Jatkosodan jälkeen Suomi sopi välirauhansopimuksessa Neuvostoliiton kanssa internoivansa, eli eristävänsä vankileireille maassa oleskelevat saksalaiset ja unkarilaiset. Suomi päätti kuitenkin omin päin internoida myös saksalaisten kanssa perheen perustaneet suomalaiset naiset lapsineen. Internoidut lapset alkoivat 2000-luvulla vaatia julkisesti korvauksia kohtelustaan.
Suomen ja Neuvostoliiton allekirjoitettua välirauhansopimus 19. syyskuuta 1944, valtion poliisi Valpo sai tehtäväkseen internoida Suomessa asuvat Saksan ja Unkarin kansalaiset vankileireille. Ympäri Etelä-Suomea perustettiin yhdeksän vankileiriä. Leirejä perustettiin esimerkiksi sairaaloihin ja sisäoppilaitoksiin.
Tässä oli koko ajan portilla vartija, jolla oli konepistooli.
Silminnäkijä: Vankileirien Suomi (2003) -ohjelmassa haastateltu Niklas Jensen-Eriksen huomautti, ettei internointimenettelyssä itsessään ole mitään poikkeavaa. Sillä haluttiin varmistaa, etteivät oman valtion sisällä elävät vihollisvaltion kansalaiset syyllistyisi esimerkiksi vakoiluun tai propagandaan. Internointia harjoitettiin muuallakin maailmassa toisen maailmansodan aikaan.
Syyskuun 1944 aikana Suomessa internoitiin noin 300 saksalaista ja muutamia unkarilaisia. Lokakuussa Valpo alkoikin internoida myös saksalaisten suomalaisvaimoja ja -lapsia. Lapset olivat saaneet Saksan kansalaisuuden syntyessään, Suomessa koko ikänsä asuneet vaimot olivat menettäneet Suomen kansalaisuuden avioituessaan saksalaisten kanssa. Tästä huolimatta valvontakomissio ei ollut vaatinut vaimojen ja lasten eristämistä, vaan Suomi päätti asiasta itse. Leireille joutui noin 140 naista lapsineen. Heitä pidettiin vangittuna puolitoista vuotta.
Vaikka valvontakomissio ei vaatinutkaan saksalaisten vaimojen ja lasten internointia, heillä oli tietty näkemys siitä, kuinka paljon Suomen internointileireillä tulisi olla vankeja. Osa Suomen saksalaisista poistui maasta ennen leirille joutumista, eikä jäljelle jäänyt internoitavien määrä vastannut komission arviota. Onkin siis mahdollista, että suomalaiset naiset ja lapset joutuivat leireille korvaamaan maasta lähteneitä saksalaisia.
Elämää piikkilanka-aitojen takana
Yksi internoiduista suomalaislapsista oli Ella Olkkonen, joka teljettiin 16-vuotiaana Lempäälän kylpylän leirille.
”Tässä oli koko ajan portilla vartija, jolla oli konepistooli”, Olkkonen kertoi Silminnäkijässä.
Ohjelmassa tavattiin myös Gunvor Brettschneider, joka suljettiin sisaruksineen Oitin internointileirille kymmenvuotiaana. Muutos oli raju, kun turvallinen kyläyhteisö Sipoossa vaihtui elämään piikkilanka-aitojen takana.
”Minä katkerana totesin, että yhtäkkiä onkin omassa kotimaassaan vihollinen”, hän muisteli.
Elämä piikkilankojen ympäröimänä oli ankeaa ja ruoka kelvotonta. Leirin ulkopuolella pääsi vain luvan kanssa ja sielläkin vartija seurasi joka askelta. Valpo sensuroi kirjeitä ja sanomalehtien vaarallisiksi katsottuja artikkeleita. Suomalaisvartijat sentään kohtelivat hyvin.
Saksalaisisänsä vuoksi internoitu Ann-Lily Sutinen muisteli Silminnäkijässä, että leirillä elettiin omassa kuplassa, jossa ei tiedetty paljon ulkomaailman menosta.
Yhtäkkiä onkin omassa kotimaassaan vihollinen.
Vuoden alussa 1945 internointileireillä alkoi punaisen Valpon aika. Internoitujen poliittisia taustoja alettiin urkkia ja kouluttaa heistä ”demokraattisempia”. Käytännössä tämä tarkoitti kommunismin sanoman levittämistä valtion rahoilla.
Tammikuussa 1946 kaikki internoidut kerättiin yhteen leiriin Tammisaaren Knipnäsin mielisairaalaan. Vain pari kuukautta myöhemmin, maaliskuun 18. päivänä 1946 internoidut kuulivat radiosta, että heidät vapautettaisiin seuraavana päivänä.
Internoidut toivoivat korvauksia kohtelustaan
Internoidut olivat menettäneet omaisuutensa valtiolle joutuessaan vankileirille. Takavarikoitua omaisuutta käytettiin osana Saksan maksamista sotakorvauksista. Kaikki leluista huonekaluihin oli viety, Brettschneider kertoi.
Brettschneider tavattiin Silminnäkijän lisäksi vuonna 2007 Ajankohtaisessa kakkosessa. Silloin internoidut olivat jo järjestäytyneet ja alkaneet vaatia korvausta kohtelustaan. Kokemus oli monelle psyykkisesti rankka ja paluu yhteiskuntaan vaikeaa.
Mitä internoidut sitten odottivat valtiolta? Brettschneiderin mukaan he haluavat valtion myöntävän, että heidän kohtelunsa oli väärin.
Myös Ann-Lily Sutinen ja Hans Jaekel pohtivat Aamusydämellä-ohjelmassa (2011), pitäisikö Suomen valtion korvata heidän yli 60 vuoden takainen kohtelunsa. Jaekel ei pitänyt korvausta tai anteeksipyyntöä tarpeellisena. Sutisen mielestä oli omituista, että monet muut sotien aikaan vääryyttä kokeneet olivat saaneet myöhemminkin korvausta – ainoastaan internoidut olivat jääneet ilman.
Vuonna 2014 hallitus teki vihdoin esityksen korvausten maksamisesta internoiduille. Laki tuli voimaan ensimmäinen syyskuuta 2014.