Pekka Mandart valmisti vuosina 1990–2001 kolme Göran Schildtin elämänkokemusta valottavaa dokumenttia yhdessä kirjailijan itsensä kanssa. Venetsiasta Niilille ja Haaveena Välimeri ovat Schildtin kynästä, Daphnen vanavedessä kertoo matkasta, jonka Daphnen uudet omistajat, neljä Schildtin ystävää teki hänen matkojensa innoittamina. Tekstien lisäksi dokumenttien keskiössä ovat Schildtin kuvaamat kaitafilmit.
Akateemista uraa suunnitellut Göran Schildt (1917–2009) kuvaili urakehitystään Pekka Mandartille vuonna 1991 seuraavasti: "Opiskelin taidehistoriaa, jotta minusta tulisi yliopiston professori, halusin kirjailijaksi omassa suppeassa suomenruotsalaisessa kulttuuripiirissäni – mutta miten kävi? Minusta tuli Välimerta kiertävä purjehtija, lehtimies ja kansainvälisesti suuntautunut matkakirjojen kirjoittaja. Niin me suunnittelemme ja luomme pieniä puutarhojamme, mutta huomaamme vähitellen, että ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta."
Purjealus Daphnen hän hankki vuonna 1946, ja kahta vuotta myöhemmin tehty ensimmäinen Kreikan-purjehdus noudatti tarkoin Homeroksen eeppisen sankarin Odysseuksen reittiä. Matkat Välimerelle jatkuivat, ja vuodesta 1952 alkaen mukana alkoi kulkea myös kaitafilmikamera.
Sen elokuvan saatte nyt nähdä, amatöörielokuvan, jonka pohjana on se lapsellinen riemu, jota koin maailman värikkyyden edessä.
Vuosiin 1953–1954 sijoittuva Venetsiasta Nillille kertoo pisimmästä matkasta, jonka hän yhdessä Daphnella teki. Kaikki filmimateriaali on Schildtin itsensä tai hänen puolisonsa kuvaamaa, Mandart koosti sen dokumentiksi vuonna 1991. Schildtin kirjoittaman selostuksen luki Lasse Pöysti.
Matka alkaa Italian Venetsiasta ja etenee Dalmatian ja Kreikan saaristojen kautta Turkin länsi- ja etelärannikolle, mistä se jatkui Beirutin kautta aina Egyptiin ja Sudaniin saakka. Alkumatkasta mukana kulkivat kaksi italialaista taiteilijaa, ensin Paolo Venini ja sitten Roberto Sambonet. Tärkeä ja maissa kätevä kanssamatkustaja oli Venetsiasta ostettu Lambretta-skootteri.
Ken haluaa oppia tuntemaan ajattoman Välimeren ihmisen, oppii paljon näillä saarilla.
Schildt ei liioittele todetessaan, että elokuvassa kohdataan ”kadotettu ja menetetty maailma, idylli ajalta ennen ympäristötuhoja, massaturismia ja väestöräjähdystä.” Näin levollista mutta samanaikaisesti elävän omakohtaista kuvaa näkee antiikin maisemista harvoin. Ateenan Akropolis on tallentunut filmille liki autiona, paikalliset asukkaat kohottavat katseensa kameraan yllättyneinä.
Schildtit viihtyivät ”karussa ja köyhässä, mutta ekologisesti ja sosiaalisesti tasapainoisessa” Kreikassa erinomaisesti, mutta jatkoivat sieltä matkaa vielä eteenpäin Egyptiin. Siellä ilmapiiri oli erilainen, "jäykempi, järkkymättömämpi, suojatonta yksilöä voimakkaammin sitova". Egyptistä matka jatkui vielä Sudaniin ja sieltä takaisin Kreikkaan.
Talvi Egyptissä ja tutustuminen kollektiivisen pakon ja vapauttavan kuoleman elämänkatsomukseen oli meille tärkeä ja hyödyllinen kokemus, mutta Välimeren raikas tuuli kasvoillamme tunsimme voimakkaasti kuuluvamme tähän maailmaan.
Vuonna 1990 Mandartin ja Schildtin yhteistyönä oli syntynyt filosofinen henkilökuva Schildtistä. Siinä hän kertoo tarkemmin syistä, jotka olivat hänet merille johtaneet sekä siitä, miksi rakkaimmaksi mereksi muodostui jo varhain Välimeri. Hän ei ollut ollut yksin innostuksensa kanssa: yksi sen jakajista oli ollut hänen hyvä ystävänsä Alvar Aalto. Schildt kertoo, mitkä olivat Aallon suosikkikohteet antiikin maailmassa ja millä tavoin hänkin etsi Välimeren ihmistä.
