaiteilijaa. Himoittua Rockonki 2011 -titteliä ovat havittelemassa mm. näyttelijät Jasper Pääkkönen ja Kari Hietalahti sekä muusikko Janne Joutsenniemi. Toimittajien maineen puolesta taistelee Yleisradion virallinen eräjorma Mikko “Peltsi” Peltola.

Peltsi korjaa vaapun vääntynyttä koukkua. Kalastaja suoristaa uistimen koukkua. Kuva: Yle

Hetkeä myöhemmin sama vaappu huijaa 36-senttisen harjuksen. Kalastaja nostaa harjusta haaviin Tervon Äyskoskella Kuva: Yle

Kari Hietalahti heittää perhoa Äyskosken alajuoksulla. Näyttelijä Kari Hietalehti perhostelee Tervon Äyskoskella 2011. Kuva: Yle

Rockonkea vietettiin hienossa syyssäässä. Tervon Äyskoski syyskuussa 2011. Kuva: Yle

Tuomari mittaa harjuksen pituuden. Harjusta mitataan. Kuva: Yle

Kumpi vie kisan, Peltsi (edessä) vai Jasper? Jasper Pääkkönen (takana) ja Mikko Peltola kalastavat Tervon Äyskoskella syyskuussa 2011. Kuva: Yle

Koska kisa käydään virtaavan veden äärellä, kilpailukaloiksi luetaan ainoastaan jalokalat siika, harjus, taimen ja kirjolohi. Säännöt on muokattu ns. basistiystävällisiksi turhien väärinymmärrysten välttämiseksi.

Peltsi naruttaa punaisella vaapullaan harjuksen heti kolmannella heitolla, mutta riittääkö hyvä alku voittoon saakka, kun vastassa on kovana perhomiehenä tunnettu Jasper Pääkkönen?

Ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäsky luettiin radiossa talvisodan päätyttyä ja vuorokauden vaihtuessa 14. maaliskuuta 1940.

Päiväkäskyn lukijana toimii Lauri Vennola ja ruotsinkielisen puheen lukijana Christoffer Schildt. Radiokuuluttaja oli vuorossa Ebba Lilius. Äänite on saatu Norjan kansalliskirjaston kautta Ylen arkiston kokoelmaan helmikuussa 2016. Alkuperäinen ohjelma on äänitetty vuoden 1940 radiolähetyksestä pikalevylle, josta se on kopioitu nauhalle.

Yksityiskohtaisemmin oheisen päiväkäsky-tallenteen löytymisestä 76 vuotta myöhemmin voit lukea Katja Hilska-Keinäsen blogista.

Sadat entisen Neuvostoliiton kansalaiset ovat muuttaneet Lappeenrantaan 1980-luvun lopulta lähtien, todetaan Pohjantähden alla -ohjelmassa (2004). Ohjelmassa tutustutaan suomalaistuneisiin venäläisiin ja Lappeenrantaan, josta monelle venäläiselle tuli pysyvä koti.

Kaakkois-Suomessa Saimaan etelärannalla sijaitseva Lappeenranta on vuosikymmenten ajan saanut uusia asukkaita itänaapurista. Pohjantähden alla –ohjelmassa haastateltiin kaupunkiin muuttaneita entisen Neuvostoliiton kansalaisia siitä, miten he ovat sopeutuneet kaupunkiin ja mitkä syyt ovat tuoneet heidät Suomeen. Samalla myös kysyttiin suomenkielisiltä paikkakuntalaisilta näkemyksiä venäläisistä kaupungissa. Venäläisten muuttovirta Lappeenrantaan alkoi 1980-luvun lopussa mutta kiihtyi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Merkittävin syy muuttoon on ollut avioliitto suomalaisen kanssa. Mutta rauhallisuus ja turvallisuus ovat myös houkutelleet muuttamaan Suomeen joko opiskelemaan tai työskentelemään. Lappeenrannan teknillinen yliopisto on saanut venäläisnuoria opiskelijoikseen, koska mahdollisuudet saada suomalainen tutkinto kiinnostaa. Toisaalta opiskeluympäristöä pidetään miellyttävänä. Muuttajat tulevat pääasiassa Suomen lähialueilta, mutta kauempaakin on muutettu kuten Ukrainasta ja Georgiasta.

