Suomen maaperästä on vuosikymmeniä saatu soraa monelaisiin rakentamiseen liittyviin käyttötarkoituksiin. Vuonna 1979 tehty dokumentti Soraa suomalaisittain kuvaa soranottoa ja soran merkitystä yhteiskunnalle mutta valottaa myös soranoton kääntöpuolta. Haittapuolista kertoo myös Suomi express vuodelta 2011.
Soraa suomalaisittain -dokumentissa todetaan, että alati kiihtyvä sorankäyttö liittyy elintasomme nousuun. Soraa on käytetty kauan, mutta vasta sotien jälkeen kulutus kasvoi merkittävästi. Esimerkiksi 1970-luvulla suomalainen kulutti soraa vuodessa kaksi kuorma-autolavallista. Yhteen lavaan mahtui kuusi kuutiota soraa. Yhden sukupolven aikana soraa oli ehditty kuluttaa jopa 60 miljoonaa kuutiota vuodessa. Jos tuo soramäärä kipattaisiin maahan kasaksi, se olisi kilometrien pituinen, satametriä korkea ja kuusisataa metriä leveä harju, ohjelmassa laskeskellaan.
Soraa on käytetty monenlaiseen rakentamiseen. Yksi suurimmista käyttökohteista on ollut teiden rakentaminen. Vuonna 1979 TVH eli tie- ja vesirakennushallitus käytti soraa 20 miljoonaa kuutiota vuodessa. Soraa käytettiin paitsi uusien teiden rakentamiseen myös tieverkoston kunnossapitoon. Myös betoniteollisuus tarvitsi soraa tehdäkseen rakennusteollisuuden tarvitsemaa betonia.
Soraa saadaan myös louhimalla. Kallioperää räjäytetään, ja louhittua ainesta murskataan. Murskaamalla saadaan erikokoista ja -erinimistä kiviainesta kuten soramursketta tai soraa, kun murskeen raekoko on riittävän pieni. Ongelmatonta räjäyttäminen ei suinkaan ole, varsinkin jos louhosalue sijaitsee asutuksen lähellä. Lukuisilla määräyksillä pyritään kuitenkin ehkäisemään haittoja ympäristölle ja ihmisille, mutta haittojen ilmaantuessa yksittäisen kansalaisen on vaikea saada korvauksia. Suomi express haastatteli Kotkassa kuntalaisia, jotka ovat saaneet tuta räjäytyksistä.
Tuhoaako soranotto harjumaisemat?
Massiivisen soranoton lähteinä ovat olleet suomalaiset harjut. 1960-luvulle asti soranotto oli rajoittamatonta, mikä näkyikin luonnossa. Dokumentissa näytetään, millaiseksi harjumaisema on muuttunut, kun soraa on rohmuttu mielin määrin. Vaikka soranottoa ryhdyttiin lailla rajoittamaan 1970-luvulta lähtien, luvaton soranotto rehotti paikoin.
Yksi esimerkki luvattomasta toiminnasta näytetään Nurmijärveltä. Kunta kamppaili alueensa pohjoispuolella olevan harjunsa puolesta. Pohjoismaiden Neuvoston suosituksesta alue olisi sopinut luonnonsuojelualueeksi, mutta luvaton soranotto tuhosi vähitellen maisemaa. Ohjelmassa kuitenkin muistutettiin, että kunnilla olisi mahdollisuuksia estää soranotto. Niiden täytyisi vain anoa toimenpidekieltoa sisäasianministeriöstä. Kunnilla oli myös oikeus kieltää kaivuu viideksi vuodeksi ilman korvausvelvoitetta. Maaseudulla on samat mahdollisuudet, mutta kiellot on hankittava lääninhallitukselta. Korvausvelvollisuus tulee kunnille vain silloin, kun kaava on vahvistettu.
Luontoarvot ja taloudelliset intressit usein vastakkain sorakysymyksissä
Maa-aineksen holtittoman poistamisen estämiseksi oli vuonna 1979 suunnitteilla uusia lakeja ja säännöksiä. Toisaalta kunnat eivät aina käyttäneet jo olemassa olevan lain sallimia mahdollisuuksia rajoittaa soranottoa. Syynä tähän todetaan olevan "rohkeuden ja rahan puute". Nurmijärvelläkin oltiin kahden vaiheilla. Soranottajat ja sen kuljettajat kun ovat kunnan kannalta hyviä veronmaksajia. Siksipä luonnonsuojelu, taloudelliset intressit ja tunnekysymykset ovat vaikeasti yhteensovitettavia, toteaa kunnan edustaja ohjelmassa ja jatkaa, että kyse ei suinkaan ole sorankaivuun kiellosta vaan sen säätelystä ja valvonnasta.
Mutta lopultakin kysymys näyttäisi olevan siitä, kenellä on poliittinen valta päättää soranotosta ja mitkä intressit painaisivat, kun uusia lakeja sorvattaisiin. Ratkaistava olisi myös se, korvataanko mahdolliset taloudelliset menetykset soranoton säätelystä maanomistajalle. Kun nämä kysymykset on selvitetty, jäljelle jää vielä kysymys, kenellä on vastuu kuoppien täyttämisestä eli maisemoinnnista.
Kotkan Aittakorvessa ja Kaukolassa louhostyömaan vieressä asuvat kuntalaiset tuntevat soranoton haittapuolet. Lähimmät asuinalueet sijaitsevat noin 1,3 kilometrin päässä louhoksesta. Asukkaat ja rakennukset ovat kärsineet räjäytyksistä. Esimerkiksi omakotitalojen tiiliverhous on paikoin halkeillut. Muunlaistakin haittaa on havaittu. Talojen pihoille pysäköidyt autot saivat talvellakin säännöllisesti kivipölyn ylleen ja sisätiloissa kallioperän räjäytystyöt vavisuttivat rajusti talon ohella esineistöä.
Kotkassa louhostoiminta on keskittynyt Rajavuorelle, jossa toimii lukuisia yrittäjiä. Rudus on yrittäjistä suurin. Yhtiön edustaja vakuuttaa, että määräyksiä noudatetaan eikä räjäytykset aiheuta merkittäviä tärinöitä. Valvovan viranomaisen työsuojeluinsinöörin mielestä sorayrittäjien toiminnassa ei liene suurta moitittavaa. Osoituksensa tästä hän piti valitusten määrän vähentymistä. Mutta asukkaat ovat toista mieltä.