Minun elämääni on muovannut unelmieni Välimeren ja minua todellisuudessa ympäröivän Välimeren vuorovaikutus.
Vuonna 1965 Schildtit rakennuttivat talon Leroksen saarelle ja viettivät siellä suuren osan vuodesta. Vähitellen kävi ilmi, että osa saarelaisista suhtautuikin heihin epäluuloisesti ja he joutuivat toteamaan, että osa idyllistä olikin ollut illuusiota. Vuonna 1990 Schildt pohti, ettei realistisempi käsitys kreikkalaisista kuitenkaan ollut millään tavoin vähentänyt sitä rakkautta, jota hän tuota maata kohtaan tunsi.
Yleisellä tasolla hän suri "Välimeriunelman" rikkoutumista. Unelman ydin oli se, että meri liittää yhteen kolma manteretta ja lukemattoman määrän kansoja. Nyt näytti siltä, että alueen kehitys oli menossa täysin vastakkaiseen suuntaan.
Jokin on mennyt vinoon. Sitä ilmentää ympäristön tuhoutuminen, ennen kaikkea ihmisen sisäisen maiseman tuhoutuminen. Kuvitelmiemme, päämääriemme ja arvostuksiemme.
Kun Daphne vanheni, Schildtit miettivät pitkään sen kohtaloa, harkitsivat jopa sen upottamista mereen heidän ikkunansa alle. Yllättäen he kuitenkin tutustuivat sopivaan saksalaiseen perheeseen, joka oli halukas ostamaan veneen ja Schildt myi Daphnen heille hyvillä mielin vuonna 1984. Perhe purjehti sen Karibianmerelle, missä se vaurioitui pahoin hirmumyrskyssä. Vuonna 1996 Lasse Pöysti, Ralf Långbacka, Agnes ja Guy-Christer Lönngren ostivat sen takaisin Suomeen ja se restauroitiin. Sittemmin alus myytiin Forum Marinum -säätiölle ja se asetettiin esille Forum Marinum -merimuseoon Turkuun.
Vuonna 1998 sama nelikkö päätti tehdä purjehduksen Kreikan saaristossa Daphnen ensimmäistä reittiä seuraillen. Daphne jäi Suomeen, matka toteutettiin modernimmalla purjeveneellä. Matkan edetessä he palauttivat mieleensä tapahtumia ja ajatuksia, joita Schildt oli ensimmäisessä Daphne-kirjassaan Odysseuksen vanavedessä kuvannut.
Näkisimme, mitä ehkä on jäljellä ja mikä varmasti on muuttunut.
Yksi matkan etapeista oli luonnollisesti Leros, missä Schildt kertoi ystävilleen mietteitään nyt, kun Välimeri oli ollut hänen toinen kotimaisemansa 50 vuoden ajan. Millaista oli ollut elää unelmiensa maisemassa?
Minulla oli se romanttinen käsitys, että esineistä tarttuisi jotain ihmiseenkin. Että jo yhteys tähän luontoon, ihmisiin ja perintöön tekisi minusta paremman ihmisen. Mutta en ole huomannut mitään sellaista, päinvastoin!
Valon ja optimismin lisäksi Schildtin ajatuksista välittyy syvä huolestuneisuus siitä, mihin suuntaan maailma oli menossa. Paikallistasolla hän kuitenkin sanoi tämän jo ymmärtävänsä. Oma lukunsa oli uskonto, eikä Schildt säästele sanojaan kuvatessaan, miten turmiollisena piti koko Bysantin historiaa. Ortodoksisuuden vuoksi Kreikassa ei hänen mukaansa uskottu syyn ja seurauksen lakiin. Kun se rakentui antiikin kreikkalaisen kulttuurin päälle, tulos ei hänen mukaansa yllättänyt. Pohjoismaalaisena hän oli huomannut arvostavansa itse suuresti kykyä epäillä ja sen mukanaan tuomaa edistystä: "jos epäilee jotakin, on keksittävä parempi vaihtoehto. Ei voi vain sanoa, että jokin asia on väärin."
Nyt kun katson Kreikkaa tänä päivänä, olen alkanut suhtautua epäilevämmin myös antiikkiin. Elämä antiikin Kreikassa ei ollut mitään idylliä!
Lue lisää:
Göran Schildt haaveili siivistä mutta päätyi purjeisiin
Kirjailija, taidehistorioitsija ja purjehtija Göran Schildt (1917–2009) muistetaan etenkin purjehduksistaan Daphnella. Vuosituhannen vaihteessa Schildt kertoi ajatuksistaan Maarit Tastulan kiireettömässä haastattelussa. Yllättäen käy ilmi, että maailman meret kolunnut purjehtija haaveilikin lapsena lentämisestä.