Venäläisten sopeutumiseen uuteen kieli- ja kulttuuriympäristöön ovat kenties eniten vaikuttaneet suomen kielen oppiminen ja työllistyminen. Mutta vaikka kielitaitoa olisi ja koulutustakin, työnsaanti omalta alalta on voinut olla vaikeaa. Suomea sujuvasti puhuva metsäteknikko Aleksi Remsu ei ole saanut alansa töitä vaan työskentelee maatalouslomittajana. Ennen kaikkea palvelualat ovat olleet merkittävä venäläistaustaisten työnhakijoiden työllistäjä. Myös terveydenhoitoala on tarvinnut venäjänkielisiä osaajia. Tarve on lisääntynyt venäläismatkailijoiden myötä.

Venäläisyys on osa kaupungin kulttuuria.― Marja Heliö, galleristi

2000-luvun alussa venäläisten omat asenteet olivat muuttunut ja kaupungissa tuettiin merkittävällä tavalla venäläisyyttä. Esimerkiksi päiväkoteihin saatiin palkata venäjänkielisiä avustajia ja niin lapsille kuin aikuisillekin perustettiin kerhoja ja harrastustoimintaa, joissa puhuttiin vain venäjää. Jotkut löysivät tukea oman kielensä ja kulttuurinsa vaalimiseen ortodoksisesta kirkosta, jossa tilaisuuksia järjestettiin venäjän kielelläkin. Itä-Suomen koulun lukiolaisista kolmasosa on venäjänkielisiä. Koulun erityistehtävänä on lisätä venäjän kielen taitoa ja kulttuurin tuntemusta.

Yleinen suhtautuminen venäläisiin on muutoinkin muuttunut. Galleristi Marja Heliö muistelee, miten kymmenisen vuotta sitten galleriaan saattoi tulla ihmisiä, jotka paheksuivat esillä olevia venäläistaitelijoiden töitä näiden syntyperänsä vuoksi. Mutta nyt oli toisin. Hänen mukaansa galleriassa esillä olevat venäläistyöt on otettu kaupungissa tyytyväisyydellä vastaan. Heliö toteaakin, että venäläiset ovat nyt osa kaupungin kulttuuria.

Lastenohjelmassa tutustuttiin 2000-luvun lasten isovanhempien ja vanhempien leikkeihin ja ajanvietteisiin 1950–1970-luvuilla. Tähän artikkeliin on valikoitu sarjan jaksoja, joissa käsitellään viisi- ja kuusikymmentälukujen ilmiöitä radiosta ja televisiosta aina avaruusleikkeihin. Ajankuvissa käsiteltyjä aiheita syventävät samoista ilmiöistä kertovat aikakausien aidot tv- ja radio-ohjelmat.

Vuonna 2003 tehdyssä lastensarjassa on yhteensä 19 osaa, jotka ovat kaikki katsottavissa Areenassa. Jaksojen aiheet oli dramatisoitu lasten näytteleminä, aikuisia ei sarjassa vilahtele.

1950-luvulla oli jännittävää saada paketti Amerikan-sukulaiselta

Ensimmäisissä jaksoissa keskitytään lasten maailmaan 1950-luvulla. Aluksi tutustuttiin Amerikan pakettiin. Lapset innostuvat kuullessaan, että Amerikan Anna-täti on lähettänyt taas jotain jännittävää.

”Paljon suomalaisia oli muuttanut Amerikkaan, ja kerrottiin, että siellä on hyvät oltavat”, sarjan kertoja lausuu.

Tosiaan, moni suomalainen oli lähtenyt rapakon taa etsimään parempaa elämään. Arvo Tamminen koosti amerikansuomalaisista komean dokumentin Sydämeni laulu vuonna 1948. Siinä korostettiin suomalaisten työteliäisyyttä ja kotiseuturakkautta.

Elämä Amerikassa oli kovin erilaista kuin sodanjälkeisessä Suomessa. Tammisen lyhytfilmissä Amerikkaa suomalaissilmin (1949) ihailtiinkin edistyksellistä maata: siellä tiet olivat tasaisesti päällystettyjä ja leveitä. Amerikansuomalaisilla tuntui siis pyyhkivän hyvin. Jos suomalaisella löytyi uusia vaatteita tai vempeleitä, saatettiin usein epäillä, että uutuksien takana olisi äveriäs Amerikan-sukulainen, kuten käy ilmi tietoiskusta Amerikan setä (1961).

Radiosta kuunneltiin Markus-sedän Lastentuntia koko perheen voimin

Ajankuvien toisessa osassa ihmeteltiin perheen uutta radiota. Lapsiperhe päätti ostaa keskihintaisen radion, vaikka markkinoilla oli jo paljon kalliimpiakin vehkeitä. Äiti somistaa radion pitsiliinalla, minkä jälkeen koko perhe kerääntyy kuuntelemaan Pekka Lipposen seikkailuja ja Markus-sedän Lastentuntia.

