Uraauurtavaa osaamista vai peikkohommaa?
Yleisradion kokeilustudiossa syntyi nykymusiikkia koneilla
Elektronimusiikin osaamiseen erikoistunut kokeilustudio toimi Yleisradiossa kolmen vuosikymmenen ajan. Vaikka kokeilustudiossa tehdyille sävellyksille ropisi palkintoja kansainvälisistä kilpailuista, se kamppaili olemassaolostaan koko historiansa ajan.
Yleisradiossa tehtiin elektronimusiikkia pitkään ilman erillisiä tiloja. Vuosikymmenen kestäneen jahkailun jälkeen 1960-luvun ja 1970-luvun taitteessa alkoi viimein tapahtua. Radion musiikkiosaston alaisuuteen perustettiin kokeellisen musiikin ryhmä ja 1970-luvun alkupuolella osoitettiin tilat erilliselle kokeilustudiolle hätälähetysyksiköstä Pasilan TV-keskuksen kalliosuojasta. Kokeilustudion taiteelliseksi johtajaksi nimettiin Jarmo Sermilä.
Yleisradion kokeilustudion viralliset avajaiset järjestettiin kalliosuojan studiossa alkuvuodesta 1973. “Pommisuojassa järjestettiin avajaiskonsertti, johon osallistui musiikkiosaston edustajia ja pari toimittajaa. Käytännössä studiossa ei ollut tuolloin juuri mitään laitteita, vain pienen pieni mikseri ja yksi mononauhuri. Pikkuhiljaa sinne alettiin haalia laitteita”, kertoo kokeilustudion ensimmäinen työntekijä, äänisuunnittelijaksi pestattu Pekka Sirén.
Kokeilustudion perustamisen taustalla oli pitkään jatkunut eurooppalainen traditio. Yleisradioyhtiöillä oli elektronimusiikin yksiköitä ja kokeellisia studioita. Esimerkiksi Länsi-Saksan yleisradioyhtiöön elektronimusiikkistudio WDR perustettiin jo vuonna 1951 ja Ruotsin Elektronmusikstudion EMS oli toiminnassa vuodesta 1964 lähtien.
Useammankin Yleisradiossa vaikuttaneen henkilön kerrotaan julistaneen, että “jokaisella itseään kunnioittavalla yleisradioyhtiöllä pitää olla oma elektronimusiikkistudio”. Pekka Sirénin mukaan kokeilustudion koko elämänkaari oli taistelua, jopa ennen sen perustamista. “Siinä taustalla oli kaikenlaista. Otto Donner teki avantgardistista radio-ohjelmistoa, joka oli poliittisista syistä kritiikin kohteena kaiken aikaa. Pelättiin, että tästä syntyisi revolutionaarinen pesäke, joka veisi vasemmistolaisuutta salakavalasti Yleisradioon ja musiikkielämään. Kirkkaiden perustelujen avulla kuitenkin saatiin ymmärrystä, että totta kai tämä kuuluu nykyaikaiseen radiokulttuuriin.”
Otto Donner toimi Yleisradion viihdepäällikkönä vuosina 1970-1974. “Donner sai 50-tuhannen markan budjetin, jolla ostettiin muutamia oskillaattoreita ja ennen kaikkea kunnolliset kaiuttimet. Siitä se sitten lähti liikkeelle”, Sirén kertoo.
Ensimmäinen kokeilustudion nimissä tehty kokeellinen elektroakustinen albumi oli Ode to Marilyn - Oodi Marilynille. Sitä äänitettiin muun muassa Pasilan kalliosuojan kokeilustudiossa, joskin äänityksiä tehtiin myös muissa Yleisradion studioissa.
"Ratakadulla ympäristö muuttui todella paljon luovemmaksi."
Pekka Sirén
Työskentely pommisuojassa oli melko yksinäistä puuhaa. 15 metrin syvyydessä ei satunnaisia vierailijoita piipahtanut. Ikkunaton tilakaan ei innostanut. Niinpä Pekka Sirén järjesti kokeilustudion muuton Ratakadulle radion äänitehosteista vastaavan Tehoston yhteyteen vedoten työsuojelupykäliin. Myös Tehostossa oli tehty elektronimusiikkia, joten sinne oli yhteys muutenkin jo olemassa. Lisäksi kokeilustudio kuului tekniikan alaisuuteen, vaikka sen tuotanto tehtiinkin musiikkiosastolle.
