Saimaan vesillä elävät saimaannieriä ja järvilohi ovat erittäin uhanalaisia. 1980-luvulla pelättiin jo seurattavan viimeisten Saimaalla uivien nieriöiden ja lohien elämää. Mahdollisuudet kalakantojen elvyttämiseen olivat kuitenkin vielä ihmisten käsissä.
Saimaa on Euroopan suurin yhtenäinen järvialue ja koti kolmelle olemassaolostaan taistelevalle eläinlajille: saimaannorpalle, saimaannieriälle ja saimaanlohelle. Kalle Fröjdin toimittamissa ohjelmissa tutustutaan saimaannieriän ja järvilohen tilanteeseen 1980-luvulla. Sekä nieriät että lohet olivat alkaneet huveta Saimaan alueelta voimakkaan kalastuksen, nieriöiden luontaisten järvikutupaikkojen katoamisen ja lohien kutujokien kahlitsemisen seurauksena.
Vuonna 1984 valmistuneessa Viimeiset nieriät. Saimaan nieriä -dokumentissa seurataan, miten sukupuuttoon kuolemaisillaan olevaa saimaannieriää yritetään pelastaa ihmisen voimin. Saimaan nieriä ja lohi ovat jääkauden reliktejä. Merilohi ja nieriä jäivät jääkauden jälkeen eristyksiin sisävesiin ja sopeutuivat elämään makeissa vesissä, kuten aikanaan myös saimaannorppa. Nieriän Saimaan kanta on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi. Se eroaa geneettisesti muista Suomen nieriäkannoista. Saimaannieriä on ollut kokonaan rauhoitettu vuoden 2014 alusta lähtien. Kantaa on ylläpidetty laitoskasvatetuilla emokaloilla, mutta vuoden 2015 tietojen mukaan saimaannieriä olisi jälleen lisääntynyt myös luonnollisesti. Järvilohi on Etelä- ja Pohjois-Karjalan maakuntien nimikkokala. Kutujokien kahlitsemisen jälkeen Saimaan järvilohi on ollut lähes täysin viljelyn ja istutusten varassa.Nieriä ja lohi ovat Saimaassa jääkauden muisto
Filosofian lisensiaatti Jorma Toivonen kertoo ohjelmassa, että nieriä luettiin vielä aiemmin lohien salmo-sukuun, mutta sittemmin omaan salvelinus-sukuunsa. Kansanomaisesti nieriää kutsutaan nahkaloheksi, sillä suomut ovat pieniä ja peittävät kalan ikään kuin nahkakerroksena. Toivonen kuvailee nieriän eroavan ulkoisesti lohesta juuri pienten suomujen ja erilaisen pilkutuksen perusteella. Kutuaikana nieriä saa punertavamman värin ja evien reunat ovat "kauniin valkoiset".
Nieriää elää paljon Jäämerellä ja myös Lapin järvissä ja sen lisäksi muutamissa Saimaan alueen järvissä. Jäämeren rannikolla alueilla nieriä elää vaelluskalana ja viihtyy arktisen alueen kylmissä vesissä erittäin hyvin. Saimaan sisävesiin nieriä on jäänyt tuhansia vuosia sitten mannerjään sulamisen seurauksena reliktiksi eli jäänne-eläimeksi.
Nieriä ei kilpaile lohen ja taimenen kanssa samoista kutupaikoista, sillä nieriän kutupaikat ovat sora- ja kivipohjaisissa järvissä. Ne on kalastajankin ollut helppo löytää ja nieriäkannat ovat harventuneet mm. tehokkaan verkkokalastuksen seurauksena.
Syksyllä 1983 oli nieriää saatu Saimaan alueella koekalastuksen ja mädin hankinnan aikana enää parikymmentä kappaletta. Suunnitellut emokalakannat ja jalostustoimet siirtyivät seuraavaan vuoteen, jolloin oli tarkoitus saada luonnonmätiä jalostukseen. Nieriän tunnettuja esiintymisalueita oli myös alettu "rauhoitella" ja kalamiehille jaettiin valistusta.
Lohien lypsyä
Sekä saimaannieriän että -lohen selviytyminen on ollut vahvasti kalanviljelyn varassa. Toimittaja Kalle Fröjdin vuonna 1983 toimittamassa dokumentissa Saimaan lohi todetaan ohjelman nimikalan elävän viimeisiä aikojaan luonnonvaraisena. Ihmisen mahdollisuudet auttaa Saimaan lohta olivat vielä olemassa, jos vain tahtoa riittäisi. Ohjelman aluksi käsitellään syksyn ainutta koiraslohta, joka on saatu luonnonpyynnissä Pielisjoesta. Ja kyseessä saattaisi olla myös viimeinen koiras, joka saadaan Saimaan vesistön alueelta.
Saimaanlohen kutupaikat olivat kadonneet. Ihminen oli pysäyttänyt vuolaat virrat ja padonnut joet. Uomasta oli tullut liian rauhallinen lohen rajulle luonteelle, ja vuosituhansia vanha historia oli sen kohdalla päättymässä sukupuuttoon. Ihminen vastasi kutupaikkojen kuihtumiseen kalanviljelyllä.
Dokumentissa seurataan saimaanlohien kasvatusta viljelyaltaissa. Kaksikesäiset poikaset tullaan siirtämään seuraavana keväänä Saimaan vesiin heti jäiden lähdön jälkeen. Kasvatuskapasiteettia kyllä riitti, mutta ongelmana oli luontaisten emokalakantojen ohuus. Laitostunut kalakanta kärsi ja koko pienentyi. Ja vaikka vapaita vesiä viljellylle kalalle riitti, niin omia kutupaikkojaan se ei enää luonnonvesistä löytänyt.
Jalostaminen olikin ohjelman mukaan päivän sana. Pakastimesta löytyi vielä luonnonvaraista saimaanlohen kantaa. Pakastetuilla maitinäytteillä saatiin geenipohjaa laajemmaksi.
Norjalaiset käyttivät 1980-luvulla jo hyvin tehokkaasti maidin pakastusta kalojen rodunjalostusohjelmissaan, ja toiminta oli pitkällä myös Saksassa ja Kanadassa. Suomessakin tarkoituksena oli geenipankkiajatuksella kehittää menetelmiä, joilla säilöa uhanalaisten saimaanlohen ja saimaannieriän maitia myöhempää käyttötarkoitusta varten.