Lempeä-ääninen Markus Rautio oli yksi radion varhaisaikojen suosituimpia radiopersoonia. Hänen juontamaansa Lastentuntia Yleisradio lähetti perustamisvuodestaan 1926 aina vuoteen 1956 saakka. Itse radiolähetykset alkoivat Suomessa jo vuonna 1923, eli kolme vuotta ennen Yleisradion perustamista. Silloin radiopioneeri Arvi Hauvonen lausui historialliset ensisanat tamperelaisella ullakolla 1. marraskuuta 1923. Hauvinen muisteli näitä tapahtumia haastattelussa vuonna 1963. Yleisradion perustamisen 1926 jälkeen Hauvosen ja muiden radiopioneerien toiminta Tampereella siirtyi vähitellen Yleisradion määräysvaltaan. Vuosien varrella Yle on lähettänyt monituisia radio-ohjelmia, joiden tunnussävelet ovat jääneet kuuntelijoiden mieliin. Yksi ikimuistoisimmista on Metsäradion tunnusmusiikki.

Pikkuautoharrastuksen suosio on säilynyt

Pikkuautoilla leikkiminen ja autokuvien keräily oli kovin suosittua puuhaa 1950-luvulla.

”Värikkäitä kuvia sai kahvipaketeista, ja ne liimattiin autokirjaan vastaavan mustavalkoisen kuvan paikalle”, kertoja kertoo Ajankuvien kolmannessa osassa.

Autoharrastus on säilyttänyt suosionsa myöhemminkin. 1960-luvulla pikkuautot sähköistyivät. Vuoden 1967 filmissä vieraillaan Riihimäen seurakunnan poikien sähköautokisoissa. Vuonna 1985 Tampereen Pirkkahallissa seurattiin peruskoululaisten itse rakentamisen sähköautojen kilvoittelua.

1960-luvulla puhelin kehittyi roimasti

Ajankuvien kahdeksannessa osassa siirryttiin ihmettelemään 1960-luvun leikkejä ja ilmiöitä. Ensimmäisenä muisteltiin aikaa, jolloin automaattipuhelimet olivat uusinta uutta. Enää ei tarvinnut soittaa keskukseen ja pyytää keskusneitiä yhdistämään puhelua.

Vuoden 1952 filmissä Puhelin kehittyy palataan juuri tuohon aikaan, jolloin kaikki puhelut täytyi tilata ja ruuhka-aikana joutui odottamaan toisinaan pitkäänkin. 1960-luvulla automaation lisäksi puhelimen päässä löytyi mukavia palveluita: Neiti Aika kertoi soittajalle kellonajan ja luurin toisesta päästä sai jopa ruokavinkkejä, kerrotaan vuoden 1967 filmissä Sellainen on puhelin. Suomesta tuli puhelinasioissa edelläkävijämaa, sillä täällä kehitettiin maailman ensimmäinen kännykkä vuonna 1987. NMT-verkossa toimiva kännykkä oli niin soman kokoinen, että se mahtui melkein taskuun.

Levysoitin oli mieluinen syntymäpäivälahja

Kymmenennessä jaksossa Ajankuvissa vietettiin syntymäpäiväjuhlia 1960-luvun tyyliin. Tuolloin yksi mieleisimmistä lahjoista taisi olla levysoitin ja mielilevy.

Ajankuvien syntymäpäiväkutsuilla tytöt kuuntelevat Marion Rungia viinylilevyltä. Ennen vinyylilevyjä musiikkia kuunneltiin savikiekoilta eli 78 kierroksen gramofonilevyiltä. Vuoden 1948 filmissä tutustutaan savikiekkojen äänitykseen ja kaiverrukseen. Vuoden 1973 ohjelma Musiikkiykkönen taasen kertoo vinyylilevyn valmistuksesta. Reportaasi on harvinainen vierailu Suomen ensimmäisessä levytysstudiossa Finvoxissa.

Arja-tädin Tenevatuokiosta tykkäsi koko perhe

Jos 1950-luvulla perhe kokoontui yhdessä kuuntelemaan radiota, oli seuraavalla vuosikymmenellä suurinta huvia television katselu. Ajankuvien perhe kerääntyykin katsomaan Arja-tädin Tenavatuokiota, joka oli television ensimmäisiä lastenohjelmia.