Tehoston silloisen päällikön Reino Korpion siunauksella kokeilustudion laitteet siirrettiin sen kummempia kyselemättä Ratakadun viidenteen kerrokseen. Tehosto toimi paria kerrosta alempana. “Tämä oli maanalaista toimintaa, joka siirtyi maan pinnalle. Kokeilustudion alkuvaihe oli muuttanut täysin illegaalisti Ratakadun viidenteen kerrokseen. Se oli tapahtunut tosiasia ja se alkoi sitten toimia siellä”, Sirén toteaa.
Aluksi omaa studiotilaa ei Ratakadulla kuitenkaan ollut ja laitteistossa oli edelleen toivomisen varaa. Uutena laitteena kokeilustudioon hankittiin Erkki Kurenniemen suunnittelema Dimi 6000 -hybriditietokonejärjestelmä, mutta sen käyttäminen musiikin tekemiseen oli hankalaa, sillä ohjelmisto oli alkutekijöissään. Dimiä ohjelmoimaan palkattiin elektronimusiikin säveltäjä Jukka Ruohomäki.
“Käytännössä kokeilustudio sijaitsi enimmäkseen Tehoston kahvihuoneessa. Ne, jotka eivät tehneet hommia, istuivat länkyttämässä aulassa. Saimme lainata Tehoston studioita vaikkapa ruokatunnin ajaksi tai puoleksi päiväksi. Tilanne muuttui aika ratkaisevasti, kun Tehosto sai lisätilaa ja kokeilustudiolle löytyi oma huone”, kertoo kokeilustudion toiseksi ääniteknikoksi vuonna 1976 palkattu Juhani Liimatainen.
Avainhenkilö studion rakentamisessa oli brittiläinen elektronimusiikin asiantuntija, nykyisin Sibelius-Akatemian musiikkiteknologian professorina toimiva Andrew Bentley, joka muutti Suomeen viimeistelemään tohtorin väitöskirjaansa vuonna 1976. “Hän teki väitöskirjaa elektronimusiikin säveltämisestä ja hänen lähestymistapansa oli paljon selkeämpi kuin meidän muiden, jotka oltiin tultu ihan pusikosta”, Liimatainen kehuu.
Bentley tuli kokeilustudioon Jarmo Sermilän kutsumana ja alkoi rakentaa Dimin rinnalle nauhuripohjaista elektronimusiikkistudiota syksyllä 1976. Studio rakennettiin jämäkamoista. “Kaiken aikaa haalittiin sinne jotain. Aina kun jostain vapautui vaikkapa mikseri, nauhuri, mittalaite tai mitä vaan, mitä voitiin käyttää musiikillisiin tarkoituksiin, se graapattiin sinne. Sitten katsottiin, mitä sillä saisi aikaan ja miten sen voisi yhdistää muihin laitteisiin. Pikkuhiljaa studio alkoi kasvaa romusta”, Pekka Sirén kertoo.
Kokeilustudiosta muodostui Ratakadulla virkeä sosiaalinen ympäristö, jossa vieraili väkeä alinomaa. “Ratakatu oli keskellä kaupunkia, sinne saattoi pistäytyä. Siellä oli avoimet ovet ja siellä kahviteltiin. Ihmiset kerääntyivät sinne. Pommisuojassa oli vain itsekseen omissa ajatuksissaan. Silmät avautuivat johonkin muuhunkin, kun ei enää itsekseen katsellut ja ihmetellyt jotain pientä mittaria, joka sanoo pii-paa-pii-paa. Ympäristö muuttui todella paljon luovemmaksi”, Sirén toteaa.
“Ratakadun yksikkö oli sosiaalisesti tosi kiinnostava paikka. Siellä kävi monenlaista porukkaa keittelemässä kahvia ja juttelemassa meidän kanssa. Vallankin silloin kun kokeilustudio oli omassa huoneessaan, me annettiin tyypeille avaimia jo muutaman vierailun jälkeen, ettei tarvitse soittaa ovikelloa. Eikä sieltä koskaan hävinnyt mitään. Se toimi täysin luottamuksella”, Liimatainen kertoo.
