Kuopiossa 1964–1965 tehdyt niin sanotut nailonsukkamurhat horjuttivat pikkukaupungin asukkaiden turvallisuudentunnetta. Tiedotusvälineet kilpailivat uutisoinnista keskenään kertomalla sarjamurhiksikin nimitetyistä henkirikoksista lähes päivittäin. Samalla ne lietsoivat ja levittivät rikosten aiheuttamaa pelkoa pitkin Suomea. Surmaaja saatiin kuitenkin pian kiinni. Tekijä sanoi saaneensa vaikutteita Yhdysvaltoja piinanneista kuristusmurhista.
Kuristamalla tehdyt henkirikokset tapahtuivat Kuopiossa joulukuussa 1964 ja tammikuussa 1965. Kaksi nuorehkoa naista oli surmattu kodeissaan. Kummallekin oli tehty seksuaalista väkivaltaa. Tapauksia ryhdyttiin kutsumaan nailonsukkamurhiksi, sillä uhrien kaulaan oli kiedottu nailonsukka.
Ensimmäinen uhri, 26-vuotias Terttu Mikkonen surmattiin kerrostaloasunnossaan, ja pian pidätettiinkin mieshenkilö, joka oli ollut naisen seurassa surmaa edeltäneenä iltana. Pidätetty Veijo Patronen ei kuitenkaan ollut surmaaja ja poliisi vapautti hänet. Toinen surma tapahtui noin kuukauden kuluttua 16-vuotiaan Raili Laitisen kotitalossa. Se järkytti kuopiolaiset siinä määrin, että uteliaita tuli surmatalon liepeille pitkienkin taipaleitten takaa. Ihmisiä virtasi paikalle solkenaan, ja taloon johtavalle tielle muodostui pitkiä autojonoja.
Ai televisiouutisista kuulitte jo?
Radio ja televisio kiinnostuivat Kuopion tapahtumista vasta toisen murhan jälkeen. Henkirikoksista ei televisiossa juurikaan raportoitu, joten nailonsukkamurhien tv-uutisointi oli poikkeuksellista. Televisio haastoi muut tiedotusvälineet: kuvat ja haastateltavien kokemukset levisivät koko maahan lähes reaaliaikaisesti. Televisio raportoi toisesta murhasta reilun tunnin sisällä tapahtuneesta ja radiolähetys seurasi pian perässä. Hienoista kilpajuoksua oli siis havaittavissa sähköistenkin medioiden uutisoinnissa. Ainakin Kuopiossa olleen radiotoimittajan äänessä kuuluu hienoinen pettymys, kun haastateltavat olivat saaneet tietää viimeisimmät käänteet televisiosta.
Juttu saadaan selvitettyä, koska on etevät ja selevät miehet.
Kuopiolaiset purkivat tuntojaan televisiohaastattelussa. Naiset kokivat, että heidän oli turvatonta olla yksin kotona tai liikkua kaduilla iltamyöhään. Myös miehet pitivät naisten tilannetta sietämättömänä. Jotkut olivat havainneet, että naiset välttelivät kaupungissa sivukatuja. He suosivat enemmän pääväyliä, joissa liikkui muutenkin ihmisiä. Turvattomuudentunteesta kertoi sekin, että oviketjut ja ovisilmät myytiin nopeasti loppuun. Kaikesta huolimatta osa uskoi vahvasti, että surmatöiden tekijä saataisiin kiinni, koska rikostutkijoita pidettiin ammattilaisina tai kuten kuopiolaismiehet sanoivat televisiohaastattelussa, että tutkijat olivat "eteviä ja seleviä" miehiä.
Nailonsukkamurhien uutisoinnista pro gradu -tutkielmansa tehnyt Marjo Pakka (Tossavainen) toteaa Yle uutisten haastattelussa, että tiedotusvälineet kilpailivat keskenään siitä, kuka kertoo eniten ja ensimmäisenä murhista, jos niistä on jotain kerrottavaa. Kilpailu johti kuitenkin siihen, että aina ei pysytty tosiasioissa. Tiedotusvälineet alkoivat tehdä myös omia tutkimuksiaan ja julkaista tuloksia, mikä puolestaan heikensi niiden suhdetta poliisiin.
Myös poliisi teki tiedottamisessa virheitä. Se oli antanut julkisuuteen Patrosen nimen ja kuvan, vaikka täyttä varmuutta miehen syyllisyydestä ei ollutkaan. Syyttömäksi todetun henkilön leimaaminen mediassa murhaajaksi johti poliisivoimissa siihen, että jutun päätutkija komisario Tauno Räsänen menetti erehdyksen seurauksena tiedonanto-oikeutensa lehdistölle. Patrosen tapauksen jälkeen poliisi tiedotti tutkimuksista niukasti.
Lehdet kirjoittivat nailonsukkasurmista jo ensimmäisestä tapauksesta lähtien ahkerasti. Erityisesti paikallislehdet kunnostautuivat uutisoinnissa. Esimerkiksi Savon Sanomat kirjoitti 9.12.1964 –31.1.1965 joka päivä tapauksesta jotain. Poikkeuksen muodostivat joulupäivä ja tapaninpäivä, jolloin lehti ei ilmestynyt. Paikallislehti rummutti kaiken mahdollisen aiheeseen liittyvän aina hautajaisia myöten. Lopulta ainakin Savon Sanomissa alettiin huolestuneena kirjoittaa, onko Kuopio menettänyt murhatapausten johdosta maineensa.