Televisiotoiminta oli alkanut pienissä määrin 1950-luvulla. Alan pioneereja Suomessa olivat teekkarijoukko, joka teki koelähetyksen vuonna 1955. Historiallisesta tapahtumasta kertoo samalta vuodelta oleva filmi Televisiokameran esittely. Tästä pienimuotoisesta toiminnasta innostuttiin Suomessa siinä määrin, että jo seuraavana vuonna 1956 täällä järjestettiin messut, joilla esiteltiin näköradioiden uusimpia malleja. Tekniikan ihmeet -klipissä vieraillaan näillä messuilla.

Yleisradio aloitti omat koelähetyksensä vuonna 1957. Lastenohjelmien lähettäminen alkoi vuonna 1964. Ensimmäisiä lastenohjelmia olivat Niksulan TV, Sirkus Papukaija sekä Arja-tädin Tenavatuokio. Arjan esiintyminen miellytti paitsi lapsia myös perheenisiä: Antenni-lehdessä vuonna 1969 isät antoivat mielipidepalstalla Arja-tädille pukeutumisohjeita, jotta Tenavatuokio säilyisi kiinnostavana.

1960-luvulla avaruusleikit olivat suosittuja

Ajankuvien neljännentoista jakson aiheena olivat 1960-luvulla suositut avaruusleikit. Kisa avaruuden valloituksesta käytiin noihin aikoihin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välillä.

Alkuun Neuvostoliitto oli etulyöntiasemassa, sillä se oli laukaissut avaruuteen oman tekokuunsa Sputnikin vuonna 1957. Pian Sputnikin jälkeen Neuvostoliitto lähetti ensimmäisen elävän olennon maan kiertoradalle. Laika-koiran kohtalona oli kuolla vain muutama tunti lennon jälkeen. Laikan jälkeläiset Strelka ja Belka olivat ensimmäiset avaruuskoirat, jotka onnistuttiin palauttamaan elossa kiertoradalta maahan.

Avaruuskisan altavaastaja Yhdysvaltojen näytön paikka oli vuonna 1969, kun Neil Armstrong asteli kuun pinnalla ensimmäisenä maailmassa. Yleisradion Kuustudiossa seurattiin Armstrongin historiallista kuukävelyä. Houstonista raportoiva Pasi Rutanen ilmoitti Kuustudiolle, että astuessa kuun pinnalle Armstrong ei lausunut mitään historiallista. Todellisuudessa astronautti sanoi historiaan jääneen lauseen: "That's one small step for a man, one giant leap for mankind".

Äänetön soitinkvartetti, ruuveilla preparoitu piano ja puhelinluetteloiden tömistely kuuluivat asiaan, kun kulttuuriohjelma Levottomat palat esitteli John Cagen estetiikkaa vuonna 1983. Nykymusiikin kauhukakaran jalanjäljillä olivat Esa-Pekka Salonen, Jukka Tiensuu, Kari Kriikku, Olli Kortekangas, Tuija Hakkila ja muut nuoret lupaukset.

Säveltäjä John Cage (1912–1992) esitellään ohjelmassa yhdeksi modernin musiikin "tunnetuimmista ja vihatuimmista" edustajista. Cage haastoi perinteisen länsimaisen taidekäsityksen kyseenalaistamalla kiinteän teosmuodon ja korostamalla sattumanvaraisuutta sekä erilaisten äänten tasa-arvoisuutta.

Cagen kuuluisimmassa sävellyksessä 4'33" (1952) orkesteri pitää taukoa runsaan neljän ja puolen minuutin ajan, minkä jälkeen teos päättyy. Kappaleessa ei kuitenkaan tavoitella absoluuttista hiljaisuutta vaan ideana on avata korvat esityksen aikana kuuluville satunnaisille äänille.

Teos oli esitetty Suomessa jo vuonna 1962, mutta nyt se nähtiin ensi kertaa televisiossa. Jukka Tiensuun johtamassa kvartetissa "soittavat" John Storgårds, Kari Kriikku, Eira Ojanen ja Esa-Pekka Salonen. Sävellyksestä selvitään odotettua nopeammin, sillä versio kestää vain runsaan minuutin.