“Aika pian kokeilustudiosta tuli laaja yhteisö. Yksi syy siihen oli se, ettei muuta käytännön koulutusta elektronimusiikista juuri ollut. Sibeliusakatemiassa elektronimusiikkia opetettiin täysin teoreettisesti, mikä on paradoksi, koska sitä ei oikeastaan voi opettaa teoreettisesti. Kokeilustudio oli myös avoin ympäristö, Jarmo Sermilällä oli tapana kutsua säveltäjiä sinne”, Andrew Bentley kertoo.
1970-luvun loppupuolella kokeilustudio oli erittäin virkeä, tuottelias ja luova paikka. Kokeilustudion nimissä järjestettiin myös avoimia tapahtumia ja konsertteja esimerkiksi Vanhalla Ylioppilastalolla. Tapahtumat olivat varsin suosittuja ja osallistumiskynnys oli matala. “Melkein kaikki tapahtumat olivat avoimia ja maksuttomia. Oli aina tietty räjähdysvaara, että mitä tapahtuu. Kukaan ei koskaan ennakkoon tiennyt, mitä tämä tarkoittaa ja mitä täällä esitetään. Se oli usein improvisoitua. Vaikka esityksellä oli oma runkonsa, sitä kaiken aikaa varioitiin”, Pekka Sirén kertoo. “Ajateltiin, että on Yleisradion rooli tarjota tällaista kulttuurin aluetta. Ylläpitää, tarjota, kehittää ja tuottaa. Siihen kuuluu myös uuden keksiminen eikä vain jakaminen”, hän huomauttaa.
"Pasilassa sosiaalinen ympyrä tuhoutui. Toisaalta tuotannolliset resurssit olivat tuhatkertaiset."
Juhani Liimatainen
1980-luvulla kokeilustudio päätettiin siirtää Pasilaan Yleisradion uuden Radiotalon kolmanteen kerrokseen. Ensimmäistä kertaa koko historiansa aikana sille osoitettiin merkittävä summa rahaa kehittämiseen ja laitehankintoihin. “Sehän oli tekijöitten unelma. Vihdoinkin vuosikymmenen taistelun jälkeen muuton yhteydessä hyväksyttiin, että kokeilustudio on studio muiden mukana ja tarvitsee kehittämissuunnitelman. Andrew Bentley kutsuttiin suunnittelijaksi. Silloin kokeilustudiosta tuli oikeasti elektronimusiikkistudio, jolla oli erilaisia resursseja”, Pekka Sirén kertoo.
“Oli aikamoinen tiimi, joka rakensi uusia kokeilustudioita Radiotaloon. Sinne suunniteltiin ja rakennettiin yhteensä kolme yksikköä. Rakennettiin kaksi analogiyksikköä, joissa oli stereonauhureita ja toisessa myös moniraitanauhuri. Molemmissa oli myös syntetisaattoreita. Lisäksi rakennettiin tietokoneyksikkö, joka oli tavallaan ensimmäinen laatuaan Suomessa. Sillä tehtiin äänisynteesiä”, Andrew Bentley kertoo.
“Olimme aikamoisessa ristipaineessa, koska oli erilaisia mahdollisia teknisiä valintoja. En tiedä, oliko hyvä ratkaisu vai ei, mutta me yritimme toteuttaa ne kaikki. Laitteisto oli siinä mielessä onnistunut, että kaikki toimi, näin voi sanoa.”
Pasilan kokeilustudioon ei voinut enää vain kävellä sisään, vaan vierailut tapahtuivat vahtimestarin kautta. “Kun siirryttiin Pasilaan vuonna 1982, se oli todella ajanmukainen yksikkö. Siinä tapahtui kaluston puolesta hirveä hyppy. Mutta samalla Ratakadun sosiaalinen ympyrä tuhoutui täysin, eihän sinne päässyt edes sisälle. Toisaalta tuotannolliset resurssit olivat vähintään tuhatkertaiset. Toiminta muuttui hyvin toisenlaiseksi”, Juhani Liimatainen kertoo.