Helsingin Sanomat tavoitti lukijoita ympäri Suomea ja sekin pyrki pitämään heidät ajantasalla, joskin hieman maltillisemmin. Mutta sekin uutisoi lähes joka päivä murhista. Joulupyhinä Helsingin Sanomatkaan ei ilmestynyt, mutta muutoin jotain kerrottavaa oli aina, vaikkapa vain se, ettei mitään uutta ole ilmennyt.
Poliisilla oli paineita saada tapaukset ratkaistua nopeasti, varsinkin kun kansalaiset odottivat kauhun vallassa, milloin murhaaja iskee uudelleen. Murhaajan kun oli muun muassa radiouutisissa oli kerrottu, että epäilty oli nähty liikkuvan Kuopion ulkopuolellakin. Poliisineuvos Kosti Vasa pyrki televisiohaastattelussa rauhoittelemaan kansalaisia, että virkavalta tekee kaikkensa rikosten ratkaisemiseksi. Resursseja oli saatu riittävästi, sillä kummatkin henkirikokset olivat saaneet käyttöönsä tutkijoita varsin paljon. Henkirikoksia olikin tutkimassa yli kaksikymmentä poliisia. Lisävahvistusta paikallispoliisi sai keskusrikospoliisista. Vasan mukaan he olivat maan parhaimpia tutkijoita. Kuopion kaupunki harkitsi jopa ilmiantopalkkion lupaamista murhaajan kiinnisaamiseksi.
Televisiosta toimittaja Kahila, hyvää päivää. Millaiset ovat nyt tunnelmat siellä kahvilassa?
Tapaukset saatiin selvitettyä melko nopeasti. Muutaman päivän kuluttua toisesta murhasta poliisilla oli jo varteenotettava epäilty. Apulaispoliisitarkastaja Erkki Vahronen murhatutkimuskeskuksesta saattoikin kertoa tiedotustilaisuudessa, että nailonsukkamurhista epäilty oli tehnyt täyden tunnustuksen. Vahronen ei halunnut antaa tietoja julkisuuteen, koska epäilty oli alle 18-vuotias. Tiedot nuorukaisesta kuitenkin levisivät tiedotusvälineille, jotka julkaisivat nimen kuvien kera.
Vahronen totesi radiohaastattelussa saaneensa tietää, että naisrauha olisi Kuopiossa ollut hyvin huono. Kuopion kaupungin alueella monet naiset olivat joutuneet ahdistelujen kohteiksi, mutta näistä ei poliisille ollut kerrottu. Sen sijaan lehdistö oli näistä tietoinen ja se kirjoittikin niistä ahkerasti. Myöhemmin kuitenkin selvisi, että kertomukset ahdisteluista olivat tuulesta temmattuja. Niiden takana olivat julkisuushakuiset naiset.
Toimittaja Heikki Kahila soitti tuoreeltaan kuopiolaiseen meijerin baariin, missä paikalliset nuoret oleskelivat. Puhelinhaastattelussa nuori nainen kertoi ihmisten olevan helpottuneita murhaajan kiinnijäämisen johdosta. Järkytystä ja ihmetystä aiheuttivat ne seikat, että tekijä oli heidän ikätoverinsa ja miten nuorukainen pystyi kuristamaan "niin vanhan naisen". Haastateltava viittasi tällä toiseen uhriin, joka oli 26-vuotias.
Pidätetty nailonsukkamurhaaja oli 17-vuotias Ilkka Kivioja. Itse oikeudenkäynnistä tuli suuri mediatapahtuma, joka veti puoleensa niin yleisöä kuin tiedotusvälineitäkin. Raastuvanoikeuden eteen oli kokoontunut satoja ihmisiä vaatimaan murhaajan "päätä vadille." Murhien motiivina väitettiin oikeudessa olleen tekijän "seksuaalinen häiriötila". Kivioja kertoi lehtihaastattelussa vuosia myöhemmin, että hän oli saanut vaikutteita 1960-luvulla Yhdysvaltoja järkyttäneestä Bostonin kuristajasta, joka tunkeutui uhriensa koteihin, surmasi ja raiskasi kolmetoista naista vuosien 1962–1964 aikana. Myös Kivioja oli kertomansa mukaan laatinut kolmentoista nimen listan naisista, jotka hän oli halunnut tappaa.
Raastuvanoikeus tuomitsi Kiviojan kahdesta murhasta yhdeksäksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Mielentilatutkimuksen mukaan hän oli teot tehdessään täyttä ymmärrystä vailla. Tuomioon yhdistettiin törkeä varkaus ja haureuden teko samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa, jolloin tuomio nousi viiteentoista vuoteen kuritushuonetta. Suomessa homoseksuaaliset teot olivat rangaistavia 1970-luvun alkuun asti. Lisäksi Kiviojan maksettavaksi tuli rahallisia korvauksia. Hovioikeus muutti murhat tapoiksi, mutta vankeusaika ei muuttunut.
Lähteet: Markkula Hannes, Suomalainen murha 1953–1990. Helsinki 1991; Tossavainen Marjo, Nailonsukkamurhat: Kuopion henkirikossarjan uutsiointi joukkotiedotusvälineissä vuosien 1964–1965 vaihteessa. Pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto 2003; Helsingin Sanomat 23.1. 2015; Savon Sanomat 9.12. 2014; Helsingin Sanomat 9.–31.12. 1964; Savon Sanomat 9.–31.12. 1964 ja 1.–31.1.1965; Apu 19.11. 2013; Yle uutiset 7.12. 2014