Ruuveja ja kumilenkin pätkiä flyygelin kielillä. Ruuveja ja kumilenkin pätkiä flyygelin kielillä John Cagen Amores-sävellystä varten. Kuva: Yle kuvanauha

Musiikkinumeron päätyttyä katsojia kannustetaan pohtimaan, mikä oikeastaan on musiikkia tai miksi kuunteleminen on vaikeaa. Puheenvuoroja käyttävät Tiensuu, Salonen, Tapani Länsiö, Olli Kortekangas, Tuija Hakkila ja Lauri Otonkoski. Salonen ja Tiensuu väittelevät siitä, pitäisikö ihmisen kuunnella ja ajatella Cagea päivittäin vai riittääkö, että tähän tutustuu vain kertaalleen.

Tiensuu esittää Cagen teoksesta Amores (1943) soolo-osuuden preparoidulle pianolle. Kielten päälle asetellut ruuvit ja kumilangat saavat flyygelin muistuttamaan soinniltaan lyömäsoitinta.

Living Room Musicissa soittimina on pari puhelinluetteloa, sanomalehtiä, pöytä ja seinä. Siitä on kuitenkin kirjoitettu ihan oikea partituuri.― Esa-Pekka Salonen

Konserttitilanteen rajoja rikotaan Cagen kappaleessa Living Room Music (1940), johon löytyy joka kodista helposti tarvikkeita. Tarkasti nuotinnettu sävellys esitetään tässä rummuttamalla pöytää, puhelinluetteloita ja sanomalehtipinkkaa Salosen johdolla. Teoksen päättävässä puhekuoro-osuudessa hyödynnetään myös lankapuhelinta.

Ohjelman muusikot tai ainakin useimmat heistä toimivat Korvat auki ry:ssä, jonka joukko Sibelius-Akatemian opiskelijoita perusti vuonna 1977 ravistelemaan suomalaista musiikkielämää. Sen varhaiseen ydinryhmään kuuluivat mm. Tiensuu, Salonen, Kortekangas, Länsiö, Kaija Saariaho, Jouni Kaipainen, Magnus Lindberg ja Eero Hämeenniemi. Yhdistyksen nimi kuvasti hyvin John Cagenkin musiikkiajattelua.

Kumiankka Klubi on jäänyt historiaan Yleisradion lyhyimpänä tv-sarjana. Ile Jokisen ja Remu Aaltosen juontama viihdeohjelma typistyi kanavajohdon päätöksellä yhden jakson mittaiseksi. Hyllytetyn sarjan ainoa osa esitettiin syksyllä 1997 ja sen vierailevana tähtenä oli laulaja Aarne Tenkanen Tempuntekijöineen.

Ainoan jaksonsa perusteella Kumiankka Klubi ei perustunut tiukkaan käsikirjoitukseen, vaan ohjelmassa luotettiin enemmän juontajapari Ile Jokinen – Remu Aaltonen spontaaniin sanailuun. Tuottaja Olof Qvickströmin mukaan tarkoituksena oli tehdä parodiaa 1990-luvun pelillisistä viihdeohjelmista huumorimusiikilla höystettynä. Elävän arkiston julkaisemasta avausjaksosta on tekijänoikeissyistä leikattu yksi Aarne Tenkasen ja Tempuntekijöiden musiikkiosuus.

Ensimmäisen jakson aiheena oli perhokalastus, ja kyllähän ohjelmassa sitäkin sivuttiin. Joskin Tenkasen kanssa käyty jutustelu tuntui jatkuvasti kääntyvän alapääosastolle. Pahimmillaan “Tietsä mitä? Lännessä on itä.” -tasolle vajonnut sanailu ei lopulta vakuuttanut TV1:n kanavajohtoa eikä oikein tuottajaa itseäänkään.

“Omat fiilikset olivat lähetyksen jälkeen aika sekavat, juttu ei vaan kulkenut”, Qvickström muistelee Elävälle arkistolle parikymmentä vuotta myöhemmin.

Aarne Tenkanen kisaa yleisön edustajan kanssa peukkupainissa. Aarne Tenkanen kisaa yleisön edustajan kanssa. Kuva: Yle

Aarne Tenkanen laulaa kappaletta "Hemaisevan seksikäs pörröpää". Aarne Tenkanen laulaa kappaletta "Hemaisevan seksikäs pörröpää". Kuva: Yle

Aarne Tenkanen kokee kylpemisen eroottisena kokemuksena. Aarne Tenkanen kokee kylpemisen eroottisena kokemuksena. Kuva: Yle

Seuraavana aamuna Qvickströmin puhelin soi ja hän sai kutsun ohjelmajohtaja Astrid Gartzin pakeille. Huoneessa oli Gartzin lisäksi muutakin kanavajohtoa, muistelee Qvickström.