Samaa korostaa Pekka Sirén: “Tuli sosiaalinen aita ja sillä oli aika suuri merkitys. Ainoastaan he, joilla oli sovittu tuotanto tai jotka todella halusivat säveltää siellä, näkivät vaivan tullakseen sinne. Asiakaskunta harveni ihan suotta, vaikka juuri nyt olisi ollut hyvät tuotantomahdollisuudet. Yhtäkkiä oli kolme studiota, oli tietokonestudio, moniraitastudio ja pieni apustudio, jossa saattoi harjoitella eri prosesseja. Se oli aika joustavaksi suunniteltu.”
Kokeilustudion vierailijakunta harveni Pasilaan muuton jälkeen, mutta esimerkiksi festivaaliyhteistyötä lisättiin ja konserttitoiminta oli vilkasta. Niinpä kokeilustudio avautui ulospäin. “Hommat alkoivat samaan aikaan levitä. Olimme vähitellen alkaneet tehdä yhteistyötä festarien kanssa. Teimme esimerkiksi sellaisia kauppoja, että me tuodaan PA-kamat ja tehdään live-elektroniikka ja Yle saa sitten sen nauhoitteen. Se oli aika kiinnostavaa. Sosiaalinen puoli aukesi vähän eri suuntiin sitten”, Juhani Liimatainen kertoo.
Uusi ajanmukainen kalusto mahdollisti aivan uudenlaiset äänimaailmat. Uusien laitteiden myötä koulutustoimintaa laajennettiin. Kokeilustudiossa alettiin järjestää studiokursseja, koska vastaavaa kalustoa ei ollut käytännössä missään muualla Suomessa. “Kokeilustudio oli merkittävä säveltäjien kouluttaja. Kuka tahansa sai ilmoittautua halukkaaksi ja tulla koulutettavaksi, avoimuus oli hyvin merkittävä tekijä”, Andrew Bentley korostaa.
Myös jokainen vieraileva säveltäjä piti perehdyttää kaluston mahdollisuuksiin. Välillä säveltäjän ja ääniteknikon roolit saattoivat limittyä ja mennä reilusti päällekkäin. “Säveltäjän assistentti voi olla toisinaan yhtä paljon säveltäjä kuin säveltäjä itse, se on veteen piirretty viiva. Se vaihteli joka kerta ja se teki siitä työstä mahdottoman mielenkiintoisen. Siinä ei ollut mitään rajaa”, Pekka Sirén sanoo.
“Olen mä joihinkin biiseihin tehnyt esimerkiksi koko muotorakenteen, mikä ei ole tekninen ratkaisu, mutta ei mun nimeä edes näy siellä. Välillä se ketutti vähän. Mutta periaatteessa mulla oli sellainen olo, että mulla on tosi nasta homma ja saan heittää vaikka mitä ideoita, mutta mun ei tarvitse vastata mistään, koska säveltäjä vastaa siitä lopputuloksesta nimellään kuitenkin. Samalla se oli todella vapauttavaa”, Juhani Liimatainen kertoo.
"Loppuvaiheessa oikeastaan kukaan ei halua sanoa, miksi toiminta ajettiin alas."
Pekka Sirén
Kokeilustudion toiminta vakiintui 1980- ja 1990-luvuilla. Musiikkiosasto kutsui kokeilustudiolle vierailevia säveltäjiä, jotka tekivät teoksia radiolle ja konsertteihin. Kokeilustudiossa syntyi paljon laadukkaita sävellyksiä ja ne saivat myös kansainvälistä tunnustusta. Kokeilustudiotuotannot voittivat monta kertaa esimerkiksi Prix Italia -palkinnon. Lisäksi kokeilustudio järjesti konsertteja, oli mukana festivaaleilla ja järjesti koulutusta.
Työt jatkuivat entiseen malliin 1990-luvun puoliväliin saakka. Tehosto siirrettiin radiolta televisiolle ja Pekka Sirén siirtyi Tehostolle töihin. Käytännössä kokeilustudion pyörittäminen jäi Juhani Liimataisen harteille. Kokeilustudio myös siirtyi Radiotalon tiloista musiikkiyksiköiden yhteyteen M1-studion koostamoon. “Mä jäin yksin, kun Tehosto lähti. Konsertteja ei hirveesti enää järjestetty yhden miehen voimin. Muuta tuotantoa oli kuitenkin, radiofonisia biisejä ja niin edelleen. Se kuvio oli jo niin muotoutunut”, Liimatainen kertoo.
Juhani Liimataisen vuoro lähteä tuli vuonna 2002, kun hänelle tarjottiin äänisuunnittelun professuuria Teatterikorkeakoulusta. Aluksi hän otti Yleisradiosta virkavapaata, mutta jäi sille tielleen. Käytännössä Kokeilustudio loppui siihen, kun viimeinenkin työntekijä lähti. Ketään ei palkattu tilalle. “Ehkä siellä oltiin ihan tyytyväisiä, saatiin hyvä tekosyy lopettaa toiminta”, Liimatainen arvelee.
Jos kokeilustudion taival alkoi eurooppalaisesta perinteestä, niin siihen se myös loppui. “Loppuvaiheessa oikeastaan kukaan ei halua sanoa, miksi toiminta ajettiin alas. Se oli Yleisradion poliittinen päätös. Samaan aikaan Euroopassa ajettiin alas monia muitakin studioita, muun muassa Unkarin radio ja Kölnin radio sulkivat studionsa, samoin kävi Italiassa ja Ranskassa. Se on nähtävä siinä kontekstissa, että näin tapahtui kaikkialla. Ainoastaan ne studiot, jotka ovat muuntautuneet, ovat säilyneet”, Pekka Sirén sanoo.
“Se loppui ennen kaikkea radiopoliittisista syistä niin kuin se loppui monesta muustakin paikasta. Yleisradioiden kokeilustudioita on enää ihan muutama olemassa. Nykyään radioissa ei enää tehdä kulttuuria, ei luoda. Ei ole radiokulttuuria, vaan kuuntelijaluvut ohjaavat ohjelmasisältöjä”, Andrew Bentley sanoo.
Huoneena kokeilustudio oli olemassa 2010-luvun alkupuolelle saakka. Joku saattoi studiossa pyörähtää vielä Liimataisen lähdön jälkeen ja yksittäisiä teoksiakin siellä syntyi. Kuitenkaan jatkuvaa toimintaa siellä ei viimeisinä vuosina enää ollut.
Viimeisimpiä laitteita kokeilustudiossa oli Serge-syntetisaattori. Vuonna 2012 se lahjoitettiin Sibelius-Akatemialle. “Kun kokeilustudio laitettiin lopullisesti pakettiin, oli suuri ilo pelastaa Serge tänne Sibelius-Akatemiaan, jossa se on koulutus- ja tuotantokäytössä. Se on arvostettu ja erittäin toimiva vanhus. Tuskin mikään muu 1970-luvun teknologia toimii edelleen paitsi Serge”, Andrew Bentley sanoo.
"Jos oli joku, joka ei ymmärtänyt nykymusiikkia, ei hän ymmärtänyt kokeilustudiotakaan."
Andrew Bentley
Kokeilustudion olemassaolo ei ollut koskaan vakaalla pohjalla. Sille ei myönnetty esimerkiksi omaa budjettia. Näin ollen pitkäjänteinen kehittäminen oli täysin mahdotonta. Rahaa tuli ripotellen ja yleensä pitkän väännön seurauksena laitteistoa pystyttiin jotenkuten päivittämään. Kokeilustudion suurimpia ongelmia oli se, että hallinnollisesti se oli tekniikan alaisuudessa, mutta tuotanto tehtiin musiikkiosastolle. Kenelläkään ei ollut kokeilustudiosta kokonaisvastuuta.
“Kokeilustudion tilanne oli outo, koska se oli tuotantoyksikkö, jonka johto oli insinöörejä ja sen tuotanto meni musiikkiosastolle. Siinä oli ristiriita. Kun piti miettiä, mitä ja miten tuotetaan ja millä kamoilla sitä kehitetään, niin kumpikaan ei ymmärtänyt koko kakkua koskaan kunnolla”, Juhani Liimatainen sanoo.
“Teknisellä osastolla oli varmasti suuria vaikeuksia ymmärtää, miksi tarvitsimme elektronimusiikin tekoon juuri tietynlaista kalustoa, joka ei ollut standardin mukaista. Meitä pidettiin teknisestikin melko kummajaisina. Eikä ollut itsestään selvää, että kokeilustudio olisi saanut musiikkiosastoltakaan täyttä tukea. Jos oli joku, joka ei ymmärtänyt nykymusiikkia, ei hän ymmärtänyt kokeilustudiotakaan”, Andrew Bentley kertoo.