Astrid istui vastapäätäni poltellen tupakkaa. Ajattelin olla itse sytyttämättä, sen verran osasin lukea silmänurkasta. Hän aloitti muistaakseni näin: "Varmaankin tiedät miksi olet täällä?" Kyse tuskin oli palkankorotuksesta tai muista palkkiosta ja nyökkäsin. Seuraavaksi Astrid kysyi, että “voidaanko Lista-ohjelmaa tehdä 25 minuuttia pidempänä”. Vastasin, että mainiosti. Tähän jatkoin, että Kumiankka Klubi ei varmaankaan enää jatku. Hän vastasi “ei”. No näin Listasta tuli yli tunnin mittainen ja se antoi hyvää kyytiä ohjelmalle.― Tuottaja Olof Qvickström

Kumiankka Klubin lopettamista ei perusteltu tuottajalle mitenkään, mutta syy selvisi muutamaa päivää myöhemmin Helsingin Sanomista. Lehdelle antamassaan haastattelussa Gartz sanoo, ettei hyllytys johtunut liiasta navanalushuumorista, vaan siitä, että “ohjelma laahasi ja oli yksinkertaisesti liian huono”.

Qvickströmin mukaan ohjelman teko oli hauskaa ja tiimi superia, vaikka sarja jäikin suunniteltua lyhyemmäksi.

“Ehkä olisi pitänyt luetuttaa käsikirjoitus Gartzilla aiemmin, niin olisi tullut joko pidempi sarja tai sitten yksi niistä, jotka eivät koskaan näe päivänvaloa. Saatiin me kuitenkin Ilen kanssa Leo Jokela Boozing Societyn kunniakirja maailmanhistorian lyhyimmästä viihdesarjasta!”

Rokkiväellä oli 1990-luvun alussa tapana kokoontua vuosittain kamppailemaan jalkapallomestaruuksista niin sisällä kuin ulkona. Vuoden 1990 lokakuussa oli vuorossa sisäpelikisailu. Rokkareiden taitotaso oli varsin korkea ja monella rytmitaju siirtyi esiintymislavoilta pelikentille.

Oheisessa raportissa seurataan Perniössä miteltyä Fudisrockin halli SM-kisailua. Mukana pelikentillä ja ainakin kentän laidalla tavataan 1990-luvun alun tunnetuimpia rokkipersoonia. Kaikki osalllistujat eivät olleet muusikoita, joukkueisiin kelpuutettiin myös pelaajia, mikäli nämä olivat kunnostautuneet esimerkiksi musiikkilehdistön tai näytelmätaiteen puolella.

Mä en tiedä kovinkaan montaa ihmistä, jotka tykkää kauheasti lenkkeilystä. Monille tämä on – niin kuin mullekin – pururadan korvike.― Epe Helenius, levypomo

Maailman kisat -ohjelmassa hankkeen puuhamiehenä esittäytyy Rockmuusikot ry:n puheenjohtaja Pekka Nissilä. SM-kisoihin osallistui myös Epe's Music Shop -levykaupan perustaja ja Poko Rekords -levy-yhtiön toimitusjohtaja Epe Helenius, joka kertoi haastattelussa suosivansa jalkapalloa harrastuksena pururatarääkin sijaan.

Kahdeksankymmentäluvun diskoyhtye Bogart Co.:n johtajana tunnetun Ressu Redfordin kuullaan vitsailevan pukukopissa. Näyttelijä Ville Virtanen yhytetään suihkusta ja Dingon Neumann nähdään lähinnä kentällä potkimassa.

Suomen ensimmäisen punkbändi Briardin perustaja Pete "Räkä" Malmi keskeytetään kentän laidalta reggaeta kuuntelemassa. Suomen Ramonesien eli Ne Luumäet -yhtyeen Heko Luumäki sekä Pete Luumäki taas antavat yhteiskunnallisiakin sävyjä saavan yhteishaastattelun. Pelikentällä väliaikamusiikista vastaa The Riverside Blues Band.

Tallenteessa nähtävää varsin vapaamuotoista sisäjalkapalloa ei tule sekoittaa Suomessakin sarjatasolla pelattavaan futsaliin. Suomessa on pelattu futsalia jo 1980-luvulla, mutta varsinainen toiminta käynnistyi vasta vuonna 1994. Palloliitto otti futsalin osaksi toimintaansa vuonna 1996 ja ensimmäisestä SM-tittelistä pelattiin vuonna 1997.