“Ehkä ongelmatilanteet tulivat siitä, että kokeilustudiolla oli aika paljon konserttitoimintaa ja välillä se oli liian monipuolista radioitavaksi. Jos on audiovisuaalinen teos tai joku kokeellisempi esitys, josta vaan kuuluu radion kautta kummallisia ääniä, on vaikea selittää ilman kuvaa, mitä se on. Silloin kun teimme hankkeita, jotka eivät olleet kovin hyvin radioitavia, tuli takapakkia musiikkiosaston suunnalta”, Andrew Bentley pohtii.
“Taiteelliset johtajat vaihtuivat kaiken aikaa. Siitä uupui järjestelmällisyys ja vastuun ottaminen. Kokonaisvaltainen toiminnan ohjaaminen ja budjettien tekeminen oli sen heikko kohta kertakaikkiaan”, Pekka Sirén toteaa.
Vaikka kokeilustudio toimi aktiivisesti vuosikymmeniä, sen asema ei ollut turvattu. “Kyllähän sitä oltiin lakkauttamassa koko ajan tietysti, niin kuin kaikkea Yleisradiossa. Tuo oli vielä semmoista peikkohommaa, että ei ne ymmärtäneet yhtään, mitä me tehdään. Aina se oli tosi kyseenalaista. ‘Ne pellet siellä jotain touhuilee’. Eivät ehkä sanoneet niin päin naamaa, mutta ihan selvästi ainakin ajattelivat niin”, Juhani Liimatainen huomauttaa. “Suhtautuminen oli tosi ankaraa välillä. Ei ollut helppoa. Tuurillahan se pysyi pystyssä välillä, jos rehellisiä ollaan”, hän jatkaa.
"Kokeilustudio oli elämäntapa."
Pekka Sirén
Vaikeuksista huolimatta kokeilustudio tuotti koko olemassaolonsa ajan korkealaatuista ja kansainvälistäkin meriittiä kerännyttä musiikkia. Työntekijöiden intohimo ja erityisosaaminen näkyi lopputuloksissa. Esimerkiksi Juhani Liimataisen ja vierailevien säveltäjien yhteistyönä syntyneet radiofoniset teokset voittivat useammankin kerran Prix Italia -palkinnon.
Työskentely kokeilustudiossa oli monin tavoin uraauurtavaa ja studiossa oli sellaista tietotaitoa ja laitteistoa, mitä ei muualta Suomesta löytynyt. Osaamista myös jaettiin. Kokeilustudiossa koulutettiin lukuisia säveltäjiä ja opetustyö oli erittäin merkittävä panostus suomalaiseen musiikkielämään. Vaikka kokeilustudion olemassaolosta piti taistella, työ siellä koettiin mielekkääksi ja antoisaksi.
Päällimmäisenä työntekijöille on jäänyt hyviä muistoja kokeilustudioajoistaan. “Yhdeltä kantilta parasta kokeilustudiossa ja tuon ajan Ylessä oli se, että siellä oli aikaa”, Juhani Liimatainen pohtii. “Palkinto oli eniten se, että pääsi tekemään itseä kiinnostavia asioita, joita ei kuitenkaan olisi päässyt tekemään muualla noilla resursseilla.”
“Kokeilustudio oli elämäntapa. Sinne kun tultiin, siellä vierähti aikaa. Luotiin yhteyksiä, tavattiin tuttuja ja keskusteltiin”, kiteyttää Pekka Sirén. “Kokeilustudioaika oli hienoa aikaa siinäkin mielessä, että silloin pystyi itse vaikuttamaan siihen, että kulttuuri- ja musiikkimaailmassa tapahtuu jotakin kiinnostavaa – ja joka ei kiinnostanut vain itseä, tapahtumiin tuli roppakaupalla yleisöä”, hän sanoo.
Andrew Bentley muistelee kokeilustudioaikoja myös lämmöllä: “Nämä olivat tietysti merkittäviä nuoruusvuosia ja me teimme tarmokkaasti hommia. Oli myös hyvät mahdollisuudet oppia kaikenlaista. Olimme kokoajan rajalla oppimassa uusia asioita esimerkiksi tietokonemusiikin uraauurtavassa toiminnassa.”